Juhla

Provinssi ihanampana kuin koskaan

Mä en tiedä, mikä tässä kesässä on ollut. Mihin tahansa menenkin ja mitä tahansa teenkin, huomaan pian muistelevani asioita viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaa. Blogikin on viime aikoina kulkenut melkeinpä alaotsikolla ”erään 34-vuotiaan mutsin muistelmat”. Ihan koen tässä tarpeelliseksi selventää, että ei ole kyse ikäkriisistä, vaan hassujen kokemusten ja sattumusten sumasta, jotka ovat saaneet muistelemaan menneitä.

Myös tämän vuoden Provinssi heitti keskelle nuoruusvuosia. Seinäjoella järjestettävä Provinssi kun on itselleni se nuoruuden festari, josta riittää tarinoita kerrottavaksi jälkipolville – ja tarinoita, joita ei todellakaan kerrota jälkipolville (ainakaan hetkeen). Jännästi juuri Provinssi tuntuu olevan tuttavapiirissä monille muillekin se festivaali, jonka aikana on silloin muinoin eletty nuoruutta todeksi enemmän kuin koko vuotena sitä ennen tai jälkeen. On kadonneita reppuja, rakkauksia ja viattomuuksia sekä löytyneitä ystäviä, keikkahurmioita ja mehukattitonkkia.
Minulle Provinssi(rock) ja siellä koetut muistot ovat niitä, joilla voisi sanoittaa samaistuttavia lauluja 90-luvun nuoruudesta. Muut festarit ovat ihan liian tyylikkäitä ja rauhallisia sanoituksiin. Kai siksi Pohjanmaa-vuosien jälkeen pidin monta vuotta etäisyyttä Provinssiin, kunnes seitsemän vuotta sitten YleX:n pressipassi kaulassa tein retken nuoruuteni festareille.

Muistan miten ajoimme ystäväni kanssa autolla Seinäjoelle saapumisesta kertovan kyltin ohi. Aika pian vastaan tulivat ensimmäiset festariseurueet, jotka olivat kiskoneet paidat pois ja vetäneet six-packien pahvikuoret hassuiksi hatuiksi päähän. Nauratti ja kauhistutti samaan aikaan. Ei jumalauta, mikään ei ole muuttunut.
Väliin ehti taas kertyä useampi vuosi, kunnes tänä kesänä tein taas paluun Provinssiin. Autoin äitiä ja isiä heidän festareilla vetämässään Kotipizza-myymälässä ja toimin festareiden virallisena pizzalaatikkopyörälähettinä. Totta puhuen en ennakkoon odottanut festareilta juuri muuta kuin Ultra Bran ensimmäistä paluukeikkaa. Miten ihanaa oli huomata, että odotukseni menivät ihan puihin. Ultra Bra oli kyllä parasta ikinä, mutta niin koko Provinssi.

Tämän vuoden Provinssi oli täydellinen onnellisuuskupla. Pääsin sisään siihen kutkuttavaan festaritodellisuuteen, jossa kelluessa ei edes kunnolla muista, että muutakin elämää ja muitakin ihmisiä on olemassa. On vain kolmipäiväinen festarielämä, jossa keho elää ja saa energiansa soluihin asti porautuvasta bassosta ja kollektiivisesta festarihurmoksesta (sekä pizzasta). En osaa sanoa tarkalleen, kuinka monen monta kertaa olen ollut Provinssissa, mutta tämä kerta oli parhain.
Provinssi on selkeästi siistiytynyt vuosien saatossa. Mutta niin on myös festarikansa. Jengi ympärillä oli niin hyväntuulista, että se tarttui. Silmiini osui vain muutamia ördääjiä ja rähisijöitä, mutta sitä enemmän hymyjä, nauruja ja suukkoja. Mikään Flow ei Seinäjoen Provinssi edelleenkään ole, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Vaikka tykkään Flowsta ihan valtavasti, Provinssin kuuluu olla omanlaisensa. Se on edelleen ihanan maalainen, helposti lähestyttävä ja nimestä pudotetusta rock-sanasta huolimatta sopivan rock.

Osa Kotipizza-jengistä yöpyi ihan alueen lähellä. Minä, nuorin pikkusiskoni, veljeni ja isini nukuimme matkailuautossa, mikä tuntui etukäteen ideana ihan kamalalta. Olin luullut pääseväni nukkumaan vanhempieni luo, ja aloin mammaroida. En saa nukuttua! Festareiden leirintäalueet on niin tälle elämälle jo nähty! Yhy-yhy! Alkujärkytyksestä toivottuani sain kaivettua festareille kuuluvan asenteen, makuupussin ja korvatulpat esille. Kyllähän se minussa edelleen asuu; ihminen, joka nauttii kiertävän sirkuslaisen elämäntavasta.
Festaripäivien jälkeen kävelimmekin suljetun festarialueen läpi Törnävän vanhalle mielisairaalalle, jonka tiloihin oli perustettu väliaikainen festarimajoitus. Meidän vuokra-asuntovaunumme oli parkissa lasten psykiatrisen osaston edessä, ja käytimme entisen osaston kylpytiloja peseytymiseen. Se oli aika hurjaa ja pysäyttävää. Sisällä oli edelleen esimerkiksi lasten naulakot jäljellä – sellaiset samanlaiset pikkuruiset kuin päiväkodeissa. Mitä on tapahtunut, että niin pienten mielet ovat järkkyneet osastolle asti?

Majapaikan mieleen tuomista synkistä ajatuksista huolimatta uni maistui tunkkaisessa ja aamuauringossa poreilevan kuumaksi muuttuvassa matkailuautossa hyvin. Festarilumous pysyi rikkoutumattomana, kun alueelta ei välillä poistunut. Toisena päivänä heräsin siihen, kun festarialueella käynnisteltiin koneita soittamalla Ultra Bran biisejä. Iho veti sekunnissa kananlihalle ja vatsassa kouraisi odottavaisesti.
Ja olihan se Ultra Bran keikka ihaninta ikinä. Jätin pois kamerat, puhelimet ja laukut, että pystyin keskittymään vain keikkaan. Olin yksin, minkä ansiosta pystyin aistimaan kaiken keskittyneemmin. Samalla olin kuitenkin yhdessä kaikkien muiden tuhansien festarikävijöiden kanssa.

Ultra Bra veti käsittääkseni Provinssin isoimman yleisön, mutta silti yleisömeressä ei ollut nihkeää tai tönivää tunnelmaa. Oli tilaa tanssia niin että hiekka pölisi. Mihin tahansa katsoin, näin vain iloisia ihmisiä ja korviin ulottuvia onnellisia hymyjä. Lauloin mukana kuin transsissa, enkä muuten ollut ainoa. Ihmeellistä, miten voikaan osata ulkoa sellaiset määrät biisejä, joita ei ole kuunnellut pitkiin pitkiin aikoihin.
Yhteislaulantaa ja jaloissa pölyävää maata tarjosi myös Apulannan keikka. Lopetin bändin uusien levyjen ostamisen ja Apulannan keikoilla käymisen 2000-luvun alun jälkeen, mutta sen verran oman nuoruuden kulmakiviä bändi on, että koettava se oli. Pompimme yleisössä nyrkit pystyssä isini kanssa aina kun bändi soitti vanhaa tuotantoaan, ihan kuten niin monilla Apulannan Provinssi-keikoilla ennenkin. Ollaan nähty Apulanta isin kanssa yhdessä ensimmäistä kertaa Rantarockissa 20 vuotta sitten – kun niistä nuoruusmuisteluista tässä nyt on ollut puhetta.

Oi että, Provinssi oli täydellinen kolmen päivän onnellisuuskupla. Festareiden jälkeen olin järkyttävän väsynyt, kaikkeni antanut ja kuin tyhjiössä useamman päivän ajan. Kai sekin kuuluu täydelliseen festarikokemukseen: festareiden jälkeinen tyhjä ja tarkoitukseton olo, festarikrapula.
Kaupallinen yhteistyö

Kuinka nauttia kirjoista vaikka aikaa ei olisi

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat

Ollessani pieni, rakastin Pupu Tupuna -kirjoja. Kyllä, juuri niitä suloisesti kuvitettuja ja hivenen hömelöitä kirjoja, joiden pitkäkorvaisen päähenkilön seikkailut näin aikuisena saavat haukottelemaan parin aukeaman jälkeen. Pupu Tupuna oli kuitenkin lapsena minulle se ensimmäinen kirjasarja, josta en saanut tarpeekseni. En yhtään ihmettele, että lopulta äitini luki Pupu Tupunat c-kaseteille, joilta sain kuunnella satuja non-stoppina.

Pupu Tupunoista alkoi elämäni kirjatoukkana. Muistan sen hetken, kun Vähänkyrön kirjaston nuortenosaston hyllyjä pää kenossa selatessani tajusin, että täällä ei muuten ole enää hirveän montaa kirjaa, jota en olisi lukenut. Uutta luettavaa piti etsimällä etsiä. Kyse oli pienestä maalaiskirjastosta, mutta silti.
Aika pian ymmärsinkin siirtyä aikuisten osastolle, josta luin ensimmäisenä Kotiopettajattaren romaanin. Tartuin kirjallisuusklassikkoon ihan sattumalta, sillä kirjastonhoitaja oli nostanut sen esille hyllyyn. Sittemmin ostin saman kirjan myös omaksi. Kotiopettajattaren romaani on edelleen yksi niistä harvoista kirjoista, jotka omistan, vaikka olenkin kirjan lukenut.

Kirjatoukkataustaani ei nimittäin huomaa kirjahyllystämme. Olen maaninen kirjahyllyn tyhjentäjä. Laitan kirjan eteenpäin tutuille tai divareihin heti luettuani ne, ja säästän vain kirjat, joihin tiedän joskus palaavani. Siksi omistan lähinnä käsityö-, satu- ja kokkikirjoja. En tahdo omistaa ja täyttää kotiamme asioilla, joista ei ole hyötyä ja iloa.
Ja totta puhuen kirjahyllystämme voi tehdä aika todenpitävän arvion siitä, minkälainen lukija nykyään olen. Lasten myötä kirjojen lukemiseni on romahtanut. Esikoisen vauvavuoden alun imetysmaratonien aikana ehdin vielä nautiskella niteitä, kunnes alkoi aika, jolloin vauva oli vähiten itkuinen kaikkialla muualla kuin kotona. Sen jälkeen olen ollut lähinnä lomakäyttäjä. Matkoilla kirjoja kuluu, mutta arjessa ei tunnu olevan rakosta kirjoille.

Viime talven Bali-matkalla latasin puhelimeeni BookBeatin. Täytin toki yli puolet toisesta matkalaukusta kirjoilla, mutta tiesin, ettei se tulisi riittämään talven yli kestävälle reissulle. Aavistin, että myös lasten matkakirjasto olisi aika pian luettu puhki. BookBeatissa voi kiinteällä 16,90 euron kuukausimaksulla lukea ja kuunnella niin paljon kirjoja kuin tahtoo. Se on siis ikään kuin kirjojen Spotify, joka toimii sovelluksen kautta puhelimessa tai muussa älylaitteessa. Vaikka Pupu Tupunat äidin kasetille lukemina olivat mahtavia, onhan tässä hieman mennyt kehitys eteenpäin. Rakastan sitä, että niin moni asia mahtuu nykyään puhelimeen ja kulkee mukanani minne menenkin.
Ajattelin, että peruisin BookBeatin tilauksen Balin jälkeen, mutta toisin kävi. Lasten kanssa BookBeatin äänisatukirjastosta on tullut asia, joka tekee elämästä mutkattomampaa. Niillä saa tylsät matkat, odottelutilanteet ja sairaspäivät sujumaan mukavammin. Erityisesti Tiina Nopolan Siiri-sarjaa ja Markus Majaluoman Isä-sarjaa on kuunneltu niin että koko perhe osaa jo kirjat ulkoa lukijan äänieleitä myöten (Martti Suosalo on ihan huippu satujen lukija!). Parasta on, että kirjoja ja äänikirjoja voi ladata offline-tilaan, jolloin niitä voi kuunnella myös ilman nettiä vaikka lentokoneessa.

Huomaamatta kirjat ovat tehneet paluun myös minun elämääni muulloinkin kuin lomalla. Lukemani kirjat nautin edelleen kaikista mieluiten niteinä, sillä haluan tuntea kirjan, mutta etenkin faktakirjat osaan nykyään lukea myös e-kirjana. Äänikirjat kuitenkin räjäyttivät kirjanautintoni kukkaan. Ihanat, ihanat äänikirjat! Ei ole kuulkaa enää 15 cd-levyä ja tarinaa, joka pomppii kävellessä. Nuorimmat lukijani eivät ehkä edes tiedä, mistä puhun, ja saatte olla siitä onnellisia. Puhelimeen mahtuva kattava äänikirjasto on onni, josta en vielä 10 vuotta sitten olisi uskaltanut edes haaveilla.
Nykyään kuuntelen kirjoja metromatkoilla, kävellessäni tapaamiseen, laittaessani ruokaa ja jonottaessani postiin. Säkenöin iloa, kun tajusin, että äänikirjoja lukiessani voin samalla myös neuloa. Kaksi asiaa, joita ikävöin, mutta joille ei ole tuntunut olevan aikaa. Ja noin vain, nautin kirjoista ja neulomisesta samaan aikaan!

En edelleenkään lue tai kuuntele kirjoja paljon tai siinä määrissä kuin tahtoisin, mutta silti. Kirjat ovat taas osa arkeani, ja se laittaa hymyilyttämään. Kyllä tämä tästä taas! Kirjat lisäävät onnellisuuttani ihan selvästi. Kirjallisuuden kuluttaminen on hyvä myös ammatillisesti, sillä elän kirjoittamalla, mutta en ruoki luovuuttani tarpeeksi vain kirjoittamalla. Pitää myös nauttia ja inspiroitua muiden peräkkäin laittamista sanoista.
Ja duunihommista puheen ollen, BookBeatista löytyy minun ja Satun kirjoittamasta Unelmahommissa-kirjasta e-kirjan lisäksi nykyään myös äänikirjaversio! Sitä on kyselty, ja nyt äänikirjamaailmaan sisälle päässeenä ymmärrän, miksi. Ymmärrän nyt myös sen, miksi äänikirjojen suurkuluttajia ovat kuulemma juurikin pikkulapsiperheen vanhemmat. Sitä tulee tässä elämänvaiheessa luovaksi kaikissa nautinnoissaan, kirjoja myöten.

Jos BookBeat ei ole tuttu, suosittelen lämpimästi rekisteröitymään tästä linkistä. Koodilla lahiomutsi saat ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi, minkä jälkeen voit halutessasi perua tilauksen tai antaa sen jatkua automaattisesti. Koodi on voimassa uusille asiakkaille ja lokakuun 2017 loppuun saakka.
Bookbeatin valikoimassa on tuhansia teoksia niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksi. Minä tietenkin kirjailijana olisin onnellinen, jos aloittaisit BookBeat-seikkailun meidän Unelmahommissa-kirjasta.

Sen jälkeen kannattaa ottaa listalle esimerkiksi Kauko Röyhkän ja Ville Haapasalon Et kuitenkaan usko, Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä (toimi mahtavasti just äänikirjana) ja Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanikin BookBeatista toki löytyy. Noin vain, anna tarinan viedä!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe