DIY

Unipesä Lähiössä

--> -->
Kun Minime päätti putkahtaa maailmaan raskausviikolla 34, ei meillä ollut kotona valmiina juuri mitään vauvaa varten. Eipä siinä, tyyppi pysyy tyytyväisenä tissillä ja rakkaudella, muu on vain plussaa siihen päälle.
Pikkusiskoni ja -veljeni käytössä olleen pinnasängyn olimme saaneet jo raskauden puolivälissä, mutta se kannettiin silloin suoraan ullakolle. Musta on pelottavaa, että jotkut vanhemmat petaavat vauvalleen sängyn valmiiksi jo ennen kuin mahaakaan näkyy. Meiningissä on kunnon kauhutarina-ainekset – siinähän oikein houkutellaan huonoa onnea raskaudelle. Ja ehtiihän pehmoinen vauvalinnake pölyyntyä pötsin kasvamista odottaessa.
Mutta nyt vihdoin sain Minimen unipesän valmiiksi. Olisi tietenkin voinut keksiä jotain tähdellisempääkin tekemistä – Minime kun ei nuku pinnasängyssä vaan välissämme. Nyt pinnasängyssä säilytetään lähinnä sinne tänne ajelehtivia puhtaan pyykin kasoja, jotka mä silitän ihan just. No onpa päheä pyykkinurkkaus sitten.
Starttasin pinnasänky prameaksi -projektin pinnasängynsuojuksista / laitapehmusteista. Yritin metsästää pupu- ja nallekuvioisten suojusten joukosta jotain graafista ja ryhdikästä, mutta metsästysretket olivat turhia. Harkitsin hetken, että olisin värjännyt Ikean valkoisen suojuksen vaikka tumman lilaksi, kirkkaan keltaiseksi tai vaaleanpunaiset mutsit järkyttäväksi mustaksi. Noita Ikean suojuksia kun tuli kirppareilla vastaan tuon tuosta.
Lopuilta päädyin ”uudelleen verhoilemaan” vanhan suojan Ikean alekankaalla ja mustalla kanttinauhalla. Musta-valkoinen kuviointi miellyttää pienenkin vauvan silmää ja kehystää komeasti monen kirjavat pussilakanat. Vasta asetellessani tekelettä sänkyyn, huomasin sen jäävän vajaaksi. Onneksi sängyn päät ovat umpinaiset, niin ei moinen haittaa kuin mutsin silmää.
Seuraava ongelma olikin pussilakanat. Lasten lakanoissa löytyy kivoja värikkäitä kuoseja, mutta vauvojen oletetaan kai nukkuvan makoisasti vain jos ympärillä on yliannostuksen verran hempeitä ällöpyllysävyjä. Suunnittelin ompelevani lakanat itse kierrätyskankaasta tai vaikka surauttavani yhdestä aikuisen pussilakanasta pari vauvakokoista. Hemtexin alelaarista löytyi kuitenkin jotakin ihanan raidallista. Minimen vihreä kapalopeitto on anoppini neuloma.
Pyjamabileseuraa Minimen pinnasänkyyn sen sijaan on jonoksi asti. Tällä kertaa kutsun ovat saaneet Hampurista hankkimani pöllötyyny, ystäviltämme lahjaksi saatu unipupu, äitini antama raitapaitapupu ja lettityttö, joka hänen oli ollut ”ihan pakko ostaa” siksi, että se muistuttaa minun vauva-aikojeni lempilelua, Lettipäätä.
Lettipää-nukke onkin kehystettynä Minimen sängyn yläpuolelle. Sen kanssa kaveeraa Amsterdamista hankittu kissakortti, joka muistutti aikoinaan haagilaisen opiskelijahuoneen seinällä kotona kehräävistä kissoistamme. Mukana on myös ystävämme, kulttuurigaselli Ainon, ottama kuva Minimestä. Tuorein hankinta on RK-designin käsinpainettu kuu-ukko -printti, jonka viiksien alla on hyvä vetäistä päikkärit. Minime ei vaan ole ihan vielä hokannut tätä asiaa.
Makuuhuoneemme verhot ovat eriparia. Vanhempien asukkaiden puolella hulmuaa valkoinen lakana, joka on saanut uuden tehtävän verhona. Minimen puolella kukkii Marimekon Siirtolapuutarha-kankaasta ommeltu verho. Vielä on testaamatta, mitenkähän psykedeelisiä unia näkee, kun tuota väriräjähdystä ennen nukahtamista tuijottelee lähietäisyydeltä. Jos meno Nukkumatin kanssa yltyy liian villiksi, tyynyn voi onneksi heittää toiselle puolelle sänkyä ja tyytyä tuijottelemaan valkoista seinää.
Verhon takaa kurkkii pupuvalaisin, jota himoitsin jo aikana ennen vauvaa, mutta kelasin sen menevän vähän liian Liisa Ihmemaassa -osastolle kolmikymppisen pariskunnan asunnossa. Mutta nyt mutsia sai leikittää ihan rauhassa. En mä itselleni vaan lapselle!
Maasta käsin meininkiä valvoo pinkki elefantti, jonka adoptoin Nürnbergiläisestä pikkuputiikista. Timanttisen meiningin kruunaa pinnasänkyyn lättäisty dimangitarra.
Anteeks mitä?

Kauhuelokuvissa

Kävimme tänään ensimmäistä kertaa vauvakinossa. Ja koko kolmen koplan yksimielinen mielipide on, että kerta oli myös viimeinen.
Vauvakinon idea on hieno, noin niin kuin teoriassa. Kerran kuukaudessa suurimpien paikkakuntien leffateatterit täyttyvät aikaisen näytösajankohdan takia pääsääntöisesti mutseista vauvat kainalossa. Näytettävät leffat ovat huttua, jota ei ihan täysillä aivoilla tarvitse seurata. Salissa on himmeä valaistus ja rainan voluumit ovat normaalia hiljaisemmalla. Paikalla on vaipanvaihtopisteet sponssikertakäyttövaippoineen ja mikrot.
Suhtauduin hommaan alunperinkin vähän skeptisesti. Lisäksi jännitystä aiheutti päätäni edelleen vaivaava läjäpäin mutseja ja vauvoja samassa tilassa -fobiani. Mutta hitto, olihan sitä nyt kokeiltava. Mahdollisuus löhötä leffateatterin punaisissa popcornin tuoksuisissa tuoleissa yhdessä Lähiöjepen kanssa olisi pieni matka entiseen elämäämme ennen vauvaa. Lisäksi ei tarvitsisi kelata, että onkohan kotona nyt kaikki hyvin, kun Minime pötköttelee mukana.
Meidän kokemuksella homman saa kuitenkin menemään kauhuleffasektorille tällä toimintamenetelmällä:
- Varmistaaksesi helvetillinen väsymys, mene edellisenä iltana nukkumaan aivan liian myöhään. Lisäksi pyri ajoittamaan leffailu sellaiseen päivään, jolloin vauvasi on päättänyt edellisenä yönä haluta syödä kuusi kertaa hitaaaasti ja nautiskellen.
- Juuri kun olette tekemässä lähtöä kotoa, huomaa että vauva on mystisesti onnistunut pissaamaan juuri vaihdetun vaipan, bodyn ja housut märiksi.
- Kiedo vauva kantoliinaan sidontaan, jota et ole käyttänyt aikaisemmin kuin muutaman kerran. Mieti koko ajan, kuinka vauvan raajat ovat nyt varmaan kierossa ja että pian se koko tyyppi lumpsahtaa jostain solmumytyn alta pois.
- Varmista itsesi ja vauvan tuskanhiki jo kotieteisessä pukemalla kevätsäähän ihan liikaa vaatetta.
- Saavu leffateatteriin juuri sinä päivänä, kun lafkassa on käynnissä väärä palohälytys. Kivasti menee kuulo vauvalta ja itseltä.
- Saa pieni sisäinen paniikkikohtaus mutsien ja vauvojen määrästä ympärilläsi.
- Yritä löytää paikka äitien, muutaman isän, vauvojen, edestakaisin juoksevien taaperoiden, vaunukoppien, sittereiden ja hoitolaukkujen keskeltä. 
- Varmistu siitä, että leffa on just niin turhanpäiväinen kuin odotitkin.
- Hämmästy miten paljon itkua ja meteliä lähtee salillisesta vauvoja.  Se nyt tosin oli odotettavissa ja ihan normaalia. Se sen sijaan ei ole, että vauvojen äidit puhuvat koko leffan ajan kovaan ääneen uusista potkupukuhankinnoistaan ja kerhosuunnitelmistaan kuin olisivat perhekahvilassa. Onneksi ne vähän väliä myös kommentoivat leffaa, niin tulee itsekin kiinnitettyä rainaan silloin tällöin huomiota.
 - Kehota miestäsi vaihtamaan vaippa vaipanvaihtopisteessä hänen suunnitteleman syliratkaisun sijaan. Kuiskaa ”mitä minä sanoin”, kun hetkeä myöhemmin miehen housut ja paita ovat pissassa.
- Pyri keskittymään leffaan edes katselemalla sen sisältämiä kauniita kuvia Intiasta. Huomaa epäonnistuvasi kerta toisensa jälkeen, kun silmät harhailevat ympärillä hääriviin äiteihin. Mikro kilahtaa, vaipan tarrakiinnitys repäistään auki ja itkeskelevälle naperolle lauletaan.
- Kun olette lähdössä salista, odota vauvasi järjestämää jokeria. Se voi olla meidän tapaan esimerkiksi yhtäkkiä kiljuvan itkun aloittava tyttö. Moiseen tottumattomana panikoi, pura kantoliina, yritä imettää, tarkista vaippa. Kun mitään syytä itkulle ei löydy, panikoi vähän lisää, peru päivän muut menot ja metroile kotiin.
Loppupäivä ja -ilta menikin tyynnytellessä luultavasti vatsakipuja itkevää Minimetä. Levolac oli lopulta taikasana. Minime taisikin siis vain yrittää viestittää, että hänenkin mielestään idea lähteä leffaan oli kertakaikkisen paska.
Vatsakivuista huolimatta Minime ei meinannut saada katsettaan irti Alexander Skarsgårdista. On se niin äidin tyttö!
Imetys

Imetysseuraa Vuoden mutsista

Vietin lähes koko viime viikon reilun 50 neliön alueella Herttoniemessä, varmistaakseni Minimen taudinselätyksen sataprosenttisuuden. Sen perusteella arvelen tietäväni hieman miltä Korkeasaaren naarasleijonasta tuntuu. Tyytyväisenä köllöttely hämää, sillä päänsä sisällä naaras miettii, miten voisi karata löntystelleen auringonlaskuun tai ainakin haukata palan jokaisesta häkin lähelle tulevasta.
Onneksi keskellä viikkoa pääsin naarasleijonien tapaamiseen ravintola Raflaan, jossa kekkeröitiin Vuoden Mutsi -kirjan julkkareita. Opuksen ovat pääsääntöisesti yöaikaan kirjoittaneet Project Maman Katja ja Salamatkustajan Satu. He ovat tehneet vauvaopashyllyille vaihtoehdon, jossa päästetään nolousikeestä ne äidit, jotka luulivat olevansa ainoat kuutamolla olevat mutsikokelaat. 
Katjaa (vas.) ja Satua (kesk.) haastatteli Kemikaalimutsi Noora.


Kirjassa kerrotaan mitä se vauvavuosi oikeasti on: hiivatulehduskierteitä, revenneitä välilihoja, syvää vitutusta, löysää vatsanahkaa, kuivia kausia makuuhuoneessa, rintatulehduksia, Kreikan velkaa suurempia univelkoja, mitä näitä nyt on. Mutta muistutetaan myös, että tästä kaikesta selviää hengissä (sekä mutsi että kersa) ja parhaimmat selviytymisnäkymät on, jos 24/7-pestinsä osaa välillä ottaa myös huumorilla.
Ovat ne ryökäleet osanneet piilottaa sinne ihan kuivakkaa asiaakin esimerkiksi lapsiperheiden etuuksiin liittyvästä byrokratiasta ja vauvavakuutuksista.
Opus on mainio lahja babyshowereihin tai vieminen tuoreelle mutsille. Kappaleet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, joten hormoneista ja väsymyksestä sekavat aivotkin pystyvät ottamaan sen vastaan.
Imettäessä se piti kiltisti seuraa, eikä loukkaantunut, vaikka joudun vähän väliä keskeyttää korjatakseni imuotetta, röyhtäyttääkseni, vastatakseni Minimen silmien napitukseen tai vaihtaakseni vaipan. Olen parin romaanin kanssa yrittänyt samaa, mutta yhteisymmärryksemme ei ole säilynyt paria kappaletta pidemmälle.
Asusteet

Tyylikkääksi naamioitu hoitolaukku

Hoitolaukku on asia, jonka hankkimista en edes tajunnut miettiä ennen kuin huomasin, että vaipat, harsot, pyyhkeet, pullot, rintapumppu, varavaatteet, kosteuspyyhkeet, tutit, rintakumit, hätäeväät ja muu käsittämätön vauvatavararepertuaari ei mahdukaan pikiriikkiseen käsilaukkuuni.
Oli siis hommattava laukku, jossa vauvatilpehööri kulkisi kätevästi mukana, mutta jonne mahtuisi myös mutsin tavarat. Jos joutuisin kanniskella vakiona kahta kassia, unohtaisin ennen pitkää toisen niistä kaupan kassalle tai taloyhtiön roskakatokseen.
Mutta voi vaaleanpunainen nallekuvio-oksennus sentään. Miksi suurin osa markkinoilla olevista hoitolaukuista sopisi äidin hartioita paremmin ihmiskunnan tyylittömimmät aikaansaannokset -näyttelyyn? Miksi hoitolaukkujen pitää rumalla ulkonäöllään huutaa, että tässä sitä kanniskellaan sinappikakkaisia vaippoja ja pukluisia harsoja?
Koska hoitolaukku tulee olemaan pääasiallinen veskani ainakin seuraavan vuoden ajan, tahdon että voin huoletta napata sen mukaani tyttöjen lounaalle ilman, että laukku levittää ulkonäöllään lapsiperheen arkea kymmenen metrin säteelle. 
Sen pitää myös olla toimiva, jotta pystyn yhdellä kädellä kaivamaan laukusta pyyhettä ja toisella kädellä yrittää estää kakkakatastrofin leviämistä ympäri kauppakeskuksen vessan seiniä. Materiaaliksi toivoin helppohoitoista ja pikku kolhuista vain paranevaa nahkaa. Väriksi vaunuihin mätsäävää mustaa.
Kuva: Storsak
Ainut hoitolaukku-kategorian alla myytävistä laukuista, joka läpäisi seulani oli Storsakin Sofia-laukku. Sen useat lokerot ja taskut saavat järjestelmällisyyttä himoavan mieleni hyrräämään, mutta ulkonäkö on vain ok-luokkaa. Ja kun hintaa kapistuksella on useampi sata euroa, laukku jäi hankkimatta.
Mutta miksipä laukun pitäisi olla vauvatuotteen hintalisällä varustettu veska, eikö ihan tavallisesta laukusta saisi kelvollisen vaipparahtarin? Tutkin nettikauppoja, Huutonettiä ja kiersin liikkeitä sekä kirpputoreja. Moni jäi kuitenkin harkinnan ulkopuolelle taskuttomuuden tai olkahihnattomuuden takia. 
Kuva: Asos
Himotusta aiheutti Asoksen keltainen päivän piristäjä, joka kuitenkin on harmikseni tekonahkaa. Saattaa myös olla, että jonain aamuna olo ei ole yhtään keltainen vaan enemmänkin kakanruskea. 
Tiger of Swedenin laukku oli juuri sopivan kokoinen, mutta ulkonäkö aavistuksen liian konservatiivinen makuuni.
Kuvat: Lumi
Lumin tyylikkäät laukut olisivat varmasti syöneet palaverimuistiinpanojen ja läppäreiden sijasta myös muutamat kestovaipat ja tuttipullot. Niistä puuttui kuitenkin se jokin.
Piecesiltä löytyi kaksi nahkalaukkua, joista toisen kotiuttamista jo vakavasti harkitsin. Ne olivat kuitenkin aavistuksen liian säkkejä. Parempi pitää laukku mahdollisimman pienenä, kun se kuitenkin tulee aina täytettyä äärimmilleen, koosta riippumatta.
Sitten poikkesin vaunulenkin ohessa Marimekon tehtaanmyymälään täällä Herttoniemessä. Siellä se pötkötteli hyllyssä yksinäisenä, näytekappalehintaan. Se ei ole kokonaan musta, mutta raitafaniuteni tietävät voivat aavistaa, että pöksyt pyörivät jaloissa, kun näin kuosin. 
Se ei ole nahkainen, mutta puuvillaisena sen voi heittää huoletta pesukoneeseen. Se istuu sitä Hello Kitty -kuvioista laukkua paremmin myös miehen olalle. 
Taskuja siinä on yllättävän monta, ja taskuvajeen yllättäessä käytetään erillisiä pussukoita. Hoitolaukkuihin yleensä kuuluvaa pullolämmitintä veskassa ei luonnollisestikaan ole, mutta enpä ole vielä moista tarvinnutkaan. Ja jos joskus tarve ilmenee, sellaisen saa ostettua erikseen esimerkiksi Gaudete Kidsistä
Kuva: Gaudete Kids
Ostohuuman jälki-imussa tajusin vasta pohtia, että mitäs sitten kun ollaan liikenteessä kantoliinalla. Silloinhan tavarat kulkevat kätevimmin ja helpoiten mukana, kun ne sijoittaa reppuun. Tähän mennessä olen kuitenkin laiskoina päivinä napannut Marimekon laukun ja roikottanut sitä epäkäytännöllisesti toisessa kädessä. Joinain päivinä jaksan pakata veskan liinailua varten erikseen. Silloin vaipat kulkevat luottoystäväni, Fjällrävenin repun, sisuksissa. 
Juhla

Nimiäiset

Juhlimme Minimen hienoa nimeä, ihan sitä virallisissa papereissa lukevaa, viime lauantaina. Vaikka etunimi on ollut kaikkien tiedossa jo laitokselta lähtien ja loput kaksi pienoisen väännön jälkeen kuukauden päivät, halusimme silti pistää kemut pystyyn. Mikä mainio tekosyy saada lähimmät perheenjäsenet ja ystäviä samaan pieneen kaksioon samaan aikaan! 
Kerroin jo aikaisemmassa postauksessa nimiäisistä, ja muutama lukija kertoi pohtivansa, miten järjestelyt onnistuvat, kun vieraissa on vanhoillisia, jotka odottavat ristiäisiä. Harmikseni myös meillä etukäteisvitutusta aiheuttivat jupinat vain nimiäisistä. ”Mitäs me nyt sitten sinne, ollaanhan me vauva jo nähty.” 
En nyt ala jeesustelemaan asiasta sen enempää, mutta ylipäätään risitäisistä tämän verran: jos on kristitty henkeen ja vereen, mikäs siinä sitten, mutta tapakasteen muksuilleen ottavat voisivat miettiä söpöä valkoista kastemekkoa pidemmälle kasteen merkitystä. Ainakin Hesarin kastetut-ilmoitusten perusteella suurin osa vauvoista ”sai kasteessa nimen”. Kasteessa on kyse jostain ihan muusta, kyllä pikkutyyppi saa nimen ihan ilman pään kasteluakin.
Meillä uskotaan, että Minimen kaukaiset esi-isät ovat olleet evoluutioteorian mukaan apinoita (kattokaa ny, onhan se ihan selvää) eikä Aatami ja sen kylkiluu. Me ei haluta iskeä pienen vauvan otsaan kastinmerkkiä suuntaan tai toiseen, vaan Minime saa itse vanhempana tahtonsa mukaan kaveerata vaikka Jeesuksen, Buddhan, Allahin, Äiti maan tai ihan vaan tiedemiesten kanssa.
Näissäkin juhlissa oli pastori, mutta se ryökäle notkui mieluiten vain noutopöydän kulmilla.
Että kemut nousisivat alentavalta vain nimiäiset -osastolta arvoiselleen juhla-asteikolle, askartelin viralliset kutsut suunniteltujen tekstareiden ja puhelinsoittojen sijaan. Kutsuissa toivotimme ihmiset tervetulleeksi nimiäisiin ja liittämään Minime osaksi sukujamme ja ystäväpiirejämme. Samassa muistutimme kuitenkin, että kaapeista ei tarvitse kaivaa sitä fiineintä kolttua tai päheintä kravattia, sillä juhlimme rennossa merkeissä. Varoitimme myös jo etukäteen, että kahvit, teet ja limonadit tarjotaan eriparikupeista, tiskipöydällä vallitsee kaaos ja että jälkiruokalautaset ovat takuulla vielä viime hetkellä hukassa. 
Jännittävää lisähaastetta juhlien järjestelyyn toi koko perheeseen viikkoa ennen juhlia iskenyt flunssa. Minime ja Lähiöjeppe onneksi säilyivät ilman kuumetta, mutta minä askartelin 38-asteen kuumepäissäni menu-listaa samalla kun niistin essun reunaan. Päivää ennen juhlia jouduimme kirjaimet RS otsissamme Minimen kanssa sairaalaan eristykseen. 
Hätiin kutsuttiin siskoni Nonnis miehensä AV:n kanssa. Minä ja Minime siis köllöttelimme sairaalan nojatuolissa torkkuen ja lehtiä lueskellen sillä aikaa kun Lähiöjeppe ja kotiorjiksi velvoitetut väänsivät kakkupohjia ja jynssäsivät vessanpyttyä. Ei tietenkään mikään paha diili mulle. Ja olinhan mä sentään monen asian ehtinyt kokata valmiiksi pakkaseen.
Juhlan sankari pääsi kemupäivänä onneksi päivälomalle sairaalasta ja edustamaan omiin karkeloihinsa. Lenssusta huolimatta tyttö oli pähein ja nätein bileprinsessa koko universumissa, tiätty. Marikalta saatua tylliunelmaa vietiin hörselöstä sopivasti rockimpaan suuntaan Riikan ja Terhin antamalla niittirannekkeella. Se on muuten Minimen ensimmäinen oma koru, vielä vain liian iso ranteeseen. Meneehän se onneksi kintuissakin. Juhlapopoiksi minä hankin sankarille Converset. 
Vaikka omassa lookissani huomio kiinnittyi niistämisestä hilseilevään nenääni, tuskanhikinäppylöihin ja sairaalalakanoiden kosteisiin hiuksiin muotoilemiin töyhtöihin, jotain mainittavaa habituksessani silti on. Mekkoni on nimittäin perintökamaa. Oma äitini piti sitä keväällä 1983 minun ristiäisissäni. Mä oon aika fiiliksissä tällaisista sukupolvien historiat yhteen sitovista jutuista. Ja etenkin fiiliksissä olen ylipäätään mekoista, joita naisella ei koskaan voi olla liikaa.
Äitini ja minä vuonna 1983.
Minä ja Minime vuonna 2012.
Juhlahumussa etukäteisvitutus ja illalla odottava sairaalapatja unohtuivat – vähänkö meillä on ihanat perheet ja ystävät ympärillämme! Pääohjelmanumerona juhlissa oli syöminen ja kadonneen istumapaikan metsästys. Meillä kun on vain muutama tuoli, mutta juhlijoita oli kolmisenkymmentä. 
Lisäksi pidimme nimiäisvisan, jossa vaadittiin tarkkaa tietämystä esimerkiksi nimenvalinnan takana olevista pohdinnoista, yösyötöistä ja kakkakoostumuksista. Ja jos ei näitä vielä tiennyt, vastauksia läpikäydessä valistettiin juhlakansaa vaikka puolipakolla. Ketä nyt ei kiinnostaisi, mitä Minimen mahassa tapahtuu sen jälkeen, kun imettävä äiti vetäisee pitsan valkosipulilla!
Kutsukorteissa pyysimme ihmisiä muistamaan Minimetä jollakin muistolla, jota päivänsankari voi tallenteiden kautta vaalia myöhemmin ja josta me muut pystyimme nauttia saman tien: laulu, puhe, runo, satu, leikki, tanssi tai vaikka jonglööraus. Saimme esimerkiksi nauttia Lähiöjepen Satu-siskon ja hänen poikiensa laulu- ja soitinesityksestä (helistimelläkin on hyvä heiluttaa tahtia). Se onnistui hienosti Skypen kautta, sillä lapsiperheessä on meininkiä ilman muksujen tuliaisina kotiin tuomaa rs-virustakin. 

Kuulimme myös useamman itse taiteillun runon, jotka saivat herkistymään ja nauramaan.  Minimen Birgit-mummu muisti pojantytärtään laululla. 

Ellalta ja Kallelta saimme koko perheelle tarkoitetun taikapussin. Siellä oli lappusille kirjoitettuna asioita, joita he toivovat Minimelle. Lisäksi pussista löytyi kuponkeja, joilla luvataan tarjota Lähiöjepelle yhdet paikallisessa, tehdä Lähiömutsille seuraa skumpalle, kirppiskierrokselle tai pitkälle lenkille (reklamoin ja sain luvan käyttää yhden sijasta nämä kaikki vaihtoehdot), hemmotella Minimetä sillä aikaa kun vanhemmat saavat tehdä kaksistaan mitä lystää, ja yksi kuponki oikeuttaa kolmen ruokalajin illalliseen ystäviemme luona (tän mä olen käyttänyt kyllä jo monta kertaa etukäteen, röyh ja kiitos).

Järjestelyyn tulleiden mutkien takia meinasimme melkein unohtaa kertoa muille vieraille, että keittiöorjiksi unohtuneet siskoni ja miehensä olivat tiskikoneentäyttäjiä tärkeämmässäkin rooleissa. He kun olivat suostuneet toimimaan Minimen haltijakummeina, kummituksina – mitä näitä nimityksiä nyt on – eli ihan viralliseksi askartelemaa todistustani myöten lupautuneet auttamaan Minimen kasvatuksessa eettisesti vastuuntuntoiseksi ihmiseksi.
Haltijakummit muistivat Minimetä ihanalla kummilahjalla, jossa on ripaus perinteistä kummilahjaa kauniissa ja tyylikkäässä paketissa. Iittalan isossa Vitriini-rasiassa arvoiselleen paikalle pääsevät Minimen korut ja muut aarteet tai vaikka se ensimmäinen hammas ja hiustupsu. Rasian yhteen reunaan on kaiverrettu Minimen koko nimi ja syntymäaika.
Juhlien jälkeen vaihdoimme Minimen kanssa verskat jalkaan ja otimme taksin takaisin Lastenklinikalle. Vaikka sairaalan muovipatja sai olon nihkeäksi, olo oli onnellinen. On upeata, että voimme kasvattaa Minimen kaikkein rakkaiden tukemana. Ja Minime on onnentyttö, että hänellä on heidät elämässään!


Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe