Ei rakkautta ensiparkaisusta

8.6.12

Minä en rakastunut vauvaani sillä sekunnilla, kun sain kohtutuoreen lapsen ensikertaa rinnalleni. Luulin kyllä rakastuneeni, vaikkakin samaan aikaan olin salaa mielessäni pettynyt tuntemuksiini. Hattaranmakeiden ja vaaleanpunaisten synnytyskertomusten perusteella minäkin odotin rakkauden iskevän kuin mojova halko takaraivoon. Kerrasta ja voimalla.
Oma rakkauteni oli kuitenkin aluksi enemmänkin mahtavaa tunnetta siitä, että olimme mieheni kanssa saaneet aikaiseksi uuden ihmisen, jossa on puolet meistä kummastikin. Se oli hykerryttävä tunne siitä, että tuo ihminen päätti tulla juuri meille. Helpotusta siitä, että synnytys oli ohi ja kaikki hyvin. Eläimellistä rakkautta, joka saa naisen pitämään huolta jälkeläisestään ja tekemään tämän eteen kaikkensa kynsin ja hampain. Väsymystä ja omituista kaipuuta, joka iski tyhjää ja elotonta vatsanahkaa katsellessa.
Kummastelin itseäni, kun en itkenyt vauvan hamuillessa rintaa. Minä parun, kun Avarassa luonnossa juuri syntynyt kirahvinvasa ottaa hapuilevia ensiaskeleitaan, mutta oman lapsen syntymä ei tuo onnenkyyneltä silmään. Pohdin, mikä helvetti minussa on vikana ja vannoin, että en ikinä kertoisi näistä tuntemuksista kenellekään.
Jouduin nukkumaan ensimmäisen yöni äitinä erossa lastenosastolla tarkkailussa olevasta vauvastani. Notkuin lastenosastolla niin myöhään, kunnes hoitajien kehotukset mennä nukkumaan alkoivat muuttua käskyiksi. En tahtonut mennä yksin nukkumaan, sillä pelkäsin, että aamulla en enää muistaisi, miltä lapseni näyttää. Kauhistelin, että entä jos ne siirtäisivät hänet muualle, enkä enää löytäisi vauvojen joukosta omaani.
Yöllä en saanut unta ja aloin asetella rakkauttani vaakakuppeihin. Pohdin, mitä tekisin, jos pystyisin esimerkiksi palavasta talosta pelastaa vain mieheni tai vauvani. Naaraan vaistot sanoivat, että pelasta vauvasi. Mutta minuna itsenäni huomasin kauhukseni ajattelevani, että haluaisin valita mieheni. Vauva oli vieras, mies tuttu ja tärkeä. Vielä nytkin koen ajatuksistani niin huonoa omaatuntoa, että pahoinvointi pyörii vatsassa.
Aamulla kömmin lastenosastolle ennen aamun ensimmäistä ruokaa. Siellä hän oli, samassa paikassa. Yksin ja niin pienenä. Tyynyliinalla oli puklut. Vatsanpohjaista kouraisi, babyblues kutitteli kyynelkanavia. Mietin, miksi minä en ole ollut äitinä täällä pitämässä huolta siitä, että vauvani ei joudu nukkumaan yksin pukluisissa lakanoissa.
Huolenpitämisestä ja hoivaamisesta se lähtikin, tutustuminen, rakastuminen. Vaipanvaihto vaipanvaihdolta ja imetystuntien kertyessä meille muuttanut vieras tyyppi alkoi muuttua tutuksi ja läheiseksi. Kun pieni ihminen rinnalla syödessään katsoo sinua nappisilmillään tai painautuu tiukemmin syliisi, ei siinä voi kun antaa rakkauden pikkuhiljaa kaivautua sydämeen. Kun tyyppi antaa tyytyväisyydellään palautetta huolenpidostasi, se on yhtä pökerryttävä tunne kuin pitkä katse yläasteen kouluruokalan jonossa siltä söpöltä pojalta.
Siksi en tiedäkään, mitä olisi käynyt, jos synnytyksessä joku olisi mennyt niin pieleen, että en olisi itse voinut hoitaa Minimetä vierihoidossa yhden tarkkailuyön jälkeen. Miten nopeasti vieras ihminen olisi silloin muuttunut osaksi minua? Siksi kaikissa synnytyssairaaloissa pitäisikin olla perhehuoneet, että isäkin pystyy ottamaan uuden ihmisen elämäänsä heti alusta lähtien. Muuten kotiin muuttaa pahimmassa tapauksessa kaksi vierasta olentoa, vauva ja äidiksi muuttunut nainen.
Luulen myös, että esimerkiksi koliikki olisi tehnyt rakastumisen vaikeaksi. Yötäpäivää huutava lapsi ja univaje eivät ole paras ympäristö äidin ja lapsen ensitreffeille. Omaa jaksamista ja rakkauskapasiteettia testasi jo ihan tarpeeksi tunnin välein toistunut lypsy-pullosyöttö -rulijanssi ensimmäisen kuukauden aikana.
Nyt kun tyyppi kasvaa joka päivä yhä enemmän omaksi itsekseen, minusta irralliseksi minäksi, rakkauden määrä tuntuu välillä jo niin painavalta, että se pusertaa lysyyn. Omaa lastaan kohtaan tuntema rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Se on voimakkuudeltaan välillä jo pelottavaakin.
Vaikka Minime syntyessään tuli erilliseksi minusta, hänestä tuli lopulta enemmän osa minua kuin kenestäkään muusta koskaan ennen.

Lue myös nämä

27 kommenttia

  1. Niin totta. <3

    - Rakkaista Rakkaimman Alman äiti

    VastaaPoista
  2. En minäkään Ällään rakastunut heti. Olin vain helpottunut, että synnytys oli ohi ja hieman kummastunut siitä, ettei vauva näyttänyt yhtään siltä mitä olin odottanut (en kyllä edes tiedä mitä odotin?). Ällä oli vaativa ja huutava, annoin häntä alusta saakka paljon toisten syliin ja aikaisin yökylään. Ei tuntunut pahalta, tuntui vain hyvältä hengähtää.
    Ässään rakastuin "enemmän" ensisilmäyksellä. Ei kuitenkaan mitään ylitsevuotavaa maljaa toisellakaan kierroksella.
    Mies sanoi, että jos esim. synnytyksessä olisi käynyt jotain ja olisi pitänyt valita minun ja vauvan hengen välillä, olisin minä vetänyt ehdottomasti pidemmän korren. Koska vauva oli silloin vieras, ja minä tuttu ja rakas.
    Ootte muuten kyllä niin äiti ja tytär ettei voi erehtyä luulemaan muuta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi Minime näytti samalta kuin ajatuksissasi, vaikka en minäkään tiennyt, mitä oikein odotin. Ja että hän oli tuntemusteni mukaan tyttö. Sukupuolella väliä ja jaadajaada, mutta myönnettäköön, että olisi ollut kummallista pidellä sylissään poikaa, kun oli koko raskauden mielessään kuvitellut vatsatyypin tytöksi.

      On se tosiaan kummallista, että synnytyksessä perheeseen muuttaa ihminen, joka on samalla ihan vieras mutta myös tuttu. Vielä kummallisempaa on, että siihen vaativaan otukseen rakastuu.

      Poista
  3. Näin se oli omallakin kohdallani. Rakkaus kasvaa ja kehittyy sitä myötä, mitä lasta oppii tuntemaan. Minä olin anakin syntymän jälkeen vain ihmeissäni, "kukahan tuo on, mitä sille pitäisi tehdä?". Muistan ajatelleeni samaa; että en tunnistaisi vauvaani muiden joukosta. Mulle tuli aivan kamala fiilis kun yhtenä yönä käitlöt ottivat T:n nukkumaan toimistoon jotta sain nukuttua edes vähän. Paruin miehelle puhelimessa kuinka huono äiti olen kun en edes osaa hoitaa sitä, vaikka kätilöt ajattelivat vain minun unensaamistani:D Aamulla herätessäni olin aivan vakuuttunut siitä, että vauvaa ei ole tuotu luokseni, koska se on kuollut, eikä kukaan uskalla tulla kertomaan sitä minulle. Ai mitkä hormonihöyryt?!

    Huoh. Jos joskus tulee lapsi numero kaksi, toivottavasti sitä osaa ottaa hiukan rennommin:D

    Jatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, mä en oikein jaksa uskoa, että rakkautta ensisilmäyksellä on olemassa, missään tilanteissa. Parisuhteessakin se on ensin ihastumista, hullaantumista ja eläimellistä vetovoimaa. Niin vauvan kuin uuden parisuhteenkin kanssa alkuun hormonit saavat jaksamaan muutaman tunnin yöunilla ja unohtamaan nälän. Se syvempi rakkaus kehittyy myöhemmin, kun toista oppii tuntemaan ja arki tasaantuu.Niin parisuhteessa kuin vauvankin kanssa.

      Mäkin muistan nyt kelailleeni, että vauva kuolee sillä aikaa, kun nukun. Hormonihöyryt tosiaan!

      Poista
  4. Hyvää rehellistä tekstiä taas kerran! Lähiömutsi on huippu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tabujen pureskelu julkisesti pitää virkeänä :D

      Poista
  5. Olen samaa mieltä, lähiömutsi on huippu. Kiitos kun sanot ääneen sen, minkä äitimyytti kietlää.

    Minulle äidinrakkaus oli ensin suojelunhalua, viettimäinen tarve pitää oma lapsi hengissä, mutta ei siihen mitään sen kummempaa kuulunut. Pikkuhiljaa sitten tuli sellainen rakkauskin ja nykyään olen sitä mieltä, että mun lapseni on maailman kivoin ihminen. <3 Ja jos takana olis koliikki ja tunnin välein herääminen yöllä, tuskin olisin samaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä arvasin, että en voi olla ainut, joka tunsi synnytyksen jälkeen erilailla kuin äitimyytin naiset!

      Sillä onhan se oikeastaan ihan älytöntä, että yhtäkkiä pitäisi rakastua johonkin vieraaseen tyyppiin. Niinkuin ottaisin kadulta ensimmäisenä vastaan tulleen muukalaisen asumaan kotiini ja vaatisin itseäni rakastumaan häneen välittömästi ja antamaan hänen puolesta kaikkeni.

      No onneksi ei sentään ihan niinkään, sillä onhan pelissä onneksi sopiva sekoitus eläimellistä äidinrakkautta ja hormoneita. Sen kattauksen päälle on hyvä alkaa rakentaa syvempää rakkautta.

      Poista
  6. Johtuisiko osa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta osittain siitä, että odottaa omilta tunteiltaankin jotain muuta, kuin mitä todellisuudella on heti tarjota?:P Huono alku äitiydelle, jos tuntee heti alkuun olevansa jotenkin vääränlainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Masennukseen en usko, sillä koko vauvameininki oli paljon kivempaa ja letkeämpää kuin olin kuvitellut.

      Liikoja sen sijaan odotin varmasti. Monet tekstit, elokuvat ja jopa dokkarit saavat meiningin vaikuttamaan siltä kuin lapsensa ensikertaa rinnalle saava äiti tajuaisi yhtäkkiä universumin tarkoituksen. Vaikka synnytyskokemukseni oli erittäin hyvä, vauvan synnyttyä olin ihan pihalla, tyhjä ja väsynyt.

      Koska Minime syntyi ennenaikaisena, yllättäen ja nopeasti, en myöskään ollut odottanut vauvaa vielä syntyväksi. Siksi sairaalassa oloaika tuntui välillä unelta. Olinhan juuri vasta tullut sinuksi raskauden kanssa, olisin halunnut nauttia siitä (ja juuri alkaneesta äitiyslomasta) kauemmin.

      Jos joskus tulee seuraava kerta, tiedän olla odottamatta mitään valaistumista. Tiedän, että se eläimellinen rakkaus muuttuu ajan kanssa omasta itsestäni lähteväksi vahvaksi rakkaudeksi.

      Poista
  7. Kiitos taas upeasta ja kauniista tekstistäsi!

    Täällä myös yksi myöhäisherännäinen. Kun lapsi tupsahti maailmaan viisi viikkoa etuajassa, olin ensialkuun niin pöllämystynyt koko ennenaikaisesta laskeutumisesta, ettei siinä ehtinyt mitään tunteita ajatella. Käytännön pyörittämisen ja kolmihenkisen arjen opettelu imetyshankaluuksineen yms. veivät oman aikansa. Vasta kun aikaa kului, opimme tuntemaan toisiamme ja saimme arjen rullaamaan, tajusin eräänä helteisenä kesän päivänä, kuinka pakahduttavaa rakkauden tunnetta tuota pientä otusta kohtaan tunnenkaan.

    Vaikka välillä olen pienen rakkaan ääressä yhtä pihalla kuin ekaluokkalainen aloittaessaan koulun (siltä minusta välillä tuntuukin, että olen äitiydessä ihan vasta-alkajan asteella, vaikka sitä on kohta "harjoiteltu" vuosi), niin silti en vaihtaisi päivääkään pois. Välillä toivon, että niitä raivo/kiukku/harmituspäiviä olisi vähemmän, mutta silti, kun seuraavana päivänä tyttönen on itse päivänsäde, unohtuu edellisen päivän hampaidenkiristelyt nopeasti.

    Ennen tuota pientä en oikeasti tiennyt rakkaudesta ja sen suuruudesta mitään, vaikka niin kovin luulinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulem että myös mulla fiiliksiin vaikutti Minimen syntyminen reilua kuukautta ennen laskettua aikaa. Olin onneksi just saanut asian prosesoinnissa valmiiksi synnytyksen, minkä takia se osio osittain varmasti niin hyvin menikin. Mutta varsinainen vauvaperhearki jäi vielä vähän prosessointiasteelle. Pölmistynyt siis kuvaa hyvin silloisia tunnelmia myös meillä.

      Mä kyllä vaihtaisin muutamia päiviä ja etenkin öitä pois. Mutta on se tosiaan kumma, miten ne ihanat päivät saavat huijattua aivot melkein unohtamaan ne paskapäivät.

      Mä niin vihasin ennen mutsilandiaan päätymistäni sitä, että jengi väitti, etteivät tienneet rakkauden suuruudesta mitään ennen lasta. Mutta hitto, täytyy myöntää että kyllä niiden lepertelyissä oli pointtinsa.

      Poista
  8. İlmoittaudun myös samaan kastiin kuuluvaksi, kaikkihan meni ihan erilailla kun olin ajatellut siita lahtien kun kotiovesta lahdettiin kohti sairaalaa. Onneksi en ollut suuria suunnitellut mutta vauvan tultua maailmaan olin vaan niin sekaisin kun voi olla monta paivaa, ainoat muistikuvat liittyvat siihen paniikkiin etta miten me pidetaan kaarö hengissa. Taalla on aina jarjestetty niin etta isa voi olla ja nukkua 24/7 perheensa kanssa sairaalassa, mun sairaalassa kaikilla oli perhehuoneet ja joissakin paikoissa missa on tilanpuutetta sijataan aidin sangyn viereen isalle peti. Musta se oli ihanaa, kun mies meni kaymaan kotona koiran kusetusreissulla istuin nena kiinni ikkunassa kaarö sylissa paniikissa etta miksei se jo tuu. Rakkaus kaaröa kohtaan alkoi kasvaa maksimaalisiin maariin kun aloin tajuta josstain jotain seuraavien vkojen aikana. Olipa taas ihana kirjoitus ja niin taytta totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upeaa, että teillä siellä ymmärretään kumppanin sairaalassa olon merkitys! Mä jaksoin yöheräämiset sairaalassa laskemalla kuinka monta herätystä on vielä siihen, että Lähiöjeppe tulee takaisin.

      Poista
  9. Mä myös toivoisin, että kaikissa sairaaloissa voitaisiin antaa perhehuoneet kaikille tai edes sitten esikoisen synnyttäjille, jotta uudet perheet pääsisivät heti toisiinsa kunnolla tutustumaan ja opettelemaan sitä yhteistä elämää. Mua harmittaa vieläkin, kun ajattelen meidän ensimmäisiä päiviä perheenä siellä sairaalan seinien sisällä. Mulla sattui kai hieman huono tuuri huonekaverin suhteen. Hän oli sektion jäljiltä todella kipeä, itkuinen ja ahdistunut, jostain syystä huonekaverin mies oli koko sen kolmen päivän aikana vain noin tunnin ajan sairaalassa vierailemassa. Ei munkaan mies sitten oikein tuntenut itseään huoneeseen tervetulleeksi ja tuntui, että koko ajan piti hyssytellä ja olla näkymätön, ettei häirittäisi huonekaverin toipumista siellä verhon toisella puolella.. Yritä siinä sitten fiilistellä ihanaa uuden elämänvaiheen alkua :P Eniten tämä asia harmittaa miehen puolesta, hän kun oli niin innolla odottanut, että pääsee tulokkaaseen tutustumaan ja harmittaa, että sen sijaan hän joutui yksin kotona odottamaan meitä kotiin, kun ei tuntenut itseään sairaalaan tervetulleeksi :(

    Mitä mun tunteisiin sitten tulee, niin mä olin vaan synnytyksen jäljiltä kuoleman väsynyt, ikävöin miestäni ja halusin lähteä kotiin. Vauva oli kaunis ja ihana, mutta silti ihan vieras. Mun olo oli jotenkin tyhjä. Että tässäkö tää nyt sitten oli? Toivoin, että vauva olisi mennnyt takaisin mahaan ja mä olisin voinut vaan jatkaa raskaana olemista. Synnytyksen ajatteleminenkin ahdisti ja mietin, että mä en kyllä enää koskaan sitä tee uudestaan. Vaikka mun synnytys oli todella helppo. Seuraavien sairaalassaolopäivien aikana tilanne vain paheni, kun en saanut nukuttua, vauva oli kiukkuinen ja vaativa ja edellä mainituista syistä mun mies ei sairaalassa juurikaan ollut mun tukena. Mä mietin vaan itku kurkussa, että tällaistakö tää elämä nyt tulee jatkossa olemaan ja mä en kyllä tästä selviä.

    Tutustuminen toisiimme ja elämä perheenä alkoi meillä siis vasta kotiin päästyämme. Alusta asti mulla on ollut halu suojella ja pitää mahdollisimman hyvää huolta meidän pienestä nyytistä, mutta se pakahduttava rakkaus, kun vauvaa tulee ikävä jo sen päiväunien aikana syntyi vasta myöhemmin, kun vauva alkoi ottaa enemmän kontaktia ja erottua omana pikku persoonanaan. Ja nyt sitä pientä tuhisijaa rakastaa jo niin paljon, että voisi antaa vaikka henkensä sen puolesta.

    Itse olin osannut näihin tunteisiin tai oikeastaan tunteettomuuteen varautua jo etukäteen, mutta tämä todellakin on aihe, josta voisi enemmänkin olla keskustelua esillä. Kaikki kun ei tosiaankaan menekään niinkuin jenkkileffoissa, kun lapsi nostetaan rinnalle "it´s a boy/girl"-huutojen ja taputusten saattelemana. Moni saattaa todellakin järkyttyä, miten vähän tunteita se oman lapsen syntymä saattaakin ensi hetkillä herättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huonekaverin tuomaan, tai paremminkin viemään fiilikseen voin sanoa vain, että niinpä, I sooooo feel you. Jos oma verhontakainen huonekaverini tänne sattuisi joskus eksymään, hän ei varmasti ihmettelisi fiiliksiäni, joten kai sen julkisesti voi sanoa.

      Että joo, etenkin esikoistaan ihmetteleville pitäisi aina olla mahdollisuus perhehuoneeseen.

      Olimme sairaalassa viikon, josta yhtenä yönä huone toimi perhehuoneena ja Lähiöjeppekin sai olla yötä. Olisi ollut upeaa, jos hän olisi voinut olla siinä koko ajan jakamassa tunteet, ihmetyksen ja vauvan hoidon.

      Poista
  10. mulla oli esikoisen kanssa varmaan jotain tän tyyppistä, tai siis omin sanoin että en oikein tajunnut, että oon nyt äiti ja tuossa on mun lapsi. jotenkin uunona ja kokematon ja eksyksissä. mut kun toinen syntyi, olin jo tottunut äitiyteen ja tiesin että rakastan lapsiani hulluna ja se tunne käynnistyi sit heti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en vieläkään oikein tajua olevani äiti, on tää niin käsittämätöntä. Minä äitinä, huhuh!

      Mä luulen, että jos joskus kakkosta ruvettais miettimään ja sellainen saatais, alku soljuis vähemmillä tunevuoristoradoilla. Silloin tietäs olla odottamatta mitään valaistumista vauvan synnyttyä ja pystyis myös luottaan, että siitä uudesta tyypistä tulee rakas ku mikä.

      Poista
  11. Mulla kävi niin, että vauva vietiin synnytyksestä teholle muiden hoidettavaksi ja hän pääsi kotiin vasta viisiviikkoisena. Ja yhtä ainoaa yötä en saanut sairaalassa viettää vauvan kanssa. Olin varautunut kyllä tilanteeseen kun keskosuuden varoitusmerkit tuli pari viikkoa ennen syntymää ja pohdin silloin paljon just tätä asiaa, että onko se sitten mun vai sairaalan lapsi ja tunnenko sitten itseni hänen äidiksi ollenkaan. Ensimmäinen ilta ja yö hänen syntymänsä jälkeen meni ihan niin kuin ennenkin, tietty huoletti lapsen kunto mutta kattelin hyväntuulisena sairaalan telkkaria ja juttelin kavereitten kanssa puhelimessa ihan kuten edellisinäkin iltoina vuodelevon aikana. MUTTA seuraavana päivänä kun pääsin ensimmäistä kertaa lastani katsomaan, ja tullessani sieltä Lastenklinikan puolelta takaisin Naistenklinikalle, itkin ja itkin ja itkin koko illan ja seuraavan yön. Ja se oli siis pelkästään hyvä merkki! Meinaa siitä tajusin, että mun äidinvaisto ja rakkaus sitä lasta kohtaan heräsi, siis tunsin että se vauva siellä on mun oma rakas vauvani! Ja niin nopeasti kuitenkin, siis seuraavana päivänä vaikken saanut olla vauvan kanssa kahden ollenkaan. Mulle siis tuli kaikesta huolimatta se käsittämätön rakkauden puuska seuraavana päivänä, toki se varsinainen tutustuminen alkoi vasta silloin reilu viiden viikon päästä kun vauva tuli kotiin. Ehkä mulla auttoi se, ettei kyseessä ollut esikoinen, vaan olin jo valmiiksi äidin roolissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kertomus, vaikka keskosuudesta olikin kyse. Mä luulen kans, että jos ikinä hoksahdan toista lasta miettimään, se rakkaus syttyis nopeammin. Silloin olis jo äitiys vähän paremmin sisäistettynä. Ja ei ottais paniikkia, vaikka alussa rakkaus olisi vain eläimellistä, kun tietäisi sen jättimäisen rakkauden kyllä jymähtävän sydämeen ajan kanssa.

      Poista
  12. Omasta samankaltaisesta kokemuksestani on 31 vuotta, mutta tutulta kuullosti. Lapsi oli todella kaivattu ja odotettu, mutta mitään "hurahdusta" syntymän jälkeen ei tullut. Muistan miten synnytyksen jälkeen eräänä päivänä(silloin oltiin sairaalassa 5 päivää) kävin alhaalla kanttiinissa ja yhtäkkiä havahduin tunteeseen, että mähän olen täällä yksin, kukaan ei enää kulje mukani mahassa, mä olen siis synnyttänyt ja jo äiti. Hävetti, ei voinut kertoa kellekään moista havaintoa. Mä olin siis hetkeksi u n o h t a n u vastasyntyneen vauvani olemassaolon,(siihen aikaan vauvat vietti aikaa vauvalassa muulloin kuin imetyksen ajan).

    Pikkuhiljaa se äidinrakkaus sitten hiipi kuvioihin mukaan. Näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että jos se määrä tunnetta olis ryöpsähtäny kerralla tajuntaan, ei siitä olis selväpäisenä edes selvinny.

    Tokalla kerralla kolme vuotta myöhemmin olin jo äiti, ja suhtauduin uteliaasti uuteen tulokkaaseen, eli minkäslainen ihmistaimi nyt tuli perheeseen.

    Tästä seurasi se seuraava vaiettu tabu: ei lapsiaan voi rakastaa yhtä paljon tai ainakaan samalla lailla. Oman kokemukseni mukaan se johtuu siitä, että me kaikki ollan erilaisia ja vuorovaikutus on erilaista. Samoja kasvatusmenetelmiä joutuu soveltamaan, koska lapset reagoi omalla tavallaan. Tasa-arvoisuuteen tulee kuitenkin pyrkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On muuten varmaan ihan totta, että jos tää kaikki rakkaus ryöpsähtäis päälle kerrasta, ei sitä pystyisi ottaa siinä alapää kranaatin jäljiltä räjähtäneenä ja mieli hormonimyrskyssä.

      Oom myös miettinyt tuota toista mainitsemaasi tabua. Mutta siihen en osaa yhden lapsen mutsina sanoa mitään. Mutta mielenkiintoista, että otit asian esille.

      Poista
  13. Näinkin vanhaan postaukseen uskaltaudun kertomaan omia muistikuviani.
    Muistan että kun lapsi nostettiin rinnalle, hän tuntui liian pieneltä, oudon vetelältä ja vähän samalla tavalla lämpöiseltä kuin se kun ensikertaa työnsin käteni vasta kuolleen fasaanin peräreikään vetääkseni sisuskalut ulos. Eli todella vieraan tuntuista lämpöä joka kuitenkin hetken päästä tuntui itseasiassa aika miellyttävältä (kyllä, myös se fasaanin perse, sillä ilma oli aika viileä ja homma hoidettiin ulkona tuulessa näpit jäässä).
    Muistan ajatelleeni että lapsi ei näytä yhtään minulta eikä mieheltäni vaan ihan vieraalta, mutta silti todella suloiselta. Vaalea tukka oli vielä märkyydestä tumma, mikä aiheutti varmasti oman osansa vierastuksesta. Muistan kuitenkin että en simmäinen mitä sanoin lapselle oli jotain sen suuntaista kuin "hei Lotta". Nimestä päätettiin jo ennen synnytystä sen verran että jos hän yhtään näyttää sen nimiseltä niin se hänestä tulee.
    Minulle lapsi tuli tutuksi muistaakseni jo ensimmäisen vuorokauden aikana ja aloin häntä rakastaa. Miehellä taisi kestää kauemmin. Mutta hän sanoikin että minulla oli 9kk aikaa tutustua pieneen kun hänellä tutustuminen oikeasti alkoi kunnolla vasta syntymästä.
    Muistan myös että kun lähdettiin lapsen kanssa sairaalasta niin tuntui kuin olisin varastamassa sieltä jotain. Ihan kuin lapsi olisi kuulunut sairaalaan ja minä olisin ominlupineni viemässä sitä pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muuten totta, että miehillä tutustuminen alkaa kunnolla vasta syntymästä. Mä olen monta kertaa kiitellyt, että minä olin se, jolla oli esikoisen aikaan koko raskauden verran aikaa kasvaa äidiksi. Ja että hormonit olivat avittamassa siinä hommassa myös. Muuten olisin kyllä ollut todella hukassa, luulisin. Miehelle vanhemmuus oli luontevampaa ja hän oli siihen paljon valmiimpi siinä vaiheessa, kun raskaustestiin pamahti kaksi viivaa.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe