Koti

Ensimmäinen ateria uudessa kodissa

Saimme eilen uuden kotimme avaimet. Kuljimme kaikuvissa huoneissa ja piirsimme mielessämme siitä meidän kotiamme. Tuohon ruokapöytä, tuohon lasten kerrossänky ja tuohon riippumaan korikeinu.

Uusi kotimme on 50-luvun kerrostalo kuten vanha kotimmekin. Tykkään sen aikakauden hengestä, kotoisuudesta ja näppärästä kaupunkiasumisesta. Uudessa kodissa talon rakennusvuosi näkyy paremmin kuin vanhassa kodissa, mistä tykkään. On lankavetimiä, pulleita pattereita, rautaisia naulakoita ja kermanvalkoisia ikkunanpieliä. Mutta on myös ihan valtavasti asioita, jotka eivät toimi.
Keittiön kodinkoneet ovat aikansa eläneitä, eteisessä ei ole kuin parin nupin naulakko ja pesukonetorni ei mahdu kylpyhuoneeseen. Lattian listat on asennettu miten sattuu, huoneet on maalattu useamman tapettikerroksen päälle ja keittiön alakaapit ovat päältä kauniita, mutta sisältä räjäytyskunnossa. Vaatehuone on katastrofi, ja pelkäämme pahoin, että sen alkuperäinen verenpunainen muovimatto kätkee alleen asbestia. Yhtä seinää pitäisi purkaa, mutta siinä kiemurtelee kummallista sähköjohtoviritelmää. Ja niin edelleen.

Tekemistä siis riittäisi niin paljon kuin aikaa ja rahaa vain piisaa. Meidän vanhan kodin uusien asukkaiden (terkkuja!) kanssa saatiin onneksi sovittua kaikille hyvä järjestely, ja saamme asua vanhassa kodissamme vielä syyskuun. Sinä aikana toivottavasti ehditään laittaa uutta kotia kuntoon vanhaa kunnioittaen, mutta tämän päivän lapsiperheen tarpeisiin päivittäen.
Hyvä siitä tulee, vaikka sitten vähän kerrallaan laittaen. Sen näkee ja tuntee jo nyt. Isot ikkunat aukeavat kolmeen eri ilmansuuntaan ja huoneet kylpevät valossa. Tilaa on useampi kymmenen neliötä enemmän kuin aikaisemmin, huoneita kahden sijasta neljä. Vessa on erillinen ja eteinen isompi sekä valoisampi kuin vanhassa kodissa. Lapset juoksevat keittiön, olohuoneen ja eteisen muodostamaa ympyrää ja täpinöivät ikiomasta huoneesta.

Missä uusi kotimme sitten on? No täällä Herttoniemessä tietenkin. Eihän me täältä minnekään olla lähdössä, ainakaan ihan heti. Lähiömutsi pysyy Hertsikan lähiömutsina. Kolme vuotta me täältä ehdittiin etsiä uutta kotia säännöllisesti vaikkakaan ei kuumeisesti. Aika hintsusti näitä useamman huoneen koteja Herttoniemessä on tarjolla, ja kun on, aika moni muukin sitä samaista himoitsee. Yhdestä kodista tätä ennen ehdittiin tehdä tarjous, mutta siinä hinta nousi asunnon täysräjäytyskuntoon nähden turhan korkeaksi meidän budjettiin.
Mutta nyt se on tässä, koti melkein loppuelämäksi. Kuljetettiin eilen ensimmäinen muuttokuorma korissa uuteen kotiin. Siellä oli ruokailuvälineet meille neljälle, vessapaperia, saippuaa, käsipyyhkeitä, astianpesuainetta, tiskiharja, piknikpeitto ja valo siltä varalta, että ehtii tulla pimeää. Jos olisi hokannut, olisin pakannut mukaan myös viinipullonavaajan, mutta sen sijaan pakkasin pyllypyyhkeen ja kosteusliinoja.

Piknikviltti levitettiin uuden kodin olohuoneen lattialle. Siinä syötiin pizzalähetin tuoma ensimmäinen päivällinen uudessa kodissa. Puhe kaikui tyhjien huoneiden seiniltä, ja tuli vähän haikea olo. Vanhaa kotia tulee hurja ikävä. Samalla kutkuttaa jo päästä remonttihommiin, vaikka onhan tämä ihan hullua. Kuukausi aikaa, suunnitelmat alkutekijöissään, budjetti olematon ja koko ajan tuntuu paljastuvan uusia asioita, jotka olisi hyvä fiksata. Siksi lienee parasta perustaa blogiin ihan uusi tagi: remontti.
Kotimaanmatkailu

Nostalginen roadtrip tulevaisuuden autolla + video



Meillä oli kesällä testiajossa kaasuauto, joka kulkee teollisuuden, kaupan ja kotitalouksien biojätteestä valmistetulla biokaasulla. Sen lisäksi, että huristelimme kaasulla voidakseni kertoa käyttökokemuksia teille, otimme autosta hyödyn irti kuten vain autoton perhe voi. Suunnittelimme kesä-Suomeen reissun, joka olisi normioloissa hankala toteuttaa. Eli paljon erilaisia matkatavaroita ja kohteita, joihin noin vain ei junilla, busseilla ja pyörällä huristella.

Ja niin eräänä heinäkuisena tiistaina kaasu-Skodan takakonttiin sullotaan Päijänteellä vietettävää telttayötä varten yksi rinkka, Sappeen mökkipyrähdystä ajatellen yksi laukku ja vielä kolmas pieni pussukka Puuhamaan-päiväretkeä varten. Lapset kiipeävät istumaan takapenkille, ja mies ottaa ensimmäisen ajovuoron. Minä keskityn etsimään autoradiosta kanavan, josta tulee mahdollisimman nostalgisia biisejä mukana laulettavaksi. Ei roadtrippiä ilman Eppu Normaalia, Leevi and the Leavingsia ja Pepe Willbergiä! Minä pompin penkissäni täysillä hoilaten, mikä on lapsista niin hauskaa, että he melkein unohtavat marista paikallaan istumisen tylsyydestä.
Lahdessa pysähdymme syömään. Heinäkuun lämpö väreilee betonikaupungin kaduilla, ja tilaamme ravintolan listalta kolme pizzaa. Pizzerian nurkassa on muovisista viinirypäleistä tehty asetelma sekä televisio, jossa pyörii turhanpäiväinen tositelevisiosarja. Salaattipöydässä on makaronisalaattia ja porkkanaraastetta. Ihan kuin automatkoilla silloin omassa lapsuudessani!

Lapset nukahtavat vatsat pizzaa pullollaan heti päästyämme ulos kaupungista. He heräävät vasta, kun parkkeeraamme auton Padasjoen satamaan. Päijänteen yllä vyöryy mustia sadepilviä ja samalla aurinko paistaa niin että silmiä täytyy siristellä nähdäkseen eteensä. Vaihdan tennarini vedenpitäviin vaelluskenkiin ja mies varmistaa samalla, ovathan lasten kumisaappaat ja kurahaalarit mukana rinkassa. Auto ja osa matkatavaroista jää parkkipaikalle seuraavaan iltaan asti, ja näyttää siltä, että tulemme saamaan niskaamme sadetta.
Tunnin laivamatkan jälkeen kipuamme ainoina matkustajina pois Kelventeellä, Kyyränlahden satamassa. Satama on oikeastaan vain vuosien saatossa kauniisti harmaantunut laituri. Astelemme laiturilta suoraan metsään ja esikoinen poimii mättäiltä mustikoita suoraan suuhunsa. Taivallamme pitkulaisen saaren läpi ja pysähdymme välillä pitämään taukoa luonnon itsensä tekemälle pienelle hiekkarannalle. Lapset riisuvat riemusta kiljuen vaatteensa ja säntäävät veteen. Pitkät kaislat, auringossa kimaltava järvi ja horisontissa jylisevät ukkospilvet luovat lasten leikeille maiseman, joka on kuin maalauksessa.

Sade ryöpsähtää päälle juuri kun pääsemme perille Isohietaan. Juoksemme suojaan latoon, jossa säilytetään polttopuita. Pihkaa valuvien polttopuiden keskellä on juuri sopiva kolonen nelihenkisen perheemme pitää sadetta. Istumme jättimäisten pöllien päällä ja kuuntelemme peltikattoon hakkaavaa sadetta. Metsä ympärillä alkaa tuoksua mehevältä, kuten aina sateen jälkeen. Kun pisaroiden rummutus alkaa vaieta, mies ryhtyy pilkkomaan puita ja minä sytytän nuotion palamaan. Hiilloksen ollessa valmis, nostelemme ritilälle kypsentymään halloumia, meheviä herkkusieniä ja soijanakkeja. Uudet perunat kiehuvat suoraan hiillokselle asettamassani nokipadassa.
Päijänteen laineet kohisevat rantaan verkkaisasti, mutta kuohuen. Äänimaisema on kuin merellä, vaikka olemme saaressa keskellä järveä. Minä pesen lasten kanssa likaiset astiat sillä aikaa kun mies pystyttää teltan rantahietikkoon. Iltasadun jälkeen lapset nukahtavat makuupusseihinsa nopeasti. Vain raitaiset pipot pilkistävät vielä liian isojen makuupussien suuaukosta. Minä kuuntelen laineiden kuohuntaa kunnes uni painaa silmät kiinni.

Seuraavana päivänä pakkaamme tavaramme ja siirrymme lähemmäs satamaa, josta yhteysalus kulkee myöhemmin päivällä matkallaan kohti Padasjokea. Kuopus istuu kantorepussa selässäni ja kuljemme läpi vehreän kuusimetsän, jonka syvän vihreät sammaleet ja oksiston läpi siivilöityvät auringonsateet luovat samanlaisen tunnelman kuin menninkäisten kotiseuduilla varmasti on. Löydämme rannan, joka on Suomen oloihin tuotu paratiisilaguuni. Uitamme kävelyn jäljiltä väsyneitä jalkojamme vedessä ja lämmitämme nuotilla hernekeitot.
Iltapäivällä olemme tunnin laivamatkan jälkeen taas takaisin Padasjoen satamassa. Kopistelemme metsäkengistämme pois mustikanlehtiä ja vaihdamme jalkoihimme takaisin autossa odottaneet tennarit. Takaluukussa matkatavaramme näyttävät lisääntyneen, vaikka oikeasti niistä on saariretken aikana syöty kassillinen. Olo on nihkeä ja hikinen, ja olen iloinen, että seuraava kohteemme on saunallinen vuokramökki 50 kilometrin ajomatkan päässä Sappeella.

Mökin seinällä on Ihmeperhe-elokuvan mainosjuliste ja reunoistaan kulunut paperiarkki, joka muistuttaa, että sisällä ei saa kulkea monot jalassa. Laskettelukeskuksen kyljessä olevassa vuokramökkikeskittymässä on näin kesäaikaan hiljaista, mikä sopii meille. Ripustan hikiset sukkani roikkumaan terassin kaiteelle uintireissuin jäljiltä märän pyyhkeen viereen. Könyämme koko perhe saunalauteille, minä ja mies ylimmälle ja pillimehujaan ryystävä lapset alemmalle. Kiuas napsuu, ja juuri nyt tässä on kaikki, mitä ihminen onneen tarvitsee.
Seuraavana aamuna peruutan biokaasuauton soratielle. Kesän viimeiset horsmat yrittävät tunkea vaaleanpunaisia kukkiaan ylös tienvierustalta, mutta niistä näkee jo luovuttamisen. Vaaleanpunainen on hailakkaa ja kasvien varret lyhyitä. Ollaan selvästi heinäkuussa, matkalla kohti loppukesän kukkia ja syksyä. Kun pääsemme maantielle, ympäröivillä pelloilla kukkivat rypsi ja rapsi keltaisenaan. Harmittelen miehelle, että kaasuautoja ei saa vielä vuokrattua. Toivottavasti vuokrafirmoissa siihen herätään pian, sillä olisi mahtavaa seuraavilla vuokra-autoreissuilla päästellä menemään banaaninkuorilla. Vaikka matkaa on takana jo parisataa kilometriä, auton kaasutankki on yhä puolillaan. Kaasupelillä voisi siis hyvin tehdä myös esimerkiksi syksyiset vuokramökkireissumme.

Jossain vaiheessa takapenkki hiljenee uneen, mutta herää taas täpinöimään, kun saavumme roadtrippimme viimeiseen määränpäähän, Tervakoskella sijaitsevaan Puuhamaahan. Eikä mikään ihme, minäkin hihkun täpinästä nähdessäni portin vieressä päivystävän Puuhanallen ja korkeuksiin nousevat värikkäät vesiliukumäet. Ihan kuin omassa lapsuudessani! Nappaamme portin pielestä punaisen kärryn, johon lapset kiipeävät ilosta kikertäen istumaan.
Päivän päätteeksi istumme vesipuiston lastenaltaan reunalla sinisissä aurinkotuoleissa, jotka tuovat mieleeni lapsuuteni lomamatkat Kanarialle. Jopa minä olen uskaltautunut uimaan, vaikka altaiden vesi on juuri niin lämmintä kuin minkälaiseksi vallitseva sää sen lämmittää. Lapset ovat tietenkin räpiköineet vedessä niin kauan, että lopulta hampaat kalisivat yhteen. Nyt kuopus makoilee sylissäni silmät puoliummessa maitoa juoden ja esikoinen istuu viereisellä Kanaria-aurinkotuolilla mieheen nojaillen. Heinäkuun aurinko alkaa suurenemaan – jännää, miten se loppukesästä ennen laskeutumistaan tuntuu suurenevan kolminkertaiseksi – ja me miehen kanssa tajuamme, että lapset tulevat nukahtamaan autoon yöunilleen. No, iltapesut on tehty ja iltapalaksi kiskottu jäätelöä, joten kerrankos sitä kesässä iltatoimet näin hoitelee.

Kotimatkalla takapenkillä on ihanan hiljaista ja sammutamme radionkin. Juuri ennen Helsinkiä ja matkamittarin näyttäessä vajaata 400 kilometriä, autosta loppuu kaasu. On auto kaasun hupenemisesta jo aikaisemminkin varoitellut, mutta kaasuasemalle säntäämisen sijaan tahdoimme nähdä, miten vaihto kaasusta bensaan menee. Kaasuautoissa kun on myös bensatankki, jos vaikka sattuu reissuillaan kulkemaan mailla, jossa ei kaasuasemia ainakaan vielä ole. Odotan kaasun loputtua hypähdystä tai edes auton sarjakuvamaista yskäisyä, mutta jos auto ei olisi itse kertonut vaihtaneensa bensaan, mitään ei olisi huomannut. Bensatankillisella pääsisi vielä useamman sata kilometriä, mutta miksipä suotta sillä painella menemään, kun järkevämpi, halvempi ja ympäristöystävällisempi vaihtoehtokin on olemassa.
Kaarramme kaasukiesimme tankkausasemalle, ja minä hypähtelen onnessani ja kevein helmoin ympäri asemaa tankin täyttyessä uusiutuvalla energialla. Harvemmin autoillessa niin kevein mielin voi olla, mutta kaasuauton ratissa tuntee kulkevansa tulevaisuuden autolla. Tosin tulevaisuutta ei tarvitse odotella, kun ympäristömerkityllä ja täysin suomalaisella Gasumin biokaasulla pääsee kaasuttelemaan pitkin katuja ja maanteitä jo nyt.

Ps. Huomasittehan reissuvideon tuossa ensimmäisen kuvarykelmän joukossa!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe