Äitiys

Vauvatalven maisema


Helsingissä sataa lunta. Pienet hiutaleet kieppuvat tuulen mukana tarrautuen talojen suojaisiin räystäisiin ja katukivetyksen reunoihin. Osa hiutaleista löytää paikkansa myös kotitalomme edessä olevien mäntyjen oksilta. Jestas mikä flashback.

Mä olen tuijottanut noita lumisia mäntyjä koko viime talven. Pysyvä lumi saatiin Helsinkiin viime vuonna vasta tammikuussa, sinä yönä kun Minime syntyi. Lunta pyrytti niin, että samalla kun meidän pieni elämämme seisahtui vastasyntyneen ihmeen äärelle, koko pääkaupunkiseutukin jumittui hetkeksi.

Pieni ennenaikaisena syntynyt vauva vietti ensikuukausiensa aikana rinnalla suurimman osan ajasta. Joskus laskin, että imetin vuorokaudessa pätkittäin ja etenkin iltaisin välillä leffan mittaisissakin pätkissä yhteensä yli 10 tuntia. Välillä vauva torkahti rinnalle, mutta oli taas pian hamuamassa önisten maitoa.

Vaikka kuinka yritin välillä käyttää noita tunteja myös jotenkin hyödyksi esimerkiksi lukemalla, oli suorittajaminäni välillä pakko pysähtyä vain olemaan. Katselemaan tunneiksi ihmisenalkua – ja noita lumisia mäntyjä.
Kaupallinen yhteistyö

Papu-vaatemallisto ja rusettipipoista kauneimmat


Välillä se iskee. Pakko saada -materialismihimo. Näin syksyllä Facebookissa kuvan kaverini lapsesta, jolla oli kutreillaan upea rusettipipo. Kaunistus oli Papu-vaatemalliston luomus, mutta niitä oli tuolloin valmistettu vain muutama maistiaiskappale näyttämään Tampereen Designtorin kävijöille, mitä tuleman pitää myöhemmin lanseerattavassa mallistossa.

En kuitenkaan luovuttanut, ja armotonta googlausta ja muutamaa sähköpostia myöhemmin meille oli tulossa pipoja peräti kaksin kappalein, toinen Minimelle ja toinen itselleni. Urpouden äärellä siis ollaan samanlaisine vermeinemme, mutta onhan se nyt päheä koristamassa isompaakin päätä!
Oma piponi on näkynyt postauksissa muutaman kerran, ja rusetin vilahtaminen on saanut kommenttiosiossa aikaan mistä noita saa -huokailuja. No nyt voin ilokseni kertoa, että mallisto tulee vihdoin joulukuun aikana virallisesti myyntiin, joten muutkin saavat rusettihimonsa helpommin tyydytettyä niin halutessaan.

Lasten pipoja on ainakin kahdessa koossa, joista se pienempi oli jo liian nafti Minimelle. Onneksi papulaiset ymmärsivät pulman, ja Kusti polki Minimelle myös isomman version. Se taas on vielä vähän turhan iso, mutta luulisin sen olevan ensi keväänä just passeli. Oman piponi pyysin tekemään reilussa koossa, joten se onkin mukavasti lökö, eikä maar salettiin pipo kiristä. Lasten pipon hinta on 24 euroa, aikuisten 28 euroa.
Pipojen lisäksi Papun mallistoon kuuluu pääosin sertifioidusta luomupuuvillatrikoosta valmistettuja bodyja, paitoja, legginssejä ja mekkoja. Ne näyttävät niin pehmoisilta ja mukavilta, että haluan myös niistä aikuisten kokoja! Hennon kauniissa printissä seikkailee nappeja rakastava lintu nimeltä Papu. Printti on Kanelimaa-blogin Hanna-Riikan käsialaa.

Osa Papun tuotteista valmistetaan Portugalissa ja osa Suomessa lähituotantona. Kokoja vaatteista löytyy välillä 50/56–122/128.  Kyllä huomaa, että  tuotesuunnittelusta vastaava Anna on äiti itsekin, sillä vaatteissa olevat käännettävät resorit ja bodyjen tuplanepparit pidentävät tuotteen käyttöikää. Plussaa myös bodyihin valituista päänteistä. Tuo malli kun on mielestäni ehdottomasti toimivin.
Papun jälleenmyyjät selviävät paremmin ennen joulua, mutta ainakin Kanelikaupasta niitä saa. Lisäsi niitä saa hamstrattua Torikortteleiden joulutorilta Helsingistä lauantaina 8. joulukuuta kello 10–17, Korjaamon Joulumyyjäisistä Helsingistä 15.–16. joulukuuta kello 11–17 ja Tampereen Designjoulutorilta sunnuntaina 9. joulukuuta kello 11–18.

Yhden onnettaren suosikin on myös mahdollista saada se muutaman kerran Minimen päähän mallattu pienempi lasten pipo oman muppelonsa päätä koristamaan. Vaikka joululahjaksi. Sopiipa se mielestäni myös annettavaksi vaikka nimiäis- tai ristiäislahjana. Ylimääräisen pipon arvonta löytyy Lähiömutsin Facebook-sivuilta
Kantaminen

Kantoreppuottelu: Tula vastaan Ergo


Tämän vuoden Kantokiertue on nyt ohitse, ja monissa blogissa komeilleen laina-Tulan seuraava etappi on Ipanaisen Annin suorittama hyväntekeväisyyshuutokauppa.

Lähiön kahden viikon testiaikana pallokuosinen Tula nähtiin niin pyykkituvassa, imurointiapurina, ruokakaupassa, kaupungilla, maalla, päiväunipesänä, matkustamassa julkisilla ja pieneen tilaan menevänä siirtymäapurina automatkoilla. Samoissa puuhissa siis kuin kauhtunut ja uskollinen kantojuhta-Ergomme on toiminut kuluneen reilun puolen vuoden ajan.

En voikaan vertailla Tulaa ja Ergoa puolueettomasti, sillä Ergosta on ollut niin iso apu haastavan vauvan kanssa säätäessä, että tunnen olevani sille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Tässä kuitenkin kantoreppubattlen tulokset:
Kantotuntuma. Reput tuntuivat kannettaessa yllättävän samanlaisilta. Reput ovat yksinkertaisia ilman siellä täällä roikkuvia remmejä ja klipsejä. Lisäksi ne muutamat säädöt ja remmit ovat molemmissa suunnilleen samoissa kohdissa, joten vauvan kiepauttaminen Tulan kyytiin meni rutiinilla.

Sekä minä että Lähiöjeppe kiinnitettiin kuitenkin heti huomiota, että Tulassa kannettavan peppu ei asettunut heti eikä edes pienellä ”humpsauttamisella” nätisti kuoppaansa, vaan sitä sai venkslata sinne. Asettelun jälkeenkin tuntui, että Tulassa vauva ei istu yhtä hyvin ja peppu ei ole yhtä hienosti repun kuopassa kuin Ergossa.

Toisaalta Tulassa vauva tuntui istuvan jämäkämmin kiinni itsessä kuin Ergon kyydissä. Vasta reppukuvien asettelu vierekkäin paljasti itsellenikin, miten eri asennossa vauva reppujen kyydissä matkaa. Kuvista voisi päätellä, että Tulassa kannettavan paino jakaantuu paremmin kantavan lantiolle, kun taas Ergossa kantajan niska ja hartiat joutuvat koetukselle. En tiedä, ovatko hartiani terästä yli 10 kuukauden kantamisen jälkeen, sillä käytännössä en huomannut eroa. Oikeastaan Ergo tuntui miellyttävämmältä, mutta luulen sen johtuvan siitä, että se on muotoutunut ja pehmentynyt käytössä toisin kuin uudenkarhea Tula. Lähiöjeppe ehti testata Tulaa vain vähän, mutta uskaltaa silti väittää Tulan olevan hellempi kantajan hartioille.
Paneeli ja repun koko. Tulan istuinosassa oleva pussi lapsen pyllyä varten ei ole yhtä iso kuin Ergossa, mutta muuten repun paneeli on tilavampi. Tulassa paneeli yltää korkeammalle, mikä on iso plussa Ergoon verrattuna. Se tukee hyvin vielä kymmenkuisenkin lapsen niskaa nukkuessa, kun Ergossa joudun jo nykyään tukea nukkuvan beben niskaa varmuudeksi kädellä.

Lapsi ei myöskään koe Tulan kyydissä tarpeelliseksi (tai pääse) venkuloimaan itseään kummallisiin akrobatia-asentoihin, kuten Minimellä on Ergossa matkatessaan nykyään tapana. Pienempi vauva tietenkin hujahtaa repun uumeniin täysin, mutta niin on Ergonkin laita, enkä koe sitä huonoksi asiaksi. Ergossa tosin paneelin ylälaitaa pystyy halutessaan säätää aavistuksen alemmaksi.
Tulan paneeli on myös hivenen leveämpi, joten se tukee vanhemman lapsen jalkoja paremmin ja ulottui Minimellä lähes polvitaipeeseen asti. Toisaalta se tietenkin tarkoittaa sitä, Tulassa pienen vauvan jalat sojottavat kauemmin spagaatissa ennen kuin kasvavat tarpeeksi taittuakseen polvitaipeesta alas. Onko se hyvä vai huono, siihen pitäisi fysioterapeutin tai vastaavan ottaa kantaa.

Huppu. Mä en pidä kummankaan repun huppua mitenkään nerokkaasti suunniteltuna, mutta lienee tottumuskysymys, että Ergon huppu on mielestäni kahdesta ookoo-versiosta parempi. Ergossa huppu on ommeltuna kiinni, joten sen saa tarvittaessa näpsäkästi kiskaistua repun päällistaskusta antamaan suojaa nukkuvalle lapselle. Tulassa huppu on taas irrallinen, mikä yksinkertaistaa repun ulkonäköä silloin, kun huppua ei tarvita. Tulassa huppua säilytetään repun alaosassa olevassa pienessä taskussa ja se kiinnitetään reppuun neppareilla. Eli eipä Tulan hupun saaminen toimintavalmiuteen ole iso homma, mutta helpompaan konstiin tottuneelle se aiheuttaa just sen muutaman ylimääräisen ähinän.
Molempien huppujen kokoa voi säätää, mutta Tulassa säätövaraa on enemmän. Ergon huppu on kuitenkin isompi, mikä on mielestäni iso plussa. Tulan huppu tuntui kymmenkuiselle liian naftilta, sillä se ei antanut tarpeeksi näkösuojaa ja muutenkin tuntui kiristävän ikävästi.

Tulassa hupun kiinnittäminen näkösuojaksi on kuitenkin paljon kätevämpää. Hupun reunoissa olevat kuminauhalenksut vetäistään kiinni repussa oleviin koukkuihin. Egossa näkösuojan viritellään paikoilleen pitkillä naruilla, jotka kiepsaistaan repussa olevien lenksujen kautta ja kiinnitetään sopivaksi narussa olevilla neppareilla. Noin niin kuin käytännössä. Itselläni narut ovat aina solmussa, nepparit eivät pidä, eikä huppua tunnu saavan tarpeeksi kireälle. Toisin kuin Tulassa, Ergossa hupun varaan ei voikaan laskea lapsen pään tukemista, vaan se toimii vain näkösuojana.
Taskut. Tässä osiossa Ergo antaa Tulalle köniin yks-nolla. Tulassa on vain yksi tasku, mutta sinne ei mahdu jemmaan kuin repun huppu. Ergossa on oma taskunsa hupulle, mutta myös kohtalaisen tilava vetoketjullinen tasku pikkusälälle. Meillä siellä kulkee aina mukana Minimen aurinkolasit ja nenäliinapaketti, jotta ne ovat tarvittaessa käsillä.

Pikaisia kauppapyrähdyksiä varten Ergon taskuun mahtuisi myös isompikin lompakko, avaimet ja kännykkä. En kuitenkaan mielelläni kuljeta kännykkää kiinni lapsessa, joten omat säläni kuljetan pääsääntöisesti omassa veskassaan. Sen sijaan repun taskuun on näin talvella sisätiloihin mentäessä kätevä riisua lapselta ja itseltä hanskat, pipot ja kaulurit. Ulos mentäessä ne on kätevä ja nopea kiskaista sieltä taas päälle.
Ulkonäkö. Ergomme on ostettu käytettynä, joten mulla ei edes ole hajua, miltä kauhtunut viininpunainen on näyttänyt uutena. Vaikka mieluiten kulkisin reppurintamalla mustissa, haalistunut punainen on oikeastaan aika kivasti grunge. Tulan pallokuosi ei sekään iske ihan täysillä, mutta muuten uusi reppu näyttää tietenkin kehäraakki-Ergoon verrattuna siistiltä.

Molemmat reput ovat mukavan yksinkertaisia, eikä niissä ole ylimääräisiä härpättämiä kuten joissakin näkemissäni kantovälineissä, puhumattakaan rintarepuista. Tulan säätöosissa on kiinni pienet kumilenksut, joten ylimääräiset narut saa rullattua siististi kiinni ja pois roikkumasta. Jos siis käytännöllisyyttä, kuten tilavaa taskua ja reppuun kiinnitettyä huppua, ei lasketa, yksinkertaisuuden takia reppujen missikisan voittaa Tula.
Lopullinen voittaja. Jos olisimme nyt vastasyntyneen vanhempia ja valittavana olisi joko Tula tai Ergo, olisi valinta hankala. Lähiöjeppe nappaisi kuitenkin kantovälineeksi mieluiten Tulan. Se sopi hänen selälleen paremmin, ja hän koki muutenkin kantotuntuman jämäkämmäksi ja paremmaksi. Mä taasen olen niin kiintynyt pelastaja-Ergoomme, että en voi vastata kuin kierrellen, että jos Tulaan saisi kunnon säilytystaskun ja paremman hupun, valitsisin minäkin sen.

Jos sinäkin tahdot kokeilla Tulaa, Ipanaisen kautta saat Tulan lainaan postikuluja vastaan kahdeksi viikoksi kerrallaan.
Mikä kantoreppu tai -liina teillä on voittanut kantovälineiden paremmuusottelun? 
Minä

Mutsi meikittä


Mä haen lukemiltani blogeilta karkeasti kahtia jaoteltuna arkirealismia ja toisaalta haavekuvia. Jos ajatellaan omaa genreäni, mutsiblogeja, musta on hauska lukea ja nähdä, että joku muukin huomaa vasta tärkeässä tapaamisessa ollessaan, että paidassa on puuroklimppejä, räkää ja maitotahroja. Toisaalta musta on ihanaa haaveilla ja inspiroitua kuvien kautta seesteisestä lapsiperhearjesta, jossa aurinko paistaa aina juuri oikeassa kulmassa pöydällä oleviin leikkokukkiin, ja jossa puhtaat pyykkiläjätkin näyttävät viikattuina kauniilta taideteoksilta. Mutta samalla tiedän, että arkikaaos-bloggaajalla on välillä päällä myös puhdas paita ja että seesteinen arki -bloggaajalla on välillä myös likapyykkivuoria ja nuupahtaineita kukkia.

Joillakin menee kuitenkin välillä puuroklimpit ja leikkokukka-asetelmat sekaisin. Siksi Tyyliä metsästämässä -blogin Veera kirjoitti blogissaan manifestin normaaliuden puolesta. Etenkin tyyli- ja kauneusblogien kommenttiosioissa kun on huomattavissa, että vain virheettömyys kelpaa. Veera haastoikin bloggaajat läväytämään näkyviin itestään kuvan ilman meikkiä ja photoshoppausta. Muistutuksena siitä, että jokaisen blogin takana on ihminen.

Mutsiblogeissa on homma on tietenkin vähän eri, sillä harvoinpa sitä täydessä tällingissä siellä hiekkiksen reunalla hytistään. Itsekin näytän meikitöntä naamaa harva se postaus. Nykyään harventuvaan tahtiin, joka onnekseni kertoo luultavasti siitä, että tätä nykyä on jo halutessaan aikaa meikata ja pestä hiukset.

Mutta nappaisinpa kuitenkin tänään aamulla Nooran henkilökohtaisesti haastamana kuvan itsestäni. Vaikka huijaankin törkeästi, sillä mun nysien räpsyttimien tilalla on tällä hetkellä ripsipidennykset. Hujauksen takia vein homman vähän pidemmälle ja valitsen vielä toisenkin kuvan. Sillä haasteen ajatusta rikkoen otin tästäkin tilanteesta monta kuvaa, joista voisin valita sen parhaan. Se on ylimmäisenä. Tässä kuitenkin vielä kuva, jonka olisin normaalisti jo deletoinut. Se kaikista rumin.
Siinä näkyy se sama kuin ylimmässäkin – kuumeinen fiilis, flunsaisen vauvan järjestämän levottoman yön jälkeinen olo, väsymys ja harjaamattomat hiukset. Mutta lisäksi siinä näkyy alleviivattuna ruma nenäni, mustapäät, hirvittävän kokoiset ihohuokoset, olemattomat huuleni, pitkulainen päänmallini ja lättänät hiukset, jotka eivät saa mua näyttämään toiveeni mukaisesti huolettomalta kukkaistytöltä vaan heavymetallibändäriltä, jolta on hymy mennyt pyllyyn. Normaalisti siinä kaikista kauheimmassa kuvassa pitäisi vielä näkyä kaksoisleuka, muutama mehevä finni, selluliittinen iho ja hyytelönä höllyvä vatsa, mutta tänään kamera ja rajaus olivat suopeita noita vikojani kohtaan.

Vaikka mä blogini kuvissa en yritä kiillotella tietoisesti totuutta, juuri kuvia valikoimalla sitä kuitenkin teen. Ja vaikka en kuvaustilanteita varten ala siivota tai muuten lavastaa, siirrän kuvista sivuun taustalla näkyvän roskapussin, jos se ei olennaisesti kuulu postauksen kuvitukseen. Jos aikaa ja jaksamista on, joskus saatan kuvia vähän muokatakin. Mielelläni myös näytän sitä meikattua naamaa, vaikka kliseisesti olenkin sitä mieltä, että ihminen on kauneimmillaan saunapuhtaana.

Tämä jaabatus meni nyt vähän ohi blogini teeman, mutta ulkonäköpaineita luovan ilmapiirin keskellä aihe on tärkeä. Sillä onhan suurimmalla osalla teistä lukijoista siellä puurosta tahmea paita, mutta myös lapsi tai useampia, joiden pitää tietää kohtuuttoman isopäisten nukkejen ja hillittömällä haballa varustettujen supermieslelujen keskellä, että he ovat kauniita ja lumoavia juuri sellaisina kuin ovat. Niin kuin minäkin, kaikkine virheineni.
Lastentarvikkeet ja lelut

Puistokammoisen mutsin pelastus eli keinuntaväline sisätiloihin


Mummilani ison pihakoivun käppyräisessä oksassa oli sidottuna keinu. Istuimen pinnasta oli väri lähtenyt jo ajat sitten, ja keinun rispaantuneet narut oli vaihdettu useaan kertaan. Kesäisin kämmenet kasvattivat kovettumat niille kohdille, joista keinun narut kulkivat keinuessa. Joskus katselin keinusta piharakennuksen taakse laskeutuvaa aurinkoa ja maltoin juosta sisälle vasta hyttysten ilmaantuessa syömään paljaita sääriä.

Toisen mummilani pihaan paappani rakensi keinulaudan. Sen keskikohtana oli iso mäntytukki, ja keinun kyydissä nousi korkeammalle kuin missään leikkipuistojen laudoissa. Saatoimme keinua siinä siskoni kanssa aamusta iltaan. Välillä kävimme auttamassa navetassa tai syömässä mummini keittämän mannapuuron, mutta vielä ennen nukkumaanmenoa piti päästä keinumaan. Kun silmänsä sitten vihdoin malttoi vinttikamariin pedatussa sängyssä ummistaa, tuntui kuin edelleen keinuisi.
Keinumisessa on jotain hypnoottista ja rauhoittavaa. Toivottavasti vielä joskus jonkun kirpputorin nurkassa odottaa keinujaansa meille sopiva keinutuoli. Maalaisin sen kiiltävän mustaksi ja pehmusteeksi asettelisin ruusukuvioisen ristipistotyötyynyn. Keinussa kirjoittaisin, imettäisin, neuloisin, lukisin ja haaveilisin.

Mutsin ikioman keinutuolin lisäksi etsinnässä on ollut myös sisätiloihin sopiva keinu Minimelle, sillä äitinsä tapaan tyyppi rakastaa keinumista. Viime aikoihin asti keinuakseen on täytynyt uskaltaa avata leikkipuiston portit, ja siinä mennään edelleen mun epämukavuusalueelle. Karsinaan suljettuja äitejä, isiä ja lapsia välttääkseni olinkin jo melkein ostamassa muovikeinun, joka ulkona pelittää hyvin, mutta on sisätiloissa ruma.
Onnekseni apuun karautti kaikkien keinujien sankari, Oi mutsi mutsi, jolla oli kaksi maailman kauneinta keinua. Oli, nimittäin nyt niistä toinen on meillä. Ommis teki keinuttomasta kodista keinullisen vaihtamalla upean kirpputorilöytökeinunsa päivälliseen lähiön köökkissä. Kyllä nyt kelpaa, kiitos!

Edesmenneen Pampesa Oy:n nallekuvioinen laatikkokeinu on komea kuin mikä, ja Minimen mielestä täyttä hittikamaa. Tyyppi voisi keinua siinä aamusta iltaan. Mitä kovemmat vauhdit, sen kovempi täpinä.
Jos teilläkin on katossa keinun mentävä rako, mutta ei vintagekeinuja hamstraavia blogikollegoita, Suomessa valmistettu Pikku Piian muksukeinu näyttää toimivalta täpinän aiheuttajalta sekin, ja yksivärisenä läpäisee myös lähiön siedettävä lapsitarvike -ulkonäkötestin.
Kantaminen

Välineistön kuljetus lasta kantorepussa kantaessa


Eipä tule pakattua turhaa tavaraa. Se hyvä puoli kantorepulla lapsen kanssa kulkiessa on. Nimittäin kun vauvanhoitovälineistöpatteria ja muuta tilpehööriä ei voi pakata vaunujen tai rattaiden uumeniin, ne on kannettava mukana siinä missä kyydissä istuva lapsikin, kantajan kropan varassa.

Talvipukeutumisen ohella multa kysytään paljon tavaroiden kuljettamisesta, kun tulee puhe kantoreppuilusta tai -liinailusta. Ei mulla mitään maapallon kiertosuuntaa vaihtavaa ratkaisua ole tähänkään, mutta tässäpä silti mun tapani hoitaa asia.
Mä olen aina rakastanut reppuja. Mutta unohdin sen täysin, kun etsin hoitolaukkua, joka ei ulkonäöllään huutaisi veskan sisältävän puklurättejä ja kakkavaippoja. Olin niin jumittunut ajatukseen, että hoitolaukun on oltava laukku, etten tajunnut homman pelittävän repulla yhtä hyvin – ja etenkin kantovälineellä kulkiessa vielä paremmin.

Hoitolaukuksi lopulta valikoitunut Marimekon putkikassi on kyllä ihana, mutta kantaessa ääriepäkäytännöllinen. Silti mä kuljin kevääseen asti roikottaen pääsääntöisesti sitä toisessa kädessäni. Välillä käytin Fjällrävenin reppua*,mutta kun aluksi mukana piti kuljettaa myös rintapumppua, reppu ei ollut tarpeeksi tilava ja palasin aina takaisin laukkuun. Ei ihme, että niska ja käsi välillä sätivät kipua kilpaa keskenään.
Alkukesästä hormonihöyryt olivat tasaantuneet näemmä sen verran, että tulin järkiini ja pakkasin tarvikkeet lopullisesti reppuun. Tehtävään sopiva reppu löytyi Lähiöjepen kalastustarvikkeista. Siskoni miehen papan vanha ja komea eräreppu on kalastukseen juuri sopiva vedenpitävine materiaaleineen. Kantamiseen se oli kuitenkin hiostava, etenkin kun kesällä repun ja minun välissä ei ollut kuin muutama soiro kangasta.

Onnekseni siskoni löysi mulle kirpputorilta kahdella eurolla (!!) lähes samanlaisen erärepun tyylikkäine nahkaisine remmeineen, mutta materiaalina siinä on kauniisti kulunut armeijanvihreä puuvilla. Lempparireppuainesta! Repun taskuihin voi sujauttaa pienemmät tarvikkeet ja reppu itsessään imaisee sisäänsä kestovaipat, vaihtovaatteet, eväät ja mahdolliset pikkuostokset.
Toinen käytössä oleva hoitoreppu on sekin kirpputorilta kahden euron hintaan löydetty. Se on mahtavan 70-lukulainen mutta samalla semisti ufo sukellusasukankaineen. Ja mikä hassuinta, se on ihan oikeasti hoitoreppu, sillä laukussa on Emmaljungan nahkalogo. Joskus on siis valmistettu ihka-aitoja hoitoreppuja! Reppu on logosta huolimatta ihan perusreppu kahdella sivutaskulla ja yhdellä sisätaskulla. Mutta sen verran lapsiperhenerokas se on, että repun kantohihnat saa liitettyä yhdeksi hihnaksi, jolloin repusta tulee laukku, jonka saa kätevästi kiinni vaunujen tai rattaiden työntöaisaan.

Mä säilytin ja kuljetin pitkään kaikki tavarat repussa, vaikka esimerkiksi kännykän soidessa tai kaupan kassalla lompakkoa kaivaessa jouduin ottaa repun selästä kaivaakseni omat tilpehöörini sen uumenista. Loppukesästä pää alkoi olla sen verran skarppi, että uskoin jo kykeneväni kuljettamaan mukanani ilman jonkun unohtamista sekä lapsen, repun että pienen laukun, jossa olisi vain ja ainoastaan mun tavaroitani. Tehtävään sopiva yksilö löytyi ruotsinlaivan tax-freestä. Tanskalainen Becksöndergaard-merkki ei ollut mulle entuudestaan tuttu, vaikka luulisi noin himottavalla nahkalaukkuvalikoimalla olevan!
Nyt mun omat tavarat kulkevat minilaukussa, joka tarvittaessa sujahtaa kulloinkin mukana olevan repun sisään. Ja kun matkaan lähden vain ja ainoastaan minä, nappaan mukaan vain minilaukun ja hämmästelen, miten kevyt olo onkaan. Koska on muuten aikamoinen kokoero meidän perheen naisten veskoissa!

Reppu ei tietenkään enää toimi, kun lasta alkaa kantaa takana. Mä kun en ainakaan halua kantaa tarvikereppua edessä, eli kantorepun ja tarvikerepun paikkojen vaihtaminen ei tule kyseeseen. Meidän Ergon reppuun on saatavilla pari kantoreppuun kiinnitettävää veskavaihtoehtoa, mutta en tiedä, miten käteviä ne ovat. Onko jollain vastaavista kokemusta?
Laukkupuolella taas ainakin Liinalapsella on saatavissa liinailukasseja, joiden leveä ja pehmeä kankainen kantohihna tasaa hyvin laukun painoa. Uskoisin myös, että liinailukassin leveän hihnan saa asteltua paremmin kuin kovan ja ohuen hihnan etenkin liinassa olevan lapsen kanssa. Kassi on kuitenkin liian hippi mun makuuni.

Yksi mielessä pyörinyt ratkaisu on vanha kunnon mummokärry, eli vedettävä ostoskärry. Mä olen vinksallaan mummoiluun päin, joten sopisi tyyliini hyvin! Tukholmassa asuva trendisetterini osasi myös kertoa, että Ruotsissa nuoret aikuiset vetävät perjantaisin viikonlopun luomuostoksensa ja -viininsä kotiin mummokärryissä. Saattaisinkin siis kerrankin olla puolivahingossa trendien aallonharjalla hankkimalla vedettävän ostoskärryn!
Kuvat: Andersen
Peruskärryjä löytyy kaupoista muutamalla kympillä, mutta mä olen käynyt fiilistelemässä saksalaisen Andersenin mummokärryjä. Kuoseja ja malleja on moneen makuun ja fiilikseen, vaikka itselleni iskevät parhaiten hillityt vaihtoehdot. Kärryn voi varustaa erilaisilla pyörillä, joista pienimmät sopivat kevyeen kaupunkishoppailuun ja isoimmat pärjäisivät varmaan jo melkein sienikorina maastossa.

Kärryihin on mahdollista saada myös erikoisempia ratkaisuja. Kärryn voi esimerkiksi varustaa kahden pyörän sijaan neljän pyörän systeemillä, jossa toisen pyöräparin saa vedettyä halutessaan esiin, jolloin kärryjä voi työntää edessään. Saapa kärryt lisäosilla kiinni myös fillariin. Hulvattomin pyörävaihtoehto on rappuspyörät, jolloin painavat ostokset saa rullattua rappusissa kätevästi ylös tai alas. Miksei tuollaista ole saatavissa lastenrattaisiin? Terveisin hissittömän talon ylimmän kerroksen asukas.

Minkälaisia tavarajuhtaratkaisuja teillä on kantoreppuiluun ja -liinailuun?
Lastenvaatteet

Minimen minit Converset


Minimen ensimmäiset kengät olivat vaaleanpunaiset Converse-tennarit. Ensiaskelia niillä ei otettu, mutta ensimmäiset bileensä – nimiäiset – hän bailasi Consuissaan. Juhlien jälkeen kengät vilahtelivat postauksissa Minimen jaloissa silloin tällöin. Ja aina kun kuvissa näkyi vaaleanpunaiset tennarit, joku teistä lukijoista kyseli kommenttiosiossa, mistä popoja saa.

Mä ostin Minimen kengät Itiksen Stockmannilta, enkä mä ole noita vauvakokoisia Converseja edelleenkään bongannut kuin Stockan hyllystä. Blogin kommenttiosiossa onkin harmiteltu, että Stockmannia ei löydy omalta kylältä, eikä täten myöskään minikokoisia Converseja.
Mutta nythän mä sen hokasin, kun tarpeeksi kauan tuijottelin omassa blogissani olevaa Stockmannin mainosta. Niillähän on nettikauppa! Ja kyllä, Converse-vauvantossuja* löytyy myös sieltä neljässä eri värissä. Banneri osaa myös kertoa, että popot saisi kotiinsa ilmaisella postitoimituksella 17. joulukuuta asti.

Minimen Converset ovat kokoa 17, ja ne jäivät pieniksi loppukesästä, kun tyyppi oli päälle 7-kuukautinen. Onhan neljänkympin hinta törkeästi kengistä, joita Minime ei oikeastaan edes tarvinnut. Töppösilläkin olisi pärjännyt mainiosti.
Mutta on se nyt päheetä, että ensimmäiset omat kengät ovat vaaleanpunaiset Converse-tennarit! Sen verran materialisti mä olen tyttäreni puolesta. Se on jopa niin päheetä, että vaikka popot nyt ovatkin jo pienet ja kuluneet, ne roikkuvat osana sisustusta eteisemme paraatipaikalla.

Kantaminen

Talvipukeutuminen lasta kantorepussa tai -liinassa kantaessa


Kun perheen minityyppi kulkee kantovälineessä, eteisen vaatekaapeilla seisoessa joutuu välillä rakennella päässään monimutkaista ulkovaatepalapeliä. Talvivauvan kanssa me jouduttiin heti pelin vaikeimmalle tasolle: kuinka pukea vauva ja kantaja pakkasella.

Nyt takana on kantamista neljänä vuodenaikana, ja vaikka mitään innovaatioita mulla ei olekaan tarjota, tässä lähiön vinkit pakkanen + kantoväline + vauva -yhtälön selvittämiseen oman vaatekaapin avulla, ilman erillisiä kantovaatteita. Nämä niksit toimivat parhaiten, kun lasta kannetaan edessä ja kun lapsi on alle 1-vuotias. Taaperon kanssa kun homma käy vähän hankalammaksi, kun lapsi tahtoo kävellä välillä jo itse ja muutenkin normitakin alla alkaa olla ahdasta.
Lapsen pukeutuminen:

Kantaessa lapsen vatsa ja rinta ovat vasten kantajaa, joten molemmilla on pakkasta vastaan tehokas henkilökohtainen lämmitin. Lisäksi reppu ja etenkin liina lämmittävän ja suojaavat tuulelta. Kun lapsi kiepsaistaan kantajan vaatteiden suojiin, häntä ei tarvitse pukea täysiin talvitamineisiin. Itse yllätyn joka kerta, miten vähällä vaatetuksella Minime pärjääkään, ja yleensä joudun vähentää hikiseltä tyypiltä ainakin kaulahuivin ja lisäksi avata omaa takkiani.

Helsingin alkutalvi on leuto, joten nyt marraskuussa lisään Minimelle sisävaatteiden päälle vain ohuen villahaalarin, joista Tuttan haalari on eniten käytössä. Materiaalilla on tässä väliä, ja paksumpi keinokuituinen haalari jää lämpimyydessään ja mukavuudessaan auttamatta kakkoseksi. Mä haaveilen löytäväni jostain edukkaasti haalarin, joka on omassa käytössäni superlämpimäksi todetusta merinovillasta valmistettu.
Haalarin jälkeen päähän kypärämyssy ja lakki sään mukaan, ja kaulaan kaulahuivi tai kauluri. Kaulan ja niskan suojaamiseen kannattaa kiinnittää erityshuomiota, sillä etenkin isommilla lapsilla ne jäävät repun ulkopuolelle. Käsiin kiskaistaan tumput, jalkoihin pitkävartiset villasukat ja tuulenpitävät jalkineet. Jalat ovat kaulan ja niskan ohella toinen kohta, joka on kannettavalla eniten säiden armoilla. Säärystimet on näppärä lisätä lämmitteeksi (Lähiksen simppeli säärystinohje tulossa, jahka prototyypit valmistuvat). Saamamme Stonzit ovat äärikätevät kantaessa, mutta pienemmillä vauvoilla äitiyspakkauksen töppösetkin pelittävät hyvin.

Jahka pakkanen kiristyy, vetäisen Minimen suojaksi vielä tarvittaessa paksut villahousut ja villatakin. Ohuemmat tumput voi vaihtaa lämpimimpiin ja kenkien sisälle lisätä lämmikettä. Stonzeihin on ostettavissa lämpimät sisukset, mutta perintölampaannahkatöppöset ajavat asian ehkä jopa lämpimämmin ja saletisti tyylikkäämmin.
Sisätiloihin siirryttäessä lapselta on helppo nappaista ylimääräiset asusteet pois, ja taas ulos mentäessä pukea ne takaisin.

Ulkoillessa me liikutaan nykyään yleensä rattailla, mutta jos jostain syystä lenkille on napattu kulkupeliksi kantoreppu, puen Minimelle suosiolla paksumman haalarin. Tuttan pehmohaalari* on tässä hommassa hyväksi todettu, ja olinkin onnekas löytäessäni siitä isomman koot täksi talveksi kolmella eurolla. Se on mukavampi sekä kantajalle että kannettavalle kuin remuamiseen tarkoitetut tekniset haalarit, mutta ei tietenkään yhtä lämmin ja tuulenpitävä.
Kantajan pukeutuminen:

Lastaan kantavan kannattaa omassakin pukeutumisessaan muistaa, että navanseutu muhii taatusti lämmössä, oli keli mikä tahansa. Tuskanhikiahdistuksen välttääkseen kannattaakin ensin pukea ylleen reppu lapsineen ja vasta sitten ruveta lisäämään kerroksia. Näin ylimääräiset vaateparret saa otettua helposti pois.
Ilmojen viiletessä mä otan ensimmäisenä syystakkien kanssa käyttöön American Apparellin rinkulahuivin, jota mulla on useampi kappale eri väreissä. Se on nerokas kankaanpalanen, sillä sen saa helposti kietaistua kahdeksikon mallisesti itsensä ja lapsen ympärille. Näin se suojaa kantajan kaulaa, lapsen niskaa ja jäljelle jäävän huivin saa vielä sullottua sykkyrälle kantajan ja lapsen väliin tukkimaan tie viimalta. Huivin saa nostettua myös antamaan lisälämpöä lapsen päähän, ja unien aikana napakka huivi tukee lapsen päätä, eikä repun huppua tarvitse ottaa esiin.
Seuraavaksi aletaan kääriytyä villaan. Mä olen aina tykännyt neuleista, joissa on epäsymmetriset roikkuvat helmat. Olen ollut tietämättäni kaukaa viisas, sillä ne ovat loistavia neuleita kantamiseen. Lempparini on siskoltani pitkäaikaislainassa oleva Ritva Fallan Marimekolle suunnittelema ohut villaneule. Samantapaisia neuleita Marimekolta saa käsittääkseni edelleen. Sen saa kiepsaistua kannettavan ympärille ja se pysyy paikoillaan vain pujottamalla helmat lävittäin. Loppusilaus pakettiin saadaan kantajan takista, jonka ei leudoilla keleillä kaupungilla pyörähtäessä tarvitse edes yltää kiinni. Riittää, että lapsen jalat ja kädet sujahtavat takin alle.
Kun ohut talvitakki ei enää riitä, vetäisen päälle paksusta superlämpimästä huovutetusta villasta tehdyn shaalin. Tässä postauksessa paremmin näkyvä shaalini on kirpparilta, mutta samantapaisia löytyy esimerkiksi käsityöläiskaupoista. Sen suojiin mahtuu kannettavakin, mutta shaalia on pidettävä koko ajan käsin lapsen ympärillä, joten ratkaisu sopii parhaiten kaupungilla pyörähtämiseen ja lähikaupassa piipahtamiseen. Mutta jos alla oleva takki mahtuu lapsen ympärille kiinni, shaali on loistava keino tuoda lisälämpöä kantopakkaukseen pidemmilläkin ulkoiluretkillä.

Toinen villainen ja kantamiseen soveltuva takkini on Zarasta vuosia sitten ostettu ruutukuvioinen takki. Sen saa vielä lähes 10-kiloisen kannettavan ympäri helposti. Koska takissa ei ole nappeja, kiinnitän sen virolaisesta käsityöliikkeestä ostamallani jättihakaneulalla. Käsittääkseni samanlaisia on tarjolla myös suomalaisissa liikkeissä. Tämä yhdistelmä näyttää mielestäni myös hyvältä, toisin kuin moni varsinainen kantotakkiratkaisu, saati omat viritelmäni.
Kun pakkanen kiristyy vielä, otetaan käyttöön jättimäinen teddytakki. Anoppi antoi sen pitkäaikaislainaan raskautta varten, mutta sen alle mahtuu myös vatsan ulkopuolelle siirtynyt lapsi. Mielestäni takki on mainio, mutta onhan se takin alle piiloutuneen vauvan kanssa aikamoinen möhkö. Viime talvena Minime hukkui teddyn alle niin, ettei koko bebeä näkynyt. Kaksi kertaa sainkin laitamyötäisissä olevilta kaduntallaajilta kuulla, että mulla on jumalattomat hyvät bosat.
Katujen jäätyessä kannattaa myös katsoa, millaiset kengät kantaja jalkoihinsa vetää. Pitoa kun pitää olla kahden ihmisen edestä. Mun oli tarkoitus jo viime talveksi hankkia nastalliset talvilenkkarit, mutta jotenkin se siinä hässäkässä jäi. Onneksi pysyin pystyssä. Nyt kuitenkin viimeistään aleista moiset kotiutan. Muut kengät saa turvallisiksi nopeasti ja halvalla liukuesteillä. Just ihanan mummoa!
Helsinki

Mutsi ja vauva lomalla Helsingissä: Dylan Milkin brunssi


No ei maar saanut meidän perheen päivänsankari tänään suunnitelmien mukaan kotibrunssia tuorepuristettuine appelsiinimehuineen ja vastapaistettuine croissantteineen. Palasimme koko poppoo eilen iltasella viikon reissusta niin väsyneinä, että edes ruokakaupassa ei jaksanut käydä.

Niinpä tänään jääkapista löytyi vain nahistunut purjo ja reunoistaan kovettunut goudapala. Eipä saatu kaupasta edes kakkuaineksia, kun 24 h Alepankin ovet olivat säpissä. Isänpäiväkukkina toimi olohuoneen pöydälle unohtuneet leikkokukat, joiden limaisessa vedessä lilluvat varret olivat jo homeessa.
Mutta onneksi ravintoloissa on varauduttu brunssien järjestämiseen vähän paremmin! Lähiöjeppe mieli Arabiassa sijaitsevaan Dylaniin, mutta sen kattaukset olivat tuttuun tapaan varattu loppuun. Mutta kappas, Dylanihan on tosiaan laajentanut lähelle metron päätepysäkkiä Ruoholahteen, josta löytyy Dylan Milk. Säkällä taisimme saada kattauksen viimeisen vapaana olleen pöydän.

Mä en ole mutsiuduttuani käynyt Arabian Dylanissa, mutta muistan, että siellä oli lapsiperhemeteliä just sen verran, että edellisillan skumppapullojen poksahtelujen aiheuttama olotila tuntui pahenevan. Myös Dylan Milk näyttää olevan lapsiperheiden suosiossa, sillä jokaisessa pöydässä istui aikuisten seurassa minityyppi tai pari. Netin pöytävarauksessakin pystyy erikseen ruksia mukana tulevan lapsia ja tarvittaessa tilata syöttötuolin valmiiksi.
Tunnelmallinen ja rauhaisa Milk ei Arabiasta tuttuun tapaan ole. Enemmänkin astetta tyylikkäämpi ja pirteämpi työmaaruokala. Muppeloita varten löytyy pieni (ja ainakin vielä poikkeuksellisen siisti) leikkinurkkaus, mutta hämmästyksekseni en ainakaan bongannut lastenhoitohuonetta. Vaikka Dylan nyt mutsiutuneen silmin onkin selkeästi perheravintola (miten en ole sitä aikaisemmin huomannut?!?), se ei onneksi tarkoita lasten menua nauravine nakkeineen.

Dylan Milkin brunssinoutopöydästä löytyy kattava salaattipöytä, joka ilahduttaa runsaudellaan myös maitotuotteita syövää vegeä. Sekäsyöjille kattauksessa oli tarjolla lihaa härästä broileriin. Tänään kokilla oli kuitenkin suolasirotin löyhässä, sillä esimerkiksi sienisalaatti oli jopa mun makuun liian suolaista. Lautaselle pystyi onneksi hamstrata myös rahkaa, jukurttia, mysliä ja hedelmiä, mutta kaiholla muistelin Arabian Dylanin parempaa valikoimaa. Tai sitten darrassa perusmyslikin maistuu paremmalta, hankala sanoa.
Brunssin 18 euron hinta on sienisalaatin tapaan vähän liian suolainen, mutta se tuntuu kohtuulliselta, jos mukana on alle kolmivuotiaita lapsia. He kun saavat kiskoa navan täyteen ilmaiseksi. 4–10-vuotiaat lapset syövät yhdeksällä eurolla. Minime pupelsi menemään hyvällä ruokahalulla etenkin karjalanpiirakkaa ja hedelmiä. Tyyppi viihtyi mainosti ja tutkaili syöttötuolistaan kiinnostuneena ympärillä häärääviä lapsia.

Ja saipa Lähiöjeppe isänpäivän kunniaksi jälkkäripöydästä myös kakkunsa. Toivon kuitenkin, että vasta ensi vuonna luodaan perheemme isänpäiväperinteet. Mä kun jotenkin kokisin, että juhlan kunniaksi illalliseksi voisi syödä jotain muuta kuin noutopitsaa. Vaikka tosin päivänsankaria se ei näyttänyt lainkaan haittaavan, ja hyvin maistui mullekin.

Muut Lähiömutsin vinkit äidin ja vauvan lomailuun Helsingissä löydät tagipilven kotikaupunkimatkailu-sanaa napauttamalla.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe