Info
x

Tämä blogi on yhteistyössä Imagen ja Suomen Blogimedian kanssa

Image › A-lehdet mediamyynti › Suomen Blogimedia ›

Lähiömutsi

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Eka reissu kolmistaan lasten kanssa

Kävimme lasten kanssa moikkaamassa Turussa asuvia ystäviämme viime viikonloppuna. Se oli ensimmäinen kahden lapsen kanssa tehty yön yli kestänyt reissu, jossa minä olin ainut mukana ollut aikuinen. Toki olen lähes joka viikko öitä kolmistaan lasten kanssa miehen työvuorojen ajan, mutta matkaaminen junalla ja yöpyminen hotellissa toivat hommaan vähän lisähaastetta.

Yhden aikuisen ja kahden lapsen reissussa opin että:

  • Junan leikkivaunu ei ole perheen ainoana aikuisena yhtään sen hirveämpi tai miellyttävämpi kokemus kuin nelistäänkään matkustaessa. Meteli hajottaa tärykalvot, pillimehut ovat rinnuksilla ja tukossa oleva vessa haisee. Mutta muut lapset hoitavat esikoisen viihdyttämisen, ja itselle jää vain välikomennuksien huutelu sekä yksi vauva.
  • Varmista ennen hotellihuoneeseen astumista, että tilat ovat sellaiset kuin olet jälkikasvullesi kertonut. Jos siellä onkin lisäsängyn sijasta epähuomiossa pinnasänky, on vaarana vauvasängystä järkyttynyt kolmevuotias, joka ei usko, että tapahtunutta vääryyttä voidaan enää mitenkään korjata. 
  • Älä hoida pakkaamista hätäpäissäsi reissua edeltävä iltana lasten ollessa nukkumassa. Koska silloin mukana ei ole sitä kolmevuotiaan lempipaitaa tai sitä maailman ainutta (vaaleanpunaista) pampulaa, jonka esikoinen suostuu hiuksiinsa laittamaan. Siitä seuraa asukriisi, jollaista ei ole ennen nähty. Ja kun hermot ovat kilahdelleet puolin ja toisin, lopputuloksena tyttäresi suostuu tulemaan aamupalalle vain paksu talvipipo päässä. (Odotan jännäkakka housuissa teini-ikää.)
  • Kakkahätään pitää olla valmistautunut koska vain. Esimerkiksi silloin, kun olet saanut kannettua kaikille hotelliaamupalalla ruuat eteen ja olet juuri kaatamassa itsellesi kauan himoitsemaasi kahvikupillista. 
  • Vauvan sisäinen kello menee matkustelusta sekaisin. Turussa hän kiehnaa jetlagin kourissa koko yön ja herää aamukahdeksan sijaan kello viisi.
  • Kun jollain on vessahätä, kaikkien pitää lähteä ja vielä mahtuakin sinne vessaan. Yleensä täysissä talvivaatepukeissa. Poistumaan päästään vasta kun tarpeellinen tuskanhiki on saavutettu.
  • Älä koskaan aliarvio varapissan merkitystä. Mutta älkää suorittako tätä toimenpidettä vasta siinä vaiheessa, kun olet vihdoin saanut pakattua kaikki matkatavarat huojuviin vankkureihin. Sillä ihan varmasti tapahtuu jotain sellaista, minkä seurauksena joudut kaivamaan varavaatteita sen alimmaisen laukun pohjalta. 
  • Jos yleensä aloitat valmistautumisen lounaalle lähtemiseen tai siirtymiseen paikasta toiseen varmuudeksi tuntia aikaisemmin, nyt tee se kahta tuntia aikaisemmin. Koska kaikki mitä voi tapahtua, tapahtuu.
Oli meillä kivaakin. Nähtiin rakkaita ihmisiä, leikittiin, syötiin liikaa pizzaa, kylvettiin hotellin isossa punkassa ja pohdittiin maailman ihmeellisyyksiä (kuten miksi vessassa on katto ja lattiat). Suurimmaksi osaksi olin myös ylpeä lapsistani ja siitä, miten sutjakkaasti asiat menivät. Tunsin välillä itseni vallan supermutsiksi, kun jotain niinkin ihmeellistä teen kuin matkustan kahden lapseni kanssa. Mutta huhuh, jo olin sunnuntai-iltana poikki.

Turun-reissu oli samalla pieni testi, josko uskaltaisin lasten kanssa kesällä kolmistaan pienelle ulkomaanmatkalle. Talvivaatteiden poistuminen kuvioista tekisi reissusta heti paljon helpomman, mutta huhuh. En nyt kuitenkaan ihan heti ole lentolippuja ostamassa.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Mitä jos vauva ei haluakaan taaperoimetettäväksi?

Tahdon imettää kuopustani hänen toiselle ikävuodelleen asti, mahdollisesti kolmannellekin. Taaperoimetyshaaveissani mulle ei tullut mieleenkään, että vauva saattaisi olla asiasta toista mieltä. Tämänkin asian kanssa on nimittäin niin, että lapseni ovat ihan erilaisia. Imetettävinä he ovat lähes toistensa vastakohdat. 

Esikoinen oli jo vauvana nautiskelija, joka söi pitkään ja hartaasti. Iltaimetysten aikaan ehdin katsoa kaksi elokuvaa. Kun nälkä alkoi kurnia vatsassa, hän ei paljoa varoitellut, vaan ryhtyi heti vaatimaan sapuskaa kaikin taitamiensa keinoin. Imetin hänet aina varmuuden vuoksi kotoa lähtiessämme. Jos välissä oli tunti ilman imetystä, tiesin, että pian kajahtaa vaatimus saada rintaa. Kaupunki muuttui imetyskartastoksi, jossa kulkiessani olin koko ajan tietoinen, missä olisi lähin paikka, jonne sännätä pakkasesta imettämään.

Ravinnon lisäksi rinta oli esikoiselle aina paljon muutakin. Läheisyyttä, lohtua ja turvaa. Imetin häntä lopulta vuoden ja neljän kuukauden ikään asti. Lopetuspäätöksen tein minä, ja vaikka yhden aikakauden loppu oli silloin helpotus, jälkikäteen olen harmitellut, että olisinpa imettänyt kauemmin. Ne aamu- ja iltaimetykset taaperon kanssa olivat ihania, ja sellaisia rauhallisia hetkiä meistä molemmat varmasti olisivat kaivanneet, kun parin kuukauden kuluttua imetyksen lopettamisesta alkoi päiväkoti- ja työarki.
Olinkin innoissani, kun nostin vastasyntyneen kuopuksen rinnalleni. Siinä hän tuhisi lämpimänä tietäen tarkalleen, mitä tehdä. Ensi-imetys kesti useamman rauhallisen tunnin ajan. Vannoin vastasynnyttäneen hormonitarmoa pulputen, että imetän häntä ainakin kolmevuotiaaksi. Noh, imetyksen alku oli lopulta kuopuksen(kin) kanssa yhtä kipua, epätoivoa ja tissihelvettiä. Nyttemmin ongelmat on onneksi selätetty (vaikka olenkin edelleen toisinaan maitosadetuslaite), ja viidennellä kuukaudella porskuttava poika kasvaa täysimetyksellä.

Mutta jo on tämä imetys erilaista. Luulin osaavani kaikki imetyskikat ensimmäisestä kerrasta oppineena, mutta hah, olen joutunut keksimään ihan uudet niksit ja temput. Kuopus on nopea aterioija. Hän kiskoo tissillisen maitoa tyhjäksi kerrasta kuin trippipurkin, päästää rinnan suustaan niin että kuuluu vain ”plop” ja alkaa heti vääntelehtiä pois rinnalta. Pikasapuskointi on ollut kätevää nyt kun lapsia on kaksi, mutta yhä edelleen ihmettelen, miten hän voi saada tarvitsemansa määrän ruokaa noin nopeasti. Neuvolan vaa’asta ja mittanauhasta on tullut itselleni tärkeä, sillä ne kertovat, että syytä huoleen ei ole.

Kuopus tykkää olla sylissä – kukas perusterve vauva tai lapsi ei tykkäsi – mutta rinnalta hän ei juurikaan hae läheisyyttä. Hän ei huoli rintaa lohdukkeeksi ja raivostuu, jos yritän tarjota hänelle rintaa varmuuden vuoksi esimerkiksi ennen kuin lähden salille. Hän alkaa vaatia päivisin syötävää vasta kun on todella todella nälkäinen, minkä takia tarjoan hänelle sapuskaa ennen kuin käsky syöjältä itseltään käy. Monesti saan vedellä paidanhelmaani ylös useampaan kertaan ennen kuin ruoka maistuu.
Missä ja miten päin vain syövän esikoisen jälkeen on omituista, kun sylissä on vauva, joka ei malta keskittyä syömään. Julkisilla paikoilla imettäminen on yleensä toivotonta. Kotonakin kaikki muu on yleensä jännempää kuin syöminen – etenkin sisko on niin kiva, että ei siinä ehdi mitään tissejä imeskellä. Parhaiten ruokailu onnistuukin esikoisen päiväkotipäivinä, vaikka Minime nykyään onneksi on oppinut olemaan hissukseen veljen imetyksen ajan.

Unisena kuopus malttaa keskittyä syömään. Ihan kuin vasta nukkuessaan hän kykenisi antamaan ajatuksistaan tilaa nälälle. Haenkin hänet aina kesken päiväunien syömään, ja yleensä nälkäinen parahdus kuuluu itkuhälyttimestä vain muutaman minuutin kuluttua nukahtamisesta. Syötettyäni kantokopassa ulkovaatteissaan olevan unisen pojan, vien hänet jatkamaan päikkäreitä.

Yöt ovat imetyksen kannalta erilaisia nekin. Esikoinen nukkui ensimmäiset kuukautensa rinta suussa, sillä muuten kaikki valvoivat ja itkivät. Nelikuisena hän alkoi vedellä yönsä vain yhden aterioinnin voimin. Kuopus taas ei voi sietää makuultaan imettämistä. Siitä ei vain tule mitään, ei vaikka jätkä olisi unessa. Mun onkin joka kerta herättävä kunnolla ja noustava istualleen imettääkseni. Hyvinä öinä vauva herää kolme kertaa, normaalisti noin viisi kertaa ja tavattomia eivät ole nekään yöt, kun tuntuu, että aamulla esikoisen herätessä en ole nukkunut lainkaan. Öisin kuopus syö. Puolihorteessa hän syö niiden päivienkin edestä, kun ei vain malta pysähtyä aterioimaan.
Musta onkin alkanut tuntua, että vaikka itse tahtoisin imettää pitkään, kuopus ei tätä ajatusta välttämättä arvosta. Ensimmäisien kuukausien aikana tuntui välillä, että puolenvuoden täysimetyskään ei millään voi onnistua. En voinut enkä oikein vieläkään voi käsittää, miten maidontuotantoni edes pysyy käynnissä, kun välillä vauva ei suostu rinnalle edes neljän tunnin välein.

Nelikuisena poika yhtäkkiä hoksasi, että minä olen yhtä kuin rinta ja maito, ja sen jälkeen imetyskertoihin on tullut enemmän tietynlaista syvyyttä, yhteenkuuluvuutta. Kun yleensä olen vain tankkausasema, jossa piipahtaminen on välttämätön paha tankin ollessa tyhjä, rakastan ja arvostan niitä harvinaisia kertoja, kun vauva jaksaa keskittyä syömiseen. Silloin kun rinnalla oleva vauva katsoo syvälle silmiin ja silittelee haparoivin käsin rintaa kuin kiitokseksi (vaikka todellisuudessahan se on vain primitiivinen reaktio), minä vannon sydän sulaen, että valvon helposti toiset viisi kuukautta ja tarvittavat ajat päälle, että tämä ainutlaatuinen yhteys välillämme säilyy.

Äidinmaito on vauvan pääasiallinen ravinto vuoden ikään asti, joten pyrin jatkamaan imetystä vielä ainakin seitsemän kuukautta, vaikka taistellen (ja valvoen). Mutta sen jälkeen jatko on ihan kuopuksesta itsestään kiinni.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...