Info
x

Tämä blogi on yhteistyössä Imagen ja Suomen Blogimedian kanssa

Image › A-lehdet mediamyynti › Suomen Blogimedia ›

Lähiömutsi

torstai 23. lokakuuta 2014

40. raskausviikko

Raskausviikon alussa on viikko laskettuun aikaan, ja päällimmäisinä tunteina jylläävät väsymys ja turhautuneisuus. Vaikka kuinka yrittäisi, unta ei saa tarpeeksi. Nyt parin tunnin välein herättää rakko, pian saman tekee vauva.

Koska mitään ei tunnu tapahtuvan, alan taas viikkokausien märehtimisen ja välitilaelelyn jälkeen oleilla ihan muina naisina. Käyn pitämässä tuntumaa tulevaan pressitilaisuuksissa, joihin en ole uskaltautunut pitkiin aikoihin ilmoittautua. Koskaan kun ei tiedä, onko sittenkin sillä hetkellä takapuoli pystyssä Kättärillä. Alan myös nauttia äitiysvapaan viimeisistä hetkistä yksilapsisena perheenä. Luuhailemme lapsen kanssa pitkin kyliä, juomme hilpeinä ylihintaisia maitokahveja sekä kaakaoita ja juoksemme lehtikasoissa – sen minkä pötseineni kykenen.

Vaikka viikko on kivempi kuin aikoihin, mahtuu siihen myös viime hetken panikointia, tottahan toki. Lapsi uhmaa oikein urakalla. Eniten kauhistuttaa karkailu, kun tyyppi säntäilee kaupungin vilinässä sinne tänne eteensä katsomatta ja on ilmeisen riemuissaan isomahaisen äitinsä kömpelyydestä pysyä perässä. Miten selviän tästä ja monesta muusta lapsiperhehaasteesta sitten kun on vauvakin? Etenkin niinä miehen pitkinä duuniviikonloppuina, kun lapset ovat mun vastuulla aamuheräämisestä iltasatuun? Parasta olla pohtimatta sitä nyt, tehty mikä tehty. Ja on sitä ennenkin selvitty, vaikka perheeseen on syntynyt enemmän kuin yksi lapsi. Jotkut ovat selvinneet hengissä jopa toivoakseen vielä lisää lapsia.

En voi uskoa, että minäkin saan tällä kertaa kokea raskauden koko kaaren: suunnittelusta ja tavoitteellisesta sutinoinnista aina turhauttaviin loppuraskauden hetkiin saakka. Saan jopa koittaa vauvanhäätämistä, kun touhailen kaikkea parisängyn futonpatjan rullaamisesta hyppynarulla hyppimiseen.

Ja kas, juuri kun on lopettanut malttamattoman odottamisen ja jotenkin samalla jopa salaa itseltään aistii jotain tapahtuvaksi, vauva syntyy maailmaan raskausviikkomittarin näyttäessä lukemia 39+5.

Suosikkisarja loppuu. Jatkoa ei ole luvassa. Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Piparkakkureunainen kauluri

Laitoin puikot laulamaan pitkästä aikaa Muita ihania -blogin piparkakkukuviota. Ajatuksenani oli tehdä lapselle pipo pieneksi jääneen tilalle ja väkertää pipoon vielä lämmin vuori. Tällä kertaa käytin kierrätyspuuvillasta valmistettua Novitan Hanko-lankaa, jota jäi yli raitapaitaprojektista.

No niinhän siinä taas kävi, että muuta tuli kuin meinasin. Viimeksi siskolleni tarkoitetusta piparkakkupiposta tuli yksivuotiaalle sopiva, ja nyt taas liian isoilla puikoilla piposta tuli jättimäinen. Laiskana kässämuijana en jaksanut purkaa ja aloittaa alusta, vaan vaihdoin suunnitelmaa lennosta. Piposta tulikin kauluri, kun jatkoin neulosta ilman kavennuksia ja tein toiseenkin päähän resorin.

Söpö kuvio ei kuvissa näy kunnolla, sillä lapsesta oli ymmärrettävästi paljon oleellisempaa peuhata vaahteranlehdissä kuin esitellä kameralle äitinsä kutimointeja. Mutta ovat ne sitten suloisia, sekä lapsi että kauluri.

Ps. Kiitos ihanat monista kommenteistanne! Lupaan palata niihin vastausten kera heti, jahka vauvaelo tästä hieman tasaantuu.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Babyblues ja yksilapsinen viikonloppu

Vietin viikonloppuna ensimmäistä kertaa öitä kotona ilman esikoista. Olen välillä haaveillutkin parista päivästä kotona ihan vain omien ajatusteni kanssa. Siitä, että voisin levittää ompelukamat pitkin kotia ja unohtua lukemaan kirjaa aamuyöhön saakka. Siitä, että nukkuisin päiväunet kun siltä tuntuu, neuloisin viiniä juoden ja kävisin yksinäni katsomassa elokuvateatterissa kaksi elokuvaa putkeen. Mutta nyt ero lapsesta tuli huonoimpaan mahdolliseen aikaan – eikä vauvan kanssa viininlipittelyhaaveeni olisi edes olleet mahdollisia – sillä babyblues iski ytimiin kellontarkasti kuusi päivää synnytyksen jälkeen.

Niinpä vietin jo torstain parkuen ikävääni ennakkoon. Ja kun mies ja lapsi lähtivät perjantaina Pohjanmaalle surujuhliin, joissa munkin olisi kuulunut olla, itkin naama räästä ja kyynelistä märkänä. Kotona oli omituisen hiljaista. Vessassa sai käydä rauhassa, mitä nyt oli yksi vauva kantoliinassa. Syödessä kukaan ei tahtonut skoolata mukeja yhteen ja iltapesulla kukaan ei leikkinyt jaloissani keräten vartaloni ulokkeista tippuvaa vettä lelukuppeihin. Kukaan ei halunnut painia, tanssia tai laulaa. Laitoin pyykkejä kuivumaan itkua pyrskähdellen, kun kukaan ei tahtonut auttaa ripustamisessa asettelemalla pyykkejä myttyinä narulle. Jos ei muuten itkettänyt, kidutin itseäni ajattelemalla lasta laulamassa suloisella lapsenäänellään uutta lempibiisiään: maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Tuloksena babybluesissa märehtivän totaaliniagarat.
Olin vielä muutama päivä aikaisemmin suunnitellut ottavani tämän pyytämättä eteen tulleen yksilapsisen viikonlopun nautintona. Ajattelin viettää nyt niitä höttöisiä ensipäiviä vastasyntyneen vauvan kanssa, joita en ikinä esikoisen aikana päässyt kokemaan. Babybluesin lisäksi suunnitelma sai vastalauseen vauvalta, joka oli erimieltä viikonlopun pumpulisuudesta. Perjantaina yritin päästä suihkuun kolmen tunnin ajan. Vain iholla olonsa turvalliseksi tunteva vauva parahti itkemään vaikeroivaa paniikki-itkua viimeistään neljän minuutin kuluttua siitä, kun olin laskenut hänet piripintaan imetettynä sängylle. Lopulta vuorokauden jo vaihduttua löysin itseni esikoisen vauvavuodelta tutusta tilanteesta: asetin vauvan sitterissä suihkun viereen ja hiustenpesun ohessa vääntäydyn välillä märällä koivellani heiluttamaan sitteriä.

Yö meni vajaan tunnin pätkissä nukkuen. Siinä vaiheessa, kun vauva itki pari tuntia niin että makuuhuoneen kattolaastit olivat tippua, tuijotin esikoisen tyhjää sänkyä ja vollotin sitä että saan olla äiti ja samalla sitä että olen äiti. Lopulta aamuyöstä nuokuin puoli-istuvassa asennossa tyynykasaan nojaten ja vauva rinnallani pötkötellen. Alaselkä veti jumiin ja reidet kramppasivat, mutta vauva nukkui yli tunnin putkeen.
Aamulla heräsin mittarimadon mönkiessä unisena ihan sinä lähellä. Verhojen välistä näkyi keltainen syysaurinko, joka kimalteli yön jäljiltä kosteissa puunlehdissä. Suorittaja minussa oli jo imettämisen jälkeen nousemassa ylös, mutta päätin antaa itselleni luvan vajota yhdessä vauvan kanssa takaisin lämpimiin lakanoihin ja siitä vähitellen uneen. Kun heräsin lähempänä puoltapäivää viikonikäisen nälkäöninään, olo on pölmistynyt ja yhä pirun uninen. Mutta samalla niin levännyt kuin kymmenen tunnin rikkonaisen yön jälkeen voi olla.

Miten paljon pienemmiltä murheet tuntuvat, kun väsy ei tunnu kuin kuuralta silmän verkkokalvolla ja mustana liisterinä mielessä. Syön jättimäisen aamupalan ja näen ystävää. Käyn pienellä kävelylenkillä ja vauvan kanssa ensimmäistä kertaa kahvilassa. Vuokraan höttöelokuvan ja intoudun ostamaan karkkia. Vietän yksilapsisen perheen vauvalauantaita! Iltakin menee nappiin, kun muistan, miksi aloimme kylvettää esikoista joka ilta jo ihan vauvana – tolkullisen päivärytmin aikaansaamisen lisäksi. Kylpyhetki tainnuttaa vauvan melkein kahdeksi tunniksi, mikä tarkoittaa rauhallista suihkuhetkeä.

Parasta koko viikonlopussa oli kuitenkin sunnuntai, kun sain koko perheen takaisin kasaan. Siitäkin huolimatta, että sen seurauksena väsymys on jo nyt tehnyt paluun muuttaen hermot puhkisoitetuksi harmonikaksi ja aivot pohjaan palaneeksi puuroksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...