Karvaiset ja sottuiset mamin kullat

3.3.13

Välillä mä ihmettelen, miten äitinä olo tuntuu lopulta niin luonnolliselta. Siitäkin huolimatta, että raskausaika ei meinannut riittää sisäistämään ja työstämään ajatusta, että musta tulee äiti. Nyt en voisi kuvitella eloa ilman tuota pientä ihmistä. Lasta, joka on aina ollut läsnä elämässäni jollakin tavalla, vaikka onkin vasta vuoden vanha. 

Selitys lapsiperhearjen luonnollisuuteen saattaa löytyä kesällä 2008 Salon Seudun Sanomissa julkaistusta kolumnistani. Mä kun olen ollut mami jo kauan ennen kuin musta tuli äiti. Tässäpä siitä sanomalehteen painettua todistusaineistoa:

”Kotonani kaikki vähänkin arvokkaampi on piilotettu kaappeihin, jotka on teljetty kiinni kuminauhoilla. Matot ovat meillä aina leikkien jäljiltä makkaralla. Pyykkikori on harva se päivä myllätty ylösalaisin, sillä se on paras piilopaikka. Ei, emme ole tavallinen lapsiperhe, vaan meillä asuu kaksi kissaa: pentuna meille muuttanut Alma ja vanhempana adoptoitu Pekko.

Vauvaperheelliseksi sitä välillä olonsa kuitenkin tuntee. Aloitetaan vaikkapa vaipanvaihdosta. Meillä sottapytyt onneksi pesevät kakkapyllynsä itse, mutta ei hiekkalaatikon putsaaminenkaan riemullista puuhaa ole. Vauvojen tuotokset pysyvät vaipan sisäpuolella ainakin silloin tällöin, mutta kissat varistelevat asiointinsa jälkeen hiekkaa ympäri huushollia.

Lapset oppivat tai ainakin ymmärtävät jossain vaiheessa, että ruualla ei saa leikkiä. Kissojen mielestä leikkiminen on puoliruokaa. Naksua pitää ensin heittää tassulta toiselle ja vierittää nenällään keittiön ympäri ennen kuin sen voi laittaa suuhun. Ylimääräiset silakat kannattaa Pekon mielestä varmuuden vuoksi jemmata sängyn alle ja pitää niitä siellä, kunnes joku muu löytää haisevan kätkön.

Kastelin pienenä kielloista huolimatta äitini kukkia liikaa, niin että ne mätänivät. Kissamme uudistavat kasvikantaamme tiputtamalla kukkapurkit tasaisin väliajoin ikkunalaudalta.

Sain taannoin tulppaaneja, jotka asettelin uhkarohkeasti Aalto-vaasiin keittiönpöydälle. Olin niin huolissani vaasista, että en huomannut tulppaanien yksi kerrallaan häviävän. Lopulta löysin Alman keittiönpöydän alta järsittyjen tulppaanien päältä tyytyväisenä nukkumasta.

Kissojen myötä myös meillä on ”remontoitu”, vaikkakaan ei lastenhuonetta. Vauvaperheessä tavarat voi nostaa pienten käsien ulottumattomiin, mutta kissoille edes katto ei ole rajana. Pekko osoitti eräänä päivänä akrobatiataitonsa ja hyppäsi tiskipöydän kautta liesituulettimelle ja sitä kautta keittiökaappien päälle. Valmistelin siinä kiireessä lähtöä ja ajattelin, että olkoot siellä, toimii samalla tuuhean häntänsä kanssa pölyhuiskana.

Pekko päätti kuitenkin tutkia paikan perusteellisesti ja tunki itsensä jääkaapin ja seinän väliin. Eikä päässyt pois. Kymmenessä minuutissa olin hädissäni repinyt alas verhotangon, rikkonut vasaralla ja taltalla sokkelin ja saanut veriset raapimisjäljet käsiini nostaessani hätääntynyttä kissaa pois ansastaan.

Kissojen kanssa ei tarvitse lähteä huvipuistoon kadottaakseen heidät. Alman mielestä on kerrassaan hupaisaa livahtaa esimerkiksi vaatekomeroon ja istua siellä karvakaan värähtämättä, kunnes minä alan huolestua. Vielä siinäkin vaiheessa kun alan olla varma, että olen vetänyt kissan vessanpytystä alas, Alma loikoilee piilossaan hiljaa viiksiinsä nauraen.

Entäs matkustaminen. Ne vanhemmat, jotka saavat näppyjä junien lastenvaunuista, eivät ole käyneet eläinvaunussa. Pienessä ja ylibuukatussa vaunussa matkustaminen kahden kantokopan, vesikuppien, ruokakuppien, valjaiden ja rinkkojen kera on halpa elämysmatka.

Viereisellä paikalla matkustaa yleensä koira, hyvällä tuurilla kaksimetrinen ja haukkuva kera pienen omistajansa. Ymmärrän, että Pekon mielestä se on kantokoppaan pissaamisen veroinen asia. Alma ei lopeta raastavaa naukumista, jos ei pääse syliin tutkailemaan matkan menoa. Alma on myös ehdottomasti sitä mieltä, että jokaista junan matkustajaa kuuluu tervehtiä, erityisesti sitä säikkyä undulaattia.

Ja voi sitä sisarusten kanssa nahistelua. Samalla lelulla ei voi leikkiä yhtä aikaa ja parhaat lelut omitaan. Mutta samalla tavalla kuin itse lapsena haltioiduin tyhjästä pahvilaatikosta, kissojen mielestä ehdottomasti parasta on jännittävästi rapiseva tyhjä paperikassi.”

Lue myös nämä

10 kommenttia

  1. Tuttu tunne! Täällä meillä ennen tenavaa oli myös jo valmiiksi kaksi kissaa ja koira.

    Varsinkin meidän 2 vuotias nuorimmainen katti on kuin pahainen teini ja ottanut elämäntehtäväkseen jatkuvan terrorisoinnin, milloin tyynyjä möyhentäen ja milloin kaapit avaten. (Roskis on varsinkin oikein kiva leikkipaikka keskellä yötä...)

    Mutta kaikki kiva on aina kiellettyä, ja sen ovat kissatkin oivaltaneet. Sääli vain ettei noita karvaisialapsia voi laittaa häpeänurkkaan häpeämään tekosistaan. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahha, onneksi noiden meidän kattejen korviin ei ole kantautunut vinkki siitä, että roskis on keskellä yötä kiva leikkipaikka.

      Poista
  2. Juu samanlaista on lapsi- ja eläinperheen elämä monin tavoin. Meille otettiin nyt vasta koira (jota vastustin kyllä kovin) ja nyt huomaan leperteleväni sille ihan kuin pojille heidän ollessaan pieniä. Myös ostoksilla pitää aina katsoa mitä hyvää on koirahyllyssä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin näen tuon, että käydään koiratarvikehyllyllä vain vähän "katselemassa".

      Poista
  3. Meillä on myös Alma-kissa! Ikää Almalla on jo 4 vuotta, mutta taitaa olla kuitenkin meidän ikuinen vauva. Säälittää vain välillä tuo katti, kun on jäänyt niin vähälle huomiolle sen jälkeen kun oikea vauva syntyi. Mutta kissa on onneksi niin ovela, että tajuaa aloittaa huomion kerjäämisen heti sillä hetkellä, kun pikku mies on painunut yöunille. :D Olen kutsunut itseäni äidiksi siitä asti, ku Alma meille muutti, joten ei tullut ainakaan mitään uutta "nimeeni", kun minusta tuli oikeasti äiti puoli vuotta sitten! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alma on hyvä nimi! Jos se ei olisi ollut jo ensimmäisen vauvamme nimi, sitä olisi voitu harkita Minimenkin nimeksi. On kyllä totta, että vauva-aikana karvakaverit jäivät harmillisen vähälle huomiolle. Nyt ne kyllä saavat huomiota mielestään vähän liiaksikin - Minimeltä!

      Poista
  4. Kyllä, remonttia on saatu aikaan. Paljon huolta myös. Ihan hirveä tunne, kun tajuaa pyykkikoneen olevan päällä eikä heti löydäkkään molempia kissoja. Niillä kun on tapana ehtiä livahtaa puoliäyteen pyykkäriin makoilemaan ja pelkään sitä päivää, kun oikeasti pesen kissan...

    Meillä ei ole omia lapsia, vaan kissaveljesten lisäksi perheeseen kuuluu koira, joka aiheuttaa puheen taantumista meissä aikuisissa. Nappasin kerran housut jo puolitangossa juoksevan sukulaismuksun vauhdista kiinni, korjasin housuja, laskin maahan ja hihkaisin tottumuksesta "vapaa!" samalla tavoin kuin sanon koiralle. Onneksi vanhemmat eivät olleet kuulemassa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyykkikonetilanne on tuttu! Ja juu, mä välillä puhun Minimelle kuin kissoille ja taas välillä kissoille kuin Minimelle.

      Poista
  5. Kaikkea tuota odotellessa.. Esikoinen syntyy heinäkuulla ja mökissä vilistää 7(aivan oikein) kissaa. Tervetuloa muuten lukemaan blogiani: http://kaaoskannoillani.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, seitsemän kissan perään yksi vauva ei tunnu enää miltään :DDD

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe