Kiinteiden aloitus

Minimen kiinteiden ruokien aloitus + Vauvan ja taaperon keittokirja

-->
Kun oli aika alkaa tarjota Minimelle äidinmaidon ohella myös kiinteää sapuskaa, mä olin ulalla. Mitä tommoiset minityypit oikein syövät?

Kävin tutkimassa hyvissä ajoin kaupan vauvanruokahyllyjä, joita perusmarketissakin on monen metrin verran. Hyllymetreistä huolimatta moni purnukka sisältää samat yhdistelmät, joissa pääraaka-aineina on monesti peruna, porkkana tai pasta. Proteiini on pääsääntösesti lisätty lihana. Ei kovin monipuolista tai maittavaa, etenkään lakto-ovo-vegetaariselle perheelle. Luomuvaihtoehdotkin ovat suppeita.
Olen opiskeluaikoina kiskonut vauvojen hedelmäsoseita purkin poikineen välipalaksi, mutta vasta nyt syynäsin purkin tuoteselosteita tarkemmin. Moneen soseeseen on lisätty suuria määriä vettä, mille en näe muuta syitä kuin tuotannon halpuuden. Mutta halpaa ostoskoria vauvanruokapurkeista ei silti saisi kasattua. Edullisemmin korin saa kukkuroilleen tuoreista raaka-aineista.

Siksi mä ihmettelenkin, miten luonnosta tunnettu Suomi on johtavia lastenruokamaita niin purkkiruokien kehityksessä, tuotannossa kuin käytössäkin. Valmiita lastenruokia syödään Suomessa keskimäärin 45 miljoonaa purkkia vuodessa (Pohjalainen 5.7.2012). Siitä riittää päivittäin parit ruokapurkit per napero.
Nyt kaikki mielensäpahoittajat tarkkoina: mä en voi ymmärtää, mikseivät perheet tee vauvojensa ruokia itse. Jos mulla on aikaa tehdä itselleni kunnon ruokaa, niin hitto vie, todellakin mulla on aikaa tehdä sitä myös lapselleni. En mä mikään kotiruokajeesus toki ole. Nytkin flunssan pyrkiessä päälle, olen ollut niin väsynyt, että olen kiitollinen pinaattilättyjen ja Euroshopperin Mozzarella-pizzan tekijöille. Jos ei silloin tällöin joutuisi turvautumaan eineksiin, olisi se jo kummallisuudessaan pelottavaa. Mutta jos me hoidettaisiin perheen sapuskat Saarioisten äitien voimin joka päivä, ajankäytössä ja asioiden priorisoinnissa olisi jotain pahasti pielessä.

Pohdinnat markettihyllyjen välissä eivät kuitenkaan aukaisseet itselleni sitä ensimmäistä kysymystä: mitä vauvat oikein syövät? Uusavuttomuusmutsiutta tai ei, mä en tiennyt, voiko vauvalle antaa valkosipulista ja inkivääristä potkua saavaa chilipapusoppaa soseutettuna vai pelkkää kauravelliä. Olin myös ulalla siitä, miten se chilipapusoppa olisi kätevintä soseuttaa sekä säilöä ja miten edes tehdään sopivan litkuista kauravelliä.
Kävin keräämässä rohkeutta vauvanruokakurssilla, joka ei tarjonnut innovaatioita, mutta antoi itseluottamusta siihen, että näin helppo kokkaus onnistuu keneltä tahansa. Eniten apua on kuitenkin ollut Tammelta saamastani Vauvan ja taaperon keittokirjasta. Siinä esitellään kattavasti mutta tiiviisti ravintotietoutta sekä niksejä kiinteiden ruokien aloitukseen ja valmistukseen sekä säilömiseen. Omat lyhyet kappaleensa löytyvät myös muun muassa sormiruokailulle ja kikoille, joilla nirsoa vauvaa voi auttaa rakastamaan ruokaa ja perheen yhteisiä aterioita. Mä olen selaillut tämän hiirenkorville tarkistaessani, mikä määrä proteiinipitoista ruokaa päivässä on tarpeeksi vauvalle tai millä mausteilla ja yrteillä vauvan ruuan voi maustaa.

Pääosassa kirjassa ovat reseptit, jotka on jaettu ikäkausiin. Ne alkavat yksinkertaisista soseista, joita voi tarjoilla 6-kuukautiselle vauvalle. Nyt tuntuu jo hölmöltä, että oikeasti tarvitsin neuvoja siihen, miten omena- tai kesäkurpitsasose valmistetaan. Ilman kirjaa olisin luultavasti keittänyt kuoritut hedelmät ja vihannekset, mutta kirja muistutti kuorineen höyryttämisestä, joka säilyttää raaka-aineiden vitamiinit ja maut paremmin, eikä vetistä ruokaa turhaan. Lisäksi tarvitsin myös suuntaa antavat ohjeet siitä, mikä on sopiva kypsennysaika kullekin ruoka-aineelle, etten varmuudeksi höyryttäisi vihanneksia ihan muusiksi ja vitamiinittomiksi.
Ilman kirjaa mä olisin myös saattanut sortua kaupan valmiisiin puurovelleihin, joiden käyttäminen kotioloissa on ehkä hölmöintä ikinä, ihan rahallisestikin. Kirjan vinkkaamana mä jauhoin blenderissä täysjyväriisit, ohrasuurimot ja kaurahiutaleet jauhoksi, josta keitimme Minimen vellit. Nykyään tyypin ollessa kahdeksankuinen, voimme jo keittää koko perheen puurot samassa kattilassa ilman hienonnusta. Kirja muistutti myös itsestäänselvyyksistä, jotka yksinkertaisuudessaan eivät ehkä olisi tulleet edes mieleen. Kuten se, että avokado ja banaani ovat vauvansapuskaa ja täydellistä välipalaevästä sellaisenaan.

Kirjan ruokaohjeet jatkuvat kausittain aina 3-vuotiaan sapuskoihin asti. Silloin kirja toimii parhaiten niin kuin reseptikirjat yleensä – inspiraationa niinä päivinä, kun aivojen sisäinen reseptikirjasto ei toimi. Kirjat kuvat ovat kauniita ja innostavia, mikä on ehdoton juttu ruokaopuksissa. Vaikka kirjan ruokaohjeet ovat sekaruokailijalle suunniteltu, suosittelen kirjan hankkimista tai kirjastosta lainaamista myös kaikille vegeperheille. Ohjeissa ei pysytellä porkkana-peruna -soselinjalla, vaan muistetaan mainita myös kasvisperäisten proteiinien tärkeys, rikotaan ruokarajoja ja käytetään raaka-aineita mielikuvituksellisesti. Mustapapu-kvinoamuhennosta banaanin kera on ainakin vielä kokeiltava.
Nyt kun Minime on pistellyt menemään kiinteitä sapuskoja melkein kolmen kuukauden ajan, huomaan, että ilman kotiruokapingottamistakin ollaan jouduttu turvautumaan purkkiruokiin vain kaksi kertaa. Yhdellä pitkällä lomamatkalla ja kerran kaupungilla, kun eväitä ei ollut mukana ja olikin niin kivaa, ettei maltettu palata ruoka-ajaksi kotiin. Jääpalamuoteissa ja silikonisissa muffinssivuoissa pakastetuista soseista ja pieniin minigrip-pusseihin pakastetuista marjoista sekä lisäkkeistä, kuten hirssistä, tofusta ja riisistä, on helppo miksata ruuat kotiolojen lisäksi myös evääksi. Kun eväsrasiaan paiskoo jäisten sosepalasten lisäksi mausteet, sapuska säilyy hyvänä ruoka-aikaan asti, jolloin sitä ei tarvitse kuin sulattaa ja lämmittää mikrossa.

Jos oltaisiin alusta asti käytetty purkkiruokia, kotitekoiseen siirtyminen olisi voinut tuntua työläältä. Nyt purkkiruokamahdollisuutta ei edes ajattele, vaikka tokihan tässä hommaa on, niin kuin nyt ruuanlaitossa yleensäkin. Alussa ruokavaraston kartuttaminen vei monet illat ja välillä mysteeri-itkujaan itkevän unisen lapsen kanssa hermot ja porkkanat paloivat pohjaan. Nykyään kun pakkanen on pullollaan Minimen ruokia, varastojen täydentäminen vie noin yhden illan viikossa, jolloin teen muutamat ruoka-aineet soseeksi.
Hyvä blenderi tai monitoimikone on ehdoton vauvanruokia valmistettaessa, sillä paskalla vehkeellä ei tule kuin paskaa jälkeä, vitutus ja retki kaupan purkkiruokahyllylle. Meillä Kitchen Aidin blenderi on toiminut moitteettomasti. Kadehdin silti vähän vanhempieni Kenwoodin monitoimikonetta, jonka lisäosiin kuuluu ison blenderiastian lisäksi muun muassa parin desin blenderikippoja. Niiden ansiosta pientenkin annosten sekoittaminen ja hienontaminen onnistuu tuosta noin vain. Mummilassa ollessamme sillä tehtiin esimerkiksi vauvan oma mansikkasmoohtie ja soijarouhekesäkeitosta oma kerta-annoksensa ruokapöydän pienimmälle.

Blenderin lisäksi me ei olla tarvittu kuin kattila, höyrytysritilä, jääpalamuotteja, silikonisia muffinssivuokia ja riittävästi pakastintilaa. Toisin sanoen meillä on nyt pieni arkkupakastin tyylikkäästi keskellä olohuonetta.
Piheille ja biojätemääriä kauhisteleville kotitekoisen vauvanruuan etuna on se, että hukkaan menevä ruoka on vähäistä. Jäisiä ruuanpalasia voi ottaa sulamaan juuri sen verran kuin oma vauva yleensä syö. Kun aluksi alas menee vain muutamia lusikallisia, olisi kokonaisen vauvanruokapurkin avaaminen vääntänyt mun laihialaisen luonteeni kireälle.

Toki on vauvasta kiinni, mutta uskaltaisin myös väittää, että kotitekoisen ruuan ansiosta Minimen sapuskojen karkeutta on voitu lisätä nopeaan ja kotitekoisuuden ansiosta juuri Minimen omaan tahtiin. Nykyään voidaankin aterioida usein samaa tai osittain samaa ruokaa ihan koko perhe. Jos kaikki muut vauva-asiat ja -vaiheet ovat tuntuneet äärikuluttavilta, onneksemme Minime syö mitä vain hyvällä ruokahalulla. Ja kappas, eihän tätä sosesirkusta enää kestäkään kuin saman verran kuin savottaa on takana. Sitten toivomme istuvamme ruokapöytään yhteisen kattilan ääreen joka päivä. 
Perhe-elämä

Kiitokset isovanhemmille, tädeille, sedälle ja enolle

-->
Asua nyt anoppinsa, mutsinsa ja miehen siskon perheen kanssa samassa pihapiirissä, huhuh. Näin mä aikaisemmin kelailin, kun mietin menneiden aikojen maaseutuasumista. Pihojen talot muodostivat suljetun neliön, jonka sisässä monta sukupolvea asui yhdessä. Miten ahdistavaa ja tukahduttavaa! Tai sitten ei. Nyt mutsiuden myötä moinen asumistapa on ajatuksena myös turvallinen ja arkea helpottava.

Olimme Minimen kanssa pari viikkoa sitten pitkällä lomalla omien ja Lähiöjepen vanhempien luona Pohjanmaalla. Aikaisemmin reissut ilman Lähiöjeppeä ovat olleet kuluttavia, kun Minime on täysin vastuullani ilman tauon taukoa. Nyt symbioosi minun ja vauvan välillä ei ole enää niin tiivis, joten väliin pääsee myös muita. Mummia, mummua, paappaa, pappaa, tätejä, setää ja enoa.
Ja jumantsuikka, reissu oli oikeasti loma! Minä savusaunoin, sienestin, nukuin, istuuduin valmiiksi katettuihin ruokapöytiin, lilluin paljussa, kudoin, ompelin ja nautin viiniä. Ja tätä kaikkea ilman, että olin koko ajan jännittyneessä valmiustilassa syöksymässä suorittamaan vauvan parkaisemia vaatimuksia.
Miten paljon nautittavampaa arki olisikaan, kun ympärillä olisi se kuuluisa vauvaperheen tukiverkko. Meillä on onneksemme paljon ihania ja äärirakkaita ystäviä, mutta omia äitejä ja isiä on helpompi nakittaa vauva-asioissa. Toisin kuin suuri osa ystävistämme, he eivät ole noviiseja lapsimeiningissä ja he olisivat mielellään vauvavahteina silloin tällöin myös lauantai-iltaisin.
Mä olen hemmetin kateellinen lapsiperheille, joilla isovanhemmat asuvat samassa kaupungissa. Haaveilen huokaillen anopin laittamista sunnuntailounaista, joiden jälkeen voisi palata metrolla kotiin. Tai marjamehun keittämisestä äidin kanssa sillä aikaa, kun siskoni ja veljeni pitäisivät seuraa Minimelle. Lyhyen välimatkan takia mehut saisi kätevästi kannettua omaan pakkaseen. Suuremman tason unelmissa pääsisimme Lähiöjepen kanssa kahdestaan illalliselle, jolla söisimme rauhassa kolme ruokalajia, saisimme nauttia viiniä kuplivaan hiprakkaan asti ja pyrkisimme puhumaan kaikesta muusta paitsi vauvoista.

Onneksi yksi siskoistani asuu Helsingissä. Vain sisko osaa tuoda pyytämättä lähiön jääkaappiin valmistamansa lounaan juuri silloin, kun oma jaksaminen ei meinaa riittää. Siskon ansiosta ollaan käyty pari kertaa Lähiöjepen kanssa päiväleffassa. Sisko poikkeaa opiskelu- ja työkiireidensä keskellä vaikka vain tunniksi leikkimään Minimen kanssa, jotta me saisimme täydellä teholla siivottua kotimme, johon muuten vauvan kanssa menisi koko päivä. Siskon luo voi mennä vauvoineen yöksi ja syödä siskonpedillä röhnöttäen siskon tekemiä iltapalatacoja.
Se antaakin osviittaa siitä, miten helppoa ja ihanaa elämä olisikaan, jos siskon lisäksi kaikki lähisukulaiset asuisivat lähellä.  Se ei kuitenkaan elämäntilanteiden takia ole mahdollista, ainakaan juuri nyt. Minä pystyin lapsena pinkomaan talvipakkasillakin ilman takkia pihan poikki mummini luo. Jos tahdon Minimen näkevän isovanhempiaan, meidän on ostettava 130 euroa aikuishenkilöltä maksava menopaluu-lippu ja istuttava junassa yli kolme tuntia suuntaansa.

Ystäväni, äiti hänkin, kertoikin lähisukulaisten kaukana asumisen takia haaveilevansa perheellisten ystävien yhteisestä perhepiiristä. Muutamaksi pikkuasunnoksi remontoidusta kyläkoulusta, jossa ovet olisivat aina avoinna ja perheet söisivät vuorotellen toistensa luona. Lapset kasvaisivat siinä sivussa, eikä niitä tarvitsisi kasvattamalla kasvattaa.
Onkin outoa, että täällä kerroksittain muiden ihmisten kanssa asuessani olen alkanut kaivata yhteisöllisyyttä. En välttämättä todellisuudessa tahtoisi asua samassa pihapiirissä omien vanhempieni ja appivanhempieni kanssa. Mutta jo tieto siitä, että apu olisi vaikka keskellä yötä lähempänä kuin yli 400 kilometrin päässä, rauhoittaisi ja helpottaisi.
Kaupallinen yhteistyö

Ei enää ainuttakaan sukkahousutraumasukupolvea + arvonta

-->
Mä vihasin lapsena sukkahousuja. Ne kinnasivat ja hankasivat päällä, jäivät haaroista aina liian alas ja kuperkeikkoja tehdessä valuivat niin, että takapuoli näkyi. Suoraan pesusta päälle vedettäessä ne olivat kuivat koppurat, jotka raapivat ihoa. Niistä jäi raitaiset painaumat sääriin ja pois otettaessa ne pölisivät kuivaa ihoa.
Lapsuuden sukkahousutraumojen jälkeen menikin kauan, että tajusin jälleen sukkahousujen hienouden. Vähän sama juttu kuin hiihtämisen ja kesäkeiton kanssa. Mutta kinnaaviin ja kuiviin koppurasukkahousuihin en enää ikinä suostu koskemaan. Siksi ilmojen kylmetessä käärin jalkani Falken merinovillaisiin sukkahousuihin, joiden pehmeys, lämpö ja hyvä istuvuus saavat unohtamaan törkeän lähes 40 euron hinnan.
Että en tekisi Minimestä sukkahousuvihaajaa, hänen sukkapöksynsä eivät ole perittyjä tai käytettynä ostettuja koppuroita, vaan hankin ne poikkeuksellisesti aina uutena. H&M:n lasten sukkikset ovat olleet positiivinen yllätys, samaten Seppälän. Mutta eihän mulle ollut tullut mieleenkään, että oma sukkislempimerkkini valmistaa sukkahousuja myös lapsille.
Tämä paljastui vasta, kun Zalandosta otettiin yhteyttä ja ehdotettiin arvontaa. Selaillessani verkkokaupan tarjontaa pohtien, mitä haluaisin teille lukijoille arpoa, valikoimasta pomppasivat esiin pirteät ja stailit lasten sukkahousut. Ja kas, Falkethan ne!
Ensimmäisenä arvontapakettiin valikoituikin kahdet Falken sukkahousut, lilat sekä musta-valkoraitaiset. Niiden koko on isointa saatavissa olevaa, kokoa 80-92 (12-18 kuukautta), jotta ne olisivat passelit mahdollisimman monen lukijan lapselle. Pienimpien tyyppien kohdalla ne saa laittaa kaappiin odottamaan vauvan venähdystä.
Minime sai myös yhdet sukkahousut testattavaksi itselleen, samanlaiset kuin pakettiin valitsemani musta-valkoraidalliset. Ne ovat ihan ykköset! Materiaali on puuvillan ja polyamidin sekoitus, mutta ne ovat todella paksut, vähän kuin sellaiset jouluaikaan myytävät pörrösukat, mutta kokohousumallina. Eli just hyvät talvipökät.
Polvien kohdilta sukkahousujen kangas on vielä paksumpaa, joten aika monta konttauskilometriä näillä luulisi pääsevän ilman reikiä polvissa. Jalkapohjissa sukissa on jarruesteet. Raitakuviointi jatkuu kivasti takapuolen päälle asti, jolloin helman nouseminen korviin kuperkeikkoja tehdessä ei haittaa. Mun mielestä nämä ovat myös unisexit.
Sukkahousujen lisäksi kolmantena arvontapakettiin sujahti Käthe Kruse -räsynukke. Sen ikäsuositus on vastasyntyneestä alkaen, ja mä voisinkin kuvitella sen kiinnostavan ihan miniäkin tyyppiä. Eriväriset kankaat ovat kaikki erituntuisia ja nuken hiuksina on kangaspaloja, joita vauvan on kiva räpeltää. Jokainen, jonka vauva viettää tuntitolkulla aikaa tutkien pehmolelujen ja vaatteiden pesulappuja, tietää kyllä mistä puhun. Lisäjännityksenä räsynukke on nielaissut kulkusen, joten kilinääkin on luvassa. Zalandolta löytyy myös läjä muita Käthe Kruse -leluja, joista juurikin nuo räsymalliset miellyttävät silmääni.
Arvontapaketin yhteisarvo on 45,85 euroa. Paketin arvontaan voit osallistua jättämällä kommenttilootaan oman sukkahousumuistosi, nimimerkkisi sekä sähköpostiosoitteesi. Arvonta on päättynyt, kiitos superisti kaikille osallistujille huikeista sukkahousumuistoista! Voittajalle ilmoitettu henkilökohtaisesti ja lisäksi voittajan nimimerkki on julkaistu Lähiömutsin Facebook-sivuilla.
Kestovaipat

DIY: Kestovaipat

-->
Sain maalla käydessämme uuden ystävän. Olen tahtonut kaveerata saumurin kanssa jo vuositolkulla, mutta en ole saanut ketään esiliinaksi ensitreffeille tutustuttamaan meidät toisiimme. No nyt kannoin äitini saumurin ullakolta alas, konsultoin hankalakäyttöiseltä näyttävän kojeen omistajaa ja surrurur.
Eihän se ollut hankalaa ollenkaan! Jopa kymmenien nippelien kautta kulkevat langat pujottautuivat paikoilleen, eikä siihen tarvittu kuin muutama harkittu kirosana. Oi miksi me ei alettu tapailla jo aikaisemmin!
Hurmioituneena muutin vanhempieni ruokailutilan vaippaompelimoksi. Ison pöydän ääreen mahtuivat vastakkain uusi ystäväni saumuri ja vanha bestikseni ompelukone. Muun vapaan tilan vuorasin ullakolta löytyneillä kangaspaloilla ja netistä tulostamillani vaippakaavoilla.
Saumurin kanssa vaippojen teko onnistuu kätevämmin ja siistimmin, mutta pelkällä ompelukoneellakin homma onnistuu mainiosti. Mä en ole kuitenkaan uskaltanut vaippatehdasta aikaisemmin perustaa, sillä vasta nyt tuntuu, että tiedän, minkälaiset vaippamallit ja -materiaalit pelaavat parhaiten.
Pelit, vehkeet ja materiaalitietämys eivät kuitenkaan takaa onnistunutta lopputulosta. Ensimmäisenä surrautin röyhelöreunaisen sisävaipan. Niitä on ainakin ajatuksen tasolla helppo ja nopea tehdä saumurilla, ja lisäksi röyhelöiset lahkeensuut ovat mielestäni söpöt.
Jo kaavaa piirtäessäni vähän ihmettelin, että vaippa näyttäisi enemmän mallilta norsu kuin vauva. Ajattelin kuitenkin, että ehkä saumavarat ja kuminauhat imaisevat vaippaa kasaan. No kilinkassit, sellainen nätti vauvanorsun vaippa siitä tuli. Reilun kolmen tunnin sähläämisen ja perstuntumalla tuosta noin vähän -saumuroimisen jälkeen vaippa oli pienentynyt, mutta myös muuttunut vinkuraksi, jossa tarrat ja kuminauhat olivat missä sattuu. Ei siinä, koekäytön jälkeen toimivaksi (mummila-vaipaksi) sekin todettiin, joten en luovuttanut.
Seuraavaksi koitin sisätaskuvaippaa, sillä Kestovaippayhdistys ry tarjoili sellaisen kuvallisilla ja pilkuntarkoilla ohjeilla. Kiitos ompelu-urpoille tehdyn ohjeen, heti ensimmäinen onnistui. Toiseen uskalsin jo tehdä vähän muutoksia, ja tuhertamiseen käytetty aika tipahti vajaaseen pariin tuntiin vaipalta. Jotkut kuulemma tehtailevat vaipan puolessa tunnissa, mutta mä en kovallakaan harjoituksella kyllä moiseen kykenisi. Kestovaippojen suolaiset hinnat alkoivat just tuntua kohtuullisilta!
Jos vaippojen tekemiseen iski himo, ompelulapanen lähti täysin hallinnasta imujen kohdalla. Niitä on aivan luvattoman helppoa tehdä saumurilla. Surrautin vanhasta froteepyyhkeestä taittoimuja, jotka päivittäisen vaippashown esteettistä mielekkyyttä ajatellen päällystin vanhoilla kankailla. Lisäksi tein läjän lisäimuja, joiden sisälle ostin Eurokankaasta käytössä hyväksi todettua bambucollegea ja bambufroteeta. Nekin saivat päälleen jämäkankaiden palat, joiden kuosit ovat koristaneet lapsuudessa muun muassa mekkoani, nalleani, takkiani ja lakanoitani.
Seuraavaksi uskalsin koittaa kosteutta pitävän PUL-kankaan ompelemista. Tein siitä taskuvaipan hiljattain maailmaan pullahtaneelle pikkujätkälle. Hyvin on kuulemma toiminut, huh. Koekappaleen tekeminen lahjaksi on vähän riskaabelia.
Voisittekin te ystävät pullautella maailmaan lisää vauvoja, että olisi tyyppejä, joille vaippoja tehdä. Saumuri kun matkusti junassa mukanani lähiöön pitkäaikaislainaan ja uskollisen ompelukoneeni kaveriksi, mutta Minimen vaippavarastot ovat pikkuhiljaa täynnä.
Tai ehkä seuraavaksi alan tehtailla potkuhousuja. Sellaisia hyviä pitkulaisia retromallisia, joita on hankala löytää. Tai mekkoja. Siinä nyt on vaan se riski, että yöunet menevät, kun en pysty lopettamaan.
Kulttuuri

Papun pahvikirjat

-->
Kun Minime oli vielä minimpi kuin nyt, mä olin huolissani hänen haluttomuudestaan ottaa kirjallinen kulttuuri haltuun. Yritin lukea paksusivuisia pahvikirjoja vauva sylissäni, mutta tuloksena oli turhautunut kitinä alta kymmenen sekunnin. Paljon siistimpää oli tutustua asioihin, joista kuuluu rapina, pauke ja vinkuna.

Minä sisuunnuin. Meidän lapsesta ei tule niitä pösilöitä, jotka julkisesti ja vieläpä ylpeinä kertovat, etteivät ole eläessään lukeneet ainuttakaan kirjaa. Minime oli saatava hokaamaan kirjojen mahtavuus heti ja pian.

Kirjavalaistus tapahtui, kun toin kassan kautta kotiin Leena Junnilan mainion Kot! sanoo kana -kirjan. Olin aikaisemmin ihastellut Junnilan suunnittelemia katselukortteja, jotka selkeine muotoineen ja kirkkaine väreineen saavat pienenkin vauvan riemastumaan. Kot! sanoo kana -kirjassa sama veikeä kuvitus jatkuu.

Ihan mineistä minein vauva tykkää etenkin mustavalkoisista kuvioista, joita kirjan eläinkuvat sekä äänikuviot ovatkin. Ja johan tyyppi jaksoi yhtäkkiä repiä riemua kirjallisuudesta! Etenkin keltainen sivu täynnä tipuja saa edelleenkin kunnioitettavassa kahdeksan kuukauden iässä riemunapin pohjaan.

Kot! sanoo kana -kirja kuuluu WSOY:n Papu-pahvikirjastoon, johon kuuluu myös muita lystikkäitä kirjoja. Saimme testikuolattavaksi ja -luettavaksi WSOY:lta Vauva!- sekä Jekku ja kaverit -kirjat.
Vauva! on Katariina Koskisen söpö loru- ja paijauskirja, joka saa Minimen kihertämään innosta. Kirjan sivuilla erilaiset eläinhahmot kertovat loruillen, kuinka ihana kirjaa lukeva vauva onkaan. Tätä on mukava lukea yhdessä sohvan pehmoisiin tyynyihin uponneena, kun on aikaa vaihtaa neniä ja kutitella vauvan vatsaa.
Jekku ja kaverit -kirjan, Katariina Koskisen käsialaa sekin, koeluku on jäänyt lähinnä Minimen satunnaisen katselun ja maistelun tasolle. Jekkuilua sisältävä kirja aukeaa paremmin vanhemmille minityypeille, jotka hallitsevat jo alkeet puheesta ja perusopinnot järjellisestä ajattelusta. Kirjassa eläinhahmot väittävät olevansa jotain ihan muuta kuin oikeasti ovat. Lapsi voi itse etsiä kirjasta, kuka luikuria laskettelevan elikon sijaan oikeasti on esimerkiksi Kirahvi Ylä-Kaulanen tai Sammakko Loikkanen.

Kyllä siitä vielä kirjojen suurkuluttaja saadaan.  Kirjaston vip-jäsenyys hakuun vaan!
Helsinki

Mutsi ja vauva lomalla Helsingissä: Korkeasaari

-->
Mun suhtautuminen eläintarhoihin on kaksipiippuinen. Niissä eläimet on sullottu ahdistavan pieniin aitauksiin ja linnut häkkeihin, joissa lentäminen on hankalaa ja liitäminen mahdotonta. Kakarat hakkaavat tarhan asukkaiden aitausten turvalaseja vanhempien estämättä ääliömäistä toimintaa mitenkään.

Toisaalta eläintarhat ovat toiminnallaan pelastaneet lähes sukupuuttoon kuolleita lajeja. Lisäksi ne tuovat luonnonvaraisten eläinten kauneuden ja ihmeellisyyden perusjampankin ihasteltavaksi. Itse en ikinä unohda vierailua budapestiläisessä eläintarhassa, jonne Lähiöjeppe joutui maanitella mua monta päivää. Lopulta päädyimme yhden tarhan gorillan kanssa katselemaan toisiamme silmästä silmään vain lasiseinä välissämme. Se katse oli pysäyttävä, jopa hyytävä ja etenkin kunnioitusta herättävä.
Kun Minime kuluneen kesän aikana selvästi osoitti kiinnostusta kaikkea karvaista ja liikkuvaa kohtaan, päätimme, että olisi aika herättää hänen kunnioituksensa eläimiin kotikaupungin eläintarhassa, Korkeasaaressa.
Oli jännä retkeillä saaressa ensimmäistä kertaa mutsina. Eläinten sijaan mä olisin voinut viettää koko päivän seuraillen mielenkiinnolla muiden perheiden tapoja olla. Edelleenkin löytyi verta kuohuttavan paljon niitä kakaroita, jotka räkäiset nenät tarhojen laseissa kiinni hakkasivat pleksiä kiinnittääkseen eläinten huomion. Ja vanhemmat eivät kiinnitä kultaisten vesseleidensä toimintaan mitään huomiota. Vapaana kulkevat riikinkukkoparat saivat nekin lapsilta kyytiä lasten jahdatessa niitä takaa. Kyl maar mä niin moista ihmettelen.
Mutta onneksi löytyi myös niitä perheitä, joissa yksi lapsi kuvaa innolla perhosta, kun toinen juttelee hellästi papukaijan kanssa. Voi kun me osattaisiin tehdä kasvatuksessa sellaiset kikat, että tullaan kuulumaan tähän jälkimmäiseen jengiin. Niihin, joille eläimet eivät ole vain näyttelyapinoita ja hyödykkeitä, vaan osa maapalloa ja luontoa, jota pitää arvostaa ja josta täytyy pitää huolta.
Korkeasaaressa lasten ja eläinten välisen kunnioittavan suhteen pohjien luominen on tehty helpoksi. Sisäänpääsymaksu on alle 6-vuotiailta ilmainen. Saarelta voi lainata rattaat, mutta epätasaisen kulkumaaston takia mä suosittelen ehdottomasti kantoreppua. Ja koska jokaisen retken huippukohta on eväiden syöminen, saarelta löytyy viheriöitä, joille piknikvilttinsä levittää, puistonpenkkejä ja pöytiä sekä sisätiloja, joissa eväänsä nauttia. Niin ja toki ravintoloita, mutta ne kannattaa skipata kaiken muun paitsi jäätelön osalta.

Päivä kului hujauksessa Minimen tuijotellessa silmät ihmetyksestä ymmärykäisinä löntystelevää amurinleopardia ja heinää autuaana mutustelevaa myskihärkää. Omasta mielestäni kivointa oli kuitenkin katsella kanoja. Jep, kanoja. Jos vain olisi mahdollista, haluaisin takapihallemme tepastelemaan ja munimaan muutamat citykanat.
Jos sinua kiinnostaa kanojen sijaan enemmän isot kissapedot, kannattaa suunnata Korkeasaareen tulevana perjantaina, kun vietetään syksyn toista ja viimeistä Kissojen yötä. Saari on silloin auki kello 16–24, eli Kissalaakson asukkaiden aktiivisimpaan aikaan.

Viilenevässä syysillassa valoin ja elävin tulin koristeltu saari on edellisvuosien kokemuksen perusteella myös romanttisen kaunis, etenkin jos pysyttelee ruuhkaväylien ulkopuolella (esimerkiksi katsomassa kanoja). Ja lapsille ohjelmanumeroineen ja hämärän luoman ekstrajännityksen ansiosta vielä normaaliakin mielenkiintoisempi. Ehkä äksöniä riittää jopa niin paljon, ettei kukaan pölvästi mene niitä turvalaseja paukuttamaan kähmäisillä nyrkeillään.
Vauvan ensimmäinen vuosi

Vauvan kehitys: Minime 8 kuukautta

-->
Jokin maaginen raja on nyt ylitetty. Sen lisäksi, että Minime on nyt 8 kuukautta vanha ja korjatussa iässäkin puoli vuotta on täynnä, vauvaperhe-elämä on kuluneen kuun aikana helpottunut oleellisesti.
Menneet kuukaudet ovat olleet välillä kuluttavia ja haastavia, mutta nyt yhtäkkiä Minime on päättänyt, että päästetään toi mutsi vähän helpommalla. Hän enää vaadi mua kokonaan ja täysin vuorokauden jokaisena hetkenä. Kaverini sanoikin osuvasti, että napanuora taisi katketa vasta nyt.

Muutenkin kuun aikana on menty hurjasti eteenpäin uusien asioiden oppimisen ja hokaamisen kanssa. No, paitsi liikkumisen.

8 kuukauden iässä Minime:

- Jumittaa liikkumisen kanssa. Pyörii edelleen vatsallaan ollessaan lattialla näppärästi sinne ja tänne. Välillä silmäni välttäessä tyyppi on liikkunut hetkessä niin paljon, että olen varma mutsilta pimitetyistä konttaus-taidoista. Mutta ei, pitkän matkan ryömimisharjoitukset eivät ole edistyneet, saati konttaustreenit. Ei, vaikka käsien ja jalkojen liikkeet ovat jo niin kohdillaan, että jos tyyppi vain innostuisi, konttaus lähtisi tuosta noin vain.
- Viihtyy lattialla paremmin. Kymmenessä sekunnissa turhautumisitkusta paniikkihuutoon yltyvä protestointi lattialla oloa vastaan on helpottanut, V-I-H-D-O-I-N-K-I-N.  Olen kuullut, että koliikki-itku loppuu yleensä kuin seinään. Melkein samalla tavalla kävi tämän homman kanssa. Yhtenä päivänä tyyppi yhtäkkiä jaksoi keskittyä leluihinsa, eikä vaatinut heti päästä takaisin iholle. Toki välillä lattialla olo on turhautunutta kitinää, mutta se nyt ihan normaalia ja pientä verrattuna kuluneisiin kuukausiin.
 - Pusuttelee. Viime kuussa ilmaantuneen halaamis-taidon lisäksi nyt on alettu antaa pusuja. Koko naamalla antaumuksella annetuista ja kuolaa säästelemättä moiskautetuista märistä muiskusta saavat osansa niin vanhemmat, lelut kuin oma peilikuvakin.
- Istuu hetken ilman tukea. Ainakin jos joku hänet istumaan asettelee. Tasapainokaan ei ihan ole kohdillaan vielä, joten jonkun pitää olla ottamassa koppi, kun pötkylä alkaa huojua.

- On ottanut isoja harppauksia ääntelyssä. Murisemisen lisäksi suulla päristäminen ja kurlaaminen on ihan siisteintä ikinä.  Ääntelyrepertuaariin kuuluu lisäksi kiljahtelu, maiskuttelu ja ylipäätään kaiken kattava mölinä.
- Jokeltelee. Lempparihokemiin kuuluu etenkin tä-tä-tä-tä ja äpä-äpä-äpä. Lisäksi toistelee innolla myös sanasikermää äpyli. Mitä lie se sitten tarkoittaakaan.
- Sanoi ensisanansa. Joo joo, oltiin aluksi Lähiöjepen kanssa varmoja, että omiamme kuullaan tai ainakin sitä, mitä haluamme. Mutta uskottava se on: kishsa on yhtä kuin kissa. Mutta se ei koske kaikkia kissoja, vain raitainen Alma-kissamme on kishsa. Alman nähdessään kaikki muut touhut lopetetaan ja keskitytään hiljaa hokemaan kishsaa ja odottamaan ihastuneita hymyjä vanhemmilta moisen sanallisen urotyön edessä.
Kissa-sanan lisäksi voisimme vannoa, että tyyppi osaa kerätä pisteitä sanomalla äiti ja isi. Äithi- ja ishi-sanoja kuitenkin hoetaan niin varpaille kuin tutillekin, joten enemmän se on mun ja Lähiöjepen äiti- ja isi-sanojen hokemisen tulosta.
Tunnistaa myös sanan ainakin sanan vettä. Kysyttäessä haluatko vettä, tyyppi vetää huulet tötterölle odottamaan nokkamukia, vaikka mukia ei vielä olisikaan näköpiirissä.
- On hyppykeinun lumoissa. Kaikki kielletty on kivaa, kuten neuvolan terkkarien parjaama hyppykeinu. Keinussa tyypin koko paino on haarojen päällä (sekä jalkapohjien) ja lisäksi terkkarin mukaan kapistus voi paljon käytettynä aiheuttaa varvastusta. Erittäin pätevät syyt jättää keinu käyttämättä. Mutta kun sellainen nurkissa jo notkui perittynä, eikä meistä käyttäjistä ole tullut kieroon kasvaneita tai varpaillaan kävelijöitä, päätettiin, että jos nyt kuitenkin vähän.
Ja johan on Minimellä pomppufiilis! Musiikin tahtiin pomppiminen ja kujertaen laulaminen on ehkä siisteintä ikinä. Ja vanhemmista se, että hyppykeinu antaa hetken aikaa rauhassa vaikka vastata sähköposteihin. Yleensä pomppufiilis ja riemu kuitenkin tarttuu, eikä siinä enää malta sähköposteja naputella, kun pitää päästä mukaan pomppubailaamaan.

- Pyrkii tarttumaan kaikkeen ympärillään. Hoitopöytää on pitänyt uudelleen järjestellä (mikä pesukoneenpäällisen kokoisessa tilassa on melko haastavaa), sillä tyyppi ottaa kaiken suuhunsa ja paiskoo sen jälkeen maahan. Kylpylämpömittari onkin jo entinen mittari. Minime ehtii napata ohikulkiessa viherkasvista kukat ja sekunnin sadasosassa keskeneräisistä neuletöistä sukkapuikon.
- On taas kaveria rattaiden kanssa. Minimen ollessa neljän kuukauden ikäinen, alkoi hän yhtäkkiä saada hitonmoisia kauhuhepuleita vaunuissa ja rattaissa. Yrittämisen ja säätämisen jälkeen rattaat jäivät pölyyntymään pyöräkellariin, josta ne kaivettiin esiin muutaman kerran kuussa epäonnistuneita testiajoja varten. Luulen, että syynä panikointiin oli samoihin aikoihin tullut ahaa-elämys siitä, että hän on erillinen yksilö, eikä osa minua.
Noh, nyt ajatuksen kanssa taidetaan olla sinut, sillä rattaissa matkaaminen maittaa taas. Samaten kuin niissä nukkuminen. Nukkumattia ei haittaa edes kiesien pysähtyminen, kunhan ensin unenpäästä on saatu kiinni liikkeessä.

- Ei varsinaisesti vierasta. Mutta vieraan ihmisen lähettyvillä saattaa ujostella ja tunkea päänsä syvälle äidin tai isän kainaloon. Ja jos on väsy ja muutenkin harmitus, parku ei hellitä kuin tutun ihmisen sylissä.
- Alkaa ymmärtää päiväunien päälle. Reilu puolivuotta kestäneet väsytystaistelut päiväunien kanssa alkavat toivottavasti olla historiaa, jonka tahdon unohtaa nopeasti. Nykyään Minime kiskaisee ensimmäiset puolesta tunnista kahteen tuntiin kestävät unet noin aamuyhdeksältä. Jos vain on aikaa, mä koisin vieressä myös.
Päivän toisille unille Minime nukahtaa fiiliksen mukaan 11.30–13 aikaan ja posottaa menemään tunnista jopa reiluun kolmeen tuntiin. Fanfaarien ja serpentiinisateen paikka! Unet otetaan päivästä riippuen joko pinnasängyssä, nykyään myös rattaissa, repussa tai luksushetkinä jommankumman vanhemman tai superluksushetkinä molempien vanhempien vieressä. Pinnasängyssä joudutaan välillä harrastaa itkuista ja mun voimat vievää väsytystaistelua, mutta yhä useammin tyyppi ymmärtää jo päiväunien hienouden päälle.
Kolmannet lyhyet torkut otetaan päivällisen jälkeen kello 16–17 aikaan, mutta jos uni on maittanut päivällä hyvin, yleensä Minime skippaa nämä unet ja keskittyy elämöimiseen sen sijaan.
- Nukahtaa ja nukkuu upeasti yöunensa. Nukahtaa yöunille kello 20–21 välillä. Yleensä nukahtaa rinnalle, mutta tajuaa kyllä homman nimen, vaikka imetys ei olisikaan toiminut tainnuttajana ja hänet asetellaan valveilla pötkölleen pinnasänkyyn.
Yöunet maistuvat missä vain, kunhan ensin suoritetaan tappavan tylsät iltarutiinit mahdollisuuksien mukaan. Unet tulevat niin vieraassa vuokramökissä, kaverin luona sohvalla, äidin vieressä mummun ja pappan mökillä, matkapinnasängyssä mummilassa tai iltajunan penkille pedatussa pedissä.
Minime herää syömään kerran yössä, noin kello 3–4 aikaan, ja silmät kiinni suoritetun tehokkaan ruokailun jälkeen posottaa menemään noin kello 6–7 aamulla. Tiedän olevani onnekas ja voitte uskoa, että onnellinen tyypin hyvistä yöunista todellakin myös olen.
- Kehittää hienosti kulinaristisia aistejaan. Safkailu on onnistunut hienosti heti ensimmäisistä maistiaisista lähtien. Syö kiinteitä neljä kertaa päivässä – aamiaisen, luonaan, päivällisen ja iltapalan.
Taitaa digata intialaisista ruuista, sillä pitää etenkin kukkakaalista, perunasta, punaisista linsseistä ja mangosta. Lisäksi rakastaa marjoista etenkin vadelmaa ja mustikkaa. Puuroista tyypille maistuu hyvin kaikki riisi- ja kaurapuurosta ruis- ja tattaripuuroon. Välillä vetää enemmän puuroa kuin minä, enkä voi tajuta, mihin mahaan se kaikki oikein mahtuu.
Lisäksi imetyksiä kertyy päivässä 6–8 kertaa, joista kunnon sapuskoinnit sijoittuvat aamuun ja iltaan.
- Rakastaa kylpemistä, yhteisiä ruokahetkiä perheen kanssa, eläinten katselua ja paijaamista, musiikkia ja rytmiä, pomppimista, sylissä mönkimistä, pussailua ja halailua, nakuna pötköttelyä, kantorepussa kulkemista, vanhempiensa kavereiden luona vierailua, kiehnaamista sylissä vatsa vasten vatsaa, kukkuu-leikkejä, tanssimista, yhteisiä päiväunia äidin kanssa, rapisevia asioita, vatsan pöristämistä, ihon hipelöintiä, lennätysleikkejä sekä tietenkin ihmisiä, menoa, meininkiä ja äksöniä noin ylipäätään.

Kuvista nääääin iso kiitos siskolleni Susannalle!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe