Perhe-elämä

Perheellisten pirulliset etuoikeudet

-->
Lähiöjeppe vietti tämän joulun töissä pitkiä vuoroja puurtaen, niin kuin monina aikaisimpinakin vuosina. Vaput, juhannukset ja tänään karkelovuorossa oleva uusivuosi, ihan sama, mutta jouluna vaadin kaikki rakkaat ympärilleni. Lähiöjepen duunipaikassa jouluvapaita jaettaessa perheelliset ovat kuitenkin olleet ensimmäisenä jonossa.
Moinen eriarvoistaminen on sapettanut. Perheelliset saavat päättää ensimmäisenä kesälomansa, että varmasti ehtivät räkänokkiensa kanssa koluamaan läpi Puuhamaat ja Serenat. Perheelliset välttävät ylityöt, sillä mamin ja papin naperot on haettava hoidosta. Ja vaikka en omista edes autoa, jumaliste että ottaa päähän, että niiden laumoille on jopa varattuna parkkihalleista isommat ruudut siitä ihan oven vierestä!
Mutta johan kääntyy mutsin takki sitä mukaa, kun vauvaperhe-elämä lähestyy. Ensi vuonna pääsen nauttimaan joulusta toisessa kainalossa Lähiöjeppe, toisessa Minime. Saavat sinkut, karanneet, eronneet ja lapsettomat vääntää pitkää päivää. Johan on hyvä järjestelmä, ai että!
Jotkut asiat sentään pysyvät samana, vaikka mutsihormonit hyrräävät kropassa. Tjäreborgin lapsilta kiellettyjen hotellien mainokset iskevät yhä nauruhermoon. Joitain etuoikeuksia myös lapsilandian ulkopuolisille! Nyt tosin kolahtaa myös jonnekin syvemmälle, jossa mutsi salaa pohtii, koska sitä seuraavaksi pääsee lomalle ilman rannalla kiljuvia lapsia, jäätelön sotkemia hellevermeitä ja loman joutilaisuuden rikkovia täsmällisiä ruoka-aikoja. Tjäreborgin mainoksissa nuo loman pilaavat elementit voi leikata kätevästi saksilla pois. 
Saman lafkan telkkarimainos taas muistuttaa, että mun korvilla on vielä paljon totuttelua muksuperheelliseen meininkiin. Eihän tässä kuule edes omia ajatuksiaan.
Synnytys

Synnytyssuunnitelma

-->
Päivä päivältä paisuva pötsi on takuuvarma todiste siitä, että vatsassa kasvava tyyppi ei enää kauaa mahdu pesäänsä. Eli pötkylä on synnytettävä. Melkein ihmeekseni en pelkää synnytystä, vaikka melkein kaikki muut vauvan mukana tulevat vastuulliset aikuiselämäjutut saavat melkein hätäkakkimaan housuun. Mutta edessä vääjäämättömänä oleva suoritus kuitenkin tuntemattomuudessaan jännittää.
Koska käytäntöä on hiukan hankala harjoitella, aloin ottaa synnytystä haltuun teoriapuolella. Heti kahden viivan jälkeen syöksyin kirjaston mitä helvettiä minussa tapahtuu -osastolle, ja kirjapinojen ahkerasta vaihtuvuudesta huolimatta sängyn vieressä on kuukausin ajan kohonneet vauvafaktapinot. Itselleni tieto ei lisää tuskaa, vaan olen imenyt herkutellen itseeni myös kaikki lähipiiristä irtoavat synnytystarinat. Mitä tuskaisempaa, verisempää ja paskaisempaa, sitä parempi. Vinksahtanut mieleni on tyynempi, kun tiedän, mikä kaikki voikaan mennä pieleen.
Tällä viikolla pääsimme vihdoin turisteina ihmettelemään paikkaa, jossa Minime toivoaksemme putkahtaa maailmaan. Kaikki muut vanhemmuuteen liittyvät valmennukset ovat tuntuneet lähinnä ahdistavilta, mutta synnytysvalmennusta olin odottanut malttamattomana kuin kesän ensimmäisiä mansikkaövereitä. Valitsimme maagisen tapahtuman näyttämöksi Helsingin Kätilöopiston ”Kättärin” Haikaranpesän, jossa synnytystä lähestytään luonnonmukaisesti ja vauvalähtöisesti. Myös mahdollisuus perhehuoneeseen Minimen saapumisen jälkeen nosti peukkua Haikaranpesän puolesta.
Synnytyssalit näyttivät Haikaranpesässä kolkosta nimityksestään huolimatta melko viihtyisiltä. Kaikissa saleissa on oma vessa ja suihku ja lisäksi yhdessä salissa on iso kiinteä amme. Saatavilla on myös pienempi pumpattava amme. Vaikka salin sänky näytti juuri niin kamalalta piinapenkiltä kuin missä muualla tahansa, salin seinien pilkullinen tapetti pehmensi tunnelmaa. Nuuskintakohteeksi päätyneessä salissa oli synnyttäjien käytettävissä normaalien pelien ja vehkeiden lisäksi ainakin keinutuoli, säkkituoleja, jumppapalloja, cd-soitin, kauratyynyjä, puolapuut, synnytysjakkara ja tuskissaan huutavan mutsin hierontaan tarkoitettuja härpäkkeitä.
Turistikierroksen jälkeen tunsin jopa riehakasta odotusta; mä haluan jo synnyttämään! Homma tulee luultavasti olemaan hirvittävämpää kuin missään kehittelemissäni kuvitelmissa, mutta silti. Onhan se nyt ihan hiton mahtavaa päästä kokemaan jotain, mitä esiäiditkin ovat läpikäyneet vuosituhansien ajan. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia tuntemuksia synnytys tuo mukanaan kroppaani ja mieleeni. Löydänkö nykynaisen kehostani alkukantaisia vaistoja, jotka kertovat, miten homma parhaiten etenee?
Synnytyksessä pelkään eniten kontrollin menettämistä, sitä että en tiedä, mitä kehossani tai ympärilläni tapahtuu. Olenkin vannottanut Lähiöjepen toimimaan tiedottajana, jos jostain syystä kätilön ja minun välinen tiedonvälitys takkuaa. Nyt joku viisitoista muksua pyöräyttänyt mutsi voi tietenkin naljailla, että kontrolli menee joka tapauksessa. Itse pyrin kuitenkin välttämään sen miettimällä, miten kuvittelisin synnytyksen etenevän. Nyt taas jok’ikinen mutsi naureskelee tietäväisesti, että hah, mikään synnytyksessä ei koskaan mene niin kuin kuvittelee. Ei varmasti, mutta itselleni luo turvallisuuden tunnetta, että olen valmistautunut koitokseen käymällä sen läpi mielessäni – olkoonkin että lopulta homma menee juuri toisinpäin. Painajaisissani joutuisin synnytykseen ilman valmistautumista ja joutuisin olemaan kiireisen kätilön armoilla ilman, että itselläni olisi hajuakaan, mitä tapahtuu ja miksi.
Kontrollin menettämin estämiseksi pyrin pärjäämään synnärikeikan mahdollisimman luonnonmukaisilla kivunlievityksillä. Joiltakin äideiltä olen saanut synnytysneuvoksi ainoastaan sen, että vaadi heti salin ovien avautuessa epiduraalipuudutusta. Näen sen hyvänä vaihtoehtona siinä mielessä, että vauva voi hyvin, kun mutsikin voi. Ja jos synnytys on kestänyt viisi päivää, äiti saattaa tarvita voimaunensa, jotka epiduraali mahdollistaa.
Itselleni kuitenkin ajatus siitä, että en tunne kroppaani synnytyksen aikana, on yhtä riemukas, kuin jos minut heitettäisiin mereen uimaan alakroppa tunnottomana. Kontrollin menetys toisin sanoen. Puudutusaineet myös kulkevat istukan läpi ja saattavat hidastaa Minimen sydämen sykettä ja huonontaa kohdun ja istukan verenkiertoa, joka taas altistaa vauvan hapenpuutteelle.  Mutsin kannalta paskamaista on taas, että epiduraali sitoo synnyttäjän sänkyyn, mikä on kohdallani toinen no no. Tahdon ehdottomasti olla mahdollisimman paljon irti piuhoista ja vapaa liikkumaan. Haikaranpesässä sikiön sydänääniä seurataan tunnissa 20 minuutin ajan, jos kaikki on hyvin. Saatavilla on onneksi myös johdottomia härveleitä tätä tehtävää varten, mutta ne kuulemma ja valitettavasti ovat vähänväliä rikki. Ja tippa laitetaan vain jos sitä tarvitaan.
Ja minä kun luulin, että pömppö mallia raskausviikko 28 on iso.
Miten sitten aioin homman hoitaa, jos pyrin pyllistämään osalle nykylääketieteen saavutuksista? Ensinnäkin asennoitumalla niin, että kipu kuuluu synnytykseen. Se kertoo siitä, että homma etenee ja mukula tahtoo pullahtaa maailmaan. Pyrin elämään supistusten tahtiin, heittäytymään niihin, sen sijaan että pistäisin koko kropallani vastaan ja jännittämällä vain pahentaisin kipua. Mulla on hullu luotto siihen, että mun keho kyllä tietää, miten homma etenee. Ja kivunkin sumentavat aivot seuraavat perästä. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Toiseksi olen varannut Aktiivinen synnytys ry:ltä vuokrattavaksi TENS-laitteen, jonka avulla toivon  pystyväni hengailemaan kotona mahdollisimman pitkään supistusten käynnistyttyä. Masiina perustuu sähköimpulsseihin, joita ohjataan selkään laitettavien elektrodilappujen kanssa. Sähkötujaukset estävät kipuviestien etenemisen hermoista aivoihin asti. Meininki on täysin vaaratonta mutsille sekä Minimelle.
Pelkkien ennakkosupistusten perusteella olen huomannut, että kipu helpottaa liikkeellä ollessa tai kyykyssä, kun taas makuuasennossa vatsa on pahiten tulessa. Sairaalassa pyrinkin sängyllä tuskissaan kärvistelyn sijaan oleilemaan konttausasennossa takapuoli pystyssä säkkituoleilla ja vatkaamaan lantiota Lähiöjepessä tai puolapuissa roikkuen. Lämmitetyt kauratyynyt helpottavat vatsakipua, joten ei niistä varmaan haittaa ole supistushelvetin läpikäymisessäkään.
Ja hei, hierontaa mutsin komentaessa ja heti! Haikaranpesässä joillakin kätilöillä on myös akupunktiokoulutus, mutta tätä kikkaa en koe itselleni läheiseksi. Sen sijaan, jos heillä on tarjota vinkkejä akupainantapisteistä, ne otetaan riemusta (ja tuskasta) kiljahdellen vastaan.
Pistän paljon kirjaimellisesti likoon myös veteen. En valitettavasti aio ajatella Afrikan janoisia lapsia, kun valelen suihkussa juomakelpoisella vedellä polttojen keskellä kärsivää kroppaani. Toivottavasti Minime ajoittaa tulemisensa niin, että saan käyttööni vesiammeen. Veden kannattelulla on järisyttävän rauhoittava vaikutus, jonka uskoisin toimivan myös synnytyksen tiimellyksessä. Ponnistusvaiheessa en kuitenkaan enää tahdo olla altaassa vaan ihan kuivalla maalla.
Musiikilla voi vaikuttaa fiilikseen, joten miksipä sama kikka ei toimisi myös synnytyksessä. En ole vielä hahmottanut, minkälainen melodia tsemppaa huippusuoritukseen synnytyssalissa, joten onneksi puhelimen Spotify mahdollistaa synnytyssoittolistan laatimisen myös paikan päällä. Saattaa myös olla, että pauhaava musiikki alkaa vituttaa, mutta onpahan ainakin pelit ja vehkeet, jos synnytysdisco tuntuu houkuttelevalta.
Hengitystä en ole tietoisesti harjoitellut sitten vatsan kanssa mahdottomaksi käyneiden pilatestuntien. Mutta toisin kuin jenkkisarjoista voisi ymmärtää, tärkeintä kättäriläisten mielestä hommassa onkin vain se, että ylipäätään muistaa hengittää. Puhinan lisäksi tulen varmasti käyttämään ääntäni myös voimakkaammin, eikä se tule olemaan nättiä kuultavaa se.
Olin miettinyt aquarakkuloiden, vesirakkuloiden käyttöä, mutta viimeistään vierailu Haikaranpesässä sai minut täpinöimään niiden mahdollisuudesta kivunlievittäjänä. Homma menee niin, että kätilö ruiskuttaa pienen määrän steriiliä vettä ihon alle niihin kohtiin, joissa kipu pahiten tuntuu. Pistos tuntuu kuulemma vähän samalta kuin ampiaisenpistos ja kirvelee muutamia sekunteja. Ne lisäävät äidin endorfiinin tuotantoa ja tavallaan saavat kaikki sillä hetkellä muualla kropassa vapaana olevat kipua lievittävät hormonit kulkeutumaan pistosten kohdalle helpottamaan tuskaa. Korviini kantautuneiden kokemusten perusteella aquarakkulat toimivat parhaimmillaan kuin kirnuvoi tuoreen ruisleivän päällä. Vaikutus saattaa kestää parikin tuntia, jonka jälkeen rakkuloita voi laittaa aina uudelleen.
Jos näiden keinojen jälkeen tuntuu siltä, että kehon sahaaminen keskeltä kahtia on liikaa kestettäväksi, voisin miettiä pienen ilokaasuhömpsyn ottamista. Ilokaasun tuoma pöhnätaivas on lyhytaikainen ja kaasu poistuu hengittäjän ja vauvan elimistöstä heti, kun mutsi vetää keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Se on tärkeää, sillä vaikka pikkuhuppelit silloin tällöin ovatkin poikaa, en tahdo synnyttäessäni olla tillintallin. Olen tosin kuullut kauhutarinoita liikaa ilokaasua napanneista synnyttäjistä, jotka ovat kokeneet ruumiista irtautumisia ja valoa pimeän tunnelin päässä. Että toivottavasti vain Lähiöjeppe tarvitsee kaasullista iloa koettelemuksesta selvitäkseen.
Talk to the hand, mä synnytän nyt.
Kun varsinaiseen ponnistusvaiheeseen lopulta päästään, toivon könöttäväni synnytysjakkaralla. Silloin painovoima auttaa hommassa ja pallopään pukertaminen tuntuu siinä asennossa kaikista parhaalta ratkaisulta. Toinen vaihtoehto on myös nelinkontin ja tyynykasaan nojaten. Ihan mitä tahansa muuta kuitenkin kuin selällään röhnöttäen. Se asento tuntuu hankalalta ja tuskaiselta jo nyt, entäs jos silloin vielä pitäisi punnata itsestään nelikiloista lähetystä.
Episiotomiaa, eli välilihan leikkausta ei käsittääkseni onneksi enää tehdä juuri missään Suomen synnytyssairaaloista normitoimenpiteenä. On todettu, että pienet repeämät hoituvat paremmin kuin leikkaushaava. Ja onhan ihan mahdollista, että paikat venyvät sen verran, että mitään repeämiä ei edes tule. Kättärillä väliliha nirhaistaan ilman vaihtoehtoja vain, jos vauvan saamiseksi ulos tarvitaan imukuppia. Mä toivottavasti saan ja jaksan pakerrettua Minimen ulos ilman ylimääräistä vetovoimaa.
Ai niin, pakertamisesta puheen ollen. Vaikka lääkkeistä pyrin muuten kieltäytymään, sen peräruiskeen voin mielelläni ottaa, jos kroppa ei ole hoitanut tyhjennystä omatoimisesti jo aikaisemmin. Mutsilandian ulkopuolisille tiedoksi: synnytyksen aikana vauvan lisäksi maailmaan lävähtää yleensä myös paskaa. Ei lasta ilman paskaa katsokaas. Mä olen kuitenkin sen verran hienoperse, että mieluummin hoitaisin homman alta pois jo ennen ponnistusvaihetta.
Mä tiedän, että synnytyksen kulku on maraton, mutta ei silti mikään kilpailu. Täytyy silti myöntää, että tulen olemaan pettynyt, jos en toimikaan kuin suunnitelmieni teräsmutsi. Paniikki iskee, jos en jostain syystä pääsekään Haikaranpesään. Sinne pääsee vain, jos raskaus sujuu normaalisti, joten turhan aikaisin kiusakseni tulleet supistukset voivat olla paha enne. Haikaranpesän ovet kun kiskaistaan nenän edestä kiinni, jos synnytys käynnistyy ennen raskausviikkoa 37. Eli ainakin kolme viikkoa pitäisi vielä istua jalat ristissä.

Täysin vituiksi homma menee, jos joudun sektioon, pahiten homma kusee jos edessä on hätäsektio. Tahdon kokea synnytyksen, kun nyt kerran tähän tilanteeseen on jouduttu. Uskon naisen eläimellisiin vaistoihin, jotka ottavat alateitse synnyttäneen mutsin valtaansa. Vähän samalla tavalla kuin eläimet osaavat nuolla pentueensa puhtaiksi ilman, että temppua on heille opetettu. Rintamaidon nousuunkin alateitse synnyttäminen vaikuttaa positiivisesti.
Luultavasti synnytys tulee kuitenkin menemään ihan toisin kuin kuvittelin ja kiljun epiduraalia jo taksissa matkalla sairaalaan. Kommenttiosiossa kaikki ovat vapaita ennustamaan, miten Lähiömutsin käy tai jakamaan omia kauhukokemuksiaan. Parhaalle vastaajalle palkintona pala istukkaa.
Parisuhde

Luolanaisen paluu

-->
En ole koskaan ollut mustasukkainen nainen. Johtuu kai kasvatuksestani, jossa tehtiin selväksi, että mustien sukkien vetäminen jalkaan on vielä tennissukkiakin kavalampi vaihtoehto. Mustasukkaisuus aiheuttaa katkeruutta, ahdistusta, riitoja ja pahimmillaan napin otsaan ja muutamat yhteisille lapsillekin. Ja yleensä mustasukkaisuudelle on ollut yhtä järkevät perusteet kuin mukuloiden viikoittaisille selkäsaunoille ”varmuuden vuoksi”.
Silloin tällöin suhtautumiseni on aiheuttanut Lähiöjepessä hämmennystä. Joskus hän on hämyisessä ravintolassa tullut kysymään, enkö minä lainkaan huomannut, miten paikan hemaisevin tsubu pisti täydellisesti meikattuja huuliaan myöten kaiken viehätysvoimansa peliin raahatakseen mieheni saaliinaan kotiin. Jep, huomasin kyllä ja huvittuneella mielenkiinnolla tilannetta myös seurasin. Mutta siinähän donna kiehnää ja pyörii, mitäs minä esitystä keskeyttämään.
Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa.
Onhan se suorastaan imartelevaa tietää, että mieheni on muidenkin naisten mielestä uskomaton herkku. Myönnettäköön kuitenkin, että yhden kerran olen puuttunut yksipuoliseen soidintanssiin. Mutta sekin siksi, että Lähiöjeppe tuli pyytämään apua hätistelläkseen päärynäsiiderin sumentavin silmin metsästävän naislauman pois housunlahkeistaan. Mutta mustasukkaisuus, siinä pahuudessa en näe muuta hyvää kuin tsäänssit riidan jälkeiseen sovintosutinaan.
Sitten tuli positiivinen raskaustestitulos ja joku vipstaakeli aivoissani napsahti pois sijoiltaan. Vaikka mieheni vokottelija muistuttaisi enemmän hiirulaista kuin naista, minussa herää raivotar. Pantterin nopeudella singahdan paikalle ja muristen häädän muut naaraat reviiriltäni.
Koska raskauden aikana nainen toimii monesti alkukantaisten vaistojensa varassa, olen varma että tässäkin on kyse luolanaiseksi taantumisesta. Minulla kasvaa lapsi kohdussani, joten jonkun on vahdittava luolaa ja tuotava ruokaa pesään. Vieraan naaraan hajukin voi vaarantaa yleishuollon toimivuuden ja johtaa kantavan naaraan ja poikasen hitaaseen ja tuskalliseen kuolemaan.
Pysy omalla reviirilläsi.
Olen myös joutunut häpeillen myöntämään, että olen mustasukkainen siitä, että mieheni voisi halutessaan jatkaa raskauden aikana elämäänsä melkeinpä normaaliin tapaan ja lähteä vaikka krrrreisibailaamaan. Olen onnellinen, että meillä minä olen ollut se, joka on ravannut pitkin yörientoja sukkahousut mutkalla, kun Lähiöjeppe mieluummin vaikka vuokraa leffan. Mutta olen naurettavan katkera siitä, että hänellä edes on mahdollisuus olla kuin ennenkin. Lähteä kavereiden kanssa parille kaljalle ja hätistellä niitä pirun naisia kimpustaan. Sormus sormessa tekee hänestä vain paremman saaliin, sillä parhaat miehethän ovat legendan mukaan varattuja.
Mutta jos minä lähden baariin, mikään ei ole kuten ennen. Alkoholiton olut on itsensä huijaamisen lisäksi muiden asiakkaiden jekutusta, sillä heidän mielestään mutsi tuossa ihan selvästi vetää prosenteilla kerrostettua bisseä pötsiinsä. Lökäsaappaissa tanssilattia tuntuu niin paljon tahmeammalta kuin korkokengissä. Parasta olisi itse asiassa istua paikoillaan, sillä silloin ei tarvitse myöskään pelätä, että vatsa saa huojuvasta humalaislaumasta osumia. Mutta kun yhdessä paikassa kököttäminen aiheuttaa lamaannuttavan väsyn ennen puoltayötä.
Alkoholiton tujaus Hampurissa.
Niin ja ne iskuyritykset, niitä ei enää mutsina saa osakseen. Jos sormus tekee miehestä vain haluttavamman, naisen kasvava vatsa tekee naisesta vain ihan liian kosketun, merkityn. Paitsi onneksi sentään Kallion kuumimmassa räkälässä, Roskapankissa, yritetään kaataa vällyihin myös kahdeksannella kuulla raskaana olevia. Ja keski-ikäisten Onnelassa, Königissä, olisi myös käynyt flaksi useammankin pikkutakkiäijän kanssa.
Jos tämä mustankipeys ei puristu ulos kropasta samalla kuin vauvakin, minä lupaan vetäytyä luolaani ja polttaa jok’ikisen mustan sukan nuotiossa.
Hyvinvointi

Raskaustukisukkahousut – uhka vai mahdollisuus?

-->
”Voi miten ihanaa, sä saat jouluna syödä ihan mitä ja miten paljon sua huvittaa, kun oot raskaana!”

Mä en ole oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka ovat hekumoineet mulle moisilla lauseilla. Miten niin? Eikö raskaana ollessa juuri pidä katsoa tarkemmin, mitä sitä suuhunsa mättää? Jos en nyt ihan väärin muista, raskauden aikana energiatarve lisääntyy päivässä vain noin 200 kaloria, mikä täyttyy vaikka hotkaisemalla yhden avokadon.

Tai pari palaa suklaata. Ja jumaliste, sitä on tullut vedettyä sitten kuitenkin joulun kunniaksi. Kovat oli puheet, mutta kuusentuoksusta pehmentynyt mieli antoi periksi konvehtirasian kutsulle. Kautta kierojen raskaushormonien, normaaliminäni ei edes tykkää suklaasta!

Ahterin mittasuhteiden tutkiminen peilistä (voiko suklaapala imeytyä suoraan lössöksi ihraksi reisiin?) toi mieleeni kehotuksen käyttää tukisukkahousuja raskausaikana. Sukkikset kannattaisi kuulemma vetäistä jalkaan, jos kinttuihin on raskauden aikana kertynyt nestettä ja turvotusta. Omassa kropassani ihmisen jalkojen tilalle ovat ilmaantuneet norsumaiset ulokkeet, jotka eivät mahdu mukavasti kuin klonksuviin prätkäbuutseihin ja usealla villasukkavaralla ostettuihin hai-kumisaappaisiin.

Must-hankintalistan kärkeen tukisukkahousut pitäisi sijoittaa etenkin, jos suvussa on taipumusta suonikohjuihin. Tämän infopläjäyksen jälkeen vedin saman tien ähisten prätkäbuutsit jalkoihini ja suunnistin sukkiskaupoille. Suonikohjut tästä seksikkäästä valaskropasta vielä puuttuvatkin!
Lähiömutsin viimeinen kesä farkkushortseissa?
Tukisukkahousut osoittautuivat kuitenkin yhtä tehokkaiksi seksintappajiksi kuin suonikohjutkin. Vaikka kävin läpi kauppoja erikoisputiikkeja myöten, vastaan ei tullut raskausmallisina kuin mummovärisiä ja -paksuisia sukkiksia, joiden tekokuidut saivat aikaan välittömän hylkimisreaktion. Tiedän kyllä, että tukisukkisten tarkoitus on kiristää ja kuristaa, mutta nyt kun tavalliset nilkkasukatkin poraavat nilkkoihini vallihaudat, moisten kapistusten päälle kiskominen puistatti. Lisäksi kammotusten hinnat olivat 40–50 euroa, vaikka materiaali ei olisi kestänyt ainuttakaan kissojemme rakkaudenosoitusta.

Päädyin ostamaan testikappaleeksi muutamaa kymppiä halvemmat lentosukat. Nekin osoittautuivat kuitenkin jalkojen pakkopaidoiksi. Tekokuituiset kiristäjät kintuissani toivoin, että en vain päivän aikana joutuisi tilanteisiin, joissa kengät pitäisi ottaa pois. Jalkani hikoilivat tuskissaan niin, että sukkasillaan kulkiessani jätin perääni limaisen vanan. Lentosukkapäivinä kieltäydyin päivälliskutsuista, sillä halusin vain kotiin, jotta saisin kiskoa kuristajat pois jaloistani.

Pari viikkoa sitten investoin Weledan turvotusta laskevaan geeliin. Luonnonkosmetiikkamerkin lasipullossa oleva mönjä on myrkynvihreää ja tuoksultaan osastoa tajunnan räjäyttävä. Voi olla kiinni vankasta uskomuksestani tökötin tehoon, mutta ketarat todellakin ovat tuntuneet käsittelyn jäljiltä kevyemmiltä. Olen hinkannut mönjää iltaisin koipiini ja sen kuivumista odotellessa nostanut jalat ylös seinää vasten muutamaksi minuutiksi. 
Miten muuten raskauskirjoissa pokalla kehotetaan naisia nostamaan turvonneet jalkansa ylös? Mulla moinen temppu ei ainakaan onnistu kunnolla ilman selällään makuuta. Ja kun vatsan tilalla on perunasäkki, selällään voi makoilla ilman tajunnan menetyksen pelkoa just ja just muutaman minuutin. Ja painaahan selällään rötkättely myös valtimoitalaskimoita-mitälie, joten kohdussa kasvavan lapsen hapensaanti saattaa vaikeutua. Vaikka kroppani ruhjoutumista raskauden aikana kammoksunkin, en mä sitä sentään Minimen terveyden edelle laita.

Oli miten oli, mutta ainakin turvotusta laskeva geeli on pätevä tekosyy kinua joka ilta Lähiöjepeltä pohjehierontaa. ”Muru, voisitko sä olla ihana ja levittää tätä mun jalkoihin, kun mä en oikein tän pötsin kanssa pysty?” Ja viaton hymy päälle. Toimii!
Perhe-elämä

Eriskummallinen joulutervehdys

-->
Neuvolan arvovaltainen lautakunta puolsi kuin puolsikin matkustamistani jouluksi Pohjanmaalle, supistuksista huolimatta. Siirtymisen tapahtuminen junalla sai tiukat tädit heltymään, kun automatkustaminen olisi ollut kinkkisempi juttu. Autottomuudelle pojot, jälleen kerran!
Lunta lakeuksillakaan ei ole kuin muutama kurainen läntti pellonreunoilla, joten ulkoilusuunnitelmani eivät olekaan toteutuskelpoisia. Minä kun ajattelin, että ulkoilma voisi freesata tätä röhnöttämisen jäljiltä tunkkaista oloa. Lenkkeily ja lepo eivät kuitenkaan neuvolalautakunnan mukaan ole sama asia. Kiero suunnitelmani olikin raskauteen vedoten pakottaa joku vetämään valasruhoani pitkin metsäteitä pulkalla, mutta nyt moinen meno muuttaisi tällä painolastilla tiet kyntöpelloksi.
Vatsalihaksia ja keuhkojen tilavuutta on sentään tullut harjoitettua. Perheeni on sen verran lystikästä väkeä, että olen nauranut parin viime päivän aikana niin, että hyvä kun ei vauva ole tullut housuihin.
Tonttutunnelmista huolimatta minulta ja Lähiöjepeltä ei tänä vuonna ole kukaan saanut joulukorttia. Yleensä tykkään näperrellä kartonkia ja haistella kuumaliimaa, mutta tänä vuonna on tässä ollut kaikenlaista. Kelasin, että hommasta olisi tullut stressi, joten samalla koko touhun pointti olisi hävinnyt. Kortitta siis jäitte, tekin ihanat, jotka terveisillä olette meitä lähiöasukkaita muistaneet.
Mietiskelin, että seuraavana jouluna ystävien ei enää tarvitse kärsiä mun rakkaudella maalaamista epäsymmetrisistä lumiukoista ja joulukuusista. Ensivuodesta eteenpäin istutan kameran eteen Minimen, sitä seuravana vuonna lisään asetelmaan vaikka hyasintin ja kolmantena vuonna joulunpunaisen nallen ja niin edelleen. Tiedättehän te kuvion, vaivatonta ja informatiivista samalla kertaa.
Sitten tajusin; onhan mulla jo nyt moniakin kuvia Minimestä! Päätinkin askarrella teitä kaikkia ilahduttamaan kortin, joka vetää sanattomaksi. Ihan itse tein, kyllä tuli hieno!
Kosmetiikka

Kautta karvojeni!

-->
Mistä tunnistaa hyvän ystävän? Siitä, että hän varaa sinulle ja itselleen ajan sokerointiin, kun kyllästyy kuuntelemaan odottavan ystävänsä valituksia pömppövatsan kanssa mahdottomaksi käyneestä ”paikkojen siistimisestä”. 
Koska brasilialainen oli minulle ennenkokematon, tai pitäisikö sanoa ennentuntematon, tuttavuus, oli mukava tietää, että viereisessä hoitohuoneessa ystävä oli saman kokemuksen äärellä. Olen viime aikoina ollut alapää paljaana sen verran monella hoitajalla ja lekurilla, että luultavasti ottaisin vahingossa housut pois hammaslääkärilläkin. Niinpä pyllistely tuntemattomalle kosmetologille ei ollut juttu eikä mikään. Mutta se kipu.
Ystäväni osasi kuvailla sokeroinnin aiheuttamaa tuntemusta vain toteamalla sen sattuvan enemmän kuin tatuoitavana olemisen. Mulla ei leimoja ole, joten odotin jännityksellä ensimmäistä repäisyä. Bikinirajat menivät vielä hiljaisella kiroilulla ja sätkimisellä. Mutta kun siirryttiin alemmas, sai peitteeksi tarkoitettu pyyhe uuden käyttötarkoituksen. Tungin sen suuhuni, mutta silti taisin käydä läpi kaikki tuntemani kirosanat – varmuudeksi myös englanniksi. Tuskanhiki liimasi paidan kiinni selkään ja valui pitkin irvistykseen vääntyneitä kasvoja.
Toimenpiteen suorittanut kosmetologi kertoi, että raskauden aikana sokerointi sattuu vielä tavanomaista enemmän. Moni odottava mama oli kuulemma keskeyttänyt touhut, kun ei vain kestänyt kipua. Mä ihmettelen, miten ne tyypit synnyksen hoitivat. Sitä kun ei voikaan perua, vaikka perse tuntuu repeävän. Otinkin sokeroinnin kivunsietoharjoitteluna ja tsemppasin itseäni persikkaista lopputulosta miettien.
Viisitoista minuuttia myöhemmin olin trimmattu ja törkeää summaa köyhempi. Mutta kaupanpäällisiksi sain hoitopöydällä tuskissani kiehnaamisesta hiuksiini seksikkään suoraan sängystä -lookin. Otan tämän enteenä siitä, että money well spent
Raskaus

Tuollaista äitiä minusta ei ikinä tule

-->
Poistin juuri puhelimestani aamuiset automaattiherätykset. Neuvolalääkärin mielestä mun pitää ottaa supistusten takia lungisti nämä pari jäljellä olevaa työviikkoa, joten käteen lättäistiin sairaslomalappu mammaloman alkuun asti. Vaikka olen osaa duuneista ajanut alas jo muutaman kuukauden, stoppi tuli yllättäen. Olo on pölmistynyt.
Eniten ehkä sapettaa, että en olekaan se teräsmutsi, joka jatkaa elämäänsä normaalisti raskaudesta huolimatta. Mun piti vielä loppumetreilläkin kopistella korkokengillä kemuissa ja kokkareilla, emännöidä vohvelibrunsseja lähiössä ja jumaliste vaikka polkea fillarilla synnyttämään. Nyt olen lääkärin määräyksestä nyhjöttänyt sohvalla villasukat jaloissa, kissa sylissä ja Sex and the city -boksia hallinnoiva kaukosäädin kädessä.
Ei menny niin kuin teräsmutsisuunnitelmissa. Siksi päätin listata äitityyppejä, joiden kaltaisiksi en ikinä Minimen putkahtaessa maailmaan halua päätyä. Voi sitten jälkikäteen käydä tästä listasta kätevästi katsomassa, miten monen raivostuttavan mutsipiirteen sitä onkaan vahingossa päästänyt juurtumaan itseensä. Kun ei tämä raskauskaan ole mennyt itselaaditun ohjekirjan mukaan.
Äitiys on ihan kivaa -äiti. Epäileväinen asenteeni äitiyden ihanuutta kohtaan on saanut jotkut mamat ärhäkälle puolustuskannalle. Jos se sitten on ihanaa ja pehmeän lutuista kuin lauma Halinalleja, miksi epäilykseni tuntuvat osuvan herkkään kohtaan? Ja etenkin, miten äitiys voi olla ihan kivaa? Yhtä kysymyksiä herättävä ja epäilyttävä vastaus kuin ihan hyvää silloin kun kysyy kuulumisia. Joku hommassa on pielessä, kun ei voi sanoa vaan kivaa tai hyvää. Mä toivon, että perheellisen elämä tulee olemaan ihan superia, mutta paskoine hetkineen, päivineen, viikkoineen, jopa kuukausineen. Mutta eniten mä toivon, että se ei tule olemaan vain ihan kivaa.
Facebook-äiti. Ensinnäkin mua kummastuttavat tyypit, jotka valittavat siitä, että kotiäidit saastuttavat mutsipäivityksillään heidän Facebook-feedinsä. Ihan yhtä paljon kotiäidit voivat valittaa, että heitä ei voisi vähempää kiinnostaa vaikkapa mun ex-elämän skumppahuuruiset tilapäivitykset. Kuka on tuomaroimaan, kumman elämä on kenenkin mielestä kiinnostavaa? Sitä paitsi, parhaat kotimutsipäivitykset ovat ihan legendaarisia. Mutta jos joka ikinen päivitys koskee kakan olomuotoa ja päiväunien pituutta, alan epäillä, onko mutsi ihan terve ja onko sillä muuta elämää. Ihan samat ajatukset tulisivat mieleen, jos kuukausitolkulla seuraisin jonkun seinälle ilmestyviä skumppatöröpäivityksiä.
Mutta yksi asia on varma. Jos joskus vaihdan profiilikuvakseni pelkästään lapseni kuvan, tulkaa ja viekää mut päiväkännien ääreen miettimään tekosiani. Muutama vuosi sitten teimme kissoja omistavan ystäväni kanssa protestin ystäväpiirimme Facebook-sivut vallanneita vauvoja vastaan. Vaihdoimme profiilikuviksemme kissojemme kuvat. Ole sä kuolaava vauva, mä oon pörröinen kissa. Mutta hei oikeesti, mieluiten kuitenkin ihan oma itsesi vaan.
Lässyttäjä-äiti. Mä olen aina ihmetellyt, miten ihmiset ylipäätään oppivat puhumaan, kun niille lapsina puhutaan läpälässynlää-kieltä. Vauva on ihminen ja mielestäni sille voi puhua ihan kuin normaalille ihmiselle nyt puhutaan. Uusimmassa Vauva-lehdessä lässyttäjät saavat lisäpontta liirumlaarumilleen, sillä tutkimuksen mukaan vauva seuraa hänelle suunnattua lepertelevää puhetta tarkkaavaisemmin kuin kuullessaan tavanomaista kieltä. Tämä mutsityyppi saattaakin olla kompastuskiveni. Lässytänhän mä salaa jo kissoillenikin. Painoarvo sanalla salaa. Kotona saatankin olla Minimen kanssa vähän hellanlestas, mutta ikinä ette saa mua kiinni kieli pehmeänä lässyttämisestä julkisella paikalla.
Miehensä kadottanut -äiti. Kun kirjaston vauvaopus-osasto on koluttu, taitaa olla parasta siirtyä parisuhde-osastolle. Vauva-aika tulee olemaan vaaravyöhykeaikaa parisuhteelle, näin on varoiteltu. Ja kyllä siitä osviittaa on saatu jo nyt raskausaikana. Vaikka pariskunnasta tulee äiti ja isi, se ei tarkoita, että kumppanista tulee vain äiti tai vain isi. Kyllä se toinen sirkusta pyörittävä tyyppi on se sama herkkuperse edelleen. Peli on menetetty siinä vaiheessa, jos jopa pariskunnan kahdenkeskisellä ajalla nämä vanhemmuuteen hukkuneet raukat kutsuvat toisiaan äidiksi ja isiksi. Lähiöjeppe ei koskaan tule olemaan Isi. Hän tulee olemaan aina Rakas, joka on myös lapseni isi.
Vauvakeskustelupalstanarkki-äiti. Siis hei. Ei todellakaan.
Yksikön kolmas persoona -äiti. Vain Hitlerin kaltaiset tyypit ovat tarpeeksi sairaita saadakseen luvan puhua itsestään hän-muodossa. Silti lukemattomat mamat painelevat pitkin ostoskeskuksien leveitä käytäviä rattaita työntäen ja hokien ”äidin pitää vielä ostaa maitoa” ja ”äiti antaa äidin kullalle pian ruokaa” -mantroja. Eikä tämä itsensä ylentäminen yleensä lopu ennenkuin vauva on hujahtanut pari metriä pituutta ja kasvattanut finnipesäkkeen molempiin poskiinsa. Kyseessä on ehkä nopea tapa iskostaa nappulan mieleen, että toi tyyppi on äiti, mutta eiköhän se vähemmälläkin asian hoksaisi.
Vanhemmuus keski-ikäistää -äiti. Ensimmäistä kertaa vauva- ja perhelehtiä selaillessani ihmettelin, missä ovat kaikki ikäiseni vanhemmat. Lehtien kiiltävillä sivuilla poseerasi vain tanttavaatteisiin pukeutuneita keski-ikäisiä, jotka pälyilivät väsyneillä silmillään hoitamattoman hiuspehkonsa alta. Tarkemmin juttuja lukiessani tajusin, että kyllä ne valkoisiin, hennosti läpinäkyviin ja liian tiukkoihin reisitaskucapreihin sekä Marimekon unikko-lippalakkiin pukeutuneet mamat olivat ihan omaa ikäluokkaani, kolmenkympin molemmilta puolin. Lukeeko neuvolakortissa pienellä präntillä, että olet nyt sitoutunut vanhenemaan yhdeksässä kuukaudessa kaksikymmentä vuotta ja vaihtamaan vaatekaappisi Nakkilalaisen mummon kanssa?
Annoin minuuteni lapselleni -äiti. Tämä mutsityyppi puhuu vain lapsistaan, kun häneltä kysytään kuulumisia. Jos elämään ei todellakaan kuulu mitään muuta kuin lapsi, olisiko aika tarkistaa, millä vaihteella sitä elämässään körötteleekään eteenpäin? Lapsi on toki ihan hiton tärkeä osa pakettia, mutta kyllä siihen täytyy kuulua muutakin. Muuten on vaarana ajautua Elän vain lasteni kautta -mutsiksi. Sellaisten äitien elämässä tapahtuu vain, jos lasten elämässä tapahtuu jotakin. Olkoonkin, että naperot ovat jo aikaa sitten räpytelleen siipiään ja lennähtäneet risukasasta omaan elämään. Pidä kiinni omasta elämästäsi ennenkuin on liian myöhäistä.
Hyvinvointi

Mutsi bodaa

-->
Monien mielestä raskaus tuntuu olevan sairaus. Etenkin vanhemman väestönedustajiston mielestä raskaana olevan naisen kuuluisi lopettaa kunnostaan huolehtiminen ja viettää yhdeksän kuukautta vuodepotilaana odottaen synnytyksen tuomaa ihmeparantumista. Joillekin käy paskamaisesti ja vuodelepo jopa sairaalan petissä onkin ainut keino saada rääpäle elävänä ulos kohdusta. Mulla on kuitenkin käynyt mäihä ja olen voinut jatkaa liikuntaa ihan näihin tankkeriaikoihin asti.
Silti sporttailessa tuntuu kuin olisin vetämässä kaksin käsin raakaa kalaa ja kotipolttoista pontikkaa napaani. Paheksuvat katseet antavat ymmärtää, että olen lapsestani piittaamaton narkkimutsi, joka ei ole päässyt eroon huumeestaan – liikunnasta. Jopa hyötyliikunta lukeutuu sikiön murhayritysten listalle.  Pyörällä ajaessani kaadun, hissin sijasta portaita käyttäessäni käynnistän ennenaikaisen synnytyksen ja muutaman sporapysäkin mitan kävellessäni lapsivedet menevät.
Ulkoiluvermemuotia Herttoniemestä.
 Itse taas uskon siihen, että kun mutsi voi hyvin, lapsikin voi. Kun pidän kroppani kunnossa, synnytys tulee sujumaan paremmin ja sairaalakeikan jälkeen kroppakin palautuu ehkä joskus aikaan ennen eteen kiinnitettyä perunasäkkiä. Raitis ilma lenkkeillessä saa mutsin aivot rullamaan vähän paremmin, mutta vannoisin saman tapahtuvan myös Minimen kehittyvissä aivolohkoissa.
Suora lainaus kaupungin järjestämän fysioterapiaryhmän monistenivaskasta: ”Liikunta on hyväksi äidille, isälle ja tulevalle perheenlisälle, ellei sitä erikseen kielletä. --- Harrastustasi voit jatkaa raskauden loppuun asti kehoasi kuunnellen. Suositeltavaa on ulkoilla päivittäin vähintään 30 minuuttia kevyesti hikoillen ja hengästyen.”
Fysioterapiatyhmässä huomasin liikuntamäärän korreloivan odottavien äitien kunnon kanssa. Muutamat pari kuukautta itseäni jäljessä paisuvat äidit olivat sairaslomalla kuka minkäkin kolotuksen takia. Muilla vaivalistalle kertyi selkää, nivusta, lantiota, niskaa, you name it. Mutkia suoraksi vedellen voisi sanoa, että mitä enemmän vaivaa, sitä vähemmän odotusajan liikuntaa takana. Tuli vähän sellainen olo, että mitäköhän mä täällä teen, kun jouduin ryhmän toiseksi pisimmällä raskaana olevana sanoa nolostellen, että eipä mulla mitään sen ihmeempiä tai normaalista poikkeavia ongelmia ole kropan kanssa ollut, sori.
Lähiömutsin ja Lähiöjepen pyöräretki kauas valloittamattomaan itään.
 Se, että urheilen kasvavaa mahaani uhmaten, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että bodaisin tai vääntöisen metallinen verenmaku suussa ja lihakset maitohapoilla. Aivan ensiksi jätin sporttikalenterista pois lempparini, itsepuolustuslajeihin perustuvat jumpat. Vatsan kasvaessa bodypump jäi pois, sillä kohoava kumpu aiheutti haastetta levytangon kanssa kikkailuun. Juoksu vaihtui kävelyyn noin puolessa välissä raskautta, kun tömähdykset eivät enää tuntuneet hyvältä kropassa. Samalla vaihdoin jumpissa hypyt askeltamiseksi. Seuraavaksi pois jäivät kahvakuula, core-tunnit ja pilates, sillä turhauduin odottelemaan puolet tunneista sitä, että taas tehtäisiin liikkeitä, joihin voisin vatsani kanssa kunnolla osallistua.
Kun salini tuntivaihtoehtoja selatessa mitään ei enää tuntunut löytyvän, kävin jopa tutkimassa mammajoogasivustoja.  Ne saivat kuitenkin aikaan yhtä voimakkaan ällötysreaktion kuin kirkuvan väriset hoitopöytäalustat tai maireana hymyilevät imetysrintsikkamannekiinit, joten päätin ottaa oman salini ohjelmiston uuteen käsittelyyn.
Kävin ihan jumpassakin, enkä vain pousaillut mahani kanssa salin vessassa.
Varasin ajan ohjaukseen, jossa minulle tehtiin raskausajan saliohjelma. Salilla yksinään pakertaminen on mielestäni yhtä mielenkiintoista kuin Kimblen pelaaminen itseään vastaan, mutta tuntui mahtavalta pystyä tekemään jotain. Uskaltauduin pitkästä aikaa kohtaamaan vanhan vihamieheni, spinningpyörän, ja yllätyin. Fillarilla vääntäessäni vatsa ei ole tiellä, tekeminen ei tunnu missään vaiheessa epämiellyttävältä, pystyn itse säätelemään vastuksen nykyisen olomuotoni mukaan ja ennen kaikkea saan silti aikaiseksi likomärän jumppatopin selkämyksen.  Pitkät kävelylenkit Lähiöjepen kanssa ovat lähes parempaa kuin entisessä elämässä pitkät viikonloput tyttöjen kanssa. Huomasin, että zumba sopii hyvin myös odottaville mamoille, sillä hypyt voi tehdä askelluksina ja homma ei ole turhan vakavaa. Lattarirytmeissä vatsaa keikuttaessa tuntuu että Minimetäkin naurattaa moinen meininki.
Sitten raskausviikolla 32 tuli yhtäkkinen stoppi. Itku pitkästä ilosta, voisi joku vatipää sanoa. Minime kutitteli kohtuani sen verran railakkaasti, että sain riesakseni mamankin sikiöasentoon vetävät supistukset. Sellaiset joita ei saisi olla, tai meille saattaisi tulla keskoskaappiin joutuva jouluvauva. Nyt olen vajaan viikon ajan duunin lisäksi lähinnä möllötellyt. Ja se tuntuu. Olo on kuin pari päivää sitten avatussa sipsipussissa majailevalla nahistuneella juustonaksulla. Toivottavasti Minime viihtyy mestassaan vähän paremmin, sillä siellä se saisi pysyä vielä ainakin viisi viikkoa.
Raskaus

Anna paikkasi tiineelle naaraalle

-->
Ventovieraillakin tuntuu olevan mielipiteensä siitä, miten mun kuulusi mahani kantaa. Korkokenkiä ei saa käyttää (ei ne kyllä enää jalkaan mahtuisikaan), pyörällä ajaminen on kuin kaksoismurhan tavoittelua ja baarissa notkuminen epäilyttävästi alkoholilliselta näyttävä nollaprosenttinen olut edessään on täysin edesvastuutonta.
Mutta yhdessä paikassa muhkean rantapallon kokoista vatsaa ei yhtäkkiä huomatakkaan. Julkisissa liikennevälineissä pätevät jääkiekkokaukalon lait: taltuta vastustajasi murhaavalla katsella, murjo tiesi kohti tavoitettasi vaikka laitaa vasten taklaamalla ja käytä pelin tiimellyksessä varmuudeksi hammassuojia, sillä mustelmia tulee. Äläkä anna piiruakaan periksi, vaikka vastustajasi yrittäisi peittää oveluutensa raskaana olevan naisen figuurin taakse. Sinun ahterisi on penkkinsä ansainnut.
Käyn duunissa toimistoaikoihin, joten käyttämäni bussilinja on aina ylibuukattu kuin thaimaalaisen viisihenkisen perheen mopo. Vaikka kuinka yritän käytävällä seisoessani pömpistellä ja kuroa talvitakkia niin kireäksi, että tiukasta tunnelmasta johtuen tiineyteni painaa vieressä tyytyväisenä istuvan ohimoa, saan tyytyä seisomapaikkaan.
Kyllä mun jalat matkan kestävät, vaikka niissä korkokengissä, kyse ei ole siitä. Mutta kun vatsassa kasvaa ihminen, sitä ei tahtoisi käyttää pömppöään puskurina ja turvatyynynä osumia vastaan. Jos joku on joskus matkustanut ruuhkaisen liikennevälineen käytäväpaikalla bussikuskin tehdessä kimiräikkösohituksia ja niskat koetukselle laittavia jarrutuksia, tietää tunnelman olevan sama kuin hattarasta huonovointisella Linnanmäen törmäilyautoissa.
Luulen, että pian on aika vetää esiin mä olen raskaana -kortti. Ei niissä julkisissa ole turhaan se isovatsaisen naisen kuva siinä vanhusten paikkoja merkitsevän kuvan vieressä. Seuraavaksi kysyn sellaisella paikalla istuvalta mieheltä, kuinka pitkällä hän mahtaa olla raskaana. 
Tai ehkä varmuudeksi kuulutan koko bussille kysymyksen: ”Jos joku täällä olevista miehistä ei kanna siittiön ja munasolun kohtaamisesta johtuvaa aikaansaannosta kohdussaan, olisko mitään nostaa ahterinsa ylös ja antaa istumapaikka naiselle, jolle niin hassusti on päässyt käymään?”
Raskaus

Odottava äiti tahtoo darrapäivän

-->
Olen viime aikoina saanut itseni kiinni stressaamisesta. En tiedä, johtuuko se enemmän siitä, että raskauskirjoissa näillä viikoilla odottavan äidin kerrotaan stressaavan vai yksinkertaisesti siitä, että nyt iski paniikki. Tee ennen Minimen saapumista -lista on pitkä, eikä yhtään helpota, että alan vihdoin tajuta, että tämä luultavasti ainakin nelikiloiseksi itsensä kasvattava lähetys pitäisi ihan oikeasti synnyttää.
Kahdet pikkujoulut viikonloppuna juhlineena tajusin, mitä olen vailla: rehellistä darrapäivää. Siisteintä olisi sen aiheuttaakseen vetää oikein kunnon punaviinipöhinät, mutta koska se on nyt vähän niin kuin mahdotonta, voisin ottaa edes yhden darrapäivän.
Juhlapukeutumisen ongelmat: 1. Mekot nousevat nykyään vesirajan yli napaan asti tai näyttävät säkeiltä, joiden alle yritetään piilottaa jotain. Koska tässä on nyt selvästi harrastettu sitä, mikä tähän tilaan on johtanut, turha sitä on piilotella. Niinpä säkkiin on tehtävä muotoa. 2. Ainut vyö, joka ei kiristä, ei ole tätä päivää enää missään muualla kuin täällä lähiössä. Eikä sitäkään saa tietyistä syistä johtuen viritettyä kuin millenium-tyyliin tuohon suoraan tissien alle. Yrittämisestä silti täydet pojot ja loput korvataan piirtämällä naama meikeillä esiin.
En ole puoleen vuoteen vain olla pötköttänyt ja röhnöttänyt. Yli yhdeksään nukkuminen aamuisin (jos se nyt olisi ylipäätään edes mahdollista) pilaa päivän. On niin paljon tekemistä, ei nyt ehdi kauneusunia ottamaan! Päiväunet lupaan itselleni harva se päivä, mutta ikinä en niitä ehdi vetäistä. Helsingin pizzankulutus on laskenut dramaattisesti, kun en enää syö pizzaa yöpalaksi, aamupalaksi ja hiukopalaksi darraa korjaamaan. Televisiota en katso juuri lainkaan, ja jos katson, silloin pitää tehdä samaan aikaan jotain hyödyllistä – silittää ryttyiset vaatteet, lukea lehteä tai ainakin neuloa puikot kilisten. En enää vietä kokonaista sunnuntaita yöpaita päällä, vaan viimeistään kahdeltatoista on vedettävä tuulipuku niskaan ja lähdettävä lenkille.
Kun ohimossa tykyttää mahtava ilta ja superi yö, saa ihan hyvällä omallatunnolla olla ja korjata riekkumisesta muodostunutta oloaan. Mutta kun vatsassa mellastetaan niin että äidin mekko heiluu, ei ehdi pysähtyä. On suoritettava.
Ps. Suoritin Tein tänään loppuvuoden kirjanpitoa ja kauhulla odotan pian tapahtuvaa tulojen romahdusta. Miksi en siis tajunnut löydä rahoiksi ja ostaa lähiapteekin raskaustestihyllyä tyhjäksi heti kusitikun näyttäessä kahta viivaa? 
Mutsi lähti vähän Kallioon. Vaikka maha ei mahtunut kuvaan, tämä poseeraus Roskapankista oli ikuistettava vauvakirjan väliin.
Raskaus

Esimerkkitapaukset odottavalle mutsille

Vinkki kaamoksen tappamiseen: saunailta sysimustana sunnuntaina tyttöjen kanssa, jaettu jaffapullo ja karvoituskeskustelut. Karvoista lisää myöhemmin, mutta illasta tarttui mukaan myös kuvia viime kesän Ilosaarirockista. Mukava muistaa, että näiden epäkuukausien lisäksi Suomessa todella on myös elämiseen tarkoitettuja ajanjaksoja.

Olin rockin aikaan kolmannella kuulla raskaana, joten ehdin kaljateltan lyhyimmän jonon vaanimisen sijaan tehdä havaintoja nurkan takana kurkkivan mutsielämän karikoista ja mahdollisuuksista. Onneksi Tampereen tyylikkäin nainen kuvasi esimerkit muistiin.
 Näin kalja-alueella perheen vauvoineen, joilla näytti olevan yhtä kivaa kuin ennen ydinsotaa. Lähiömutsin oli pakko juoda vielä yksi kaljatelttaan salakuljetettu pillimehu järkytyksestä toipuakseen.

 Rentolavan edustalta bongasin kulkemasta parivaljakon, jonka kuvan printtaan vessanoveen. Sitä on sitten ummetusasioillaan istuessaan kiva katsella ja miettiä, että tossa on minä ja Minime vähän isompina. Tavoite asetettu.
Lähiömutsi pystyi vähän rentoutumaan ja avaamaan kiristävää päähuivia.
 Vessajonosta bongasin kolmannen vaihtoehdon. Ei se siellä kuraisessa maassa mitään auta. Niinkuin ei yöpöydän laatikossakaan, köh.
 Lähiömutsille tuli tarve kreisibailata vielä kun voi.
Minä

Mamaihmisen takinkääntö X2

-->
Kun mahassa biletetään rytinällä vuorokauden ajasta riippumatta, on aika pohtia omaa suhdettaan äitiyteen.
Lapsuudessa tulevaisuudensuunnitelmien ainut perhemalli oli ydinperhe ja omakotitalo. En tosin tahtonut koiraa, vaan ranskanluppakorvakanin. Enkä autoa, vaan hevosvankkurit. Mutta muksut, ne kuuluivat pakettiin ilman palautusoikeutta. Haaveilin auvoisista äitiysajoista pudistellessani leikkimökin pientä raitaista mattoa tai työntäessäni punaisella vakosametilla päällystettyä nukenvaunua ympäri kyliä.
Perhepäivähoidossa luin satukirjoja pienemmilleni. Tai minä mitään osannut lukea, vaan keksin sadut päästäni kuvien perusteella. Koin itseni tärkeäksi, kun sain tuudittaa vauvaikäiset hoitokaverini uneen tai lohduttaa pihalla mukkelismakkelis lentänyttä taaperoa. Vielä kouluiässä peittelin Niko-nuken päiväunille ennen pulpetin ääreen lähtöäni. Iltapäivällä läksyjen jälkeen koululaisesta kuoriutui taas pikkuviisas mutsi, joka koki huonoa omaatuntoa pulloruokinnasta. Mutta kun imetyskään ei oikein luonnistunut.
Ollessani 13-vuotias, sain kuulla saavani toisen sisaruksen. Täpinöissäni velvoitin isäni viemään minut heti kirjastoon, josta lainasin ison pinon raskausaiheisia kirjoja. Kirjastontäti ei oikein tiennyt, miten olisi natisevassa tuolissaan istunut, kun hän mittaili teini-ikäistä tyttöä ja nelikymppistä miestä katseellaan.
Siskoni syntyessä hoitovastaavan paikka lankesi useasti minulle. Se ei kuitenkaan haitannut seiskaluokkalaista kuin kotibileiden jälkeisinä aamuina, kun pölyisestä olosta huolimatta oli pakko katsoa Teletappeja. Opetimme pari vuotta itseäni nuoremman siskoni kanssa uusimmalle tulokkaalle tärkeitä asioita, kuten tunnistamaan Tonin, Sipen ja Tuukan Apulanta-julisteiden kuvista ja laulamaan hei peipi anna mulle piiskaa. Lykkäsin pikkusiskoa rattaissa pitkin pikkukaupungin katuja Metallica-paita päällä, hämähäkin verkoksi revityt farkut jalassa ja kilo mustaa kajalia silmissä. Sain osakseni hämmentyneitä ja sääliviä katseita etenkin silloin, kun mukanani oli poikapuolinen ystäväni.
Vanhempani päättivät laukaista kiitoradalle vielä iltatähden ollessani 18-vuotias. Vaikka olin jo muuttanut omilleni, pääsin veljen kakkavaippoja vaihtaessani ja puklua hiuksistani pyyhkiessäni kertaamaan vauva-ajan alkeet. Ja olin ihan varma, että kohta tullaan itse perästä.
Kun lähiöjeppe vastasi ”aletaaks oleen” -kysymykseeni myöntävästi 13 vuotta sitten (kyllä, kyseessä on ihan takuumurea teinilovestory), oli aina selvää, että mehän tehtaillaan muksuja aktiivisen kaniperheen tapaan. Pohdimme, että sarjatuotanto olisi hyvä aloittaa opiskeluaikoinani, jotta en enää olisi tikittävä aikapommi työmarkkinoille siirtyessäni. Kun opon velvoitteesta kirjoitimme opiskelujen alussa itsellemme kirjeet, jotka saisimme avata vasta valmistuttuamme, hekumoin tekstissä, kuinka meitä luultavasti on kirjeen avaamisen aikoihin kahden sijasta kolme.
No ei ollut. Mitä lähempänä oli mahdollisuus oikeasti ryhtyä niihin vauvantekohommiin, sitä kivemmalta elämä maistui ihan kahdestaan. Miksi sotkea kuviota, kun se toimii hyvin näinkin? Lähiöjeppe valmistui, kasvatti parran ja sai vakiviran. Minä valmistuin, leikkasin lyhyemmät hiukset ja raavin skumpparahani kokoon media-alan sekatyöläisenä.
Nyt se oikea hetki olisi halutessamme ollut jo niin lähellä, että mieleni kehitteli salakavalan juonen suojellakseen minua vauvakuumeelta. Aloin kokea lapset ärsyttäviksi, vauvat tylsiksi ja mukuloiden vanhemmat raivostuttaviksi. Junassa huokailin syvään käytäviä edestakaisin kiljuvien lapsien metelöinnille ja loin merkitseviä katseita hätääkärsimässä oleviin vanhempiin. Kaupassa marssin mielenosoituksellisen läheltä kotiäitirykelmiä, jotka olivat vaunuineen tukkineet kulkuväylän. Ravintolassa tuskastuin kiljuviin lapsiin ja toivoin perheiden menevän raxeihinsa ja rossoihinsa kunnollisten ihmisten illallisia pilaamasta. Mikään näistä asioista ei ollut aikaisemmin ärsyttänyt. Suojellakseni itseäni olin muokannut lapsirakastajasta lapsivihaajan.
Lapsiperhemeiningille tuhahtelusta tuli osa minua. Ajattelin kyllä, että lapsiasia otetaan joskus vielä framille, joskus. Nyt meininki kaninkolossa just parasta just kahdestaan. Seura tekee kaltaisekseen, ja kun lähiystäväpiiriin kuuluu liuta ikisinkkuja, muutamat velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) ja rykelmä kaupungin sykkeessä ilman lapsia viihtyviä pariskuntia, meteli peittää alleen biologisen kellon pirinät ja pärinät.
Kun sitten raskaustesti ja toinenkin näyttää selvästi, että homma on mennyt paksuksi, aivot käyvät hetken tyhjää. Parkuessani hysteerisesti täristen ja kusipuikko kädessäni, en oikeasti tiennyt, itkinkö ilosta vai kauhusta. Todennäköisesti aika fifty-fifty. Kun on vuosien ajan ehtinyt peitellä mutsiluonnettaan jonnekin romanttisten koti-iltojen, kahdenkeskisten kaupunkilomien ja impulsiivisten päiväkaljojen alle, on takinkääntö takaisin äiti-ihmiseksi hujauksessa hankalaa.
Mutta kyllä mä sen mutsin itsestäni vielä esille kaivan. Sillä kuten lapsimeiningeille nyrpistävä ystäväni totesi jo vuosia sitten: ”Sä olet aina ollut äiti, jolla ei vain vielä ole lapsia.”
Raskaus

Hyvää syntymäpäivää, Suomi!

-->
Kun tyynyn on kääntänyt viidennentoista kerran ympäri, mytännyt lähiöjepenkin peiton lantiota tukemaan ja viimeisenä aseena ottanut nenänsä eteen puuduttavan tylsän raskausaiheisen kirjan, on kai vain syytä antaa periksi. Vaikka olisi vapaapäivä ja kello puolikuusi aamulla, unta ei saa enää huijattua täräyttämään tajuntaa pois raskaana olevan naisen aivoista.
Eipä siinä, hormonit ovat antaneet mun muuten olla aika rauhassa. Tarinoiden mukaan olisin voinut löytää sisältäni hyllyväksi ihrakasaksi muuttuneen suohirviön tai paskantärkeän Niiskuneidin. Itse olen tuntenut oloni enemmänkin rauhallisemmaksi kuin koskaan – toki poikkeusraivarit vahvistavat tämänkin säännön. 


Niinpä voisinkin sanoa sisälläni mellastavan Minimen päästäneen mutsinsa – tähän mennessä – melko helpolla. Se, että nukun yöni levottomana kuin herkkuluun alleen jemmannut koira, on hyvää totuttelua. Se, että herään aamuisin ennen kuin kaupungin parhaat jatkot ovat edes alkaneet, on pian jokapäiväistä elämää. Se, että olen koko ajan väsynyt, on vittumaista, mutta no, sitä se mutsius välillä käsittääkseni on. 
Minimen minuun asettaman herätyskellon ansiosta katselin, kuinka aurinko nousi itsenäisyyspäivään Itäväylän takaa. Se levitti himmeitä säteitään yön aikana Helsingin ylle sylkäistyyn ensiloskaan. Kaduilla näkyi vain muutamia jälkiä, kun tarvoin sohjossa kirpputori Valtterille.
Kaikessa rumuudessaan Helsinki näytti kauniilta. Enkä voinut olla ajattelematta, että vuoden kuluttua ensisohjoa mun kanssa ihmettelee Minime. Vähän herkkistä, mutta sitä ne muutaman tunnin yöunet teettää.
Parisuhde

Babymoon Tukholmassa

Romanttinen risteilyloma! Lähiömutsi ja lähiöjeppe eivät poistuneet hytistään kahden päivän aikana kuin syömään!

Jos elettäisiin Hollowoodin julkkiselämää, meidän viikon takaisesta risteilystä Ruotsiin olisi saatu vain vähän paparazzikuvia, mutta useita seksilomajuoruja. Kuten yleensä, totuus on kuitenkin aivan toinen. Meidän hytissä lähinnä syötiin suklaata ja nukuttiin.

Ajatus kreisistä risteilystä Itämerellä ja hulvattomasta päivästä Tukholmassa lähti, kun luin jostain raskausaikaa käsittelevästä kirjasta babymoonista. Sillä tarkoitetaan tulevan äipän ja isukin kahdenkeskistä irtiottoa ennen kuin unettomat yöt ja puklun täplittämät arkipäivät imaisevat pariskunnan perheeksi. Eli nauti vielä kun voit. Enpä ollut aikaisemmin riemastunut mistään kirjojen ohjeesta näin paljon! Päätin noudattaa ohjetta, tuli mikä tuli.

Lentomatkustaminen oli kuitenkin hylättävä suunnitelmista, sillä jo pelkkien pitkien kinttujenikin kanssa ahtaissa penkeissä tuntitolkulla könöttäminen on tukalaa. Entäs, kun eteen on kiinnitetty vielä kuuden kilon perunasäkki. Ei kiitos. Eikä meillä olisi kyllä ollut aikaakaan, saati pätäkkää.

Kompromissina varasimme pramean A-luokan hytin risteilijältä (oikein ikkuna ja telkkari, voi hitsiläinen, miten siistii!). Suunnitelmissani tanssisimme laivan neovaloin koristellussa discossa nauraen mauttoman ysärimusiikin tahtiin, söisimme ällösöpösti kynttiläillallisen ja muhinoisimme hytissä. Pakkasin oikein hierontaöljyä mukaan.

Lähtöpäivänä tuuli pakotti paksuimmatkin puut niiaamaan nöyrästi ja pienimmät risteilijät perumaan lähtönsä. Silja kuitenkin otti matkustajat syövereihinsä, nappasi heistä laivaan saapuessa kuvan ja joulupukinkin olivat hankkineet toivottamaan lomailijat tervetulleiksi. Minussa elää syvään kiinnittyneenä estoniapelko, joten jättimäisen laivan aloittaessa vaappumisensa, olisin antanut vaikka lempikorkkarini, etten olisi ollut raskaana. Silloin olisin voinut muiden matkustajien kanssa karaokessa remuten vetää laivaperseet ja heilua pitkin hyttikäytäviä ihan vain viinan voimasta. Nyt vessaankin könyäminen pikkuhytissä oli suoritus, takapuolen osumisesta pöntölle puhumattakaan.

Vietimmekin illan syömällä taxfree-karkkeja (josta en ennen raskauttani edes välittänyt) ja katsomalla enemmän televisiota, kuin viimeisen kolmen kuukauden aikana yhteensä. Onneksi sontaluukusta tuli niin paskaa ohjelmaa, että ulkona myrskyävän meren sijaan huomioni keskittyi kohtalaisesti televisiotarjonnan mollaamiseen.

Ruotsissa kaikki oli onneksi paremmin, niin kuin niillä pirulaisilla tuntuu aina olevan. Myrskyn takia myöhästyneen laivan takia romanttinen kaupunkiloma jäi kuitenkin lyhyeksi. Ehdittiin sentään näkemään Tukholmassa asuvaa ystävääni ja ihastelemaan ärsyttävän tyylikkäitä paikallisia.

Mutta onneksi oli vielä ilta ja yö jäljellä, nyt kreisibailataan! Kähersin piikkisuorat hiukseni sutjakoille käkkäröille ja meikkasin, mitä en ole raskaana ollessani tehnyt kuin juhlia varten. Töpöttelin oikein kajalia ulkonurkkiin ja huulipunakavalkadista valitsin pinkin putkilon. Päheän näköisinä kuljimme käsikynkkää laivan buffettiin, jossa meillä oli varattuna pöytä.

 Tunsin oloni minimittaisessa (”hitto, täähän on nyt mahan kanssa vielä tuplasti lyhyempi”) mekossa hölmöksi, kun vihdoin istuimme paikoillemme vetoiseen ja toimistovaloilla valaistuun saliin. Ei kynttilöitä tai tunnelmallista musiikkia. Vain leikkeleitä ja erilaisia kaloja pursuava joulunoutopöytä, joka on kasvisruokavaliota noudattavalle etenkin näin raskausaikana kaikkea muuta kuin monipuolinen ja hyvä vaihtoehto. Ja naapuripöydässä oli ”voi vittu, että on edelleen darra” –mölinöillä olemassa olostaan muistuttava teinipoikalauma, jonka yhden jäsenen t-paidassa luki fuck you, I drive a Volvo. Silti luulen, että niiden autokansien alapuolella sijaitsevissa hyteissä oli ollut omaa hyttiämme enemmän sutinaa edellisenä yönä. Romanttinen illallinen kului hytisten kylmästä ja luoden haaveilevia katseita olut- ja viinihanojen suuntaan.

Illallisen jälkeen oli pakko mennä hyttiin peiton alle lämmittelemään. Kun nenänpää tuntui taas olevan samalla lämpöasteilla muun kropan kanssa, olikin aika lähteä katsomaan laivan muuta bilehiletarjontaa. Tai sitten ei. Vielä mukavampaa oli nukahtaa lähiöjepen kainaloon. Että sellainen hurja lemmenloma. Tästä ei taida enää olla paluuta entiseen, mä oon valmis mutsiutumaan.
Bloggaaminen

Kun perjantai muutti muotoaan

Tänään se iski. Jotain on todella muuttunut. Perjantai ei tuntunut perjantailta sillä tavalla kuin vielä vuosi sitten. Silloin viikon viimeistä duunpäivää halusi juhlistaa korkeilla koroilla, mehevän värisellä huulipunalla ja kutkuttavalla ajatuksella iltasella nautittavasta skumppalasillisesta jos toisestakin.

Tänään tuijottelin väsymyksestä huolimatta seinää jo ennen herätyskellon digitaalista pärinää. Olin juuri käynyt sen kolmannen tai neljännen kerran tyhjentämässä pienimmän minigrip-pussin kokoiseksi kiilattua rakkoani.

Töihin matkustin täpötäydessä bussissa ja yritin hengittää rauhallisesti kuin joogaguru pysyäkseni tajuissani.

Työpöytäni ääressä keskityin töitä enemmän miettimään neuvotteluavauksia lakkoilevan vatsani kanssa. Olen varma, että jos ilmapalloksi paisuneeseen vatsaani tökättäisiin neula, sieltä purkautuisi enemmän kaasuja kuin tehotuotantonavetan koko vuoden sontaläjäpotista.

Kotiin päästyäni ilahduin, kun löysin kaapista kaksi lähiöjepen ostamaa olutta. Alkoholitonta olutta.
Saunassa käytin kaikki akrobatiset kykyni yrittäessäni sohia ladyshaverin kanssa paikkoja edustuskuntoon. Työnsin vatsaa sivulle, pyöräytin yläkropan toiseen suuntaan ja venytin kaulaa. Ei auttanut. Näkymä tämän kaiken alkulähteille on nyt täysin tukossa. Tupsuhäntäisiksi trimmatut puudelitkin nauraa räksyttäisivät sokkona aikaansaadulle sheivaukselleni.

Taidan todellakin olla raskaana. Jospa tämä blogi auttaisi vihdoin sisäistämään sen. Musta tulee lähiömutsi.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe