Vaatteet

Mutsi, olet puukenkiesi arvoinen

-->
Kaivelin kesäpopoja ullakolta, kun nykytilanne iski tajuntaan. Olen kopsutellut edelliskesät menemään Swedish Hasbeensin puukengissäni. Ainoat kengät varvassandaalien lisäksi, joissa varpaani viihtyvät mukisematta myös ilman sukkia. Niillä voi kipittää katukiveä ja tömistää metsätietä. Korot kulkevat kevyesti festareilla ja piknikeillä.
Vaan eivät enää. Vauva-arjessa korot eivät kopsu. En tahdo ottaa riskiä, että korko klompsahtaa alta juuri, kun olen nostamassa Minimetä tai kuljetan tyyppiä kantorepussa. Tasainen ja varma meininki sekä kengänpohja sen olla pitää.
Luulin jo pitäneeni tarpeeksi pitkän suruajan entisen elämäni vaikean ja kivuliaan saattohoidon aikana, mutta nyt otettiin taas takapakkia. Synkistelin pari päivää niinkin vakavan aiheen parissa kuin kenkien käyttökiellon.
Sitten päätin, että ei kesää ilman puukenkiä. Tilasin keltaiset kaunottaret sillä aina toimivalla tekosyyllä, että olen ne ansainnut. Olkoon vaikka myöhäinen äitienpäivälahja itselleni. Hyvä mä, hyvä mutsi! Kun enhän mä näitä ilman tätä äitiyshommaa olisi edes tarvinnut.
Uutuuttaan kopisevissa puukkareistani hehkuu 70-luvun vibat ja matala korko takaa sen, että homma menee just ihanasti mummoksi. Toivottavasti se varmistaa myös sen, että vaikka Minime tahtoisi joskus tulevaisuudessa omia muut puukenkäni itselleen, mulle jäävät nämä mummoversiot. Niillä voi sitten köpötellä terassille tilaamaan mummokavereiden kanssa pullon skumppaa. Sitten sitä aikaa luultavasti moiseen taas on. 
Ja sanon jo nyt, että kyllä, sinä mummo olet sen tosiaankin ansainnut.
Kaupunkiviljely

Metrolla kasvimaalle

-->
Meille ruuan alkuperällä on väliä. Ja etenkin sillä, että sapuskat eivät sisällä turhia myrkkyjä, lisäaineita ja muuta shaibaa. Raskausaikana aloin kiinnittää asiaan entistä enemmän huomiota, saihan sisälläni kasvava tyyppi osansa kaikesta hyvästä ja pahasta, mitä sisääni lappasin.
Ei me mitään ekojeesuksia sentään olla, mutta yritys ansaitsee papukaijamerkin. Pyrimme ostamaan luomua ja lähellä tuotettua, vaikka niiden hinnat välillä tuontimyrkkyjen rinnalla hirvittävätkin. Imetysaikana olen kärsinyt armottomasta makeanhimosta, jota eivät viinirypäleet ole koskaan aina riittäneet tyydyttämään. Lisäainerepsahduksia onkin tullut normaalia enemmän. Mutta nyt kun Minimen kiinteiden aloitus siintää reilun kuukauden päässä, ruuan alkuperä ja puhtaus ovat taas framilla ja tarkemmassa syynissä.
Siksi onkin siistiä, että meillä on taas tänä kesänä oma kasvimaa, Dodon järjestämä säkkikasvimaa. Omat vuokrasäkkimme sijaitsevat Kalasatamassa, joka on tällä hetkellä väliaikaansa elävä rakennustyömaa. Siellä graffitien, betonimurskan, laivaromujen ja  rakennusvaiheessa olevien kerrostalojen keskellä on meidän ja monen muun kaupunkiviljelijän pieni puutarha. 
Kausi startattiin virallisesti viime sunnuntaina, jolloin kylvimme maahan muun muassa erilaisia papuja, kesäkurpitsaa, sokerihernettä, avomaakurkkua ja yrttejä. Loppukesästä saammekin surauttaa Minimelle kesäkurpitsasoseet itse kasvatetuista kurpitsoista ja maustaa ne oman maan yrteillä. Laatutakuu ja varmuus safkan alkuperästä saletti!
Säkkiviljelmämme saavat olla paikallaan Kalasatamassa vielä muutaman vuoden, joten Minimekin saa kaupunkilaiskakarana tungettua kätensä multaan ja samalla oppii, miten siemenestä kasvaa ruokaa. Hykerryttävän ihana ajatus.
Siemenien itämistä odottaessa voi fiilistellä kuvia viime elokuulta, jolloin säkkiviljelmät antoivat satoaan.
Satoa lähti ikävästi myös muiden kuin viljelijöiden matkaan. Tahallisesti vai tahattomasti, en tiedä. Haluankin muistuttaa, että Kalasataman säkkiviljelmät eivät ole kaupunkilaisten vapaassa käytössä oleva kaupungin kasvimaa vaan kaupunkikasvimaa. Se tarkoittaa sitä, että viljelijät maksavat paikoista kaupungin järjestämine vesineen ja Dodon paikalle tuomine multineen vuokraa. Ihan kuten palstaviljelmilläkin. On kurjaa, että käyt koko kesän ajan kastelemassa, hoitamassa ja antamassa rakkautta minipuutarhallesi, mutta sadonkorjuun aikaan joku muu korjaa herkut.
Raskaus

Synnytysharjoitusväline

-->
Olin viime viikolla koluamassa Kruununhaan putiikkeja ja hörppimässä kaakaota viimeisillään raskaana olevan ystäväni kanssa. Meinasin vetää kaakaot väärään kurkkuun, kun hän kertoi tuoreesta hankinnastaan.
Hän oli tilannut synnytysharjoitusvälineen. Laitteen, joka näyttää ihan verenpainemittarin ja dildon yhdistelmältä. Dildo-osa tyrkätään tavaraan, minkä jälkeen pötkylään pumpataan asteittain lisää ilmaa. Eli siis asteittain venytetään värkkiä valmistautumaan synnytykseen. Toimenpidettä voi seurata numeroina mittarista.
Yskin kaakaota kurkustani ja nauroin kelatessani, miltä harjoittelu käytännössä näyttää. Kyseessä ei kuitenkaan ollut hormonihuuruisen tulevan äidin haksahdus johonkin hölmöön ostostelkkarishaibaan, vaan tämä venkula on kehitetty yhteistyössä gynekologien ja kätilöiden kanssa.
Vaikka paikkojen tahallinen venyttäminen tuntui aluksi päättömältä idealta, onhan siinä pointtinsa. Synnytyksessä alapää on kuitenkin auki kuin ladonovi, joten miksipä ei oven saranoita vähän öljyäisi etukäteen. Ei sitten koko värkki lähde saranoiltaan äksönin koittaessa synnytyslaitoksella.
Pötkylästä on kuulemma hyötyä myös synnytyksen jälkeen, kun ladonovi tahdotaan takaisin kiinni. Sillä kun voi kätevästi harjoitella lantionpohjan lihaksia. Kaltaiseni välinehifistelijä saisi ehkä lisäintoa laiskoihin jumppatuokioihin, kun mittarista saisi tutkailla, kuinka teräksisessä kunnossa tavara onkaan.
Tyrsk, lisää kaakaota väärään kurkkuun!
Perhe-elämä

Juoksutrikoosankarit ratkaisivat ongelman

-->
Tänään on todistettu, että kotimutsikin voi saada palkitsevia ahaa-elämyksiä. Olen parin viikon ajan ihmetellyt, stressannut ja itkenyt vaunulenkkejä, jotka ovat päivästä riippuen olleet matkoja helvetissä joko kitinällä tai huutoitkulla maustettuna.
Vaunut eivät ole koskaan olleet kantovälineissä viihtyvän Minimen lempparijuttu, mutta kyllä niissä silti on niinä viikon muutamina kotipäivinä vedetty päikkärit lenkin sivutuotteena. Aloin jo itkupelossa pohtia vaunujen jättämistä pölyyntymään pyöräkellariin, mutta mahdollisuus ottaa lenkin ohessa muutamat juoksuaskeleet sai miettimään asiaa uudelleen.
Koska vauvojen aivoituksiin ei ole opaskirjaa, jouduin suorittamaan monimutkaisen päättelytehtävän ilman apua kotimutseilun homehduttamissa aivoissani.
Johtuisiko se kuumuudesta? Vilukissana puen Minimelle välillä liikaa vaatetta, kun tyttö itse viihtyisi mieluiten ilkosillaan. Kuumat alkukesän päivät ja hiostava vaunukoppa eivät siis ole paras yhdistelmä rentoihin unihetkiin. Minime on lämpiminä päivinä kuitenkin köllötellyt kopassaan viltin alla paitasillaan, joten kuumuus tuskin raivon syynä on, ainakaan täysin. Tyyppi myös ottaa päikkärit tuosta noin vain kantovälineessä, vaikka sekä hänen että kantajan vaatteet liimaantuisivat hikisinä kiinni napaan.
Niin, miksi kantovälineessä uni tulee helpommin? Läheisyys on saletisti yksi syy. Minime tykkää olla lähellä, siihen on turvallista nukahtaa vaikka iltapäiväruuhkaisessa metrossa. Vaunuihin ei valitettavasti mahdu äiti köllöttelemään viereen, vaikka se niin siistiä olisikin. Niinpä olen pitänyt mahdollisuuksien mukaan vaunukopan näkösuojusta ylhäällä, että Minime on voinut yhdellä silmänraotuksella varmistua, että hänen vaununsa eivät ole muuttuneet itsekseen liikkuviksi Ritari Ässän KITT-vaunuiksi.
Tosiaan, Minime tykkää pällistellä ympärilleen muutenkin. Kantovälineessä hän chillailee coolisti, kun saa olla osa kaikkea, mitä äitikin tekee. Itkuraivarilenkeillä Minime on rauhoittunut, kun olen nostanut hänet syliin. Aina sekään ei ole auttanut tyynnyttämään, mutta metsän humisevat puut ovat saaneet hetkeksi unohtamaan, mikä äsken niin harmitti. Vaunuistahan ei näe kuin valkoisen kuomun. Ei kauaa jaksa kiinnostaa, ymmärrän.
Hitto, pitäisikö heivata vaunukoppa ullakolle, nostaa rattaiden selkänojaa vähän ylös ja laittaa Minime pötköttelemään siihen? Silloin ei olisi niin kuuma ja tärkeimpänä näkisi ympärilleen. Joo. Niinpä tänään takkusimme Lähiöjepen kanssa yhdistelmärattaiden säätöjen kanssa aikamme ja lopulta asetimme hänen majesteettinsa valtaistuimelleen. Jonkin aikaa Minime katseli kummastuneena, että mitäs tää nyt on. Kitisikin, mutta väsyään, joten se on normaalia.
Metsässä Minime tapitti silmät suurina auringossa tanssivia puunlehtiä. Rattaina kuomun saa vedettyä enemmän suojaamaan auringolta, joten kuomun eteen viritettävää näkösuojusta ei tarvittu pilaamaan Herttoniemen ja Viikin metsien tarjoamaa esitystä. Pikkuhiljaa rattaiden alla rapiseva hiekka ja mukavasti heiluva kyyti saivat matkustajan silmäluomet lurpsumaan. Tähän rumpujen pärinää: lopulta Minime nukahti. Problem solved!
On hämmentävää, miten paljon kiksejä voi saada siitä, että asiat ovat n o r m a a l i s t i . Että tässä sitä ollaan kävelyllä, lapsi nukkuu, eikä tarvitse pelkopersiissä ja hartiat stressistä korvissa odottaa, koska vaunuista kajahtaa. Yhden onnistuneen lenkin jälkeen ei tietenkään pitäisi mennä huutelemaan. Mutta hitto, meillä on jo niin iso vauva, että sitä ei huvita pikkuvauvojen vaunuissa makoilla. Vähän taas liikutuin, kun pian se menee jo kouluun ja sitä rataa.
Tämän postauksen yhteydessä haluan myös lähettää terveiset Helsingistä. Etenkin niille, joiden mielestä kaupunkilaiskakarat eivät ikinä opi tietämään, mistä lehmä pissii ja naudanjauheliha sekä maito tulee. Täällä, seitsemän kilometrin päässä Mannerheimintiestä, päärautatieasemasta ja Stockmannista, sen voi käydä tarkistamassa vaikka päivittäisellä kävelylenkillä.
Kirpputorit

Fisher Pricea ja lakanakuosia mutsin lapsuudesta

-->
Kun tein raskausaikana ensimmäisen tutkimusmatkani kauppojen leluhyllyille, uhosin, että niin kauan kuin minä saan yksinvaltiaana päättää, Minimen lelukavalkadiin ei muovia tule. Nyt olen kuitenkin löytänyt itseni kollaamasta kirppareita etsien omasta lapsuudestani tuttuja Fisher Pricen leluja.
Mikä lie nostalgianälkä tekee 70–80-luvun muovihärpäkkeistä mielessäni kauniita. Niiden kirkkaat värit, veikeät kuviot ja konstailematon meininki kuitenkin iskee. Sitä mieltä taitaa kuitenkin olla aika moni muukin kasarimutsi, sillä ainakaan Helsingin kirpputoreilta vanhaa ja hyväkuntoista Fisher Pricea ei ole vastaan tullut. Senkin kasarihamstraajat!
Onneksi onkin pikkukaupunkien ja maaseudun kirpputorit. Olimme pari viikkoa sitten Minimen kanssa käymässä Pohjanmaalla, jossa käy aina kirppistsäkä. Harmikseni en ehtinyt kollata kuin muutaman kirpputorin, mutta saalis oli just passeli muutenkin täpötäyteen rinkkaan.
Tästä ei pysty pitämään aikuinenkaan näppejään erossa!
Se kilisee, kolisee ja rätisee, mutta ei samalla hermoja raastavalla tavalla kuin digimölinää pitävät nykyvempaimet.
Minime ei härvelillä vielä itse osaa leikkiä, mutta jalat potkivat innostuksesta ja suu aukeaa hämmästyksestä, kun minä näytän mallia. 
Kirppiksien riemu onkin siinä, että ikinä ei tiedä mitä aarteita löytää tai löytääkö mitään. Toivottavasti jossakin löytäjäänsä odottavat vielä ainakin Fisher Pricen kassakone ja puhelin. Minime saa sitten niillä leikkiä dinosaurusten aikaa täällä sirukortti- iPhone-maailmassa. 
Kuva täältä
80-luvun muovin ja parin retropotkarin lisäksi lakeuden kirpputoreilta mukaan tarttui muutamat retrokuosiset lasten lakanat. Hintaa reilun euron verran kappaleelta. Pupukuosisesta onkin jo alkanut valmistua yöllisissä ompelusessioissa jotain uutta.
Äitiys

Kun ei äitiys ei ole ihanaa

-->
Tänään en ole voinut sanoa nauttivani äitiydestä. Tänään olisin voinut astua ulos mutsilahdiasta ovet paukkuen. Haistatella perään, että ikinä en tuu takaisin.
Lapsen itku on stressaavampaa kuin deadlineputket työssä, remontti tai suurten juhlien suunnittelu. Vaikka itkuhuudot kestävät lyhyemmän aikaa, niistä aiheutuvat henkiset romahdukset ja fyysiset pahoinvoinnit ovat kertarykäyksinä välillä liikaa.
Oman lapsen itku tuntuu painona rinnassa, kuristuksena kurkussa ja vatsan kohdilla meininki on kuin joku hosuisi avohaavassa sähkövatkaimen kanssa.
Minime aloitti hillittömän itkemisen aamupäiväisellä vaunulenkillä. Keskellä metsää. Viiltävää, hengästyttävää itkua. Onko sillä kuuma? Ehkä vähän, vähennän vaatteita. Onko vaippa märkä? Ei. Oisko nälkä, vaikka just enne lähtöä imetin? Ei. Väsy? Varmasti. Sylissä itku hellittää, mutta alkaa pian uudestaan.
Monta kilometriä muutama sata metriä kerrallaan, vauva syliin ja takaisin vaunuun. Itku yltyy ja yltyy. Siihen sattuu! Mikä sillä on? Joudun tosissani keskittymään, että pysyisin rauhallisena. Ohi kulkevat ihmiset katsovat pitkään ja selvästi pohtivat, mitä tuo äiti on lapselleen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tuskanhiki valuu pitkin selkää. Viikkojen aikana kertynyt väsymys ja ahdistus kerääntyvät yhdeksi kiviseksi möykyksi vatsaan.
Soitan kavereidensa kanssa reissussa olevalle Lähiöjepelle. Tarvitsen tukea, että en jättäisi vaunuja keskelle metsää. Miten helvetti sekin on aina reissussa juuri silloin, kun näitä päiviä on? Miksi minä en ole koskaan reissussa, miksi minä en pääse ottamaan henkeä? Panikoin ja haukun, vaikka itse olen sanonut, että sen pitäisi nähdä kavereitaan useammin, että jaksaa vauvaperhemeininkiä paremmin. Minä sen perhovavan ja viskipullon tarvitsisin tämän paskan sijaan! Siltikin vaikka en kalasta tai juo viskiä.
Syrjäisemmällä metsäpätkällä rojahdan pellon pientareelle ja itken. Niin kuin Minimekin. Miksi en osaa tulkita oman lapseni itkua, mikä sillä on? Miksi mieleeni tulee ajatuksia, joita ei ääneen uskalla sanoa? Miten olen näin paska äiti, että olen hermoraunio tunnin itkuhuudon jälkeen? Takaa lähestyy traktori ja joudun kokoamaan itseni. Kuljettaja pysähtyy kohdalleni ja sanoo, että nuo ovat tainneet tipahtaa sulta. Kauempana tiellä on takkini, vähän etäämpänä Minimen nalle. En ole itkulta huomannut niiden putoamista.
Vihdoin pääsemme kotiin ja otan Minimen rinnalle. Siihen se rauhoittuu. Nälkä sillä ei ole vieläkään, imee rinnalta vain lohtua ennen kuin nukahtaa. Ei kuulu kuin männyssä istuvan mustarastaan laulu ja Minimen itkun jälkeiset nikotukset. Miten kaukaiselta metsässä koetut ajatukset nyt tuntuvatkaan. Miten huonoa omatuntoa niistä koen.
Minime tahtoo olla rinta suussa, vaikka onkin puoliunessa eikä ota kuin muutaman unisen imaisun silloin tällöin. Itku alkaa heti, jos otan rinnan pois. Päätän tilata pitsan ja limun suoraan ovelle, se olkoon äidin maanantain lohtu. Syömme yhtä aikaa, Minime rinnalla, minä käsin pitsaa suuhuni lapaten.
Otamme yhdessä päiväunet, iho ihoa vasten, maitoa Minimen unisesta suupielestä päiväpeitolle valuen. Herään vasta, kun aurinko paistaa jo matalalta. Kolmannet päikkärini Minimen syntymän jälkeen. Pitäisi vissiin useamminkin. Minime hätkähtää hereille, kun yritän hissuksiin nousta ylös. Iltapesujen jälkeen syödään taas. Minime katsoo syvälle silmiin. Voi rakas lapsi, kun toivoisin tietäväni, mitä ajattelet.
Pitkistä päiväunista huolimatta Minime nukahtaa melkein saman tien yöunille pinnasänkyynsä. Hiukset pörröllä, kädet nyrkissä. Raskas päivä sekä äidille että vauvalle.
Perhe-elämä

Uusi vauva talossa – vierailuetiketti

-->
Tajuan vasta nyt mamalandiassa tarpoessani, miten pihalla aikaisemmin olin kohtutuoreen vauvan ja hänen vanhempiensa luona vierailuun liittyvissä käytännöissä ja ajatuksissa.

Yhden vauvan äidin kokemuksella väitän, että:

Kyllä ne tahtoo vieraita. Itse ajattelin aikaisemmin, että en uskalla ottaa juuri babyn maailmaan pyöräyttäneeseen äitiin yhteyttä. Luulin, että tuoreet vanhemmat tahtovat piehtaroida vauvatuoksussa keskenään. Väärin.

Olisi ollut pikkaisen orpoa istua synnärillä maitoinen sairaalamekko päällä ja katsoa puhelinta, joka ei soi. Ei vaikka ilouutista olisi jo rummutettu joka tuutista. Olisin ajatellut, että siellä ne ystävät nyt viettävät elämäänsä, johon minä en enää kuulu. Itselläni oli paniikinomainen tarve pitää yhteyttä vauvakuplan ulkopuoliseen maailmaan. Se oli ainut keino varmistaa, että vaikka kahden sijasta meitä onkin nyt kolme, olen silti olemassa vielä muutakin kuin äitinä. 
Kätilöopistolla vietetyn viikon aikana pyrinkin haalimaan vierailulle jokaisen ystävän ja perheenjäsenen, joka vain läpi tuulen ja lumituiskun paikalle pääsi. Jos synnytyssairaalasta voisi heittää pihalle venyvien ja paukkuvien vierailuaikojen takia, meidät luultavasti olisi heivattu kadulle niskaperseotteella.

Kotiin päästyämme oli ihana nähdä välillä ihmisiä, joilla oli ehjät sukkahousut ja ripsiväriä. Koska paukkuvat pakkaset muurasivat meidät ensimmäisinä viikkoina lähes kokonaan kotiin, oli elintärkeää saada ympärilleen ihmisiä, jotka puhuivat muustakin kuin imuotteesta ja napatyngän eritteistä.

Kysy lahjatoiveita. Pidin aikaisemmin lahjatoiveiden kysymistä yllätyksen vesittämisenä. Väärin, fiksua se on. Etenkin ensimmäisen lapsen saaneissa perheissä vauvavarustuksesta saattaa puuttua jotakin, jonka lahjaksi saaminen jelppaisi usvassa tarpovia vanhempia. 

Jos ei kysy, vaarana saattaa olla, että vie 56 senttisen potkupuvun, joita lipaston laatikossa on jo parikymmentä. Järkevät vanhemmat antavat lahjatoiveista vihiä kysyttäessä. Jokainen kun tietää, että vaikka sanoisi ”emme tarvitse lahjoja”, sitä untuvahiuksista uutta tyyppiä tahdotaan silti jotenkin muistaa.
Meillä on onneksi niin fiksuja ystäviä ja perheenjäseniä, että he osasivat tuoda just ihania lahjoja, joista jokainen on tullut tarpeeseen. Osa odottaa vielä ullakolla Minimen kasvamista ja kehittymistä. Me annoimme vihiä vauva-arsenaalin puutteista ja lisäksi paremmin tietävät osasivat lahjoa asioilla, joita emme silloin vielä tienneetkään tarvitsevamme.

Ota mukaan omat eväät. Anteeksi te ystäväni, jotka olette saaneet lapsen ennen minua. Ummikkouttani ilmestyin uutta tulokasta katsomaan ilman pullia ja voileipiä. Teillä oli pöytä katettuna minua varten, enkä nyt äitinä ymmärrä, miten siihen kykenitte.

Itse olisin kovasti tahtonut kestitä perheen uutta tulokasta katsomaan tulleita vieraita yltäkylläisesti. Muutaman kerran jotain aloinkin väkertää, mutta joko tein sen yöllä tai vaihtoehtoisesti sain homman valmiiksi vasta, kun vieraat saapuivat ja ottivat Minimen hetkeksi hoiviinsa. Lopulta nöyrryin ja ilmoitin aina etukäteen, että sapuskaa on pöydässä, mikäli vieraat kipaisevat tullessaan Alepan kautta. 
Pullan lisäksi voin vannoa tuoreiden vanhempien arvostavan tuliaisena tuotuja puolivalmisteita tai vaikka itse tehtyä makaronilaatikkoa, jonka saa pakkaseen odottamaan sitä päivää, kun vauvan mielestä mutsilla ja isillä on parempaakin tekemistä kuin ruuanlaitto.

Muista sisarukset ja lemmikkieläimet. Vauva-aviiseissa muistutetaan, että jos perheessä on vauvan lisäksi vanhempia sisaruksia, myös heitä kannattaa muistaa. He kun kuitenkin ovat huomiosta nyyttiä enemmän innoissaan.

Mä en ymmärrä, miten monilapsisissa perheissä oikein pärjätään. Musta kun tuntuu, että lopulta melko vähään tyytyväiset kissammekin ovat välillä ihan heitteillä. Peruspalvelut pelaavat jotenkuten, mutta menneitä ovat ne ajat, kun ehdin rauhassa istua kissa sylissä ja rapsuttaa pörröistä masua. 

Täällä minä murjotan eteisen kaapissa, kun kukaan ei ehdi leikkiä mun kanssa.
Onkin ihanaa, että vieraamme ovat ottaneet kissamme syleihinsä ja rapsuttaneet niin kauan, että karvakasoilla meinaa mennä mielihyvästä taju.

Kaappaa vauva itsellesi. Ennen äidiksi tuloani saatoin käydä moikkaamassa juuri maailmaan pullahtanutta vauvaa ilman, että otin vauvaa syliini kertaakaan. Ei siksi, että en olisi halunnut, ei todellakaan. Minä kun vain yksinkertaisesti luulin, että tuoreet vanhemmat haluavat kiehnata vauva-ajassa niin antaumuksella, että eivät tahdo luovuttaa perheensä uutukaista edes hetkeksi syleilyyni.

Väärin, väärin, väärin! Kiehnaaminen on kivaa, mutta kohtuus kaikessa. Alkuaikojen symbioosin keskellä oli mahtavaa, kun sai välillä käyttöönsä kaksi kättä. Kukaan paitsi äiti tai isä ei voi tajuta, miten siistiltä voikaan tuntua laittaa tiskejä koneeseen tai pedata sänky käyttäen sekä oikeaa että vasenta kättä ja tietäen, että joku muu pitää vauvalle seuraa. Älä siis vieraana tarjoudu siivoamaan kahvittelun jälkiä vaan nappaa vauva syliisi ja anna äidin tehdä se.
Ota syliin!
Niin ja kerro vieraana haluavasi ottaa lapsen syliisi. Tuoreet vanhemmat kun saattavat ajatella, että et tahdo kuolaista vauvaa sotkemaan vaaleaa silkkipaitaasi.

Ajoita vierailusi saunavuoroon. Puolituntinen saunavuoro saattaa olla ainut hetki viikkoihin tai jopa kuukausiin, kun tuoreet vanhemmat saavat olla kahdestaan. Jos vain suinkin arvelet pärjääväsi vauvan kanssa tovin ilman hänen vanhempiaan (ja hei, pärjäät sä), mene vierailulle saunavuoron aikaan ja vie tuliaisiksi saunaoluet.
Vie roskat mennessäsi. Etenkin talvivauvan kanssa roskien vieminen saattaa olla hankalampi tavoite kuin raskauskilojen karistaminen. Vauvaa ei ehkä vielä saa edes viedä ulos tai ainakin roskakatokselle lähteminen  sekä pääseminen vaatii pukemisineen ja siirtymisineen tunnin valmistautumis- ja toiminta-ajan.  Nappaa siis vierailun päätteeksi roskapussi mukaasi.

Jos sinun empiiriset tutkimuksesi ovat päätyneet eriäviin lopputuloksiin tai huomaat listasta puuttuvan jotain oleellista, huomioitasi odotellaan kommenttiosiossa.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe