Image       x Suomen Blogimedia

Lähiömutsi

tiistai 26. toukokuuta 2015

Nukkua kuin vauva

Yksi asia näin kahden lapsen äitinä yllättää yhä edelleen. On käsittämätöntä, miten samanlaisia, mutta silti niin erilaisia saman perheen lapset voivat olla. Nukkuminen on yksi niistä isoimmista eroavaisuuksista. Tai ainakin sellaisista, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämään. On nimittäin aika paljon merkitystä ihan kaikkeen, jos elää vauvavuotta beben kanssa, jonka mielestä päiväunet ja vaunut olivat vihoviimeistä puuhaa, tai jos elää sitä kera sellaisen tapauksen, joka noh, nukkuu.

Vauvathan tarvitsevat paljon unta päivisinkin. Mutta sanopa se vauvalle, joka taistelee huutaen päiväunia vastaan. Tai tarkemmin kuvailtuna karjuen, vaikka silmistä ja koko olemuksesta näkee, että väsyttää. Esikoisen aikaan oli hämmentävää nähdä muita vauvoja nukkumassa vaunuissa, kun oma alkoi huutaa pakokauhuisena heti kun tajusi joutuneensa kidutusvankkureiden kyytiin.

Yllätyin kuullessani joidenkin käyttävän autoilua lapsen nukuttamiseen. Oma vauva itki turvakaukalossa henkeä haukkoen. Kerran puolentoista tunnin mökkimatka kesti lähes viisi tuntia, kun joka toiselle bussipysäkille oli pakko pysähtyä tyynnyttelemään ja imettämään vauvaa. Perillä vauvalta oli mennyt itkemisestä ääni käheäksi ja minä olin päiväunien tarpeessa pahemmin kuin aikoihin.

Väsyneen vauvan itkemisen kuuntelu on hirvittävän kuluttavaa. Siinä ehtii käydä mielessään läpi monia mustia ajatuksia. Onneksi jossain vaiheessa silloin kolme vuotta sitten tajuttiin jättää vaunut pölyyntymään pyöräkellarin nurkkaan. Kantorepussa vauva nukkui. Ei hyvin, mutta jotenkuten. Koko ajan piti olla liikkeessä, jos ei muuta, paikallaan heijaten. Musta tuli talvipakkasilla vasten tahtoani ostareilla notkuva mutsi. Nytkyin silloinkin, kun vauva oli jonkun muun sylissä. Jos vauva joskus nukkui tunnin putkeen, oli se ihme, josta piti raportoida tekstiviestillä miehelle.

En tiedä, mikä noissa päiväunissa oli ja edelleen on niin kinkkistä. Kuopuksen synnyttyä jätin ihan suosiolla pois esikoisen päiväunet niinä päivinä, kun mies ei ole kotona. Pahimmillaan tunneiksi venyvä nukutustaistelu ei ollut sen arvoista, vaikka lapsi päiväunet vielä tarvitsisikin. Yöt sen sijaan ovat menneet aina ihan hyvin. Kun alun vatsavaivat ja muut mysteeri-itkut oli selätetty, lapsi nukkui tyytyväisenä kokonaisia öitä. Iltarutiineiden piti olla samanlaisia ja tarkasti aikataulutettuja, mutta niiden avulla lapsi nukahti minne vain; yökyläpaikkaan, hotelliin tai junaan. Mitään nukuttamista hän ei ole koskaan iltaisin kaivannut, vaan iltasadun, -laulun ja -pusujen jälkeen jäi ja jää itsekseen sänkyyn odottamaan unta.
Kun kuopus syntyi, olimme varautuneet samanlaiseen päiväunisavottaan tämänkin vauvavuoden kohdalla. Silti taisimme salaa elättää toiveita paremmin nukkuvasta tulokkaasta, sillä hankimme parvekevaunut – kapineen, jolle ei olisi ollut mitään tarvetta esikoisen aikana. Kun kannoin kolme päivää vanhan vauvan nukkumaan parvekkeelle, tilanne tuntui epätodelliselta. Siellä se nukkui, tyytyväisenä ja monta tuntia. Mulla oli jopa vähän syyllinen olo, kun laitoin lapsen nukkumaan sinne kauas itsestäni. Luin kirjaa kahvia hörppien ja leikin äitiyslomaa, sillä arvelin vauvakuplan puhkeavan minä hetkenä hyvänsä.

Viikot kuluivat, lopulta kuukaudetkin. Mutta niin vain tuo tulokas on osoittanut todeksi sen, että parvekkeella tyytyväisenä nukkuva vauva ei ole utopiaa. Melkein nolottaa kertoa, miten helppoa se on. Sen kun kannan hänet parvekkeelle, annan suukon ja toivotan hyvät unet. Yleensä silmät alkavat lurpsua jo ennen kuin ehdin vetää kuomuaukon eteen suojaa. Välillä hän murisee hetken unilaulua itsekseen kunnes nukahtaa. Siinä se. Ja siellä se tuhisee unta palloon useamman tunnin putkeen. Jos postauksissa voisi käyttää emoji-kuvakkeita, tähän tulisi se punamekkoinen tanssiva nainen.

Jotta eroavaisuudet eivät jäisi vaunuissa nukkumiseen, tekevät lapset muutkin unihommat omalla tavallaan. Kuopus kyllä nukkuu kantovälineessä, mutta sikeämmin hän koisii, kun saa olla vaunuissa. Jos hän päivisin tahtoo nukahtaa omissa oloissaan (mikä tuntuu vieläkin mielestäni vähän luonnottomalta vauvakäytökseltä, mutta näin se vain menee), iltaisin hän tahtoo vieressään olevan jonkun. Kokonaisista öistä en nyt vielä edes haaveile, vaikka esikoisen kanssa näissä kohdin vauvavuotta sitä herkkua oli ollut tarjolla jo useamman kuukauden ajan.

Jos esikoisen kanssa opin tissitainnutuksen voiman, sitä on ihan turha koittaa nuorimmaiseen, jonka mielestä äidin paidan alla on ruokaa, siinä se. Vauva on alkanut nyt kesän tullen heräämään samoihin aikoihin auringon kanssa ennen kuutta, kun muu perhe esikoista myöten vetelisi hirsiä helposti kasiin. Että jos jotain uniasiaa kolmen vuoden takaisilta ajoilta kaipaan, on se mahdollisuus aamuisin torkuttaa imettäen.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Kaupunkiviljelijöiden minipalsta Sörnäisissä

Pääsimme vihdoin viikonloppuna tunkemaan sormia multaan muuallakin kuin kotiparvekkeella. Onnistuimme tänä vuonna laajentamaan kaupunkipuutarhaamme yhden kauden ajaksi Sörnäisten Hanasaareen, pienen mullalla täytetyn laatikollisen verran.

Paikallinen energialaitos jakoi sadalle nopeimmalle kasvatuslaatikon multineen ja kasteluvesineen parkkipaikaltaan, ja pieni kaveriporukkamme oli kärppänä apajilla. Saatiin jokainen oma lootamme. Se on kätevää, kun voidaan vuorotella pääpuutarhurin titteliä ja tarvittaessa kastella kaverienkin viljelyksiä.
Istutettiin lootapuutarhaamme kahta erilaista kesäkurpitsaa, yksi kumpaakin sorttia. Kurpitsojen vierestä paikkansa löysi ruusupapu, joka on meidän viherpeukalotaidoillamme ollut kesäkurpitsan tapaan satoisa kaveri. Yhteen nurkkaan varasimme pikiriikkisen läntin herneelle, sillä tiluksilla pitää olla aina jotain naposteltavaa, jolla saa palkita itsensä kastelusta samointein.

Uutena kokeiluna maahan laitettiin ruusukaali. Olimme juuri ostaneet sen taimen Annalan taimimyynnistä, kun kuulimme kahden naisen puhisevan keskenään, miten viheliäinen kasvatettava ruusukaali on. Siitä kuulemma kasvaa jättimäinen puska, mutta kukinnot jättävät tulematta. Saa nähdä, palkitaanko meidät ruusuisilla kaalinupuilla.
Siemenpusseista kopistimme esikoisen kämmenelle lajitelman lehtikaalia, mangoldia ja pinaattia. Hän asetteli ne hartaudella pikkuisilla sormillaan kasvamaan multaan. Tajusin vasta jälkeenpäin, että pinaatin kylväminen oli vähän pöljää, kun vauvaviljelijämme ei sitä vielä saa syödä. Ehkä hän ei ota sitä itseensä, etenkin kun miniviljelmiemme odotettu pinaattisatomäärä liikkuu muutamissa kourallisissa parin viikon välein.

Kaupunkiviljely on ihaninta juurikin lasten kanssa. Esikoinen on odottanut malttamattomana, koska taas pääsee taas kastelemaan viljelmiä. Minä meinaan vallan liikuttua, kun katselen kultaista kolmevuotiastamme kuopsuttamassa tärkeänä maata ja kastelemassa kasveja tarkasti työhönsä keskittyen.
Pitkän talven jäljiltä esikoinen oli vähän liiankin innokas näissä puutarhatouhuissa. Kävi nimittäin niin, että hän oli huomaamattamme käynyt omatoimisesti valitsemassa korista siemenpussin. Huomasin sen vasta sillä hetkellä, kun hän kumaisi koko pussillisen siemeniä viereiseen viljelylaatikkoon. Huudahdin hätäpäissäni jotain niin kiukkuisesti, että ohi viilettäneet pyöräilijätkin kääntyivät katsomaan. Onneksi vahinkoa ei päässyt tapahtumaan yhtä porkkanasiemenpussia enempää, sillä viereisessä laatikossa ei ollut vielä istutettuna tai kylvettynä mitään. Kaivoimme päällismullat pois ja levitimme ne siemenineen viereiselle nurmikolle.

Voi siis olla, että ryhdyimme puolivahingossa myös sissiviljelijöiksi. Että jos voimalaitoksen viereiseltä nurmikolta alkaa puskea porkkanoita, olkaa hyvät ja ottakaa. Me tarjotaan!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...