Image       x Suomen Blogimedia

Lähiömutsi

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Mökkikuume

Tänä kesänä mieleeni on hiipinyt haave, josta en olisi ikinä uskonut päiväunelmoivani. Salakavalasti ja varoittamatta minut on vallannut mökkikuume. Tai ei sitä ehkä puhtaaksi mökkikuumeeksi voi sanoa, enemmänkin haluksi päästä täydellisen rentoutuneeseen tilaan.

Viime vuosina olen yhä selkeämmin tajunnut, että vaikka kuinka rakastan kaupunkilaiselämää, välillä tarvitsee balanssin pitääkseen olla ihan pihalla. Onneksi kodin vieressä levittäytyy yksi Suomen kauneimmista luonnonsuojelualueista, johon voi aina tarvittaessa sujahtaa retkelle tai vain ihastelemaan laiduntavia lehmiä. Telttaillessa tai vuokramökillä päässä raksuttavat rattaat hidastavat tahtiaan ja hartioiden kireys jännittyy, kun päivän rutiinit keskittyvät vain syömisen, peseytymisen, nukkumisen ja mukana olevien ihmisten ympärille. Ei juoksevaa vettä, sähköä tai newsfeedejä. Vain se, mistä kaikki on lähtenyt, vain se sillä hetkellä oleellinen.

Olen kuluneen kesän ajan makustellut tätä haavetta ja yrittänyt hahmottaa, mitä se tarkoittaa ja olisiko se mahdollista toteuttaa. Telttailuun olen hurahtanut niin täysin, että välillä mietin puolitosissani, voitaisiinko ensi kesänä muuttaa koko kesäksi metsään. Se on varmaa, että teltan kanssa tullaan lähtemään seikkailuille pääkaupunkiseudun metsiin niin usein kuin mahdollista.

Varsinaista mökkiä en tahdo (saati että sellaiseen olisi varaa), sillä siinä olisi liikaa askaretta. Katsotaan uudestaan vaikka sitten joskus lasten ollessa isompia, kun alkaa olla tekemisen puutetta. Lisäksi sopivan mökin löytyminen julkisen liikenneyhteyden päästä olisi haastavaa, etenkin kun haavemökilläni tahdon tuntea meren läheisyyden. En myöskään lämpene ajatukselle, että mökille lähteäkseen pitäisi aina lähtemällä lähteä ja palata takaisin juuri kun on päässyt perille.

Syrjäisessä mökissä ei houkuttele ajatus myöskään siitä, että etenkin sosiaalinen esikoinen kärsisi pahoista kaverivajareista. Vuokamökkeily muutaman kerran vuodessa on juuri sopiva määrä mökinomistajuutta ja täydellistä mökkihöperyyttä. Siihen haaveissani olevaan piilopaikkaan pitäisi voida pistäytyä aina tarvittaessa – ja sieltä pitäisi pystyä aina tarvittaessa pistäytymään kaupungissa.

Siirtolapuutarhamökkiajatuksella olemme leikitelleet miehen kanssa niin pitkään kuin muistan. Se jäi muutamiksi vuosiksi hautumaan mielensopukoihin, kun ensin ryhdyimme kaupunkiviljelijöiksi ja pian perään ostimme nykyisen kotimme parvekkeineen. Nyt omasta minikokoisesta mummonmökistä ja pikiriikkisestä ryytimaasta on taas haaveiltu. Niiden hinnat ovat kuitenkin aika kovia, ja vaikka arvostamme yhteisöllisyyttä, ihan vieri vieressä kohoavin mökkien rivitalomaisuus hieman mietityttää.
Hiljan poljimme uimareissulle kotimme lähellä olevaan Kivinokkaan. Siellä metsän keskellä kohoavien töllien keskellä ryhdyin taas maalailemaan miehelle sitä samaa haavekuvaa kivinokkalaisuudesta kuin niin monta kertaa aikaisemminkin tuolla meren ympäröimässä saaristolaiskuplassa käydessämme. Ja silloin sen tajusin. Tässähän yhdistyy se kaikki, mistä haaveilen!

Kivinokan kesämajat ovat pienen pieniä, vähän leikkimökkiä isompia töllejä. Juuri sopivia kaksiossa asuvan perheen mökeiksi. Ne eivät ole ihan vieri vieressä, vaan kohoavat havumetsäisen niemen kallioilla villissä sekamelskassa kuin röllimetsän tönöt. Sisällä takka tai kamiina lämmittää. Sisälle mahtuisi juuri nukkumaan ja sadesäällä pelaamaan lautapelejä sekä lukemaan. Vieraat majoitettaisiin pihalla teltoissa. Ruoka laitettaisiin kuistilla kaasuhellalla tai pihalla grillissä. Aina kun mahdollista, ruokailutilan kattona olisi taivas. Pihalle mahtuisi veranta, ryytimaa ja riippumatto. Ehkä myös hiekkalaatikko ja keinu, jos sellaiset saisi laittaa.

Aamu-uinnille voisi pulahtaa ympäröivään mereen, mutta silti meri ei olisi niin lähellä, että pienten lasten kanssa saisi olla sydän syrjälläään. Ehkä joskus voisimme hankkia venesatamaan oman tai naapureiden kanssa yhteisessä omistuksessa olevan veneen. Silloin tällöin käytäisiin Maijan kahvilassa syömässä munkit. Vessat ovat yhteisiä, mikä vähän mietityttää, mutta uskoisin siihen tottuvan. Öitä varten hankittaisiin yöastia kuten ennen vanhaan. Ja jos ujokakka vaivaa, kotiin ei olisi kuin pari kilometriä. Saunavuorollakin voisi käydä kotona samalla kuin pyöräyttäisi pyykit. Ehkä tuplattaisiin saunapäivät ja käytäisiin löylyttelemässä myös Kivinokassa.

Tarvittaessa kesämaja toimisi työhuoneenani, ja sieltä käsin voisi käydä töissä ja kaupunginriennoissa. Ehkä siellä saisin vihdoin toteutettua unelmani osittaisesta elämästä satukirjailijana – puitteet ainakin olisivat kuin satukirjoista ikään. Mahdolliset työvälineet, mökkeilykamat, ruuat ja lapset kulkisivat kodin ja mökin väliä laatikkopyörän kyydissä.

Ajatus siitä, että lapsemme saisivat olla Kivinokan lapsia, tuntuu hyvältä ja oikealta. Alueella on kuulemma käynnissä sukupolvenvaihdos, joten Kivinokassa on paljon lapsia. Jälkikasvullemme riittäisi leikkikavereita, eikä aika tulisi pitkäksi. Koska mökki olisi lähellä, siitä olisi helppo pitää huolta myös talvisin. Samalla kun putsaisi lumet katolta, voisi paistaa takassa soijanakit ja juoda verannalla kaakot. Se toisi juuri sopivasti puuhasteltavaa ja onnea, mutta ei alkaisi tuntua taakalta. Kesämajojen hinnat eivät ole ihan mahdottomia, ja omaa pienen pientä mökkiä voisi laittaa ja kunnostaa sitä mukaa kun aikaa ja rahaa on.

Nyt sitten makustelemme, onko tässä järkeä. Ehkä ei, mutta onnea ajatus tuntuu sisältävän loppuelämäksi. Onko teistä joku mökin omistaja? Vai enemmänkin sellaisia ihmisiä kuin minä vielä pari vuotta sitten, kun en ikinä nähnyt tulevaksi, että voisin edes harkita mökin hankkimista? Etenkin mahdollisten siirtolapuutarhamökkien ja kesämajojen omistajilta palan halusta kuulla, mitä pienen töllin omistaminen tuo elämään, niin hyvässä kuin pahassa.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Minä, kirja ja kaupunki


Yhteistyössä Novelle ja Suomen Blogimedia

Kirjoitin taannoin laittavani elämän risaiseksi yhden päivän ajaksi ja viettäväni ihan omaa aikaa aamusta iltaan. Tämä perheaikaa enemmän kuin omaa aikaa arvostavan äidin hulluttelu sai alkunsa Novellen Elämän janoon -haasteesta, joka kannustaa nauttimaan elämää ahnain kulauksin ja tarkastelemaan maailmaa niin, että jokainen päivä on erilainen ja ihmeellinen. Te saitte äänestää, mitä tuona ihan omana päivänäni teen. Te valitsitte vaihtoehdon Minä, kirja ja kaupunki. Ja näin tapahtui.

Aamulla puen päälle jotain, mitä en muista pukeneeni useaan kuukauteen: silkkimekon, jolla ei voi imettää. Laukkua pakatessa pitää tovi kelata, voinko tosiaan lähteä tällä varustuksella koko päiväksi kaupungille tietämättä, mitä päivä tuokaan vastaan. Ei kurahousuja tai edes vaihtovaatteita! Toiveikkaana pakkaan reppuun kuitenkin uikkarit, aurinkohatun, pyyhkeen ja aurinkorasvan, vaikka ilma näyttää ihan yhtä epävakaiselta kuin tämä koko kesän on näyttänyt ja tuntunut. Kirjahyllystä valitsen mukaani Riikka Pulkkisen kehutun esikoisteoksen Raja, jonka olen ostanut jo aikoja sitten antikvariaatista kahdella eurolla lomalukemiseksi. Nyt vihdoin pääsen korkkaamaan sen, ja jos suunnitelmani pitää, iltaan mennessä olen saanut ahnehtia kirjan jokaisen sivun.
Odotus kuplii rintakehässä ihan kuten silloin lapsuudessa, kun joulujuhlassa odotti autiossa käytävässä juhlasalin ulkopuolella omaa esiintymisvuoroaan. Olen jännittynyt ja innoissani, mutta samalla tekisi mieli luikkia pakoon koko tilanteesta. Mies ja lapset pakkaavat lähteäkseen kaveriperheen kanssa uhmaamaan kolhoista säätä maauimalaan, ja totta puhuen mun tekisi mieli lähteä heidän mukaansa. Jos haaste ei velvoittaisi, kompastuisin siihen vahvaan tunnetilaan, joka on saanut jättämään vain itselle omistetut hetket vähille perheellistymisen jälkeen: perheaika on parempaa kuin oma aika.

Mutta nyt ei voi enää jänistää, nyt on oma vuoro! Pusujen jälkeen suljen oven, kävelen metroasemalle ja muistan jopa maksaa matkani nyt kun olen liikkeellä ilman rattaita. Metrolaiturilla avaan kirjan ensimmäistä kertaa. Taitan sen selkämyksestä notkolle, kuten ei missään nimessä saisi tehdä, mutta kuten minä omistamilleni pokkareille teen. Laitan nenäni ihan kiinni paperiin ja nuuhkaisen. Rakastan kirjojen tuoksuja, niillä kaikilla on omat sävynsä, jotka kertovat kuljetuista poluista. Tämä kirja tuoksuu auringon lämmittämälle hiekalle ja tunkkaisille bussimatkoille.
Ensimmäisenä minä ja kirja suunnistamme aamupalalle. Tahdon mennä pitkästä aikaa syömään Fazerille, jossa en käynyt aamupalalla sitten esikoisen syntymän. Lapset ovat aina niin nälkäisiä aamulla, että aamupala vasta kaupungilla ei ole tuntunut vaihtoehdolta. Vaikka olen matkassa yksin, nytkin kello on jo vähän yli kymmenen ja aamupala alkaa olla lopuillaan. Haen tarjottimen täyteen ruokaa, tilaan ison maitokahvin ja istun kirjoineni terassille.

Kirja on hyvä. Se imaisee mukaansa heti. Kun välillä nostan katseeni kirjan sivuilta, olo on vähän aikaa pölmistynyt. Ihan niin kuin silloin kun todella vaikuttavan elokuvan jälkeen astuu leffateatterin hämystä hälisevälle ja ilta-aurinkoiselle kadulle. Tarvitsee hetki hapuilla ilmasta rajaa todellisuuden ja juuri koetun tarinan välille. En tiedä, johtuuko tällä kertaa oloni taidokkaasti kirjoitetusta romaanista vai yleensä hetken absurdiudesta.
Ikävä kouraisee nähdessäni kahvilan nurkassa yksinäisen syöttötuolin. Muut lapsiperheet saavat miettimään, mitä mies ja lapset tekevät juuri nyt. Tekee mieli ostaa kahvilan aulaan turistien houkuttelemiseksi aseteltuja muumikeksejä. Tuliaiseksi lapselle, sillä tuntuu kuin olisin ulkomailla. Oikeasti olen ollut vasta reilun tunnin poissa kotoa.

Aamupalan jälkeen ei ole muita suunnitelmia. Se ei tunnukaan niin vapauttavalta kuin olin etukäteen haaveillut, vaan antaa enemmän tilaa ikävälle. Laitan miehelle ensimmäisen viestin. En kysyäkseni, miten menee, vaan kertoakseni ikävästä.
Mutta onneksi on kirja, toinen todellisuus. Istun Esplanadin puistoon ja jatkan sivulta 52, jossa Mari on valmistautumassa koulun bileisiin. Huomaan, että monilla muillakin puiston penkeillä istuvilla on kirjat käsissään. Mietin, mitkä heidän tarinansa ovat. Miten he ovat päätyneet siihen yksinään istumaan, vain kirja seuranaan? Onko se tietoinen vai pakon sanelema ratkaisu? Ovatko he yksin vai yksinäisiä?

Puiston läpi kulkee paljon turisteja, joilla ei ole kiire minnekään. Yritän saada kiinni samasta fiiliksestä, mutta huomaan aikaansaajan minussa puskevan esiin. Olen yksin ja voisin saada aikaan vaikka mitä! Ja tässä minä vain lorvailen! Lapset antavat ihanan syyn lökötellä puistossa viltillä, huljutella kaikessa rauhassa varpaita meressä ja ihmetellä perhosia, koska samalla ei edes voisi kirjoittaa projektisuunnitelmaa. Mutta nyt voisi. Tajuan tunnistavani itseni yhä paremmin Katjan parin vuoden takaisesta tekstistä, jossa kani haaveilee kopissaan vapaudesta, jota ei sitten osaakaan käyttää kopin oven avautuessa. Mun tekisi edelleen mieleni loikkia takaisin koppiini tekemään jotain järkevää.
Mutta huomaan kyllä jossain mielen sopukoissa nauttivani tästä. On kiva olla yksin, koska se on vaihtoehto, eikä jokapäiväistä ja omasta tahdosta riippumatonta. Huomaan myös kirjan vaikuttavan fiiliksiini. Ajatukset alkavat muotoutua proosaksi, ja tekisi mieli maalalta ikävä tummemmaksi kuin se onkaan. Sivulla 88 Mari on löytänyt sisältään jotain uutta ja voimakasta, naisen valtaa. Mä vedän neuletakkia tiukemmin ympärilleni ja huomaan varpaiden palelevan.

Lähden haahuilemaan Kauppatorille ajatuksissani torisumpit. Ilakoivien turistien seassa fiilikseni paranee ja huomaan ottavani itsestäni naama virneessä selfieitä ympärilläni olevien ihmisten tapaan. Päädyn torin toiselle laidalle löytämättä vapaata istumapaikkaa ja muistan Kanavarannassa sijaitsevan Johan & Nyström -kahvilan. Sinne!
Johan & Nyströmin yläkerrassa on mukavan lämmin ja nurkkasohvan tyynyt sopivan upottavia. Eteeni kannetaan täydellinen kahvi. Kroppa alkaa toipua kylmyydestä ja olo on kuin lapsuudessa uimisen jälkeen, kun kiipesi mummilan vintille äidin vanhaan huoneeseen, nappasi kirjahyllystä jonkun vanhan tyttöjen romaanin ja kietoutui laverisängylle vanhan painavan täkin alle. Viereisissä pöydissä väki vaihtuu, alhaalla kahvimylly jauhaa papuja ja minä uppoudun täysin kirjaan.

Sivulla 165 Anja suunnittelee miehensä eutanasiaa. Minä hätkähdän viestiin. Ystävä lähettää videon, jossa hänen perheensä yhdessä minun perheeni kanssa hassuttelevat maauimalassa. Ihanat. Mutta huomaan, että silti on kiva olla tässä. Vain minä ja kirja. Ehkä kyseessä on sama ilmiö kuin pulahtaessa uimaan mereen. Kun kastaa varpaansa, tekisi mieli perua koko juttu. Mutta lopulta uteliaisuus ja ehkä pieni itselleen näyttämisen halukin saavat kastautumaan. Lopulta uteliaisuus muuttuu iloksi, ja vettä alkaa räisköttää kuin pikkulapsi tai siihen sukeltaa pitkin nautinnollisin vedoin. Laitan puhelimen takaisin laukkuun, myttään sohvatyynyä paremmin selkäni taakse ja annan tarinan taas viedä.
Sivulla 182 löydän Annin lapsuuden ahdistuksesta jotain tuttua synkkyyttä omasta lapsuudestani. Jotain nimeämätöntä ja alkukantaista. Nostan pääni kirjasta makustellakseni tuota tunnetta, mutta tajuan, että alkaa olla nälkä. Eikä ihme, lapsiperheen lounasajasta alkaa olla jo neljä tuntia. Heti aikataulut ranttaliksi!

Hämyisestä kahvilasta ulos astuessa pilvivallien takaa esiin tunkenut aurinko häikäisee. Meri kimaltelee ja sen yllä syöksähtelevät lokit näyttävät kuin päihtyneen yhtäkkisestä lämmöstä. Vaihdan silmälasit aurinkolaseihin ja lähden kävelemään Rullaan. Nyt tarvitsee jotain kevyttä. Ja jotain, mistä tulisi lasten kanssa aterioidessaan sotku.
Tilaan avokadosalaatin, neljä rullaa ja juomaksi kuohuviinin. Ruoka on jumalaista ja nautin siitä hitain liikkein yrittäen napata jokaisen makuvivahteen talteen. Jälkiruuaksi ehdin herkutella vain parikymmentä sivua kirjaa, kun katseeni kohoaa viereisen hotellin huipulle ja mieleeni syöksähtää saman tien Elämän janoon -haasteen yksi opetus: toteuta haaveesi.

Mä olen aina halunnut käydä kuuluisan Torni-hotellin ylimmän kerroksen Ateljee-baarissa, mutta kun se perinteinen: en ole saanut aikaiseksi meinaamisesta huolimatta. Olen kyllä yöpynyt hotellissa miehen kanssa joskus ammoisina aikoina, kun vaasalaisina tulimme viettämään parisuhdelomaa isoolle kirkoolle. En kuitenkaan muista, että olisimme tuolloin käyneet Tornin huipuilla. Mikä lie siihen olikaan syynä.
Nyt matkaan kuitenkin pienellä hissillä hotellin ylimpään kerrokseen ja kiipeän vielä kapeat kierreportaat huipulle asti. Ympärille levittäytyy kaupunki kaikkine katuineen ja kadunkulmien tuntemine tarinoineen. 70 metristä näky rakkaaseen kotikaupunkiini on niin upea, että naurattaa. Kun olen hetken hengittänyt ympäristöä itseeni, tilaan juoman, istun keikkuvaan metallituoliin ja luen siellä turistien keskellä läpi kirjan märimmät seksikohtaukset.

Sivulla 236 Marin äiti on saanut tietää tyttärensä salaisuuden ja minä huomaan Espoon yllä välähtelevä salamat. Jos tahdon käyttää reppuun pakkaamiani bikineitä, nyt täytyy mennä.
Kävelen Yrjönkatua pitkin Korkeavuorenkadulle, joka on yksi loistavimmista luuhailukaduista. Sitä voisi kävellä verkkaisesti edestakaisin koko päivän, poiketen välillä putiikkeihin, joista ei ole aikomustakaan ostaa mitään, piipahtaa kahviloihin jättimäisille maitokahveille ja nälän yllättäessä hakeutua johonkin kadun houkuttelevista ravintoloista. Nyt kuitenkin tahdon huljuttelemaan varpaitani rantaan, joten jatkan Kapteeninkadulle, jonka Anton & Antonista ostan yhden naisen pikniktarpeiston: mansikoita, täyttyjä pepperoneja, croisantin ja inkiväärijuoman.

Eväät repussa suuntaan Uunisaareen vievän lautan luo. Tilaan jo kyydin, kun tajuan, että viimeinen lautta takaisin palaisi jo 20 minuutin päästä. Se on liian tiukka aikataulu päivään, jossa tarkoituksena on haahuilla ja olla. Perun kyytitilauksen ja pyörin hetken neuvottomana Kaivopuiston rantaa. Päätän istua niille sijoilleni, siihen venelaitureiden kylkeen. Levitän eväät katukivetykselle ja kaivan kirjan esiin. Aurinko lämmittää, ja mietin tovin, josko huljuttelisin varpaitani meressä siitä katukivetyksen reunalta käsin. Vesi on kuitenkin täynnä rantaan ajelehtinutta roskaa ja tunnistamatonta mönjää, että tyydyn vain vetämään legginssien lahkeita ylemmäs ja istahdan alas.
Ohitseni sujahtelee lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Siinä kadulla istuessani ja katsellessani ohitse lipuvia purjeveneitä, olo on rento ja ehkä koko päivästä epätodellisin. Käyn kyllä muiden hommien ohessa syömässä yksinäni, puiston penkillekin saatan istahtaa toviksi ihan itsekseni ja voisin ehkä näköalatorniinkin kiivetä, jos aikataulut antavat periksi. Mutta tämä on jotain eksoottista: istua rannassa venelaiturin vieressä pitämässä yhden naisen piknikkiä, vaikka lasten iltatoimien aika lähestyy.

Sivulla 328 Mari leikkii mielessään itsemurhaleikkiä todempana kuin koskaan aikaisemmin, ja mä havahdun auringon mennessä pilveen. Kirjaa on vielä vajaat sata sivua jäljellä, mutta kello on jo lähemmäs iltaseitsemää. Meren yllä kirkuvat lokitkin alkavat kirkua sillä tavalla kuin niillä on tapana illan lähestyessä. Kirjan voin lukea loppuun myöhemmin lasten mentyä nukkumaan ja auringon maalatessa oranssia parvekkeemme seinille. Nyt on aika mennä kotiin.
Metrolle kävellessä jalat tuntuvat kevyiltä. Alkukankeudesta huolimatta päivä on ollut ihana ja rentouttava. Olen huomaamattani kävellyt yli 10 kilometriä, juuri sellaista päämärätöntä haahuilua kuin etukäteen haaveilinkin. Tuntuu, että olen ollut poissa kauemmin kuin kymmenen tuntia. Olo on puhdistunut, nollattu. Tajuan, että työpäivät ja arkiset to do –päivät ilman lapsia eivät ole sama asia kuin tällainen haahulupäivä, vaikka nekin koen tavallaan omana aikana.

Tällaisia päiviä jokaisen tarvitsisi viettää silloin tällöin; tänään olen saanut olla vain oman itseni kanssa. Samalla olen myös tajunnut, miten paljon oma perhe ja lapset tuovatkaan iloa ja onnea. Olen siis edelleen vahvasti sitä mieltä, että perheaika on parempaa kuin oma aika. Mieluiten olen perheenä, minuna osana meitä. Mutta jos suinkin arjen taas lähtiessä ruuhkautumaan aikaa löytyy, välillä pitäisi keskittyä päivän ajan vain oman napansa tutkiskeluun. Se tekee hyvää, koko perheelle.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...