Kirpputorit

Välipäivien kirpputorisaalis


Meillä oli siskon kanssa hieno suunnitelma välipäiviksi: aarrejahti. Aioimme kiertää lähipitäjien ja kylien pikkuiset kirpputorit ja tehdä löytöjä, joista voi pääkaupunkiseudulla vain haaveilla – ainakin vain muutamaa lanttia vastaan.

No niin me kiersimmekin. Ja turhaan riuhdoimme jokaisen kirppupuljun ovea, sillä kiinni ne penteleet olivat. No onneksi ehdimme tehdä tehoiskun Vaasaan, jossa SPR:n kirpputori ei petä koskaan. Nytkin se tarjosi kirppiskiertäjille lohtua ja otti siitä lystistä yhteensä vajaan 20 euroa.

Pinottavat kipposet taitavat olla kauppojen valikoimissa edelleen, mutta on aina ilo hankkia asiat käytettyinä ja pois turhina muiden nurkista. Heti nähdessäni kipot tiesin niiden olevan hitti. Minimellä on menossa vaihe, jossa on kiva tyhjätä laatikoita sekä kaappeja ja taas toisaalta täyttää potta, korit ja roskis sinne kuulumattomilla tavaroilla. Kipot ovat siis vähän kuin matkakokoinen keittiönkaappi, jota tyhjentää, täyttää ja kolistaa. Astiat menevät sisäkkäin, niistä voi rakentaa sekä hajottaa tornin ja kesällä niiden avulla saa leivottua hiekkakakkuperheen.

Plaston kuorma-auto jemmattiin sekin odottamaan ensi kesän leikkejä hiekkarannoilla. Ja ehkä jopa yleisissä puistoissa, jos uskallan epämukavuusalueelleni. Hiekkalaatikkoleluja löytyy kirpputoreilta aina läjäpäin, eikä niistä tarvitse pulittaa paljoa. Tämäkin kuormuri irtosi alle eurolla.

SPR:llä keskityn yleensä tonkimaan tavararöykkiöitä, mutta nyt vilkaisin myös asustehyllyjä. Sieltä mukaan tarttuivat Minimelle suloiset kirjoneulelapaset ensi kevääksi. Puukengät nähtyäni meinasi lirahtaa housuihin, miten päheät! Koko on 27, joten menee vielä tovi, kunnes tyyppi pääsee näillä kopistelemaan. Mutta nyt on puukkarifanimutsin naperolla omat klopottimensa.


Pussukoiden lisäksi naisella ei kai koskaan voi olla liikaa purnukoita. Niissä voi säilöä kaikkea pipareista hakaneuloihin ja purukumeista vahaliituihin. Plastexin punavalkoiset purkit ovat kovin tutunnäköiset, mutta en millään saa päähäni, kenellä on ollut samanmoiset. Luulen, että nämä tulevat kiertämään kodissamme aina siellä, missä tarvitaan kaaoksen hallintaa ja vähän räiskyvää punaista piristämään meininkiä.

Brion Hakkan nappasin mukaan ajatuksissani antaa sen lahjaksi jollekulle retroluukkia arvostavalle lapsiperheelle. Meillä kun on jo sisarusteni vanha Jukka Hakka. Brion halvan hinnan sokeuttamana nappasin lelun ostoskoriini niin nopealla liikkeellä, että vasta Minimen mummilassa saalista tutkiessani huomasin, että Hakkasta puuttuu vasara. Joudun kai lihanuijaostoksille saadakseni lelusta toimivan – vai olisiko jollain nurkissaan ylimääräistä (kumipäistä) vasaraa?

Lakanaröykkiöiden keskeltä löysin monen kolmekymppisen mummolasta tutun kankaisen säilytinlokerikon. Se on vähän kuin köyhän naisen Uten.Silo. Kirppissäilytin 0,40 euroa vastaan designsäilytin 290 euroa. Se saa ruoskia mut siivoamaan toimistotarvike-kissanruoka-kangas-lanka-lääke- -sekasotkukaappimme, joka on jo tovin kaivannut ryhtiotetta.

Puinen traktori kippiperäkärryineen jää odottelemaan kaverikseen Brion perintöjunaratapalojen ilmestymistä tulevien joulujen lahjapaketeista. Siihen asti se saa huristella ihan itsekseen herttoniemeläiskaksion lattioilla.

Retrohelistimen nappasin mukaan ajatellen vielä kohduissa majailevia pikkutyyppejä. Helistimen malli kun on ainakin meillä osoittautunut lempparihelistinainekseksi. Minime tykkäsi heiluttaa helistimellä tahtia edelleen siihen malliin, että kunnes uusia vauvoja lähipiiriin syntyy, pidetään lahjahelistin valmiina toimintaan kuolaamalla ja heiluttamalla sitä suu leveässä ihastusvirneessä.

Kun rakastaa mummolatyyliä mustalla, valkoisella ja kirkkailla väreillä freesattuna, ei voi kuin antautua kirjottujen tyynyjen äärellä. Siellä niitä oli odottamassa uutta mummolaansa useampikin kappale, mutta 60 sentin päätähuimaavasta kappalehinnasta huolimatta mun oli valittava vain kaksi kauneinta. Miksi rinkan pitää olla niin pieni ja mahdollisuus roudata löytämiään aarteita junassa kotiin niin olematon?

Leluroinakorin pohjilta löytynyt ksylofoni on vähän rämä, mutta ajaa hyvin asiansa mummilan soittopelinä. Mä syön hikisen sukkani, jos Minime ei tahdokaan jollakin tavalla harrastaa musiikkia. Sen verran syvällä rytmi tuntuu tyypin sydämessä olevan, samaten kuin kiinnostus erilaisiin soittimiin.
Juhla

Hopeaan naputettu


Lähiöjepelle on aina tolkuttoman vaikeaa keksiä lahjoja. Ei siksi, etteikö maailmassa olisi mielekästä materiaa, vaan siksi, että tuntuisi hölmöltä ostaa yhteiseltä pankkitililtä jotain. Etenkin nyt, kun on hänen vuoronsa tienata perheen kirstuun enemmän valuuttaa. Jos hän haluaa jotain ja budjetti antaa myöten, hän voi käydä sen itse ostamassa niillä meidän yhteisillä rahoilla.

Siksi Lähiöjepelle tarkoitetuissa lahjoissa todellakin tärkeintä on ajatus, ei materia tai rahallinen panostus. Niin kuin tietenkin toivoisi kaikissa lahjoissa olevan. Olen askarrellut miehelle lahjakortteja, suunnitellut seikkailupäiviä ja neulonut sekä ommellut. Neljäntoista yhteisen vuoden jälkeen mielikuvitus vain alkaa välillä lahjoja pohtiessa loppua.
Facebookista bongaamani tapahtuma osuikin oivaan saumaan. Juju Jewerly järjesti ennen joulua pariin otteeseen korupajan, jossa pystyi tekemään yksilöidyn riipuksen omaa kaulaa koristamaan tai juurikin lahjaksi.

Mä olin jo tovin pohtinut, että tahtoisin teettää Lähiöjepelle isä-tytär -korun, mutta en ollut löytänyt sopivinta tapaa toteuttaa ajatukseni. Mutta nyt sain tehdä korun melkein ihan itse! Korupajassa hopeiseen renkaaseen kun pystyi naputtaa kirjainpunsseleilla minkä tahansa viestin, ja oma viestini oli ytimekkäästi Minimen nimi.
Ennen naputustyöhön ryhtymistä oli pakko ottaa rohkaisuryyppy glögiä tuplamanteleilla. Yllätyksekseni sain kuitenkin naputettua kirjaimet melko suoraan ja kohdilleen, vaikka työnjälkeä tarkemmin tutkiessa ei voi väittää, etteikö ihan itse olisi tehty. Jestas, että mä saan kiksejä tuollaisesta käsillä tekemisestä! Vielä nahkanauha riipuksen läpi ja koru oli valmis sujautettavaksi lahjapussiin. 
Juhla

Joulukimara


Mä voisin hyvin nähdä itseni ihmisenä, joka tuhahtelee jouluhössötyksille, kiroaa joka vuosi aikaistuvaa joululaulu ja -krääsäsirkusta ja karkaa hyvissä ajoin ennen punanutun saapumista paikkaan, jossa merivesi on lämmintä ja mojitot kylmiä.

Mutta ehei, aloin tänäkin vuonna salaa kuunnella joululauluja ja litkiä litra tolkulla glögiä jo marraskuun alussa. Vaikka en uskokaan joulun alkuperäiseen sanomaan neitseellisine syntymineen, uskon sen perimmäiseen sanomaan, rakkauteen. Meidän jouluumme kuuluu evankeliumin sijaan perheen seurasta nauttiminen ja rauhoittuminen edes pariksi päiväksi vuodessa. Mutta ei Sylvian joululaulun paatoksella ja hartaudella, vaan enemmänkin Hei tonttu-ukot hyppikää -tyyppisellä ilolla ja hulluttelulla.
Minimen ensimmäinen joulu paljasti, että tyyppihän on ehta jouluihminen, ainakin jos mittaa otetaan ruokapöydässä. Syöttötuolissaan tärkeänä istua tapittanut Minime söi enemmän riisipuuroa kuin kukaan muu, popsi hullaantuneena jouluruokia ja ihastui etenkin lanttulaatikkoon.

Tyyppi auttoi myös innoissaan sekä mummulan että mummilan kuusien koristelussa paiskomalla oksille jo ripustetut koristeet ympäri huoneiden nurkkia. Pakettikortit hän luki tarkasti käännellen pahvisia toivotuksia ympäri yhä uudelleen. Joululahjoista kiinnostavin osa oli jännästi rapisevat kääreet. Lahjat tuonut joulupukki sen sijaan sai aikaan mutristuneen suun. Minimestä olikin parempi tarkkailla tuota kummallista valkopartaista otusta turvallisen matkan päästä.
Joulupäivänä kävimme porukalla perinteisessä joululeffassa. Ensimmäistä kertaa lähes vuoteen minä ja Lähiöjeppe olimme molemmat kahdeksan aikaan illalla muualla kuin nukutuspuuhissa. Kuluneen vuoden aikana kun olemme leffailleet yhdessä ainoastaan päiväsaikaan tai niin myöhään, että jompikumpi on ehtinyt hoitaa Minimen iltapuuhat, ja hoitajan tehtäväksi on jäänyt valvoa lapsen unta. Mutta nyt hoitonakin saanut Minimen mummi läpäisi lapsenvahtitestin hienosti, ja konttauskilpailun, eteisen kenkäinventaarion sekä iltapuuron jälkeen minityyppi oli nukahtanut mutisematta ilman maitohörpsyjä, jes!

Esitänkin joululahjatoiveeni vähän myöhässä: lahjakortti mummin lastenhoitopalveluihin. Ja pistetään vielä extrana mahdollisuus käyttää lahjakortti kotona Helsingissä.
Juhla

Kaunista ja leppoisaa joulua!

Pisimpään Lähiön toilailuja seuranneet muistavat ehkä edellisvuoden eriskummallisen joulutervehdyksen. Kuten viime vuonna arvelinkin, tänä vuonna joulukorttimeininki oli kätevää ja informatiivista samaan aikaan. Paperinarupallo houkuttimeksi ja rekvisiitaksi, bebe kameran eteen, räps ja räps, kuva kartongille ja ympärille vielä vähän kultakynää ja hilettä, jotta sain edes vähän askarteluhimoja tyydytettyä. Kustin polkemiin kortteihin valitsin hempeämmän otoksen, mutta tässä teille lukijoille yksinoikeudella tällainen reteempi poseerausmeininki.

Että ihan mahdottoman kivaa jouluaattoa teille ihanat! Nauttikaa toistenne seurasta ja antakaa paljon moiskuja ja rutistuksia ihan jok'ikiselle!
Lastentarvikkeet ja lelut

Kaappien perältä


Jouluksi ei tarvitse siivota kaappeja. Paitsi jos haluaa. Ja etenkin jos kaapit ovat omien sijaan vanhempien, mikä tekee touhusta paljon jännempää. Ikinä kun ei tiedä, mitä aarteita voikaan löytyä. Synkkien salaisuuksien osastolta esiin on tänään kaivettu Tauskin kulunut C-kasetti ja hupaisuudessaan jo päheiden muistojen saralta punainen tupsupipo, jonka edessä lukee kohokirjaimin nimeni.

Pölyrätin huiskiessa pikkuveljeni löysi ullakolta laatikollisen Dubloja. Niitä on minun ja kolmen sisarukseni jäljiltä kerääntynyt aika läjä, joten osa potista lymyää vielä ullakon kätköissä odottaen löytäjäänsä. Olipa nytkin löytyneessä laatikossa läjäpäin sekä vanhempia että uudempia Dubloja.
En olisi uskonut, että tuollainen vajaan vuoden ikäinen repii noin paljon riemua irti palikoista, joista ei vielä osaa rakentaa. Mutta muiden rakentamia torneja tyyppi osaa kyllä hajottaa, ja se on lystiä se! Lisäksi ylipäätään palikoiden paukuttelu yhteen, sekoittelu laatikossa ja paiskominen ympäriinsä aiheuttaa juuri täpinään tarvittavan määrän meteliä ja pauketta.

Olisipa siivoaminen kotonakin aina kuin aarteenmetsästysretki!
Minä

Stadilainen ja alkuperäisjuntti landella


Olin asunut reilut kuusitoista vuotta elämästäni maalla, kun pakkasin ensimmäistä muuttokuormaani tehdäkseni pesän lähikaupunkiin. Ajattelin, että en ikinä enää muuta paikkaan, jossa tarvitaan autoa elääkseen, jossa keväisin ulkona kuivuvat pyykit ottavat itseensä aromin pelloille levitettävästä paskasta ja jossa illallinen lähiravintolassa tarkoittaa einesmuusia ja raastesalaattia huoltoasemalla.

Reilun kymmenen vuoden ja viiden kaupungin jälkeen olen kuitenkin ylpeästi maalainen, ehta alkuperäinen juntti Pohjanmaalta, ei siinä. Kun on odottanut muutaman kerran päivässä kulkevaa rämisevää linjuria lumisella pellonpientareella hytisten, ymmärtää miten naurettavaa on kirota seuraavan sporan tulevan vasta kuuden minuutin kuluttua. Tai miten hölmöä on ärsyyntyä siitä, että 24 h Alepa ei olekaan auki itsenäisyyspäivänä, kun tahtoisi tehdä vietnamilaisia rullia. Tai siitä että ravintolan brunssilta on tuorepuristettu appelsiinimehu loppu ja kuohuviinikin on asteen liian lämmintä.

Maalle on ihana tulla käymään, mutta sitä ihanammalta tuntuu palata takaisin kotiin kaupunkiin. Mutta nyt mutsiuduttuani olen saanut itseni välillä kiinni ajattelemasta, että onhan siinä maalla asumisessa puolensa. Maalla on varaa antaa kodin neliöitä kuraeteiselle, eikä levittää rapaisia ja märkiä ulkovaatteita kuivumaan muutaman neliön vessa-kylpyhuoneeseen ja jaloissa kulkeutuvaa mutaa ja hiekkaa olohuoneenkin puolelle. Maalla beben voi pakata rattaisiin jo sisätiloissa, eikä ensin rahdata tavaroita ja vauvaa hissittömän talon ylimmästä kerroksesta monen oven taakse pyöräkellarissa säilytettävien rattaiden luo. Maalla vauva nukkuu sikeät unet pihalla sillä aikaa kun mutsi saa touhuta omiaan sisällä. Kaupungissa unet pihalla ovat monesti yhtä pitkät kuin jaksamiseni kiertää lähimetsiä.
Olemme kuitenkin liian kaupunkilaistuneita maalla asumiseen. Sen huomaa aina muutamassa päivässä, kun tulemme käymään Minimen mummilassa ja mummulassa, kuten nyt. Ihan hävettää, kun puhisen harmituksesta lähikaupan ruokavalikoiman edessä. Ei avokadoja, ei tuoretta korianteria, ei edes lempibrietä! En kehtaa kertoa käyneeni kiireessä syömässä lähikaupungin Amarillossa, tai ainakaan myöntää, että heidän valmispaholaisenhillonsa oli oikeastaan aika hyvää. Mikä hemmetin kaupunkijuppi musta on tullutkaan. Sekä lapsi että minä alamme kitistä muutaman päivän jälkeen tylsyyttä. Pihasta ja laajasta markista ei vielä vauvan kanssa tekemistä irtoa. Tahdomme äksöniä! Tahdomme, että nähtävää ja koettavaa löytyy nurkan takaa, kävely- tai korkeintaan ratikkamatkan päästä.

Olen myös aidosti sitä mieltä, että se pieni selväjärkisyyden puolella pitänyt nipstaakeli päässäni olisi napsahtanut, jos olisin joutunut viettämään vauvavuoteni maalla. Mulle oli pelastus, että pääsin ahdistavina hetkinä vauvoineni hetkessä lounaalle ihmisten kanssa, joilla oli musta poiketen päällään silkkipusero ja silmissään maskaraa. Että sain tilattua ylihintaisen kaakaon kahvilassa, jossa musiikkia soittaa DJ hipsterilasit nenällä keikkuen. Ja silti pystyin reippailla myös takapihalta alkavalle luonnonsuojelualueelle tai pällistelemään laiduntavia lehmiä.

Vaikka itse olen iloinen ja onnellinen, että olen saanut viettää lapsuuteni maalla, en ajattele sen olevan parempi. Erilainen varmasti. Kerrostaloasukki ei voi yöpyä vanhan ja käppyräisen omenapuun alle pystytetyssä teltassa tuosta noin vain. Kaupunkilaislapsen ei onnistu helposti (kielloista huolimatta) mennä pomppimaan (vaaralliseen) heinälatoon. Mutta heille leikit (ja kielletyt leikit) ovat sellaisia, joista minä en vielä tiedäkään. Jotain sellaista, joita maalaislapset eivät pääse kokemaan. Mutta yhtä lailla sekä maaseudun että kaupungin kasvatti voi polkea pyörällä kalastamaan, rakentaa lumilinnan, laskettaa mäkeä ja sotkea vaatteensa möyriessään pihaleikeissä.
Lapseni on stadilainen, jolle tulee olemaan normaalia se, että harrastusmahdollisuuksia on paljon, eikä tarvitse tyytyä siihen, mitä on. Hänelle on normaalia, että lastentapahtumatarjonta on laajaa ja että niihin pääsee metrolla. Hänellä on ihan arkipäivää, että ikäistään seuraa on paljon ja että kavereille mennäkseen voi kiertää kellaritilojen kautta lähirappuun. Kasvaessaan hän ei ole riippuvainen vanhempiensa autosta kulkeakseen kauempana oleviin menoihin. Jos tahtoa ja kykyä riittää, kouluissa ja työpaikoissa on mistä valita. Ehkä siksi hänen ei tarvitsekaan muuttaa yli satojen kilometrien päähän meistä.

Olen kuitenkin onnellinen, että hikisen metromatkan, neljän tunnin junamatkan ja ahtaan automatkan päässä ovat Minimen mummila ja mummula, jonne mennä pysähtymään. Vaikka menoa ja meininkiä himoitsevina meistä ei olekaan kävyillä leikkijöiksi, on ihanaa pystyä antamaan perspektiiviä paljasjalkaiselle kaupunkilaislapselleni. Näyttää ne molemmat puolet elämästä, jotka ovat hänen vanhemmistaan tehneet sen, mitä he ovat.

Ja kun pian työt jouluksi seisahtuvat ja lentokoneet sekä junat tuovat loput perheenjäsenet perille tänne maalle, ei enää tarvitakaan kaupungin sykettä. Silloin äksöniksi riittää takkatuli, vuosien saatossa haalistunut Monopoly-peli, lakeuksille laskeutuva sininen hämärä ja tunne siitä, että tässä on kaikki ja jokainen, joita tarvitsemme.

Koska stadilainen ei vielä osaa kävellä ja täten arvostaa pihaleikkejä, kuvat ovat alkuperäisjuntin lapsuudesta. 
Kulttuuri

Joulu tulee laulaen


Olisikohan joulupukin pajassa tilaa yhdelle apurille? Minä kun voisin viettää kaiken liikenevän ajan askarrellen kortteja, neuloen pehmoisia paketteja, kokaten herkkuyllätyksiä ja kietoen lahjoja kääreisiin.

Vaikka lähiössä onkin ollut tonttupuuhien (ja koko perheen lamaannuttaneen yrjötaudin) takia hiljaista, on pakko vielä ennen taaton saapumista vinkata lahjojen kanssa pähkiville tontuille Otavalta saamastani Suomen lasten laulukirjasta. On meinaan kirja, jota jokainen vähänkään rytmiä ja laulua rakastava lapsiperhe arvostaa.
Kirjaan on koottu yli sata lastenlaulua, ja paikkansa siinä on nostalgisille kappaleille, kuten Jänöjussin mäenlasku ja Magdaleena, sekä uusille hiteille, kuten Pariisin Kevään Teippileikki ja jollain oudolla tavalla muhun uppoava Metrolla mummolaan.

Kirjasta on ollut hyvä tarkistaa biisien sanoja, jotka ovat kyllä jossain tuolla aivojen takimmaisessa komerossa jemmattuna, mutta tarvitsevat löytyäkseen vähän apuja. Toki nettikin siinä pulmassa auttaa, mutta kirjasta voi muistella myös sellaisia biisejä, joiden olemassaolon on jo melkein unohtanut. Opusta selaillessa voi löytää itsensä ihmettelemästä, miten liikuttuneeseen tilaan vaikkapa Bonzo pieni leikkihauva -laulu voi mutsiutuneen ihmisen saada. Kirja selvittää myös näppärästi Lähiöjepen kanssa löydyt vedot siitä, nukkuuko Pikkuinen lintu -kappaleen lintu marjan varrella vai marjamättäällä. No varrella se nukkuu, joten Lähiöjeppe voitti.
Musikantit innostuvat, sillä kirjassa on sanojen lisäksi myös soinnut sekä pianosovitus. Mä tykkäilen myös Matti Pikkujämsän vekkulista kuvituksesta.

Suomen lasten laulukirjan on koonnut Essi Wuorela, joten opuksen ohessa julkaistiin tottahan toki Rajattoman Suomen lasten lauluja -levy. Asettelin cd:n hyvin pessimistisin elein ja nenääni nyrpistäen soittimeen, sillä jostain syystä a capella -musiikki ei iske mun musiikkihermooni muuta kuin irvistyksiä aiheuttavalla tavalla. Mutta hetkonen, tämähän pelittää! Ihan päätöntä, että levyn jokainen ääni on ihmisestä, ei soittimesta. Kannatti siis näemmä antaa Rajattomalle mahdollisuus hylkimisreaktioita aiheuttaneiden joulubiisien jälkeen.
Levyllä on vanhojen klassikoiden lisäksi myös uusia Rajattoman tekemiä biisejä, joista Soila Sariolan Minä ratsastan on Lähiön lemppari. Jotkut biisit menevät överiksi teatraalisuuden takia, joten Peppi Pitkätossun kohdalla painan suosiolla next-nappia.

Levyn suosikkibiisiä ei tarvitse edes miettiä. Kiitos Rajattoman, mä nimittäin löysin itselleni lähes vieraan Lounatuulen laulu -kappaleen. Miten kaunis ja upea teos! En voikaan ymmärtää, miten tämä on jäänyt omalta lastenlaululistaltani paitsioon tätä ennen. On kertakaikkisen ihanaa, että lapsillekin tehdään musiikkia ajatuksella, eikä kolmea säveltä vaihdellen ja viittä sanaa toistellen. Lounatuulessa sekä sävel että sanat on mietittyjä, ja ne aiheuttavat joka ikinen kuuntelukerta kylmiä väreitä.
Lounatuulen laulun kimuranttisuus aiheuttaa harmikseni kuitenkin sen, että tällaisen huvikaraokelurittelijan on hankala moisissa sävelkiemuroissa pysyä mukana. Onneksi onkin laulukirja ja Minimestä koostuva ymmärtäväinen yleisö tukemassa harjoituksia. Katsotaan ja kuunnellaan, jospa jotain esityskelpoista saadaan jouluksi valmiiksi.
Kirpputorit

Vintagevaatenameja lapsille ja vauvoille


Ei koskaan kannata uskotella itselleen, että käy vintageputiikissa vain katselemassa. Ei etenkään silloin, kun jokainen ropo pitäisi säästää. Ihan salettiin löytyy jotain, mitä ilman materialistiminä ei voi yhtäkkiä elää.

Näin pääsi käymään tänään, kun Minime nukahti muskarin erijännän joulujuhlan jälkeen poikkeuksellisen aikaisin päiväunilleen rattaisiin. Mulla ei ollut lumimyräkässä reippailuun sopivia vaatteita, eikä repussa läppäriä duuniseuraksi kahvilaan. Otinkin julkiset alle ja kaarsin rattaat nukkuvine matkustajineen parkkiin Töölössä majaansa pitävän Mekkomania-liikkeen eteen.
Olin kuullut huhuja, että putiikin omistaja olisi saanut valikoimiinsa laarillisen käyttämättömiä lastenhattuja menneiltä vuosikymmeniltä. Ja totta vie, niin oli päheitä päähineitä, että pieruleggarit olivat revetä innostuksesta! Noissa 60-80-luvun lakkimalleissa vetoaa niiden kaunis ja käytännöllinen muoto sekä värit. Hintaa lätsillä oli 18 euroa kipales, joten piti laskea monta kertaa sataan, etten olisi antanut itselleni luvan hamstrata niitä säästöön tulevia talviakin varten.

Päädyin valitsemaan Minimen pääkoristeeksi ja -lämmikkeeksi Isohellan siniharmaan karvalakin, jolla alkuperäistä hintaa oli 135 markkaa. Samaan aikaan sekä suloinen että retee myssy. Koko on reilu 51, joten toivon sen olevan sopiva vielä ensi talvenakin.
Mekkomanian hyllyistä ja rekeistä löytyy lakkien lisäksi myös muita vintageaarteita lapsille ja vauvoille. Esimerkiksi niitä rentoja, kauniita ja hyvänmallisia kokopotkupukuja, joita yritin metsästää Minimelle hänen ollessa ihan snadi. Ja kun Minime seuraavan kerran tarvitsee juhlatanttua, sitä käydään ensin katselemassa tuolta. Myös putiikin omistajan löytämät rukkaset ja kengät ovat mainioita. Vaatteiden lisäksi tarjolla on myös muutamia leluja.

Samoissa tiloissa Mekkomanian kanssa toimii Retonki, joka myy kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita, kuten lastenvaatteita. Retongin valikoimissa oleva räsymatoista valmistettu säilytyskori sopisi Lähiön mummolatyyliin just eikä melkein – vaikka lelukorina.
Kun olin penkonut lastenvaateet läpi sekä kuolannut räsymattokoreja, Minime veteli yhä sikeitä ja ulkona lumimyräkkä vain yltyi. Päätinkin tutkailla myös Mekkomanian aikuistenvaatteet. Sitä tulee nykyään tehtyä harvoin, sillä kun kroppa on tissit sekunnissa yhdellä kädellä tiskiin -vaatteiden ja imetyskiloihrojen peitossa, mieluummin vaatettaa kivasti sitä perheen söpöintä tyyppiä.

Ihrat ja imetysluukut pyörivät yhä tiiviisti kuvioissa, mutta niin minä ostin itselleni Vuokon reippaan raitamekon. Sillä voi nappien ansiosta kätevästi imettää, ja jos joskus löydän kadonneen vyötäröni uudelleen, sen saa esiin sitomalla vyön kireämmälle. Mallailin myös kauan Nanson froteista kotimekkoa. Se on vähän kuin oloasupotkupuku, mutta vintage- ja mekkorakastajan sellainen. Se jäi kuitenkin jonkun muun rakastettavaksi.
Ja huomatkaa Lähiömutsin ensimmäiset viralliset bloggariomakuvat: peilin kautta otetut epätarkat poseerausräiskäisyt, joissa kameraa ei edes yritetä rajata kuvan ulkopuolelle. Skene haltuun!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe