Imetys

Kahden aikuisen, yhden vauvan ja kahden kissan sänky

-->
Jos mun pitäisi tällä valtavalla vajaan kuukauden mutsikokemuksella antaa muille vauvallisille yksi vinkki se olisi – astianpesukoneen hankkimisen lisäksi – nukkua naperon kanssa samassa sängyssä. Miksi hitto soikoon mä en itse tajunnut tätä aikaisemmin?
Me ollaan nyt kuuden yön ajan nukuttu koko sakki samalla futonilla. Siis ihan oikeasti nukuttu. Eikä vaan torkuttu odottaen kauhulla, koska pinnasängystä taas kajahtaa. Minimekin on ollut jatkuvaan yökyläilyyn vanhempien sängyssä tyytyväinen. Kukas nyt ei tykkäisi, että tarjoilu pelaa suoraan sänkyyn, kun vain vähän inahtaa.

Tähän järjestelyyn luisuttiin vähän vahingossa – mutta niin ne parhaat keksinnöt ja jutut ovat ennenkin syntyneet (Minime mukaan lukien). Seitsemän yötä sitten olin taas herännyt vajaan tunnin välein tankatakseni muppelon piripintaan maitoa. Hiippailin paita kainaloihin nostettuna ja sukat karvaisissa säärissäni makkaralla takaisin sänkyyn. Yritin tehdä yhden väsyneen mutsin mentävän tilan kissojen valtaamalle sängynpuoliskolle, kun pinnasängystä kuului taas vaatimus ”safkaaabyääääh”. Päässä napsahti, heitin tyynyn seinään ja aloin vollottaa Minimen kanssa kilpaa.
Tässä vaiheessa seuraavana aamuna töihin menevä Lähiöjeppe päätti karauttaa toiselta sängynpuoliskolta pelastamaan tilanteen. Hän nosti Minimen pinnasängystä, tyynnytteli silittelemällä sekä Minimetä että sen hysteerisenä parkuvaa mutsia ja tilanteen rauhoituttua asetti Minimen viereeni, napa vasten napaa. Tissi suuhun ja makuuhuoneeseemme laskeutui tyyneys ja rauha. Ja siihen viereen Minime myös jäi. 
Monissa maissa perhepeti on ihan normikäytäntö. Niin se on ollut myös täällä pohjolan perukoilla vielä muutama sukupolvi taaksepäin. Sitten länsimaat valtasi villitys, jonka mukaan vauvasta pitää kasvattaa itsenäinen. Siis tyypin, joka ei edes osaa liikkua itse tai tajua paskovansa housuihinsa pitäisi handlata elämän kurjat ja karut puolet ihan itsekseen. Vauvan pitäisi tämän koulukunnan mukaan itkeä pinniksessä pää punaisena ja oppia näin nukkumaan itsekseen, koska muuten siitä ei tule itsenäistä eikä se pääse Harvardiin.
Sori nyt vaan, mä en usko, että se tyyppi (joka ei osaa liikkua itse tai tajua paskovansa housuihinsa!!) kiusallaan huutaa. Ei sillä nyt vaan ole vielä sellaista aivotoimintaa, jonka tuloksena moisia kavalia juonia kehiteltäisiin mutsin ja faijan pään menoksi. Eihän vauva edes tajua ennen 6–9 kuukauden ikää, että äiti ja isä ovat kyllä olemassa, vaikka ei heitä juuri silloin näkisikään. Jos minä olisin vauva ja heräisin yksin pinnasängystäni luullen, että yksin tässä ollaan nyt ja ikuisesti, itku tulisi minultakin.
Mutta jos äiti ja isä ovat siinä lähellä vauvan hätkähtäessä unesta, on Nukkumatin matkaan turvallista hypätä uudestaan. Tätä mieltä on ainakin Minime, joka ei ole enää yhdessä nukuttaessa osoittanut öisiä vaatimuksia kuin vatsan alkaessa kurnia. Ja kun tarjoilu laitetaan esille nopeasti, ei pitkiä parkukonserttoja vaadita. Ja vielä superina kaupanpäällisenä: olkoon sattumaa tai ei, samaan aikaan kun aloitimme yhdessä nukkumisen, myös pullo jäi pois ruokailuruljanssista. Nyt vedellään pelkän tissituotannon voimin. Serpentiinejä, tähtisädetikkuja, ilotulitusta, fanfaareja, jesjesjesjesjesjes!!!
Miksi sitten emme kiepsaisseet Minimetä heti alusta lähtien viekkuun? Siksi, että näin mielessäni otsikot, jotka huusivat ”perhetragedia Herttoniemessä: mutsi liiskasi vauvan ruhonsa alle nukkuessaan”. Kirjallisuus ja muiden mutsien kokemukset saivat minut vääntämään vaihteen äidinvaistolle, joka vaatii ottamaan vauvan viereen ja luottamaan siihen, että luonto on järjestellyt asiat niin, ettei äiti kierähdä vauvansa päälle. Ja todellakin: herään tasan tarkkaan siinä pienessä kippura-asennossa kuin nukahdinkin ja vaihdan asentoa aina raajoistani ja kropastani tietoisena. Minä ja Lähiöjeppe nukumme toisella puolella sänkyä, kun Minime on vallannut koko 50 sentin komealla pituudellaan toisen puolen.
Enää mä en iltaisin kuku myöhään sen takia, että ei vain tarvitsisi mennä ”nukkumaan”, kun sitä helvettipaskaa voi nukkumiseksi sanoa. Vaikka vetelenkin yhtä sikeitä unia kuin portin pielessä vahdissa oleva koira, auringon noustessa pystyn erottamaan yön päivästä. Herään imettämään useita kertoja yössä, mutta nyt se onnistuu nousematta makuuasennosta ottamalla varusteisto paidan alta esiin, asettamalla ateria tarjolle Minimen huulille ja vaipumalla itse takaisin horrokseen. Ja ensimmäisen yön jälkeen tajusimme myös asettaa kosteussulullisen kankaan sänkyymme lakanan ja patjan väliin pitämään sängyllä vellovan maitotulvan kurissa.
Ja kyllä, mä uskon, että Minime ei tahdo muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa äidin, isän ja niiden sängyn kanssa, vaan kantaa kynnyksen yli ihan oman sänkynsä. Ja mä myös uskon ja tiedän (ja ehkä jopa etäisesti muistan), että mutsin ja faijan sutinoinnille on monta muuta paikkaa kuin sänky ja monta muuta ajankohtaa kuin yö.
Imetys

Seireeni nimeltä Tutteli

-->
Teräsmutsin teräsmutsiviitta alkaa haalistua ja nukkaantua käytössä.  Öisin pelkän yövalon kajastuksessa sitä ei edes enää huomaa, niin ohkaiseksi se on kulunut. Minime on kolme viikkoa vanha ja mä alan jo nyt jokaisen yöheräämisen ja -syötön jälkeen muistuttaa yhä enemmän suohirviön, narkkarin ja Kyöpelinvuoren pahamaineisimman akan risteytystä. Anna mun nukkua edes kaksi tuntia putkeen, anna!

Helvetistä lainaan saatu karuselli sijoitettiin meidän kotiin siinä vaiheessa, kun lapsivedet lävähtivät olkkarin lattialle kuusi viikkoa etuajassa. Yleensähän vastasyntyneille pyritään laitoksella tarjoamaan pelkkää tissimenua, vaikka ravintolan tarjonta ei aluksi ihan kysyntää vastaisikaan.

Mutta kun tyyppi on ennenaikainen, painon nostamiseksi tisseilyn jälkeen jälkkäriksi tarjotaan myös pulloa. Kätilöopistolla kaksi ensimmäistä päivää jälkkärit tarjosivat anonyymit äidinmaidonluovuttajat, näääääin isot kiitokset heille! Sen jälkeen mutsin omatkin tankkerit onneksi heräsivät 28 vuoden unestaan ja aloittivat armottoman maidontuotannon. Käytännössä siis lypsin omaa maitoani pulloon, jota sitten tarjosin tissille väsähtäneelle Minimelle. 
Mutsi on nyt vähän nuupahtanut.
Sama jatkuu nyt kotona, sillä tissillä hengailu tuntuu olevan väsyttävää puuhaa ja pikiriikkistä pötsiä ei jaksa ahmia yhdellä istumalla täyteen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Minimen ynähtäessä ruokatilauksensa, suuhun tungetaan ensin tissi. Sen jälkeen hipsitään keittiöön ja laitetaan lämpiämään lypsymaito. Sitten käydään vessa-asioilla, mikä saattaa viedä tovin, jos kakkalaukaisualustalle on kertynyt esteitä ja lähetys pitää saada jumppaamalla liikkeelle.


Tämän jälkeen tarjolle asetellaan pullosta jälkkäri. Sitä herkutellaan pitkään ja hartaudella, välillä ehkä pitää ottaa pikaiset torkutkin, että jaksaa jatkaa. Joillakin ravintolareissuilla tässä vaiheessa saattaa vaipassa taas törähtää, joten nenä käydään puuteroimassa pikkulassa uudelleen. Sitten etenkin yöaikaan olisi kiva ottaa ruokalevot – ainakin mutsin mielestä. Minimen mielestä taas kivempaa on laittaa kotiorja ravaamaan ympäri asuntoa ja itse tutkailla menoa turvallisesti kainalokuopasta käsin. 

Kun tyyppi vihdoin antaa periksi lumpsuville silmäluomille, on mutsin lähdettävä lypsylle. Vuokralla oleva rintapumppu hurisemaan ja tissien loput tuotannot pulloon. Lopuksi vielä liikaa pieniä osia ja hankalasti pestäviä putkia sisältävän laitteiston pesu. 
Lypsämö Oy:n Herttoniemen sivutoimipiste.
Tähän mennessä aikaa on kulunut nopeimmilla keikoilla tunnin verran, pahimmillaan (ja yleensä juuri kivasti yöaikaan) settiin saattaa kulua kaksikin tuntia. Lähiöjepen vapaapäivinä kahden hengen voimin hommasta saattaa selvitä puolessakin tunnissa takaisin maitoisiin ja kissankarvaisiin lakanoihin. Kun Minime tykkää saada täyden tissitarjoilun 2–3 tunnin välein, voi joku siitä laskea, kuinka paljon unta mutsi ehtii keskivertoyönä katsella. Itse en väsyltäni noin haastaviin laskutoimituksiin kykene.


Viime viikolla sain neuvolantädin siunauksen suunnitelmalle, jota olin jo salaa mielessäni hautonut. Koitetaan hoitaa tankkaukset pelkän tissin voimin. Miten vaivatonta, luonnollista ja vähemmän aikaa vievää! Noin niin kuin periaatteessa. Totuus oli muutaman päivän koeajan jälkeen se, että Minime herää syömään vähintään tunnin välein. Ja mutsin tissit ovat räjähdyspisteessä. 

Senior advisorini Pirkkalasta tiesi kertoa, että tyyppi ei luultavammin jaksa imaista ruokapakistaan kuin etumaidon, joka on vetistä ja näin ollen täyttää vatsan, mutta ei pidä nälkää kauaa loitolla. Rasvaisempi takamaito jää kiristämään tisseihin. Niinpä karuselliin tuli vielä yksi kirjava hevonen lisää, kun pyrin aluksi pumppaamaan etumaidot pois ja vasta sitten asettamaan tissin tarjolle yksityisravintolan ainoan asiakkaan eteen. Probleemista huolimatta neuvolassa kehotettiin jatkamaan kokeilua, sillä painoa mittarimadolle oli kertynyt muutamassa päivässä 200 grammaa. Mutta se ei tunnu Minimelle riittävän, hän haluaa lisää.
Ja mikäs ihme se onkaan. Kahden ensimmäisen viikon ajan tyypin vatsa venytettiin äärimmilleen tunkemalla sinne väkisin ruokaa. Ja nyt yhtäkkiä pitäisikin pärjätä vähemmillä sapuskoilla. Ei ihme, että ensimmäistä kertaa lyhyen elämänsä aikana Minime katsoi aiheelliseksi protestoida itkeskelemällä nuo kaksi pulloitta kulunutta päivää. 


Nyt kuvioihin on palannut pullo, tosin ei osaksi jokaista safkailua. Nyt hommassa ei oikeastaan ole minkäänlaista logiikkaa tai kaavaa, vaan tilanne arvioidaan joka kerta uudelleen Minimen ilmeiden perusteella. Otsa kiukkuisella rypyllä ja kieli lipoo – lisää safkaa, vaikka pullosta. Autuas ilme ja rentoutunut tuhina – täynnä ollaan, ainakin seuraavan puolen tunnin ajan.

Mä olen pirun onnekas, kun oma meijerituotantoni pyörii jopa ylituotannolla ja että Minime ennenaikaisuudestaan huolimatta edes suostuu ja jaksaa ymmärtää tissin päälle. Mutta silti etenkin yön pimeinä tunteina kuulen jostain vaimean äänen sanovan ”ajattele, sen kun kaadat lämmitetyn Tuttelin pulloon ja tyrkkäät pullon tyypin suuhun, siinä se”. Hitto, miten houkutteleva ajatus! Mutta ei sitten kuitenkaan. Ainakaan päivällä, kun aurinko muistuttaa, että mua ei sittenkään ole vangittu mustaan kuplaan, jonka ainut ilo on pienen ihmisolennon ulostaminen ilman vatsakipua. 
"Järkyttävää, sietäisi hävetä – Lähiömutsi julki-imettää jo netissäkin! Katso kuvat!"
Ensinnäkin äidinmaito on tarkoitettu ihmislapsen ravinnoksi. Samaten kun lehmänmaito on tarkoitettu vasikalle ja ketunmaito ketunpoikaselle. Äidinmaidossa on Tuttelin tapaan kaikki, mitä vauva tarvitsee, mutta vielä enemmän. Toiseksi se on ihana tapa olla lähellä Minimetä, kehittää mutsi-vauva -suhdetta, näyttää välittävänsä ja oppia lukemaan Minimen mutristuneesta suusta, mikä mättää. 

Kolmanneksi imetys on onnistuessaan ihan pirun kätevää. Mukana ei tarvitse kuljettaa pulloja, äidinmaidonkorvikkeita ja / tai rintapumppua. Reissuun lähtiessä riittää, kun muistaa pakata tissinsä mukaan (vaikka nyt tuntuu, että ne eivät itselle enää kuulukaan) ja safka on aina valmista tarjottavaksi juuri vauvan toivomusten mukaan lämmitettynä. Ja mun lemppari: tissejä ei tarvitse tiskata! Neljänneksi tiedän varsin hyvin, että kaikilla homma ei onnistu näinkään hyvin, vaikka kuinka yrittäisi. Niinpä haluan hoitaa homman loppuun asti, sillä se ylipäätään on mahdollista. 

Yritän siis hiljentää yölliset seireenit. Ja olla katsomatta liian usein peiliin.

PS. Mua melkein huvittaisi laskea, kuinka monta Googlen haussa hyvin suosittua sanaa tämä teksti sisältää. Mutta en nyt väsymykseltä kykene.

Perhe-elämä

Seesam aukene!

-->
Vauvalandian ovien aukeaminen on avannut ovia paikkoihin, joiden olemassaolosta en edes tiennyt ennen kusitikun positiivista tulosta. Näiden ovien availu tuntuu yhtä jännältä kuin suklaajoulukalenteriluukkujen taakse kurkkailu – uuden luukun avaamista odottaa malttamattomana, vaikka  harmikseen tietääkin, että luultavammin tälläkin kertaa suklaa on mautonta ja kuva tylsä.
Lähdimme koko kolmen kopla männä viikolla ensi kertaa kaupungille. Uuteen tilanteeseen äkkiseltään heittämisestä kertoo se, että Lähiöjeppe luuli ihan tosissaan, että ehdimme kymmenen minuutin päästä lähtevään bussiin, vaikka sekä Minime että mutsi olivat yhä yökkärit päällä.
Noin puoltatoista tuntia myöhemmin olimme päättäneet ensimmäisenä julkisena kulkuneuvona ottaa bussin sijaan haltuun vauvanvaunuystävällisemmän metron ja seisoimme lähiön metroasemalla. Spurtti metron uumeniin tapahtui entisessä elämässä näppärästi rappusten kautta, mutta vaunujen kanssa hommaan on ilmaantunut lisähaaste. Miten hitossa tonne alas kuuluu mennä? Löysimme tutun metroaseman hissin vasta, kun bongasimme sinne jonottavan kotiäitiarmeijan ja rollaattorimummon. 
Kotikaupunkiin tutustuminen täytyy aloittaa tietenkin tyylillä Sörnäisten Kurvista.
Tässä vaiheessa aloin hahmottaa, että mä oon puolen tunnin päästä siinä -elämä on ohi ja että pieneenkin siirtymiseen tarvitaan kahden mukana kuljetettavan vauvatarvikesäkin lisäksi tolkuttomasti aikaa, järjestelmällisyyttä ja piimämäisen sakeaa pinnaa. Jälkimmäistä ei ole laajoista empiirisistä tutkimuksista huolimatta mun kehosta löydetty kuin pieniä esiintymiä.
Mutta metro sentään on kätevä, propsit lähiöitymiselle! Ja oli ihan rosvo-olo, kun ensimmäistä kertaa matkustin ilmaiseksi vauvoineni ja vaunuineni. Perillä meitä odotti Kampin kauppakeskus, jonka olin äitejä salakuuntelemalla todennut helpoksi kohteeksi aloittaa kaupungin valloitus nyyttityypin kanssa. Ja siellä kolmannessa kerroksessa se odotti: maaginen lastenhoitohuone, jonne pääsee oven ollessa lukossa vain nappia painamalla ja oven avausta odottamalla. Unohtakaa baarit, jonne pääsee ovikelloa soittamalla, mikäli naama miellyttää ravintolahenkilökuntaa! Tänne pääsee vain, jos mukana on alle metrinen avec. Seesam aukene!
Mahdottomasta mahdollista: Lähiömutsi ja Lähiöjeppe yhdessä lounaalla Minimen ollessa yhdeksän päivän ikäinen. Ei nyt ihan ollut valkoisia liinoja ja kynttilöitä pöydällä, vielä.
Salaluolan uumeniin päästyäni suoritin ensimmäisen puolijulki-imetykseni ja huomasin hallitsevani huonosti mutsietikettiä. Paikallaolijoita kiinnosti kovasti Minime ja tyypin mitat sekä kakat. Olin niin hämmentynyt helsinkiläisten yhtäkkisestä puheliaisuudesta ja hymyistä siinä tissit paljaana keekoillessani, että en edes tajunnut udella vastaystävällisyytenä niiden mukuloista mitään. Pitivät varmaan nokka pystyssä tepastelevana kanaemona, joka ei välitä kuin oman pesänsä tuotoksista.
Lähiöjeppe sen sijaan teki heti vaikutuksen paikalla olleeseen äitijuryyn. Yhden vaipanvaihdon aikana hän oli ystävystynyt jokaisen huoneessa olevan äidin kanssa. Ota paikka haltuun -kisan toisena osallistujana minä voisin väittää, että tämä tapahtui vain ja ainoastaan siksi, että hän on mies, joka vaihtaa vaippoja. Palkinnonjakotilaisuudessa Lähiöjeppe oli kuitenkin se, joka sai eniten kujertelevia hei heitä ja nähdään-heittoja, kun suljimme salaperäisen vauvahuoneen oven takanamme. Mä sain mitä luultavammin vain paheksuvia ajatuksia, kun olin poistunut kodin vauvakuplasta niin varhain ja niin pienen vauvan kanssa.
Perhe-elämä

Meillä ei sitten ikinä…

-->
…loju pukluharsoja pitkin kotia. Tämä ja monta muuta lupausta ovat väistyneet käytännöllisyyden tieltä. Tässä totuus sohvaltamme jo sama iltana, kun kotiuduimme sairaalasta. Vieraiden saapuessa ne saatetaan yrittää muistaa viikata nätisti yhteen kasaan. Mutta sohvalle kuitenkin. Siinähän ne pukluräjähdykset kuitenkin yleensä tapahtuvat.
Äitiys

Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon

-->
Olohuoneen pöydällä on satojen sivujen tiiliskivi täynnä Anna Wahlgrenin lapsitietoutta. Olin ehtinyt imeskellä ja makustella sitä parinsadan sivun verran, kun tänään Hesarissa kerrottiin Wahlgrenin tyttären kirjoittamasta kirjasta.
Opuksessa tytär kertoo, kuinka kasvatusguru oli kotioloissa hirviöäiti, joka vaihtoi miehiä useammin kuin alusvaatteitaan, veti huolellisia känniputkia ja kehitti kasvatusmetodinaan esimerkiksi lapsen syntymäpäivää edeltävän kiusaamispäivän, jonka tarkoituksena oli saada lapsi arvostamaan synttärinä saamaansa kermaista kohtelua paremmin.
Vaikka tyttären puheista puolet olisi pehmeitä kuin klimpinen riisipuuro, saavat moiset väitteet ymmärtämään paremmin esimerkiksi Project Maman Katjaa, joka ei kasvatusoppaita lue. Jokainen on oman perheensä kasvatusguru ja kantapään kautta sitä ennenkin on paremmin opittu. Itse kuitenkin kuulun itsekidutuskoulukuntaan, jonka mielestä tieto lisää tuskaa ja tuska muuttuu tiedon myötä seesteisyydeksi.
Wahlgrenien äiti-tytär -episodi muistutti kuitenkin siitä, että kasvatusoppaista voi ja pitää oman perheen kohdalla vaihtaa pilkkujen paikkaa tai deletoida kappaleita. Aioin jatkossakin ahmia Kymmenen askelta täydellisen muksun kasvatukseen -kirjoja, mutta napata niistä käyttööni vain kohdat, jotka tuntuvat istuvan meidän köörin meininkiin. Tähän mennessä olen noudattanut esimerkiksi neuvoa viettää babymoonia ja vinkkiä ottaa suklaata mukaan synnytykseen. Onneksi tuli luettua kirjoja!
Ulkopuolisten antamien neuvojen ruuvaaminen omanlaiseksi tuli ajankohtaiseksi viimeksi eilen, kun kävimme Minimen kanssa Kättärillä bilirubiiniarvokontrollissa (vauvalandian ulkopuolisille tiedoksi: etenkin ennenaikaisia vauvoja vaivaava ihon keltaisuus). Ne eivät olleet nousseet ja painoakin oli kertynyt komeasti, joten uutta kontrolliaikaa ei enää tarvittu. 
Kun kukaan ei enää hengitä puntareineen niskaan, päätimme Lähiöjepen kanssa heittää sairaalassa kaulaamme löydyt kellot (herätys kolmen tunnin välein) parvekkeelta alas ja heittäytyä Minimen sisäisen kellon vietäviksi. On muuten aikamoisesti mukavampaa, helpompaa ja luonnollisempaa syöttää muksua, joka ei ole unisessa syvähorroksessa vaan napittaa syöttäjäänsä tummilla silmillään ja on jopa sitä mieltä, että hei, safka on hyvä idea just nyt.
Mutta jo raskausaikana tutuksi tulleet myöhäisiltajytäkät tuntuvat olevan iltavirkun Minimen mielestä tosi jees myös näin kohdun ulkopuolella. Mutsin mielestä päivä taas on parhaimmillaan aamuisin, kun tyyppi taas vetelisi sikeitä pitkälle aamupäivään. Mä ennustan meidän perheeseen mielenkiintoista teiniaikaa.
Perhe-elämä

Vauvanhuoltotauko

Minime tykkää selvästi yllättää. Ei hän ennenkään ole kysellyt, olisikos nyt hyvä hetki. Joten mitäs sitä syntymistäkään ajoittaa kalenterintarkasti. Niinpä Minime parkaisi ja lujaa 3. tammikuuta 2012 kello 4.07, reilua kuukautta ennen laskettua aikaa. 
Mutsi ei hötikässä ehtinyt hankkia synnytysmanikyyria.

Tyyppi näytti syntyessään – nenä poskella ja tummat kutrit kinasta kikkuralla – ihan turpiinsa saaneelta eskimopeikolta. Mutta olihan se nyt heti maailman söpöin ja kaunein merenneitotyttö. Vääntelehti kuin mittarimato ja kömpi suoraan mutsin sydämeen.

Varaslähdöstä huolimatta Minime voi teräsvauvan elkein hienosti. Painoakin tyyppi oli ehtinyt kerryttää 2850 grammaa ja pituutta se oli venähtänyt 46 senttiä. Mutsikin voi superloistavasti – mitä nyt mun vaipat ei ole yhtään niin kuulit kuin Minimellä. 


Tuntuu, että äidinmaito on noussut rintojen lisäksi päähän, joten mielessä ei ole liikkunut kuin:
  • Se, joka onnistuu purkittamaan ne synnytyksessä äidin valtaansa ottavat hormonit, voi hallita maailmaa rakkaudella. Sen todistaa se, että mutsi rakastuu varpaitaan myöten parkuvaan, veriseen ja limaiseen tyyppiin, jonka takia on juuri joutunut kestämään repivää kipua.
  • Kätilöopiston sisäänajoliuskalla hermostuneena tupakoivissa isissä on jotain kummallisen hellyttävää.
  • Mitä ajatteli se Stockmannin myyjä, joka joutui pukemaan mulle päälle sovituksessa olevat imetysrintsikat. Itse kun jouduin pitelemään molemmin käsin iholla liivinsuojuksia, jotta en olisi aiheuttanut sovituskoppien kokolattiamattoon vesivahinkoa ja ikuisiksi ajoiksi jämähtänyttä mädäntynyttä maidonhajua.
  • Miten voi pärjätä näinkin tervejärkisenä, kun elämä kulkee kolmen tunnin sykleissä? Nyt mahdollisuus 15 minuutin päikkäreihin on kuin vaahtokarkkia leirinuotiolla istuville, kun ennen se olisi ollut kuin eteen kannettu pizza, josta saa syödä vain reunat. Ennen kymmenen tunnin yöunet näin talviaikaan olivat normaalit, nyt neljä tuo hurmioituneen olon, kun on nukkunut niin paljon.
  • Miten vauva voi tuoksua niin huumaavalta, vaikka kauneusrutiineihin kuuluvat vain vesipesut? Kunpa sen tempun osaisi vielä sittenkin, kun oppii itse hallitsemaan vessakäyntejään.
  • Mutsin päässä on tietty määrä tilaa numeroille. Opin juuri ja juuri muistamaan ulkoa Minimen henkilötunnuksen, mutta sen tieltä muistista poistui pankkikortin pin-koodi. Ja kun hoitajat kysyvät Minimen viimeisintä painoa, se pitää tarkistaa papereista. Ja älä edes kysy muista tyyppiin liittyvistä luvuista ja arvoista.
  • Miten joku joka syö niin vähän, voi paskoa kaksikymmentä kertaa vuorokaudessa?
  • Uskaltaisinkohan avata telkkarin ilman vaaraa siitä, että sieltä tulee a.) söpöjä eläimiä b.) se vaippamainos, jossa on vastasyntyneitä lapsia tai c.) Kauniit ja rohkeat -tason draamaa. Ne nimittäin laukaisevat taatusti hysteerisen itkukohtauksen hormonivuoristoradassa kiitävälle mutsille.
  • Ja etenkin: se joka pölli mun kätevästi mukana kuljetettavan kokoiset rinnat ja jätti tilalle nämä jättimäiset ja pinkeät pallotissit, huono vitsi hei!
Blogissa on siis pieni vauvanhuoltotauko. Ihmeteltävää on kertynyt suuren elämänmuutoksen verran, joten en varmasti malta kauaa olla avautumatta. Tällä hetkellä kuitenkin blogikirjoittamista jännempää on ihailla pienen ihmisen jättipituisia ripsiä ja nautinnollista ilmettä, kun vaipassa törähtää.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe