Hyvinvointi

Takapakkeja elämäntapamuutoksissa

Takana on pian kolme kuutta Balia. Se tarkoittaa myös sitä, että en ole pian kolmeen kuukauteen syönyt leipää. Kauraa lukuun ottamatta myös muut viljatuotteet ovat jääneet lähes kokonaan pois vähän vahingossa alkaneet leivättömyyden ja viljattomuuden jäljiltä

Myös toista elämäntapamuutosta on takana nyt jo useampi kuukausi. Lupasin itselleni viime vuoden lopussa lopettaa koneella ilta- ja yöaikaan kökkimisen, sillä toisin kuin vielä vaikka vuosi sitten, se ei ollut enää pakollista. Olin tajunnut, miten paljon negatiivisesti tietokone, sinivalo ja valvominen vaikuttivat hyvinvointiini, ja tahdoin takaisin hyvät yöunet ja virkeät aamut. Ne, joita ei ollut sitten ensimmäisen lapsen synnyttyä näkynyt, mutta joiden esteenä olivat enää vain vanhoihin kaavoihin luutunut vuorokausirytmini. 
Miten elämäntapamuutosten kanssa menee? Kiitos kysymästä, oikein hyvin. Mutta myös takapakkeja on tullut. Australiassa huomasin, miten nopeasti oman hyvinvointinsa voi heittää ympäri tuosta noin vain.

Balilaisen kulttuurin jälkeen länsimaiseen yhteiskuntaan siirtyminen tuntui vetävän hyvinvoinniltani jalat alta ihan yllättäen. Viljattoman ja samaan aikaan vegetaarisen ruuan löytyminen ei enää ollutkaan niin helppoa. Söin tortilloja, jotka eivät olleetkaan tehty maissijauhosta, vaan vehnästä. Söin innoissani Vegemite-levitettä, kunnes tajusin, että hitto, siinäkin on tietenkin vehnää. Kun muut tahtoivat hakea Picnicin patonkgin, minä kuolasin tuttua ja herkullista patonkien tuoksua, mutta hain sitten itselleni yksinäni annoksen curryä viereisestä intialaisesta.
Ravintoloissa hävetti, kun jouduin pyytämään annoksiin niin isoja muutoksia, että niistä ei menun alkuperäistä annosta enää olisi tunnistanut. Onneksi pian löysimme puistojen grillit, jotka olivat vapaasti kaikkien käytössä, ja aloimme pääsääntöisesti kokata ruokamme itse piknikmeiningillä. Kaksi viikkoa Australiassa antoi kuitenkin esimakua siitä, mitä ravintoloissa asiointi saattaa kohdallani tulevaisuudessa olla Suomessakin. Onneksi kotikaupunkini on Helsinki, jossa en ole ihan pulassa.

Myös vuorokausirytmi heitti kuperkeikkaa niin että niskat olivat mennä nurin. Olimme Australiassa vain kaksi viikkoa, joten tahdoimme toki sinä aikana nähdä ja kokea maata koneella istumisen sijaan. Niinpä moni blogi- ja muista työhommista valahti viime vuosilta tutuille paikoilleen iltoihin ja alkuöihin. Muut nukkuivat ja minä nakutin konetta hämärässä hotellihuoneessa. 
Kun on tottunut menemään unille noin kymmenen aikoihin, yli puolenyön valvominen alkaa tuntua jäsenissä ja päässä kuin krapulalta. Aamuisin en olisi jaksanut nousta, jouduin napsimaan särkylääkettä pään ja niskojen jomotukseen ja muutuin kiukuttelevaksi ämmäksi. Leukaperiini räjähtivät tutut rykelmät finnejä. Se oli epämiellyttävä kurkkaus ihan tuohon lähimenneisyyteen ja samalla hyvä muistutus siitä, että kohdallani yöt on tehty nukkumista varten ja aamut parasta aktiivisuutta varten. 

Onneksi Balilla rytmi on taas kääntynyt ongelmitta vanhaan tuttuun. Teen töitä aamuisin, eli silloin kun olen virkeimmilläni ja luovimmillani. Teen hommia niin pitkään kuin tarvitsee, minkä jälkeen suljen koneen. Illat vietän sinivalon sijaan kirjan kanssa, ja uni tulee helposti viimeistään kymmeneltä. Australiassakin olisin voinut elää auringon rytmissä, mutta näemmä se ei ole kiinni edes siitä. Rytminsä voi saada vituralleen myös hehkuvan auringon keskellä. Sinänsä lohdullista tällaiselle pohjolan asukille. Ympärivuotinen valo ei ole välttämätön ratkaisu mielekkäämpään ja hyvinvoivempaan elämään.
Balilla on myös ollut helppo taas syödä, kuten vatsani parhaaksi katsoo. On suorastaan uskomatonta, miten nopeasti kaltaiseni leipämuija on päässyt irti leivänhimostaan. Skippaan jopa aamiaisen croisantit ilman surua, mikä on iso juttu se. Pullaa tai leivoksia ei edes tee mieli, mutta banaanilla täytettyjen lättyjen kohdalla vähän kaihertaa. En tosin edes tiedä, onko paikalliset lätyt tehty vaikkapa riisi- tai maissijauhoihin, pitäisikin kysyä.

Vatsani on voinut pääasiallisesti hyvin. Putkisto toimii hyvin, ja jo vain voi aikuinen nainen olla siitä joka päivä onnellinen – ja mikä parasta, monta kertaa päivässä. Ei enää ikinä takaisin siihen tukkoiseen, ahdistavaan ja raskaaseen oloon! 
Täysin vehnättä en ole ollut. Juon olutta silloin tällöin, enkä kyttää tarkasti suurennuslasilla ruokatuotteiden raaka-aineluetteloita. Kunhan vilja ei ole mikään pääainesosista, voin katsoa sitä silloin tällöin läpi sormieni. En vain halua tehdä elämästä vaikeaa, ja onnekseni ihan vain radikaali vähentäminen on auttanut vatsavaivoihin. Kerran Ganccussa söin jopa pizzaa. Se oli syntisen ihana ilta rakkausruokani äärellä se, eikä onneksi aamu tuonut katumusta mukanaan, kuten Ubudin pizzahekumoinnin jälkeen.

Sisäisten fyysisten muutosten lisäksi myös ulkoisia fyysisiä muutoksia on tapahtunut. Ihoni voi paremmin kuin ehkä koskaan. En ole käyttänyt meikkiä kolmeen kuukauteen (mitä nyt satunnaisesti huulipunaa), mikä on iso juttu kaltaiselleni finnipärställe. Tai paremminkin ex-finnipärställe. Australian mätäpaiseräjähdystä lukuun ottamatta ihoni on ollut hehkeä ja kaunis. Ei tarvitse peitellä mitään kokeakseen olonsa kivaksi. En tiedä, mikä kaikki ihoni kuntoon on ollut vaikuttamassa, mutta ihan varmasti ainakin riittävä uni sekä se, että aineenvaihdunta toimii.
Parantunut aineenvaihdunta näkyy kasvojen ihon lisäksi ainakin bikinien täytteissä. Reissua varten ostamistani bikineistä on hävinnyt täytettä parin kuppikoon verran. Se on kätevää etenkin snoklatessa, kun bikinikupit ovat kuin äyskärit, joihin voi keräillä pikkukaloja. Muissa vaatteissa en eroa tunne, mutta kehoni sisällä kyllä. On parempi ja mukavampi olla. Vatsani tosin on edelleen pullea, mutta sellainen se nyt vain on. Ainakin nyt. Balilaiset kyselevät suoraan raskaudesta, joten olen joutunut torppaamaan monet tuntemattomien vauvautelut ihan viime aikoinakin. 

Silloin tällöin vatsani edelleen paisuu siitä normaalista pulleasta olomuodostaan pinkeäksi ilmapalloksi, enkä oikein osaa paikallistaa syytä. Vaikka olisin syönyt mielestäni vatsaani kuunnellen, levännyt ja ollut muutenkin ihmisiksi, vatsa vain pamahtaa jättimäiseksi palloksi. Onneksi tilanne tasaantuu ihan vain nukkumalla kunnon yöunet. 
Mielenkiinnolla odotan, miten paluu Suomeen vaikuttaa tähän kaikkeen. Tiedän nyt varautua siihen, että kompasteluja tulee ihan varmasti. Yksi koetinkivi on ainakin ruisleivän muotoinen. Mutta toisaalta useamman kuukauden leipävieroitushoito on ollut toimiva. Tiedän, että voin olla ilmankin. Ihan helposti. Ja kun tulokset ovat olleet niin selkeitä, ei ainakaan tällä hetkellä ole minkäänlaisia houkutuksia hukuttaa hyvinvointiani leipäläjän alle. 

Ja se on ihan varma, että tietokoneen ja puhelimen kanssa en tahdo iltoja ja öitäni viettää.
Bali

Hiljaisuuden päivä Balilla (lapsiperhe edition)

Balilla vietettiin eilen Hiljaisuuden päivää. Day of silence, Nyepi, on hindulaisen kalenterin mukainen uudenvuodenpäivä, mutta sitä juhlistetaan hiljaisuuden päivänä oikeastaan vain täällä Balilla. Päivän tarkoituksena on rauhoittua, keskittyä omaan sisäiseen maailmaansa ja jos paikallisten puheista oikein ymmärsin, täällä Balilla tahdotaan hiljaisuudella myös pitää huoli siitä, että pahat henget eivät löydä saarelle tänäkään vuonna.

Ja sen hiljaisuus muuten otetaan tosissaan. Koko saari vaiennetaan kuin off-napista painamalla. Kaikki on suljettuna internetyhteyksistä ruokakauppohin ja ravintoloista sähköihin. Jopa Balin lentokenttä oli koko eilisen ajan suljettu aamukuudesta seuraavan päivän aamukuuteen, eikä ainuttakaan lentoa lähtenyt tai saapunut. Vain muutamat sairaalat olivat auki vakavia sairastapauksia ja synnytyksiä varten.

Vuoden ensimmäisenä balilaiset vetäytyvät koteihinsa, ja kaduilla partioivat vain temppeleiden ”järjestysmiehet” pitämässä huolta, että päivän tarkoitusta kunnioitetaan. Matkustaa ei saa, ei edes skootterilla. Muutenkin liikkumista ja maan tallaamista pitäisi välttää ihan kodin sisätiloissa. Työnteko on ehdottomasti kielletty, eikä puhettakaan hauskanpidosta tai nautinnoista. Joillekin päivään kuuluu myös täysi puhumattomuus ja syömättömyys. Jos jotain huvittaisi tehdä, voit valita kahdesta: meditaatiosta ja joogasta.

Turistienkin on hyvä kunnioittaa juhlapäivää, ja me pysyttelimme majapaikkamme alueella koko päivän. Valmistauduimme vuorokauden sähköttömyyteen ja bungalowihengailuun kuin kahden viikon pakoiluun pommisuojassa.
Kävimme hakemassa vettä ja naposteltavaa kaupoista, joissa pakastimet ammottivat tyhjyyttään. Mihin lie niiden sisältö oli viety sähköttömän vuorokauden ajaksi. Latasimme puhelimiemme ja muiden sähkölaitteidemme akut. Ja vara-akut. Latasimme äänikirjoja. Latasimme vielä varmuudeksi sähköhammasharjojemme akut. Päästimme tyhjiin pulloihin hanasta käyttövettä, sillä suihkuihin ja hanoihin ei voida pumpata vettä ilman sähköä. Tarkastimme, että taskulampuissa on paristoja jäljellä.

Kesken kaiken häsäämisemme alkoi naurattaa. Me olemme kuitenkin olleet lasten kanssa useamman yön putkeen metsässä teltassa yöpyen, kun aamuisin henki on höyrynnyt kylmässä ilmassa. Nyt tarkoituksena oli viettää tropiikissa sijaitsevassa bungalowissa ja uima-altaalla päivä ilman sähköä. Eiköhän me hengissä selvitä.

Hiljaisuuden päivä valkeni aurinkoisena, kun muuten täällä Nusa Lembonganilla on satanut kuluneet päivät. Meillä päivä ei ollut niin hiljainen, kahden lapsen perhe kun olemme. Mutta muuten oli samettisen hiljaista. Hassua, miten paljon ääntä sähkölaitteista, lampuista ja tiellä huristelevista skoottereista lopulta tuleekaan. Nyt ei kohissut edes altaan puhdistuslaitteet tai bungalowimme pikkujääkaappi.
Majapaikkamme on muutaman bungalowin resortti, jossa meidän lisäksemme hiljaisuuden päivää vietti kolme muuta seuruetta. Se oli kummallista. Nusa Lembongan ei ole sellainen paikka, johon tullaan hengailemaan hotellille. Siinä me siis kaikki vain tapoimme aikaa yhteisymmärryksessä ja hiljaisuudessa. Lököilimme altaan aurinkotuoleissa ja vaihtelun vuoksi välillä altaan säkkituoleissa. Luimme kirjoja ja hymyilimme toisillemme ”tässä sitä ollaan, kun ei muutakaan voida” -hymyä, jos katseemme kohtasivat.

Majapaikassamme oli muutama henkilökunnan jäsen paikalla, ja he laittoivat meille kaasukeittimillä ruokaa. Meillä oli pikanuudeleita pommisuojavarustuksessamme, joten siihen tarvitsi vain lämmittää vettä. Pulahdimme välillä altaaseen ja mies sekä lapset maalasivat vesiväreillä. Teimme kuntopiirin buongalowimme patiolla miehen johdolla ja pesimme sen jälkeen kainalomme vesipulloista säästeliäästi vettä kaataen.

Netitön aika on upeaa ja tarpeellista, mutta nyt totta puhuen olisi ollut paljon pientä sälää odottamassa hoitamistaan siellä internetissä. Siksi kai olin turhan levoton päästäkseni oikeaan tunnelmaan ja kyetäkseni nauttimaan hiljaisuudesta. Turistin ymmärtämättömyydellä join oluen, vaikka eipä sitä taskulämmintä kaljaa varsinaisesti nautinnoksi voinut kutsua.
Aurinko alkoi laskea kuuden jälkeen, ja me kaivoimme taskulamput esiin ja ryhdyimme iltapuuhiin. Ulkona hampaita pestessä vielä näki jotain, mutta sitten ympärille laskeutui hiljainen pimeys.

Lapset nukahtivat äänikirjaa kuunnellessa, minkä jälkeen me miehen kanssa luimme hetken kirjojamme taskulampun valossa kuin Viisikossa ikään. Eväitäkin olisi ollut, mutta ajatuskin niiden rapistelusta esiin väsytti paahtavassa auringossa kulutetun päivän jälkeen liikaa. Lakana liimautui hikisenä selkään, sillä ilmastointi tai tuulettimet eivät tietenkään toimineet ja ulkona oli sadepäivien jäljiltä liikaa hyttysiä, että ovia olisi voinut pitää auki. 

Kello taisi olla 19.30, kun sammutin taskulampun, käänsin tyytyväisenä kylkeä ja tipahdin hikisenä uneen.

Aamulla heräsin päivään, jolloin suihkusta tuli vettä, sähköpostissa odotti yli 50 lukematonta viestiä ja repun pakattuaan sai lähteä skootterilla saaren seikkailuihin. 

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe