Arki

Rattaiden paluu, ainakin yhdeksi päiväksi

-->
Maalla kaikki on toisin. Mummilan ullakolta löytyneet Minimen enon vanhat rattaat eivät olleet kidutusta varten, kuten tyypin oma kiesi on. Edelliseen postaukseen tulleiden kommenttien sisuunnuttamana innoittamana nimittäin roudasin rattaat pihalle, istutin tyypin siihen ja jösses. Ei kitinää, vain leveä hymy.

Ajoitus oli hyvä, sillä tyyppi vetäisi alle kaikkia minimelakeja noudattamatta lähes kolmen tunnin päikkärit. Kunnon unet kiskaisseena eivät asiat harmita niin kovasti, sehän on selvä. Eikä siinä vielä kaikki. Koska tuulet näyttivät puhaltavan myötäistä, kävelin metsäteitä yli tunnin lenkin. Ja ooämgee, Minime nukkui lähes koko ajan! Tyyppi päiväkoisi siis yhden aamupäivän aikana neljä tuntia, mikä on enemmän kuin joskus neljänä päivänä yhteensä. Kyllä mä nautin kärryjä lykätessä, reippailin posket punaisiksi ja otin muutamat ilohypytkin – se kun on kärryjen kanssa mahdollista.
Taisi Minime aistia mutsinsa mitan poreilevan pian yli, sillä kunnon unien ansiosta päivä oli muutenkin aurinkoinen kuin vauvanruokamainoksessa. Tyyppi pötkötteli tyytyväisenä lattialla mun pyykätessä, ruoka maistui hyvin ja kaikki asiat olivat nauramisen arvoisia.
Illalla käytiin vielä kärryjen testiajolla erittäin vaativissa olosuhteissa  Lykkäsin kärryt matkustajineen karviaispuskien luo ja poimin ison astian täyteen marjoja Minimen katsellessa touhua vierestä. Vaikka maisema ei vaihtunut, tuloksena oli vain vähän kitinää ja mun muutama lauluesitys. Syynä rattaissa viihtymiseen ei siis voinut olla vain rämisevät ja kitisevät matkarattaat sekä klumppuinen metsätie.
En nyt kuitenkaan vielä lähde ostamaan uusia juoksutrikoita metsälenkit rattaiden kanssa mielessäni. Mutta ehkä pikkuhiljaa koittaa se aika, että Minime on valmis silloin tällöin köröttelemään rattaissa minussa kiinni olemisen sijaan.
Aioin kuitenkin edelleen hyysätä ja hemmotella vauvani piloille antamalle Minimelle kaiken sen läheisyyden, mitä hän haluaa.
Arki

Helppo lapsi?

”Mitenkäs teillä on mennyt, onko hän helppo lapsi?” Tätä meiltä kyseltiin etenkin vauvataipaleen alussa paljon. Selitin kaikille, että en oikein pidä vauvojen jakamisesta helppo lapsi - ja vaikea kakara -karsinoihin. Että eivät vauvat tahallaan ole vaikeita. Ei se mineistä minein tyyppi tajua maailman menosta vielä niin paljoa, että voisi vittuillakseen itkeä, huutaa, narista ja kitistä, vaan mölinästä karjuntaan vaihtelevan viestinnän takana on aina syynsä. Vaikka se perimmäinen syy monesti mysteeriksi jääkin.
Sillä ajatuksella jaksoin vastata kaikille kyselijöille, että hyvin menee. Pelkäsin ennen Minimen syntymää kuollakseni koliikkia, jonka upottavasta väsypaniikkisuosta en yksinkertaisesti pystyisi tervejärkisenä talsimaan yli. Tiedän sen ilman kokemustakin. Kun varsinaista koliikkia ei tullut, ajattelin, että ei ole syytä valittaa. Meillä menee hyvin ja vauvaperhekarusellissa pyörimisen aiheuttama pahoinvointi kuuluu asiaan.
Mutta nyt reilut puoli vuotta myöhemmin, kun tilanne alkaa vähän helpottaa, voin sanoa puolikkaan vauvavuoden olleen rankka. Se on vienyt mun voimat niin, että välillä tekisi mieli olla kuin muumi, joka popsii vatsan täyteen havunneulasia ja kömpii pehkuihin talviunille. Tän väsymyksen taltuttamiseen sekään ei taitaisi riittää, vaan keväällä herätessäni haluaisin samantien vähintään päiväunille.
Tähänastisen  vauvavuoden aikana mä olen vanhentunut henkisesti ja fyysisesti. Kun nyt katson synnytyslaitokselta otettuja kuvia, näytän niissä ihan lapselta. Äitiys on tuonut kasvojen taakse jotain, mikä on samalla kaunista että rumaa. Otsaan on ilmestynyt huoliryppyjä, väsyneet silmät ovat painuneet syvemmälle kuoppiinsa ja poskipäillä ei ole enää nuorta pehmeyttä vaan vanhan naisen tiukkaa ja kolhuista elämänkokemusta.
Ensimmäisen kuukauden vauvan pakkoherätys-imetys-rintapumppu-pullosyöttö -rumba muurasi hyvät perustukset vankalle univelalle. Vatsakipuilun takia valvottiin öitä ja kuljettiin päivät ympyrää itkevä lapsi sylissä. Mun itkunsietokynnykseni täytyy olla poikkeuksellisen matala, sillä mikään duuniputki, mikään kuntoilumaraton tai mikään festariviikonloppu ei saa aikaan sellaista lamauttavaa henkistä ja fyysistä väsyä kuin oman lapsen itkun voimattomana kuunteleminen saa.
Vaikka Minime hokasi melko pian päivän ja yön eron ja siirtyi kuukauden iässä aterioimaan maitonsa pelkästään mun mukana kulkevassa popup-baarissa, opin välttelemään nukkumaan menoa. Oli parempi valvoa, niin parin tunnin välein toistuva herätys ei tuntuisi niin kamalalta. Onneksi nykyään tyyppi nukkuu pääsääntöisesti hyvin ja herää vain kerran yössä syömään. Ei nimittäin turhaan käytetä toistuvaa unesta herättämistä kidutuskeinona.
Päiväunet sen sijaan ovat probleema edelleen, vaikka parannusta onneksi on haistettavissa. Minime selvästi tarvitsisi päiväunensa, mutta ei silti malta nukahtaa. Kantorepussa kodin ulkopuolella hätäiset torkut kiskaistaan, mutta muuten päiväunet ovat kirjaimellisesti väsytystaistelua. Mä koen paska mutsi -oloa painona vatsan päällä, kun yritän saada raastavan syyttävää itkua huutavaa lasta nukkumaan. Että hänellä olisi parempi olo. Että itse saisin hetken hengähtää. Mutta ei, vauva tahtoo syliin. Kiinni äitiin.
Ehkä näännyttävintä onkin ollut se, että hän ei viihdy itsekseen. On ollut raskasta tajuta, että vaikka kuinka onkin ihanaa ja imartelevaakin, että lapsi pitää mua niin mahtavana tyyppinä, että ei halua olla sekuntiakaan ilman ihokontaktia kanssani, mä tarvitsisin välillä hetken itselleni. En mä vaadi siltä hetkeltä paljoa. Se olisi mahdollisuus valmistaa itselle aamupala ilman hyltäyksi tulleen vauvan huutoa, pyyhkiä kotona olemisen onnellisuusprosenttia laskevat pölyhiukkaset tai käydä vessassa ilman sylissä istuvaa lasta.
Minime ei kuitenkaan suostu olemaan lattialla, vaikka olisin siinä ihan vieressä ja toimisin jukeboksina, sirkuspellenä ja tarinatätinä samaan aikaan. Sitteri on ollut mun pelastukseni. Vaikkakin suihkussa käydessänikin jouduin raahaamaan sitterin niin lähelle suihkua, että pystyin shampoota päähän vaahdottaessani jalalla heiluttaa sitteriä. Aktiviteettia pitää olla koko ajan, tai tulee mälsyydestä poru.
Neuvolan terkkari ei aluksi uskonut, että Minime ei lattialla suostu pötkötellä. Mutta kun tarpeeksi monena tapaamiskertana ja tarpeeksi monta kertaa kokeili itse ja meidän kanssa tyyppiä lattialle laittaa, luovutti vihdoin ja myönsi meidän olevan oikeassa. Oli vapauttaa kuulla hänen sanovan sen: Minime on vaativa lapsi. Ei se olekaan vain mun päässäni, kun alan ammattilainenkin niin sanoo!
Mutta mikäs mä olen valittamaan, onhan meillä lopulta on kuitenkin kaikki superhyvin. Joillakin on sairas lapsi, joten mikä oikeus mulla on valittaa. Tuntemukset ovat kuitenkin yksilökohtaisia. Ihminen sopeutuu. Tänään joku asia tuntuu isolta, huomenna asia voi olla jo toisin.
Tällä hetkellä väsymys saa välillä itkemään, huutamaan vittusaatanaperkelettä ja toivomaan edes yhtä yötä, jolloin saisi nukkua putkeen ainakin kymmenen tuntia ilman ainuttakaan uneen tunkeutuvaa kitinää. Turha sanoa, että mene yhdeksältä nukkumaan. Se hatara raja väsymyksen ja hulluuden välillä rikkoutuisi, jos en saisi edes hetkeä ilman, että joku roikkuu helmassa kiinni.
Miten joku voikaan olla niin rakas ja antaa niin paljon, mutta samalla ottaa kaiken, mitä mulla annettavissa on.
Kantaminen

Kantoliinassa ja -repussa kulkeva vauva

-->
Jos multa kysyttäisiin, mitä vauvaperheeseen kannattaa hankkia, mun top 3 olisi selvä. Kolmannella sijalla nököttää astianpesukone. Säästää aikaa, hermoja, silmiä ja parisuhdetta. Kakkosena on niin iso sänky, että uskaltaa ottaa huoletta vauvan väliin nukkumaan. Perhepeti pelasti itseni täydelliseltä väsyromahdukselta ensimmäisten kuukausien aikana. Ykkösenä on ehdottomasti kantoliina ja / tai kantoreppu. Ilman niitä me oltaisiin oltu Minimen kanssa lirissä ja syvällä.
Mä en muista, miten alun perin kuulin kantamisesta. En edes muista nähneeni liinoja tai reppuja ennen raskautumistani, mutta enhän mä ylipäätään kiinnittänyt lapsi-asioihin tai lapsiin huomiota – paitsi jos ne raivosivat ravintolan viereisessä pöydässä tai kiljuivat julkisissa liikennevälineissä. Luultavasti voisin antaa pisteet vauva-arjen pelastamiseksi koituneesta ahaa-elämyksestä entiselle duunikaverilleni Terhille.

Kantaminen tuntui loogiselta ja helpolta ratkaisulta. Liinassa vauva on lähellä ja tuntee olonsa turvalliseksi, sillä aistii kantajan sydänäänet, hengityksen, tuoksun ja keinuu askelten mukana ihan kuin kohdussa majaillessaan. Kantaessa vauvan antamat merkit nälästä, märästä vaipasta ja muusta harmituksesta tulevat heti kantajan tietoon, eikä vauvan tarvitse niitä karjuen viestittää perille. Kantaminen myös pelastaa tylsyyskuolemalta mutsin, joka tykkää puuhastella ja liikkua vapaasti vauvalinnakkeeksi muuttuneen kodin ulkopuolella. Kantaen muksu kun kulkee koko ajan mukana, eikä kaupungillakaan tarvitse rappusten, tungoksen tai ahtaiden käytävien takia hidastella kuten vaunujen kanssa. Jumantsuikka, ihan mun juttu!
Niinpä metsästin kehuja keränneen Tricot-slen -trikooliinan Huutonetistä. Suolasia hintoja niistä käytettynäkin joutuu maksamaan, mutta jälleenmyyntiarvo on siis kohdillaan sekin. Itse maksoin ruskeasta liinasta käytettynä 40 euroa, eli vain reilu parikymppiä uutta vähemmän. Trikoisen hankin siksi, että sen sanottiin olevan venyvyytensä takia helpompi aloittelevalle kantajalle. Trikoisella liinalla kun sidonnan voi tehdä valmiiksi, jonka jälkeen vauva asetetaan sidontaan ja paketti asetellaan ja kiristetään sopivaksi.
Noudin liinan samana päivänä, kun iltasella lähdettiin ambulanssilla Kätilöopistolle. En siis ehtinyt harjoitella sidontoja, mutta liina napattiin silti sairaalakassiin mukaan. Ennenaikaisena syntynyt Minime joutui olemaan keltaisuuden takia sinivaloissa useamman päivän, joten en saanut ottaa häntä lähelleni kuin imetysten ajaksi. Kun solarium-hommista päästiin, pyysin kätilöitä näyttämään, miten kehtosidonta tehdään. Tepastelin hurmioituneena pitkin sairaalan käytäviä tuntien Minimen hengityksen ja lämmön itseäni vasten. Sinä hetkenä tunsin vatsassa muljahtelevaa onnea mutsiudesta ja ensimmäistä kertaa varmuutta. Kyllä me tästä selvitään!
Kotiuduttuamme käytimme liinaa, mutta koko homma tuntui epävarmalta. Kun kukaan ei ollut varmistamassa sidontaa, pelkäsin tehneeni jotain väärin ja vauvan luiskahtavan lattialle. Ei auttanut, vaikka Lähiöjeppekin sanoi, että se nyt on vähän mahdotonta tuommoisesta solmusta. Tein sidonnat liian löysiksi, sillä ajattelin vauvan rutistuvan. Siksi Minime roikkui sidonnassa liian alhaalla ja minä jouduin koko ajan tukemaan käsilläni pakettia, vaikka kunnon sidonnassa kädet jäävät vapaaksi.
Sitten yhtenä yönä luin William ja Martha Searsin kirjoittamaa opusta Kiintymysvanhemmuuden kirja, josta on sittemmin tullut mun mutsiusraamattu. Mutsiummikkona tajusin vasta silloin, että tavalleni ajatella vauva-asioissa on myös nimi ja oikein teoria, jösses! Kirjassa puhuttiin paljon kantamisesta ja kehotettiin nappaamaan vauva päivittäin useaksi tunniksi kantovälineeseen. Koska olin ihan Searsin pariskunnan pauloissa, tein työtä käskettyä. Sidonnatkin alkoivat onnistua, kun niitä väkersi monta kertaa päivässä. Kantoliinan kanssa onkin vähän sama homma kuin kuukautiskupin kanssa. Hemmetinmoista säätöä se aluksi on, mutta yhtäkkiä tekniikan hokaa, eikä sen jälkeen ikinä enää palaisi muuhun malliin hoitaa kyseistä asiaa.
Vaikka liinan sidontaohjeita on olemassa enemmän kuin partiolaisella solmuja, en lopulta opetellut kuin kaksi sidontaa. Kehtosidonnassa Minime kulki ollessaan ihan pieni ja kietaisuristissä vajaan kolmen kuukauden iästä lähtien, kun lonkat olivat varmasti avautuneet ja näin tyyppi oli valmis matkustamaan pystyssä, istuen jalat sammakkoasennossa. Näillä kahdella sidonnalla pärjäsi loistavasti.
Liinan myötä elämä helpottui. Minime tykkäsi heti olla mukana menossa ja aidosti osana meidän elämää, mikä ei selvästikään lattialla tai sitterissä ollessa hänen korkeutensa mölinän mukaan onnistunut. Liinan ansiosta moni turhautumisitku jäi parkumatta, ja ihan pienenä kantoliina oli välillä ainut, johon hän rauhoittui. Unien ajaksi liinan pystyi näppärästi vetämään suojaksi ja valveilla ollessaan hän napitti liinan kätköistä kiinnostuneena maailmaa.
Liinan kanssa kädet jäivät vapaaksi, joten pystyimme esimerkiksi laittamaan helpommin ruokaa, viikkaamaan pyykit ja kuljettamaan vatsakipujaan huutavaa vauvaa ilman niskakramppeja ja käsien puutumista. Minimen kartuttaessa ikää kantoliinailu kotioloissa jäi vähiin ja lopulta loppui kokonaan, sillä tyyppi jostain syystä alkoi protestoimaan liinassa oloa kotona.
Ulkosalla ja liikkeellä ollessa kantaminen oli ja on kuitenkin must. Koskaan ei tarvitse miettiä, minne vauvan kanssa voi mennä ja miten rattaiden kanssa pääsee vaikka pieneen ravintolaan. Minime on koisinut monet unet liinassa mun lounastaessa ystävien kanssa siinä samalla. Välillä tarjoilijat ovat tajunneet ravintolassa olevan myös minikoikoisen ihmisen vasta kun Minime on kömpinyt pesästään sapuskoimaan. Julkisiin mahtuu aina, vaikkakin joudun maksamaan matkoistani toisin kuin vaunujen kanssa kulkiessa olisi. Mukavuudesta ja jouhevuudesta kuitenkin kannattaakin maksaa. Laskimme Lähiöjepen kanssa, että olemme käyneet kaupungilla vaunujen kanssa kaksi (mun muistikuva) tai kolme kertaa (Lähiöjepen varma tieto) koko aikana, nekin silloin ihan alussa, kun emme paremmasta tietäneet.
Lenkkeilemässä täällä Hertsikan metsissä ehdimme käydä vaunuilla ensimmäisten neljän kuukauden ajan ennen kuin Minime alkoi saada hemmentinmoisia itkupaniikkiraivareita vaunuissa ja rattaissa. Niinpä nyt tyyppi onkin kulkenut pelkästään kantovälineissä viimeisen kolmen kuukauden ajan. Juoksulenkkitavoite kera vauvan ja rattaiden elää kuitenkin yhä, sillä se ei repun kanssa tietenkään onnistu.
Nykyään tyyppi kulkee Ergon viininpunaisessa kantorepussa, jonka hankin käytettynä hintaan 14 euroa. Paras sijoitus ikinä. Minime tunnistaa jo repun ja alkaa potkia innoissaan tasatahtia, kun napsautan repun kiinni lanteilleni. Tyyppi tykkää menosta ja meiningistä ja repun ilmestyessä kuvaan sitä on yleensä luvassa. Repusta käsin hän jaksaa katsella maailman menoa ja nauttii selkeästi, kun saa olla samalla korkeustasolla vanhempien kanssa ja ottaa omalla älänmölällään osaa keskusteluihin. 
Saan tehdä ruokaostokset ja tutkia kirjaston tarjontaa rauhassa, mikä ei saletisti olisi ainakaan tämän meidän tyypin kanssa mahdollista ilman reppua. Kantorepun kanssa pääsee kätevästi mustikkametsään ja keräämään villiyrttejä sekä sieniä, festareille, juhlimaan häitä ja valmistujaisia, kahlaamaan mereen, matkustamaan laivassa ja kipuamaan lintutorniin.
Lähdöt kotoa ovat nopeita, kun voin pakata tyypin reppuun jo kotona, enkä ensin raahata häntä jotenkin hissittömän kerrostalon neljännestä kerroksesta kellariin ja asetella siellä vaunuihin. Ja kun repusta kesken matkan alkaa kuulua unta vaativaa itkuntuherrusta, vedetään repun huppu unisuojaksi ja pian tyyppi jo koisii. Vaunuissa unen tuloon vaadittiin ainakin puolen tunnin lenkki ja itkunarina, kunnes lopulta homma ei ollutkaan kuin itkuhuutoa. Repussa uni myös maistuu paremmin ja jos unilta hätkähdetään kesken kaiken, on tyyppi helppo ja nopea tuudittaa takaisin uneen repussa.
No ei nyt niin fantsua, ettei jotain huonoakin. Sen lisäksi, että liinan käyttöä joutuu todella aluksi harjoitella, sitominen on myös aina oma hommansa. Luultavasti liinan sidonta ja vauvan asettelu siihen vie lopulta vähemmän aikaa kuin vaunurumba, mutta silti joskus teki mieli jättää vaippa vaihtamatta, ettei tarvitsisi avata sidontaa ja taas tehdä sitä uudestaan.
Vauva tarvitsi myös aina sitomisen ajaksi ensin asettaa johonkin, ja kaupungilla se oli välillä kinkkistä. Yleensä aina löytyi joku kaveri vauvaa pitelemään tai sohva, jolle tyypin laskea, mutta vaunujen kanssa moista ongelmaa ei tietenkään olisi. Itse en myöskään ikinä oppinut tekemään sidontaa niin, etteivät pitkän liinan päät raahaisi välillä maata. Ostinkin käytettynä samanlaisen Tricot Slenin liinan myös mustana, että aina oli kulkupeli valmiina, vaikka toinen liina olikin pesussa.
Eniten liinailussa kuitenkin ketutti pukeutuminen. Vauvalle ei tarvinnut pukea liinan alle talvipakkasillakaan kuin sisävaateet ja kerraston, lapaset ja kunnon päähineet, sillä liina ja kantajan läheisyys lämmittivät. Lisäksi päälle tuli vielä kantajan villatakki ja ulkotakki. Olemassa on sikakalliita kantotakkeja, mutta me pärjättiin ihan omilla takeillamme, joiden alle mahtui helposti yksi ihminen lisää. Näin sisätiloihin esimerkiksi kauppaan siirtyessä riitti, kun aikuinen avasi takkia ja vähensi vaatetta.
Silti läkähdyskuumuus oli välillä järkyttävää. Sekä vauvan että kantajan rintamukset olivat harva se päivä ihan hiessä, niin tehokkaasti oma henkilökohtainen patteri lämmittää. Ikinä ei oikein tiennyt, mitä pukea. Kaksi metriä paksua trikoista liinaa lämmittää sekin, joten keväällä auringon alkaessa paistaa, olin välillä pyörtyä kuumuudesta ja huolestuin, miten Minime läkähdyttävää kuumuttaa kestää. Niinpä hankittiinkin kantoreppu, jossa kangasta ei ole niin paljon. Reppu on myös äärinopea heittää päälle. Mutta mehevä tissihiki on valunut repunkin kanssa, ei siinä.
Joka tapauksessa meidän ehdoton vauvaturhake on ollut vaunut. Se oli ainoa hankinta, johon päätettiin panostaa ja ostaa uutena, ettei päädyttäisi hankkimaan ullakolla hometta kerryttänyttä vauvakiituria. Äärihuono päätös. Olisi muuten ollut muutakin käyttöä sille 900 eurolle kuin seisottaa niillä ostettuja yhdistelmävaunuja lähes käyttämättömänä pyöräkellarissa.
Koska kantaminen on parantanut mun äitiysonnellisuusprosentteja sadalla ja myös Minime rakastaa kulkea lähellä ja kaikessa mukana, hehkutan kantamisen riemua mielelläni kysyttäessä. En vietä aikaani vauvapalstoilla haukkuen valistaen Babybjörnin rintareppujen aka roikottimien käyttäjiä tai omista kahtakymmentä sateenkaarenväristä hippikantoliinaa, mutta mielelläni vien ergonomisen ja tyylikään kantamisen mukavuutta muidenkin vanhempien tietoisuuteen.
Siksi huusinkin heti hep, kun Ipanaisen Anni kysyi, haluaisinko tulla mukaan tämän syksyn Kantokiertueelle. Ideana hommassa on siis yksinkertaisesti se, että yksi ja sama Tulan kantoreppu kiertää syksyn aikana bloggarilta toiselle. Blogeissa voit seurata repun matkaa vauva- ja lapsiperheiden arjessa.
-->
Tällä kertaa blogit ja järjestys on tämä:
1.–9.9 But I'm a human, not a sandwich
11.–23.9 Äitilandia
25.9–7.10 Isyyspakkaus

9.10–21.10 CloVer
23.10–4.11 Vauva, älä itke tänä yönä
5.11–18.11 Lähiömutsi
Vaikka olen meidän Ergoomme supertyytyväinen, on kiva päästä kokeilemaan it-kantoreppua. Kantokiertueen aikana aion ainakin kirjoittaa vauvan kantamiseen liittyvistä ennakkoluuloista, yrittää opetella luottavaisesti kantamaan Minimetä myös selkäpuolella muuallakin kuin mustikkametsässä, laittaa loppukeväästä hankkimani kantosuojan koetukselle marraskuun paskasäässä, kokeilla imetystä repussa, suunnitella taaperorepun hankintaa ja tietenkin vertailla Ergoa ja Tulaa.

Mistä muusta kantamiseen liittyvästä te haluaisitte lähiöasukkien näkökulman?
Kaupungilla

Ravintolapäivä vauvan ja mutsin makuun

Jotkut tekee eikä meinaa. Sen sijaan, että haaveilee oman ravintolan perustamisesta vaikka vain yhdeksi päiväksi, todella tekee niin ja perustaa sen ympärille ilmiön nimeltä Ravintolapäivä.
Mä olen muutaman Ravintolapäivän ajan hionut mielessäni vauvoille tarkoitettua ravintolaa, mutta se on jäänyt ajatusten palikkaleikiksi tähän mennessä. Mutta jotkut tekee eikä meinaa tässäkin asiassa. Viime sunnuntaina järjestetyn Ravintolapäivän kuudensadan popup-ravintolan joukosta löytyi yksi perheen mineimmille tyypeille tarkoitettu ravinteeli, vauvojen sormiruokaravintola Koura & Pinsetti.
Niinpä tehtiin Minimelle elämänsä ensimmäinen pöytävaraus. Moni muukin kulinaristibaby oli liikenteessä, sillä ravintolan kaikki kattaukset loppuunvarattiin. Selvästi ravintoloiden lasten menuissa toivottaisiin olevan jotain muutakin kuin nauravia nakkeja ja käristettyjä ranskalaisia!
Meille sormiruokailu ei ole tuttu juttu, sillä Minime popsii tekemiäni soseita. Tai no, voisihan sitä muotoilla hänen syövän alkupalansa aina sormin. Tyyppi kun ei meinaa malttaa odottaa sitä viittä minuuttia, että saan pakastetut soseet lämmitettyä ja maustettua, joten paiskon hänen eteensä safkanpalasia vaientamaan ärinän. Eritoten Minime tykkää natustsaa kirsikkatomaateista tarkasti kaikki sisukset jotenkuten suuhunsa (pitää hiljaisena jopa viisi minuuttia) ja imeskellä mangoa (vaientaa tomaatin veroisesti ilman sotkua).
Koska ei olla päästy sormiruokailussa alkupaloja pidemmälle, oli kiva päästä kokeilemaan, miten tyyppi suhtautuu, kun koko ateria on esillä pöydällä eikä lusikka ilmesty nenän eteen. Muut kattauksen herkuttelijat olivat selvästi konkareita, niin kätevästi kourat ja sormet tarttuivat katettuun sapuskaan ja siirsivät ne joko suuhun tai lattialle. Minime keskittyi lähinnä pällistelemään muita ravintolan asiakkaita, mutta malttoi itsekin maistaa joitakin pöydän antimia.
Soseiden suosikkiraaka-aine parsakaali sai sormiruokana tyypin nyrpistelemään. Liekö syynä parsan rakenne, vaikka nykyään soseissakin sen melko karkeaksi jätän. Sormiruokailun kiva puoli onkin, että lapsi oppii, miltä ruoka näyttää ja tuntuu. Se myös saletisti kehittää sorminäppäryyttä ja -motoriikkaa.
Suosikiksi sapuskoista Minime taisi rankata lätyn, joka oli tattarista, vedestä ja öljystä valmistettu. Tyyppi pyöritteli, imeskeli ja maiskutteli sitä pitkän tovin. Mainio idea tuo lätty, mulle kun ei olisi tullut mieleenkään, että jotain noin isoa voisi antaa jo puolivuotiaalle vauvalle. Ravintoloitsija ja netin syöverit kuitenkin vakuuttavat, että vauvoilla kakomisrefleksi on herkkä ja kun ruokailu tapahtuu pystyasennossa eikä esimerkiksi sitterissä, tukehtumista ei tarvitse pelätä.
Pieni kysely sormiruokailukonkareiden vanhemmilta osoitti, että yleensä sormiruuista suosituin on kurkku. Suosion syyksi epäiltiin kurkun rakennetta, joka tuntuu kivalta kutiavia ikeniä vasten. Mutta niin, saavatko vauvat tosiaan jotain irti ruuanpalasista, kun hampaita on vain muutama tai ei lainkaan? Konkarit väittävät, että kyllä. Harjoittelua se saattaa vaatia parikin kuukautta, mutta sen jälkeen ruokaa alkaa mystisesti kadota muuallekin kuin pöydän alle. Kun sormiruokailun aloittaa ajoissa, ei pitkä harjoitteluaika haittaa, sillä vauvan pääasiallinen ravinnonlähde on kuitenkin vuoden ikään asti maito.
Homman juju onkin lapsentahtisuus. Tuputtamisen ja vielä yksi lusikallinen -metodin sijaan annetaan vauvan itse päättää milloin hän syö, kuinka paljon ja mitä. Sormiruokailun nimeen vannovat kertovat lapsista kasvavan näin ruokahetkistä nauttivia ja monipuolisia makuelämyksiä arvostavia ruokailijoita. Kuulostaa mielestäni loogiselta.
Sormiruokailuun pitää varata etenkin alussa kunnolla aikaa. Jos et usko, pyydä mummoasi ottamaan tekarit pois ja syömään kaalikääryleensä sitten. Mun täytyy kyllä sanoa, että vaikka kannatankin rauhaisia ja pitkiä ruokailuita, puolentoista tunnin ruokasessiot olisivat liikaa. Nytkin tuntuu, että juuri kun saa keittiön siivottua ruokaräjähdyksen jäljiltä, pitää taas ruveta valmistamaan sapuskaa. Samassa kattauksessa oli mukana vauvansa kanssa eräs Lähiömutsin lukija, joka kertoi, että vaiva kuitenkin palkitaan, sillä nykyään heidän 10-kuukautinen vauvansa syö lähes samaa ruokaa muun perheen kanssa.
Sormiruokailun puolesta puhuvat vanhemmat myös hehkuttavat sormin tapahtuvan sapuskoinnin helppoutta. Yksi vaihe ruuanvalmistuksessa jää väliin, kun ruokaa ei tarvitse soseuttaa. Lisäksi koko perhe voi helposti syödä yhdessä, kun sitä pienintä ei tarvitse kenenkään syöttää. Me kyllä syödään yhdessä, vaikka Minime istuukin pöydän päässä odottaen lusikkaa suu auki kuin varpusen poikasella. Siinähän samalla sitä ruokaa siirtää lautaselta oman lisäksi myös toisen suuhun. Mä koen tärkeänä, että tyyppi oppii heti, että ruokailu on perheen yhteinen juttu. Näyttäisi myös siltä, että Minime itse kokee tärkeänä, että saa olla osana perheen ruokahetkeä.
Vaikka alkupaloja ja satunnaisia välipaloja lukuun ottamatta Minime tulee jatkossakin saamaan sapuskansa aterimilla, ravintolakäynteihin tulee muutamat tahmaiset sormet lisää. Tähän mennessä olen joko napannut jäiset soseet mukaan tai vaihtoehtoisesti pyytänyt kokkia heittämään blenderiin esimerkiksi banaania ja tuoreita marjoja Minimetä varten. Nyt voin pyytää seurueen nuorimmalle oman lautasen valikoituja herkkuja.
Ja joku muu siivoa sotkun, kiäh!

Ja mutsin makuun

Loppupäiväkin meni ruuan merkeissä. Koska sapuska maistuu paremmalta yhdessä, mukana ravintoloita ja kahviloita kiersi muutaman muun ihanan lisäksi Nonnis, Marika ja Aura. Ja koska kerrankin muistin kysyä luvan nassukuvien julkaisemiseen, tässä ravintolapäivästä se aikuiseen makuun menevä puolisko.
Kestovaipat

Äitiyspakkaus vuosimallia 2012-2013

Mistä tietää, että ui välillä liian syvällä mutsilandian tummissa vesissä? Siitä, että on nykyään enemmän innoissaan uuden äitiyspakkauksen julkistamisesta kuin lempivaatesuunnittelijan uudesta syysmallistosta.
Jos joku käy terveellisesti vain välillä pulahtamassa vauva-asioiden syövereissä, kerrottakoon, että uusi Kelan äitiyspakkaus julkistettiin tällä viikolla. Ja on muuten päheä setti. Kävin Lähiöjepellekin innoissani esittelemässä kuvia uutukaisesta, mutta sain takaisin vain huolestuneen ja hämmentyneen tuijotuksen. Että ei ei ei, vaikka kuinka hieno pakkaus onkin, ei se riitä syyksi vauvakuumeen puhkeamiseen.
Mä fiilistelen äitiyspakkausta konseptina enemmän kuin terveen suhtautumisen rajoissa sallitaan. Siinä on samassa paketissa palanen sekä Suomen että vauvan omaa historiaa. Siksipä valittiin vajaa vuosi sitten ilman miettimistä rahasumman sijaan Minimelle oma paketti, vaikka meillä onkin vähän varaa nirsoilla sen sisällöstä. Esimerkiksi nallekuvioinen makuupussi on turhan imelä meidän makuun. Mutta mitä todennäköisemmin Minime itse arvostaa sitä vuosikymmenien kuluttua. Uuden pakkauksen siilikuvioisesta makuupussista minäkin kuitenkin ennustan tulevaa hittiä. Kyllä sen päällä kelpaisi pötkötellä ja siihen kääriytyneenä vauvan koisia.
Muutenkin uuden pakkauksen värimaailma saa verkkokalvolla aikaan hyviä tunnelmia. Menee mun noudattamaan omituiseen konseptiin, jossa vauvan vaatteet ovat joko neutraaleja tai räikeitä. Yllätyin, kun uudesta pakkauksesta löytyy IvanaHelsingin teltta-kuosia, johon en vuosien tehonäkyvyyden jälkeenkään kyllästy. Myös raidalliset potkuhousut ovat veikeät. Kantovälineellä liikkuessa potkuhousut ovat hyvä asu, sillä se kokoaa vauvan yhdeksi pötkyläksi, eikä housun vyötärö tai paidan helma jää huomaamatta kantorepun sisään ryttyyn.
Lisäksi tykästyin kovasti pakkauksen vanuhaalariin, joka näyttää niin pehmoiselta, että mä haluan samanmoisen varustautuessani taisteluun marraskuun ankeutta vastaan. Porkkanasta esikuvansa saaneet puolipotkarit veikeine palloineen tuovat settiin taas sopivasti menoa ja meininkiä. Ruokalapustakin löytyy palloja, joten turha kai sanoakaan, että kuosi on ihana. Lapussa on myös asiakkaiden toiveesta lisää säätövaraa. Hyvä, sillä Minimelle edellisen pakkauksen lappu on edelleen ihan liian iso.
Pakkauksen hoitovälineistö on säilynyt samana, mutta mikäs sitä hyvää muuttamaan. Liberon perusvoiteen tosin vaihtaisin johonkin luonnonkosmetiikan tuotteeseen. Muuten pakkauksessa on tänäkin vuonna otettu huomioon ekologisuus. Ilahduttavan suuri osa vaatteista on orgaanista puuvillaa. Lämpörukkasten ja -töppösten materiaalista puolet on kierrätyskuitua.
Kestovaipatkin ovat säilyttäneet paikkansa, mikä on erihyvä se. Mä olen itse hankkinut noita samaisia lisää, kun huomasin niiden toimivan loistavasti. Huutonetistä niitä löytää käyttämättömänä edukkaasti, kun kertakäyttövaippoja muksuillaan käyttävät myyvät äitiyspakkauksesta saamiaan turhana pois. Liivinsuojatkin ovat kestoa, ja jos ne ovat Myllymuksujen Maijat, kuten edellisessä paketissa, ne ovat eh-dot-to-mas-ti parhaat kokeilemani kestoliivinsuojat – tai liivinsuojat ylipäätään.
Ja ai niin, nyt saadaan vauvan mahdolliseen ensisänkyyn ja ainakin kodin ullakoille designia, kun Johanna Öst Häggblomin suunnittelema Sukupuu-kuosi kääriytyi uusien äitiyspakkausten ympärille.
Ja ai niin 2: Jos pyörit sen kummempaa tekemistä vaille Helsingissä, muistathan äitiyspakkauksen historiasta kertovan Eläköön hyvä alku -näyttelyn? Se on pystyssä syyskuun 2. päivään saakka, joten vielä ehtii.

Kuvat: Kela / Annika Söderblom

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe