Info
x

Tämä blogi on yhteistyössä Imagen ja Suomen Blogimedian kanssa

Image › A-lehdet mediamyynti › Suomen Blogimedia ›

Lähiömutsi

lauantai 20. joulukuuta 2014

Naurunmetsästäjät

Vajaa viikko sitten se tapahtui täysin yllättäen. Pussailin vauvan päätä peilin edessä, kun yhtäkkiä se pulppusi ilmoille. Kuopuksemme ensimmäinen nauru! Miten kutkuttavan ihanalta ja kauniilta se kuulostikaan! Puhtaalta kuin lähdepuron solina ja helisevältä kuin perhosten ilakoiva tanssi. Eikä se ollut mikään pikkuhörähdys, vaan jatkui hassuna kikatuksena pitkän tovin.

Emme olleet osanneet lainkaan odottaa naurua tuossa vaiheessa, kun vauva oli muutaman päivän päälle kaksikuinen. Esikoinen kun vetäisi ensinaurunsa vasta samaisena päivänä, kun täytti neljä kuukautta. Ennenaikaisuus näkyi esikoisen monissa kehitysvaiheessa pienenä viiveenä, ja Minime ei muutenkaan vauvana pitänyt hoppua uusien asioiden opettelussa. Luultavasti tällaisia kehitysvaiheyllätyksiä tulee tänä vauvavuonna eteen useamminkin.

Kuopuksen ensinaurun jälkeen minusta ja miehestä on kuoriutunut kovin asein varustautuneita naurunmetsästäjiä. Me pussaamme, pöristämme, maiskutamme, ölisemme, laulamme, kutitamme. Yritämme kaikin tavoin saada ilmoille lisää tuota ihmeellistä vauvanaurua, jossa kaikki on aitoa, viatonta ja teeskentelemätöntä. Hymyissä Minihe ei säästele, mutta kovista yrityksistä huolimatta nauruja olemme saaneet tähän mennessä napattua vain muutamia.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Likkojen hirviöleffailta

Pääsimme esikoisen kanssa viettämään alkuviikosta likkojen iltaa, kun saatiin kutsu tänään ensi-iltansa saavan Helinä-Keiju ja Mikä-mikä-hirviön arvoitus -leffan ennakkonäytökseen. Tällaiset pienet pyrähdykset ihan vain kahdestaan tulevat tarpeeseen niin itselleni kuin Minimelle. On ihanaa voida keskittyä vain häneen sekä meidän tyttötiimiin, joka on uudenlaisessa arjessa väistämättä jäänyt vähemmälle huomiolle. Samalla mies ja kuopus pääsivät viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla. 

Olin tyttöjen leffaillasta niin täpinöissäni, että popcornien lisäksi lapsi sai valita kymmenen karkkia irtokarkkihyllystä. Kyllä hän nykyään saa karkkia silloin tällöin – sen siitä saa, kun periaatteena on, että lapsi syö kaikkea samaa mitä me aikuisetkin – mutta irtokarkkilaareilla kerta oli ensimmäinen. Ja voi, millä hartaudella karkit valittiin, vaikka likka ei ihan tainnut edes tajuta, mitä on tekemässä.

Hövelillä tuulella olin myös itse leffan suhteen, sillä lapsi livahti sinne vuotta liian nuorena. Aikuisen kanssa ikäsuositus kun on 4 vuotta. Näemmä otin huomaamattani tavaksi jatkaa perheessä kulkevaa perinnettä, sillä olen itse ollut isäni kanssa katsomassa leffateatterissa muun muassa James Bondeja ala-asteikäisenä. Ja miten vahvat ja hyvät muistot niistä leffakerroista on jäänytkään! Nykyäänkin isin kanssa nähdessämme suunnistetaan monesti leffateatteriin, vaikka lasten myötä se vaatii vähän enemmän suunnitelmallisuutta kuin ennen.
Helinä-Keiju ja Mikä-mikä-hirviön arvoitus -elokuvan ikäraja on kyllä ihan paikallaan, sillä raina on jännä ja vähän pelottavakin. Se huomattiin heti traileria katsoessa. Siksi pohjustinkin leffakokemusta kertomalla, että hirviö on vain pelottavan näköinen, mutta oikeasti se on kiltti hirviö, joka tahtoisi paljon kavereita. Se oli siis lapseni, joka kesken esityksen muutaman kerran spoilasi toteamalla kovaan ääneen vieressä istuvalle Kaamokselle, että ”se on oikeasti kiltti”.

Aikuiskatsojalta pisteet siitä, että leffa oli viihdyttävä myös kovimman keiju- ja hirviöiän ohittaneille. Kyllä ne Disneyllä osaa. Täytyy silti sanoa, että vähän ihmettelin hirviön muodonmuutosta elokuvan loppupuolella. Olisi ehkä vähempikin riittänyt kuin sellainen otus, joka yhdistää sarvipäistä perkelettä, tulisilmäistä lepakkoa ja kirkonpolttomusiikkilevyjen kansikuvitusta. Lapsi ei tuota elokuvan loppupuolen hirviötä kuitenkaan aristellut, mitä vähän ihmettelin. Se oli oikeasti pelottava. Saattaisiko sitten johtua siitä, että hänen päähänsä ei ole syötetty mielikuvia siitä, miltä näyttää pelottava. Rakastaahan hän Totoroakin, joka sekin karjuvana kummitusotuksena voisi tuntua pelottavalta.

Ehkä lapsen mieli osaa nähdä sen, mikä Helinä-Keiju -elokuvan opetus on: älä koskaan tuomitse toista ulkonäön tai huhupuheiden takia. Tutustumalla tyyppiin voitkin saada hänestä hyvän ystävän. Sitä ohjetta tuo rakas esikoiseni tosiaan noudattaa. Hän ystävystyy missä ja kenen kanssa vain alle kahdessa minuutissa. Tärkeintä on kaverit ja aina on päällä kaverivajarit. Niistä kymmenestä karkistakin jaettiin puolet vieruskavereista pienemmän kanssa.

Pikkujoulut pienissä sienissä

Kokoonnuimme tovi sitten Suomen Blogimedian tyyppien kanssa rallattelemaan pikkujouluja. Vedin jalkaan korkkarit, jätin hiukset auki ja sudin huuliin punaa – kaikkea sitä, mitä vauvan äitinä ei käytännön syistä tule tehtyä kuin ani harvoin. Ja pumppasin vielä lähtiessäni pullollisen maitoa jääkaappiin.

Jos muutama vuosi sitten kirjoitin siitä, miten kreisibailaaminen ei enää tunnu mitään, nyt fiilis on toinen. Ei paljettien heiluttaminen ja maljojen nostaminen enää samalta tunnu kuin silloin joskus, se on myönnettävä. Mutta juhliminen ei myöskään tunnu tekemältäni esitykseltä, jonka tarkoituksena on näyttää itselleni ja muille, että mikään ei ole muuttunut. Koska hyvänen aika, on muuttunut! Mutta sitä suuremmalla syyllä välillä pitää maitoläikkiä uhmaten vetää päälle silkkimekko ja tuntea iltayön pirskahtelu kehossa.
Olette varmaan kyllästymiseen asti kuulleet siitä, miten toinen vauvavuosi on totaalisen erilainen ensimmäiseen verrattuna. Mutta kun se on! Niin kaikin tavoin, että uusia yllätyksiä ja eroavaisuuksia löytyy joka viikko. Nyt hämmästelin sitä, miten rennoin mielin istuin iltaa. Ei tarvinnut miettiä tunnin jälkeen, että nyt viimeistään vauva jo kitisee. Puolentoista tunnin kuluttua ei kauhistuttanut, että nyt viimeistään vauva jo huutaa.

Suuritarpeisen vauvan kanssa kasvoi niin kiinni lapseen, että ei osannut olla kuin hytkyvä ja vauva sylissä ympyrää kiertävä jättitissi takkuisilla hiuksilla. Silloin kehoni sanoi ja suorastaan vaati olemaan vauvan kanssa koko ajan. Se on kai jokin luonnon järjestämä eläimellinen selviytymiskeino läpi tuon sumuisen ajan, sillä mitään muuta vaihtoehtoa olla ja tehdä ei ollut.
Nyt kroppa ei ole koko ajan varpaillaan, vaan pystyn irrottamaan itseni vauvasta muutamaksi tunniksi ilman kaipuuta, joka tuntuu fyysisenä kipuna ja hengityksen lamaannuttavana painona rintalastan päällä. Kun pakkasesta vain löytyy tarpeeksi maitoa, mies hoitaa homman, ja vauva sekä esikoinen saavat nauttia ajasta isänsä kanssa ilman jaloissa pyörivää mutsia.

Sillä aikaa minä saan hetken ajan ajatella vain itseäni. Silloin minä voin skoolata ystävien kanssa sieni- ja kääpävalmisteista tehdyillä drinkeillä. Noina hetkinä minä voin nauraa hölmöille sienivitseille ja vertaistuellisille kertomuksille omien ja muiden jälkikasvujen toilailuista. Pikkujouluja vietettiin huoneistohotelli Aallonkodin kattohuoneistossa, jonka jättimäiseltä terassilta aukeni huikaiseva näkymä valoja tuikkivaan Helsinkiin. Sitä näkymää katsellessani tuli jotenkin levollinen ja varma olo. Vaikka oman maapalloni pyöriminen onkin hidastunut vauvavuoden ajaksi, elämä tuolla ympärillä jatkaa säntäilyään. Ja mä kyllä ehdin taas juoksuun mukaan, vaikka välillä pistänkin hölkäksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...