Lastentarvikkeet ja lelut

Vauvan ja taaperon uimarengas turvavaljailla

Sam Roi Yotilla sataa vettä. On satanut enemmän tai vähemmän jo kolmen päivän ajan. Vaikka lämmin trooppinen sade ei meitä sen kummemmin haittaa, suurin osa paikallisista on vetäytynyt koteihinsa ja tietkin ovat muuttuneet mutavelliksi. Siksi me olemme tapittaneet melko pitkälti hotellin lähistöllä ja jopa hieman nauttineet vaihteeksi paahteettomista päivistä. 

Yleisen lorvailun lisäksi ollaan nukuttu yhdessä pitkiä päiväunia ja katsottu Youtubesta söpöjä kissavideoita, hassuja vauvavideoita ja Minimen ikisuosikiksi jämähtänyttä Gangnan styleä. Totaalipitkästymiseltä ollaan vältytty uima-altaan ansiosta, sillä vedessä ollessa ei haittaa, vaikka kastuisi vähän lisää.
Minime on tainnut entisessä elämässään olla merenneito, niin hyvin hän tykkää vedessä polskuttelusta ja läträämisestä. Mutta koska merenneidon uintitaidot ovat päässeet unohtumaan, häntä tarvitsee vähänkään lätäkköä suuremmissa altaissa kannatella koko ajan. Siksi onkin mukavaa, että meillä on mukana pieni punainen allasapulainen, Swimtrainer-uimarengas.

Uimarenkaassa on turvavaljaat, jotka pitävät huolen, ettei pikku-uimari muljahda renkaan yli tai ali. Nerokkainta siinä on ilmatäytteinen sisäosa, joka kannattelee lasta oikeassa uintiasennossa ja lupaa auttaa lasta löytämään oikean tavan räpiköidä käsillä ja jaloilla. Rengas onkin alun perin suunniteltu uimakoulujen käyttöön.
Vemepeleen päälle pukeminen on helppoa, mutta siltikin se välillä kestää miniuimarin mukaan tarpeeksi kauan oikeuttaakseen kitinän. Meillä oleva rengas sopii noin puolivuotiaasta aina nelivuotiaaksi, mutta tällä hetkellä ainakin Minimen kädet jäävät turhanpantiksi, kun niillä ei ylety kunnolla pärsköttämään vettä.

Kokeilimme rengasta ennen perhekuukautamme kylpylässä, jossa kävimme pulikoimassa Minimen yksivuotissyntymäpäivien kunniaksi. Minime tykkäsi heti köllötellä sen varassa ja totta tosiaan innostui saman tien välillä itsekin polskuttamaan jaloillaan sammakkoliikettä. Kylpylässä jo riemuitsin, miten hyvän hankinnan olin tehnyt, sillä rengas helpotti paljon oleilua altaissa, kun jonkun ei tarvinnut koko ajan kannatella lasta. Pääsimme polskuttelemaan myös altaisiin, joissa ei pohjannut, sillä renkaassa lapsi kulki helposti ja turvallisesti mukana.
Täällä Thaimaassa rengas on erikätevä, kun vedessä viettää mielellään paljon aikaa. Ilman rengasta uintihetket jäisivät lyhyemmiksi, sillä mulla ei ainakaan käsivoimat tolkuttoman pitkään kannattelua jaksa, vaikka vesi toki kovasti jelppiikin asiassa. Rengas myös vapauttaa touhottamaan paremmin, ja sen avulla lapsen kanssa voi uiskennella ja hassutella helpommin.

Huomenna toivottavasti kuitenkin päästään touhottamaan jonnekin kauemmas kuin hotellin altaalle. Olen nimittäin viittä vaille valmis esimerkkitapaus siitä, että seinähulluuteen ei aina tarvita vauvavuotta ja 24 h huutavaa nyyttiä, vaan se voi iskeä myös thaimaalaisessa hotellissa yksivuotiaan naristessa tylsistymistään.
Kantaminen

Reppureissaajat

Suuren maailman meininkiin meillä on Thaimaan matkallamme sponsorit, Ipanainen ja Liinalapsi, joilta saimme reissuun mukaan kantoreput. Vanha, rakas ja rähjäinen vauvakokoinen Ergo-kantoreppummekin olisi kotioloissa vielä pärjännyt muutamat kuukaudet mainiosti, mutta koska lähdimme matkaan ilman rattaita, kantovälineiden on pitänyt olla täysin toimivia ja oikeankokoisia, jotta pienin matkalainen voi vaivatta kiskaista päiväunensa repun uumenissa. 

Ipanaiselta saimme taaperokokoisen Tula-kantorepun ja Liinalapselta keskikoisen Wompat-kantorepun. Emmehän me kahta reppua tarvitsisi, joten vähän nolostuttaa moinen yltäkylläisyys. Toisilla on kaksi autoa, meillä ei ole yhtäkään. Näin yritän reppuahneuttani selittää. Näin reissussa on myös ollut kätevää, että toinen reppu on voinut levätä hiekkaisista ja hikisistä reissuista toisen ollessa tositoimissa. Pesettää en ole reppuja täällä uskaltanut, vaikka ovat jo melkoisen reissunöftän peitossa molemmat.
Niin kuin teistä monet tietävätkin, kulkeminen pelkästään kantorepun kanssa ei ole meille uusi juttu, sillä perheen mineimmän huutokarjuen esittämien toiveiden mukaisesti kannoimme häntä sataprosenttisesti viiden kuukauden ajan rattaiden pölyttyessä pyöräkellarissa. Nykyään rattaat ovat kuitenkin onneksi vaihtoehto ja lähes päivittäin käytössä, joten tovin pohdimme, pitäisikö rattaat siltikin ottaa mukaan, varmuudeksi. No onneksi emme ottaneet, sillä ne olisivat täällä olleet vain vaivaksi.

Taksissa, niin Suomessa kuin täällä Thaimaassakin, ne olisivat täyttäneet tavaratilan ennen kuin sinne olisi laitettu yhtäkään kapsäkkiä. Tuktukeista nyt puhumattakaan. Lentokentällä säästyimme yhdeltä säätämiseltä, kun ei tarvinnut pakata rattaita ruumaan. Meidän vierailemissamme kylissä ja etenkään kaupungeissa mitään skootteria hitaampaa ja pienenpää kulkupeliä ei ole otettu huomioon.
Esteettömyydestä ei ole kuultukaan, oli kyseessä sitten temppeli tai ruokakauppa. Täällä täytyy pystyä pujahtelemaan, kiipeilemään esteiden yli ja hyppimään askeleelta toiselle. Iltatoreilla ne muutamat rattailla lapsiaan työntävät turistit olivat pulassa kuin kaksoisrattailla Hullujen Päivien pahimpaan ruuhkaan eksyneet. Hiekkarantojen sannalla meidän mörssärirattaat ilmakumipyörineen olisivat voineetkin liukua melko kivuttomasti, mutta matkarattaiden kiikkerät pyörät olisivat porautuneet hiekkaan ja jumittuneet niille sijoilleen.

Mutta ennen kuin sinä Lähiömutsin ja muiden reissaajien hyvien kantokokemuksen innoittamana pakkaat tavarat rinkkaan, lapsen reppuun ja karautat lentokentälle, mieti kuitenkin, kuinka moni lasta voi reissussa kantaa. Mulla on paljosta kävelemisestä ja kantamisesta huolimatta selkä pysynyt kuosissa, sillä voimme vaihdella Lähiöjepen kanssa kantojuhdan paikkaa (ja käydä ottamassa thai-hierontoja). Yksin kantaminen voi pidemmän päälle olla raskasta. Lisäksi nyt toinen kantaa repullista tavaroita, joka muuten päätyisi sekin matkaseurueen ainoan aikuisen hartioille. Olisiko siis sun syytä ottaa rattaat, jos ei muuten niin varmuudeksi?
Thaimaassa meidän vierailemiemme kohteiden perusteella sanoisin kuitenkin, että rattaiden kanssa joudut nostelemaan rattaita kivilohkareiden, katumyyjien, rappusten, lehmien ja puolimetristen katukivetysten yli ja ympäri vähän väliä päästäksesi liikkumaan – tai vaihtoehtoisesti vaarana saattaa olla hotellin altaan mukavan tasaiseen ympäristöön jumittuminen. Silloin kannattaakin ehkä harkita jotain muuta matkakohdetta, jossa esteettömyys on otettu paremmin huomioon.

Ainoana aikuisena matkustamisen lisäksi yritimme Lähiöjepen kanssa oikein keksimällä keksiä asioita, jotka ovat miinuspuolia reissussa kantamisessa. Ykkönen irtosi melko helposi, sillä se on vanha ja tuttu; kuumuus. Jos lämpöasteita on kolmisenkymmentä ja kyydissä ihmislämpöpatteri, onhan selvä, että hiki virtaa. Meidän on kuitenkin yllättänyt se, että hikoilu täällä tuntuu huomattavasti vähemmän nahkealta kuin se hiki, joka iskee, kun sekä kannettava että kantaja ovat täysissä talvitamineissa ratikassa ruuhka-aikaan. Niissä tilanteissa kitisee sekä kannettava että kantaja, mutta täällä asiasta ei ole kuulunut urputusta kenenkään toimesta. Mutta paljon pitää muistaa juoda, ja kantajalle ja kannettavalle vielä ekstahörpyt päälle.
Toinen ähinää aiheuttanut asia on välipalojen syöminen liikkeessä. Tätä ei yleensä normioloissa tapahdu, mutta täällä Minime välillä natustaa välipalansa menemään kantorepussa istuen. Ja sehän tarkoittaa sitä, että kantajankin vaatteet ovat nopeasti kuorrutettu tahmalla, josta erottuu jotain banaanin ja maissinaksun oloista. Tietenkin tämän voi ajatella niin, että kantajan vaatteet on kuitenkin helpompi pesettää kuin rattaiden verhoilu.

Mitä hyvää reissussa kantamisessa sitten on? Tärkein ja tuntuvin asia on helppous. Senkun istuttaa lapsen reppuun ja lähtee välittämättä esteistä, rappusista ja ahtaista kulkuväylistä. Lentokentillä (kun rattaat on jo pitänyt luovuttaa ruumaan vietäviksi tai ne vielä ovat matkalla ruumasta) lapsi kulkee näppärästi mukana ja omat kädet jäävät vapaaksi. Sama pätee tiloihin, joihin rattaita ei välttämättä saa ottaa, kuten museoihin ja temppeleihin. Reppu tekee myös mahdolliseksi vanhempien semiromanttisen kävelyn merenrannassa varpaat vedessä kahlaten, kun salamatkustaja nukkuu päiväuniaan repussa.
Isoissa tapahtumissa ja ruuhkaisissa paikoissa tunnen myös turvallisemmaksi, kun lapsi on ihan lähellä. Voisin kuvitella, että etenkin pieni lapsi ajattelee asiasta samoin. Markkinoilla kannan Minimetä mieluummin etu- kuin takapuolella, jotta näen hänet koko ajan. Täällä Thaimaassa välillä ihastelun lisäksi ovat myös riesana ja kiusana apinat, jotka voivat varastella ja jopa purra. Yllätyshyökkäysten varalta onkin rennompaa, että lapsi on koko ajan jo valmiiksi sylissä.

Uusien isompien kantoreppujen ansiosta Minime voi kiskaista mukavasti repun uumenissa tarvittaessa päikkärit, eikä se sido meidän menemisiämme. Sylimatkustajana lentokoneessa kulkeva lapsi (ja sylin tarjoava aikuinen myös) nukkuu unensa helpommin, kun reppu pitää unipakettia kasassa.
Sama homma on myös nukkumisen ja matkustamisen kanssa noin yleensä vaikkapa veneessä ja tuktukissa. Molempiin kulkupeleihin kivutakseenkin on helpompaa, kun lapsi on kiinni äidissä tai isässään like a little monkey, kuten paikallisen sanovat. Sama pätee myös ihan perusautoihin, joissa niissäkään ei yleensä ole kunnon turvavöitä. Kentälle tilaamassamme taksissakin oli kyllä luvattu turvakaukalo, mutta ei kunnon vöitä, joihin kaukalo kiinnittää.

Ehdottomasti siis isot peukut täältä Thaimaasta pelkän kantorepun kanssa matkustamiselle. Lapsen ja aikuisen täytyy tietenkin olla kantamiseen tottuneita, sillä yhtä lailla kun meidän lapsemme huusi kuin riivattu rattaissa kuukausien ajan vaikka mitä teki, toiset lapset protestoivat kantoreppussa matkaamista. Ehdottomasti kannattaa myös ottaa haltuun selässä kantaminen, jos sitä ei vielä ole opetellut, sillä se keventää etenkin tällaisen yksivuotiaan kantamista rutkasti. Lisäksi pakkaa mukaan ohuesta kankaasta valmistettu pitkä huivi, jonka saa tarvittaessa suojaamaan kannettavan jalkoja auringolta.

Vaikka meillä nyt onkin mukana matkalaukku, olemme oikeastaan ensimmäistä kertaa varsinaisella reppureissulla!
Thaimaa

Uhmaa paratiisin yllä

Universumissa vallitsee jälleen tasapaino. Vaikka onnistuimme ensimmäisessä majapaikassamme harhauttaa Känkkäränkkää, tänne Pranburin sivukylään se pirulainen löysi tiensä. 

Aluksi ajattelimme sen johtuvan maisemanvaihdoksesta. Sitten kolmen hampaan puhkeamisesta peräkkäisinä päivinä. Sitten kuumuudesta, joka täällä kietoutuu iholle heti aamusta, sillä vuorien syleilemään lahteen ei merituuli pääsee vilvoittavasti puhaltamaan. Täysin ymmärrettäviä syitä pistää mullin mallin.
Mutta sitten perheen mineimmän panokset kovenivat. Ravintolaillallisella se sai hillittömän hepulin. Sellaisen, että paikalliset kääntyivät hämmentyneinä katsomaan ja turistien silmistä pystyi lukemaan joko ”mä niin tiedän, miltä susta tuntuu, tsemppiä” tai ”eivätkö lapset voisi jo kuolla sukupuuttoon”.

Näitä hepuleita kai sattuu paremmissakin piireissä, mutta meille se oli ensimmäinen. Ja me olimme kokemattomia ja paniikissa kuin ensikertalaiset vain olla voivat. Kertalaakista söimme sanamme siitä, että lastahan ei sitten ruualla hiljennetä. Johan ilmestyi pöytään maissinaksua ja rusinaa. Yhtä nopeasti ruokalahjukset kuitenkin päätyivät lattialle minibarbaarin toimesta. Ja hepulointi jatkui.
Taksissa se raivosi ja sätki kuin kalastajan verkkoon kiinni jäänyt hai. Uima-altaalla se halusi veteen, mutta altaassa alkoi heti huutaa pois. Ja kun kiukuttelija nostetiin kuivalle maalle, se alkoi heti riuhtoen pyrkiä takaisin veteen. Ruokakaupassa se paiskasi keksihyllyjen väliin äksäksi ja huusi niin komeasti, että koko tilanne oli kuin koulukirjaesimerkki uhmasta. Mutta ei kai sitä vielä tämän ikäisellä…?

Toisaalta nyt voi huoahtaa helpotuksesta. Kaikki meni perhekuukauden alussa niin kuin lomakuvastoissa ja vielä piirun verran paremmin. Alkoi epäilyttää, että näin hyvästä tuurista kostetaan vähintään tsunamilla, mikä ei tosin ole edes teoreettisesti mahdollista tällä puolella Thaimaata.
Ei onneksi ole tullut tsunamia, tuli vain hemmetin iso aalto normaalia lapsiperhearkea keskelle lomaparatiisia.
Thaimaa

Viikonpäivistä ei väliä

Kun pienen tyypin kanssa lähtee reissuun, arki on arkea vaikka kotiin olisi yli viisituhatta kilometriä. Näin me luulimme. Että samaa vaipanvaihtoa se on Thaimaassakin, päiväunien ja ruokailujen tahdittamaa arkea. Ja meille sekin olisi sopinut vallan mainiosti.

Perhekuukautta suunnitellessa mietimme, miten ihanaa onkaan, kun saa keskittyä vain siihen vaipanvaihtoon, päiväuniin ja ruokailuun. Joku muu siivoaisi, laittaisi sapuskat ja pyykkäisi. Ulos lähtiessä ei tarvitsisi hikoilla eteisessä toppavaaterallia. Töitä voisi miettiä vain hyvällä tavalla, silloin kun itselle sopisi ja inspiraatio moiseen iskisi. Tiedättehän, ehtisi olla läsnä.
Mutta kehtaako tätä sanoakaan: ei tämä ole ollut vain arkea Thaimaassa, vaan lomaa Thaimaassa. Yksivuotias on mitä parhainta lomaseuraa. Se syö samoja sapuskoja kuin mekin, ei enää saa mysteerihepuleita tuosta noin vain vartin välein ja on muutenkin sopeutuvaista sorttia. Minä olen kotioloissa mukavuudenhaluisena aikataulu- ja rutiininatsi, mutta täällä syödään ja nukutaan kun siltä tuntuu. Eikä meininki ole silti mennyt ranttaliksi.

Ollaan tehty melkeinpä samoja asioita, kuin oltaisiin tehty Lähiöjepen kanssa kahdestaankin matkustaessa. Minime kulkee mukana kantorepussa ja selvästi nauttii kun tehdään ja touhutaan. Välillä yöunille meno on viivästynyt useamman tunnin, kun tyyppi ei vain ole malttanut sulkea silmiään. Mutta ei se ole niin vakavaa, univajeet paikataan seuraavana päivänä pitkillä päiväunilla. Ainoastaan viidakkoreissu taitaa jäädä taaperon kanssa tekemättä, vaikka ei sekään mahdotonta olisi. Ja viinaämpäreiden kaataminen täydenkuunjuhlissa sekin on entisen elämän juttuja. Ihan hyvä vaan, tällaiselta kehäraakilta juhlista toipuminen veisi ainakin kolme antoisaa lomapäivää.
Mä olen aina ollut suorittaja, tykkään tehdä ja saada aikaiseksi. Lomallakin. Haluan kokea, nähdä ja oppia. Mutta nyt pelkästä jalkojen lilluttamisesta vedessä nauttii enemmän, kun vieressä möyrii yksivuotias, jolle hiekasta löytynyt pullonkorkkikin on jännä ja ihana. Minime on kuin guru, joka opettaa äitiään nauttimaan hetkestä ja pysähtymään.

Tuntuu, että Minimekin on lomalla. Kotona tyyppi herää yleensä aamuäreänä kitisten, mutta täällä nauraen ja ilosta pomppien. En ole laulanut Mikko Alatalon Känkkäränkkä-biisiäkään kertaakaan, vaikka muuten se puskee esiin alitajunnasta heti kun kitinä ja marina alkaa. Ehkä Minime aistii vanhempiensa lomatunnelmat ja elää sen mukaan.
Tai sitten Känkkäränkkä oli juuri se yksi matkustaja, joka ei mahtunut yhdellä matkustajalla ylibuukatulle lentovuorollemme. Ja ettei se vain myöhemmällä lennolla lentäneenäkään löytäisi meitä, lähdemme tänään kohti uutta majapaikkaa.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe