Kodinhoito

Ikkunanpesuhommia

Vaikka mä tykkään siivoamisesta, ikkunanpesua välttelen aina loppuun saakka. Ikkunoita pestessä paskaista vettä roiskuu joka puolelle, ikkunanpesuaine loppuu vikan ruudun kohdalla ja aina on joko liian aurinkoista tai liian kylmää pesupuuhiin. Ja kun säätämisen jälkeen ikkunan saa lopulta kiinni, seuraava auringonpaiste paljastaa, että hinkkaamisesta ja peilailusta huolimatta juuri silmien korkeudella on valuma ja että ainakin ruutujen nurkissa näkyy epämääräistä tahmaa.

Mutta jösses sitä fiilistä, jonka pestyt ikkunat saavat aikaan! Se on kuin nuhjuisen huonenäkymän kohdalla painettaisiin kuvankäsittelyohjelman ”kokeilen onneani”-nappia. Yhtäkkiä värit näyttävät kirkkaammilta, huoneeseen paistava auringonvalo raikkaammalta ja seinien maalarinvalkoinen puhtaammalta. Tuntuu kuin sisustustyynyt olisi juuri tuuletettu ja räsymatot jynssätty mäntysuovalla puhtaiksi, vaikka todellisuudessa se on vain puhtaiden ikkunoiden luoma illuusio.
Kun yhteen laitetaan inhoni ikkunanpesua kohtaan ja rakkauteni puhtaita ikkunoita kohtaan, mä olen valmis kokeilemaan kaikkea, mikä tekisi yhtälöstä helpomman toteuttaa. Harkitsin jo vakavasti ropojeni sijoittamista siivoojan suorittamaan ikkunapesuun, kunnes näin Kärcherin lehtimainoksen. Siinä maireasti hymyilevä daami pesee pyhätantussaan ikkunoita akkukäyttöisellä ikkunanpesimellä ja puhdasta näyttäisi tulevan niks naks ilman että valkoinen paita tahriintuu tai otsalle nousee hikikarpaloita. Eli ihan salettiin liioitteltua ilottelua, mutta hifistelyyn taipuvaisena tahdoin silti kokeilla vempelettä ja pyysin Kärcher ikkunanpesimen* testiin.

Testasin ikkunanpesintä ensin parvekelaseihin, joka on se kaikista raivostuttavin pesukohde. Laitteen mainosväite, jonka mukaan pesintä käytettäessä ei tarvitsisi enää lainkaan rättiä tai sankoa, ei pidä paikkansa – ainakaan jos jaksaa meidän tapaamme pestä ikkunat yleensä vain keväisin ja syksyisin. Ja kai ahkerimpienkin pesijöiden täytyy karmit pyyhkiä silloin tällöin. Työvaiheita pesin ei siis vähennä, vaan ensin pyyhin pinnat ja karmit vedellä, johon olin lorauttanut astianpesuainetta. Sen jälkeen suihkutin Kärcherin omaa ikkunanpesuainetta ja levittelin sen laseihin suihkepullossa kiinni olevalla mikrokuituliinalla, minkä tajusin olevan hyvä taktiikka, vaikka käytössä olisivat ihan pelkät perusvälineet.
Sitten käytiin tositoimiin: käsikäyttöisen rikkaimurin kokoinen ikkunakuivain hurisemaan ja vetelemään märkää ikkunaa hiljalleen lastalla. Mä en yleensä käytä lastoja ikkunoita pestessäni, sillä niiden jäljiltä jää aina rantuja ja lisäksi paskaista vettä valuu ikkunalaudoille ja lattialle. Mutta nyt likavesi hävisi laitteen sisuksiin ja totta vie, kuraista vettä ei roiskunut pitkin poikin, minkä takia homma oli vikkelää. Mutta eipä mikään tekninen vempele taida olla niin hyvä, että ikkunanpesijöiden vanha kikka, sanomalehti, tulisi tarpeettomaksi. Sillä muutamia rantuja jäi Kärcherinkin jäljiltä, joten tälläkin kertaa homma viimeisteltiin hinkkaamalla lasit kiiltäviksi sanomalehtitollolla.

Vikkelämpää ja siistimpää tämä näin kuitenkin oli jos vertaa normilastan ja sanomalehden yhdistelmään tai omaan tapaani hoitaa kodin ikkunat ilman lastaa viikon Hesareilla. Nyt paperia ei mennyt kuin muutama aukeama. Kokeilin tätä myös suihkuseinämiin ja kylppärin kaakeleihin, jotka yleensä jynssään puhtaaksi mäntysuovalla ja porstalla. Ja kyllähän se pesin siinäkin toimi, jopa niin hyvin, että siivousminäni bestis porsta voittaa vain siksi, että se on vähemmän tilaa vievä ja siksi myös kätevä kaivaa siivotessa esiin.
Ostaisinko tämän itselleni? Aluksi olin sitä mieltä, että vanhoillakin konsteilla pärjää, joten en. Viehän vempele paljon tilaakin ahtaasta siivouskaapista. Mutta nyt kun sen käyttöön on totuttanut itsensä, siitä saattaisi olla hankalaa luopua. Lähiöjeppe sen sijaan oli yllätyksekseni heti myytyä ja oli valmis ostamaan pesimen monen kympin hinnasta huolimatta. Siltikään en tätä välttämättä suosittelisi ainakaan pienen kerrostalokämpän asujalle. Mielestäni tämä soveltuu parhaiten yhteiskäyttöön pienille taloyhtiöille, jossa asukkaat hankkivat yhdessä esimerkiksi ruohonleikkurin ja painepesurin. Myös pienyrittäjät, jotka itse pesevät liiketilojensa ikkunat, voisivat kokea tämän omakseen.

Tietty myös kreisibailaajat voisivat ilahtua tästä, sillä tällä voi kuulemma imaista kätevästi lattialle kaatuneet punaviinit ja bisset. Ehkä tämä siis pelittää myös ilmakylpyjä ottavan vauvan tai kuivaksi opettelevan lapsen pissojen siivoamiseen parketilta? Maahantuojan sivuilta ei kumma kyllä löytynyt tästä ohjeistusta.
Perhe-elämä

Hoitovapaan ja työn yhdistäminen

Kun viime syksynä kirjoitin perheemme suunnitelmista vanhempainvapaan jälkeen, olo oli epäileväinen. Tulisiko suunnitelmamme toimimaan ja pärjäisimmekö rahallisesti? Meillä ei ollut varaa tai totuudenmukaisemmin halua heittäytyä elämään täysin toisen tuloilla. Vaikka yllätyin, että hoitoraha pääkaupunkiseutulisineen on suurempi kuin opintotuki, perheellistyneinä asuntovelkaisina emme enää halunneet opiskeluajoilta tuttuun tilanteeseen, jossa tili oli välillä tyhjänä ja ruoka loihdittiin päivien ajan kuivaruokakaapin ja pakastimen antimilla. 

Kun on tottunut tiettyyn elintasoon, siitä ei enää tahdo luopua. Kun on päässyt Alkon viiniosastolla alalaarin antimista siihen silmien tasolla oleviin tuotteisiin, ei enää tahdo palata kovin paljoa alaspäin. Elintavoistaan voi toki nipistää, mutta en tahtonut joutua tilanteeseen, jossa pohtisin, onko varaa ostaa luomuomenoita vai ei. Halusin myös silloin tällöin istua kaupungilla kavereiden kanssa litkien ylihintaista lattea tai olutta.
Siksi olen syksystä lähtien painanut hoitovapaan ohessa töitä kotoa käsin. Onneksemme toimittajana päikkäri- ja yöaikaan tapahtuva puurtaminen on mahdollista. Kun mukana on vielä kolmivuorotyötä tekevän miehen viikkovapaat, voin juosta läsnäoloa vaativissa tapaamisissa toimistoaikaan.

Duunillista hoitovapaaeloa on nyt takana puolisen vuotta. Homma on pelittänyt pääsääntöisesti erinomaisesti, mutta ei käy kieltäminen, etteikö välillä olisi vituttanut. Mä olen ennenkin tehnyt töitä kotoa käsin ja se sopii mulle. On kiva, että aamuisin voin touhuta lapsen kanssa ja päiväuniajaksi kaartaa rattaissa nukkuvan lapsen kahvilan pihaan ja vuokrata työpöydän itselleni muutamaksi tunniksi kahvikupin tai kahden hinnalla. Toisinaan lapsi nukkuu päivätorkkunsa kotona ja mä paiskon duunia rennosti pieruleggarit jalassa ja hiukset sotkuponnarilla.
Välillä teen töitä myös iltaisin, mutta yleensä silloin ei ole enää päätä jäljellä blogia vaativampiin kirjoitelmiin. Kerran viikossa olen pyrkinyt järjestämään miehen vapaapäiväksi itselleni kokonaisen duunipäivän, jolloin olen lähtenyt kaupungille kirjoittamaan. Jestas mä silloin nautin! Ja vielä enemmän nautin, kun palaan aikaansaaneena takaisin kotiin pöristämään kikattavan lapsen vatsaa. Olen ollut onnekas, että olen saanut nauttia lapseni seurasta, mutta tehdä töitä edes sen verran, että se tuntuu tilillä ja että olen kehdannut sanoa töitä tekeväni.

Koska leipä on pieninä palasina maailmalla, myös blogin mainoksien kautta tulevat pienet tulot ovat tärkeitä. Olenkin kiitollinen teille lukijoille siitä, että jos vaikka haalaritarpeeseen sopiva yksilö on löytynyt Reimalta, olette ostaneet sen blogini affimainosbannerin kautta. Ne muutamat extrasataset kuussa mahdollistavat osaltaan järjestelymme ja toisaalta antavat mulle luvan lohkaista ajastani osansa myös blogiharrastukselle.
Sitten on se toinen puoli. Yritämme pitää kiinni yhdestä perheen yhteisestä vapaapäivästä viikossa, mutta monesti se lipsuu muutamien pikkuduunijuttujen hoitamiseen. En voi haalia töitä niin paljon kuin haluaisin tai edes niin paljon kuin ehtisin tehdä. En voi laskea juttujen deadlineja sen varaan, että lapsi varmasti nukkuu tänään ja huomenna ainakin puolentoista tunnin päikkärit. Kotona läppärin ääressä keskittymistä häiritsevät ylipursuileva pyykkikori ja auringonvalon harmaaksi muuttavat paskaiset ikkunat.

Jos asioita kuitenkin summaa yhteen, talvi meni hienosti duuni-koti -yhdistelmän välillä keinuen, ja vielä pari kuukautta sitten olisin sanonut homman toimivan erinomaisesti. Mutta nykyään on välillä vaikeaa päästä kiinni töihin, kun on vielä äsken laulanut Pupu Tupunaa ja taputtanut kahden palikan muodostamalle tornille. Ja vielä vaikeampaa on päästä takaisin äitimoodiin, kun mieli tahtoisi vielä askarrella keskeneräisen duuniprojektin kanssa. Nykyään tuntuu toisinaan siltä, että en pysty keskittymään täysillä töihini, mutta en myöskään läsnäoloon lapseni kanssa.
Mä olen kuullut useiden vanhempien harmittelevan, että vanhempain- ja hoitovapaalla on välillä tylsää. Mä en ole kokenut niin, päinvastoin, päiväthän ovat täynnä touhua ja tekemistä! Mutta viime aikoina olen saanut itseni kiinni pohtimasta, että hohhoh, olisi jo päiväuniaika tai ilta, että voisi taas tehdä jotain järkevää. Sen tajuaminen on ollut sekä kamalaa että nurinkurista, sillä nyt lapsen kanssa voi jo tehdä asioita, jopa kommunikoida – ainakin jos ymmärtää älönmölökieltä.

Mä huomaan kaipaavani päivä päivältä yhä enemmän töihin, osaksi toimistorottien armeijoita, olemaan muutakin kuin vauhdin antaja keinuessa ja housunlahje, johon räät pyyhitään. Tylsyyden myötä elämääni on astunut myös toinen aikaisemmin tuntematon olio, äidin huono omatunto. Samalla kun haluaisin olla lapseni kanssa, tahtoisin tehdä töitä. Ja kun olen tehnyt töitä tai tämän päivän tapaan lähtenyt työreissulle ennen lapsen heräämistä ja palannut lapsen mentyä yöunille, kaipuu lapsen luo on niin vahvaa, että se sattuu.
Siksi nipistän omista yöunistani vielä vähän enemmän tunteja, jotta saisin olla kaikkea mitä haluan, jotta voisin tehdä kaikkea mitä haluan. Unipankkini alkaa kuitenkin olla pahasti miinuksella. Onneksi vaativasta vauvasta onkin huomaamatta kasvanut toimelias taapero, minityyppi, jonka vieminen osapäiväisesti päiväkotiin ei enää tunnu kamalalta ja kaukaiselta vaihtoehdolta. Hyvin se siellä jo suunnitelmien mukaan myöhemmin syksyllä pärjää ja salettiin muutamista hoitopäivistä myös tykkää ikäistensä keskellä. Ja sitten koko perhe myös nauttii yhteisistä hetkistä enemmän, kun mutsin mieli ei ole vain osittain paikalla. Silloin voi heittäytyä hetkeen ja rauhassa keskittyä saippuakuplien puhaltamiseen ja majojen rakentamiseen.

Minkälaisia ratkaisuja teillä on tehty vanhempainvapaiden loppuessa tai miten olette suunnitelleet hoitovapaan tai molempien töihin paluun järjestävänne?
Pyöräily

Perhefillari eli laatikkopyörä

Meidän perheen fillarikausi startattiin tänään, kun vetelimme suut virneessä paskarallia ympäri Herttoniemeä uudella laatikkopyörällämme. Fiilis oli huikea, kun pyörät rullasivat alla, lempeä kevättuuli hulmutti kypärän alta kiemurtelevia hiuksia ja liikennevaloihin pysähtyessämme kyydissä istuva lapsi alkoi innokkaasti kurkottautua eteenpäin – mennään jo! 

Taisin nähdä laatikkopyörän ensimmäistä kertaa livenä ollessani opiskelijavaihdossa Hollannissa. Siellä fillarointikulttuuri kukoistaa ja laatikkopyöriä rullaa menemään joka puolella. Laatikossa näki kuljetettavan lapsien ja ruokaostosten lisäksi esimerkiksi koiria, remonttitarvikkeita, puuntaimia, huonekaluja ja lavoittain bisseä.
Laatikkopyörä onkin kuin fillaroivan perheen farmariauto. Sellainen, joka ostetaan perhekoon kasvaessa. Meillä ei ole autoa, vaan kuljemme julkisilla ja kesäisin mahdollisuuksien mukaan pyörällä. Viime kesänä fillarointikilometrit jäivät kuitenkin muutamaan, sillä lapsi ei suostunut kulkemaan kuin kiinni ihossa, kantorepussa. Kun lastenrattaatkin saivat aikaan hengästyttävää paniikki-itkua, minkäänlainen fillarointijärjestely vauvan kanssa ei tullut kysymykseen.

Mutta nyt! Oikeastaan oli hyvä, että me ehdimme rauhassa miettiä meidän arkeen sopivinta fillariratkaisua. Tiesimme heti, että kaipaisimme pyörän tarakalle laitettavaa lastenistuinta järeämmän ratkaisun. Vaikka niin on kuljetettu lapsia iät ja ajat, itseni mukaan lukien, mä olen sen verran nynnerö, että pelkäisin kruisailevani pyörän nurin lapsen ollessa kyydissä. Kun meno on takana hytkyvän lapsen takia tavanomaista epävakaisempaa, ohjaustangossa kulkevat kauppakassit toisivat mukaan jo liikaa jännitystä.
Seuraavaksi mietimme pyörän perään asennettavaa peräkärryä. Koska meillä on jo kaksi fillaria, ajattelimme että irrotettava peräkärry olisi kätevä siirtää pyörästä toiseen tilanteen mukaan. Muutamista malleista olisi saanut samalla juoksurattaat ja vaikka jalakselliset suksikärryt muutamalla lisävarusteella. Mä en kuitenkaan tykännyt ajatuksesta, että lapsi olisi irrallisessa kärryssä selkäni takana, jonne en näe. Luin arvioita sekä kokemuksia erilaisista ratkaisuista ja lopulta parin pyörähifistelijän kanssa juteltuani päätös oli tehty. Laatikkopyörä sen on oltava.

Laatikkopyöriäkin on monenlaisia, joista löytyy kokemuksia ja tietoa esimerkiksi lapsiperheiden hyötypyöräilysivusto Tavarafillari.fi:stä. Me päädyttiin hollantilaiseen Babboe-merkkiin sen hinnan, helpon satavuuden ja kuulemiemme suositusten perusteella. Perhepyörät ovat melko hintavia, mutta toisaalta samalla hinnalla ei makaisi auton vakuutuksia, bensoja ja muita kuluja edes vuoden ajalta. Babboe on laatikkopyöristä edullisimpia, tämä meidän kolmipyöräisemme maksoi ilman lisähärpäkkeitä 1499 euroa. Babboella on nykyään suomalainen jälleenmyyjä Espoossa, joten fillari tuli perille kahdessa viikossa tilauksesta, eikä tarvinnut säätää rahtien kanssa, kuten ulkomailta tilattaessa.
Kuten lootiin yleensäkin, Babboeenkin on saatavilla lisäosia. Me saatiin kaupanpäällisiksi istuinpehmusteet ja sadekatos. Ja koska kyseessä on perhepyörä, näihin on saatavilla tietenkin vauvankaukalo, taaperoistuin ja lastenistuin. Babboelta neuvottiin, että me ei enää istuimia tarvita, kun penkeillä on kuitenkin pehmusteet ja pyörään kuuluu vakiona viisipistevyöt neljälle lapselle. Taaperoistuimessa olisi kuitenkin ollut sivuilla tuet lapsen päälle, jolloin nukkuvan pää ei poukkoile holtittomasti. Saas siis nähdä, kuinka käy, kun kesken matkan iskee univaje.

Miltä sitten tuntui kiivetä laatikon selkään ensimmäistä kertaa? Oudolta ja vaikelta. Mä jouduin kiertää taloamme monen monta kertaa ennen kuin sain menon niin varmaksi, että uskaltauduin liikenteeseen. Meni nimittäin tovi tottua tai edes tajuta kolmipyöräisen ohjaus. Siinä kun ohjaustanko on kiinni laatikossa ja istuinosa on kuin laatikon häntä, joka seurailee perässä. Toisin sanoen kääntäessä ohjaustanko liukuu kääntyvän laatikon mukana sivulle. Siksi kolmipyöräisen kanssa ei myöskään voi harrastaa leppoisaa yhdellä kädellä ohjausta, sillä jo etupyörät osuvat vaikka kuoppaan ja kädet eivät ole tiukasti tangossa kiinni, fillari lähtee helposti lapasesta. Babboen kolmipyöräistä laatikkopyörästä liikenteessä löytyy videopätkää muun muassa täältä.
Kun erilaisen ohjaustavan vihdoin sisäisti, homma lähti rullaamaan. Pyörä on painava, joten odotin saavani sitä polkiessa kesän loppuun mennessä antiloopin pulleat jalkalihakset, mutta seitsemänvaihteinen pyörä kulkikin yllättävän vaivattomasti. Suoralla asfaltilla polkeminen meni kuin itsestään, hiekalla meno oli selkeästi raskaampaa. Myönnettäköön myös, että muutamassa ylämäessä jouduin työntää hiki valuen fillarin ylös, kun voimat eivät riittäneet polkemaan. Babboeen on saatavilla akkukäyttöinen sähkömoottori, joka kuulemma toimii vähän kuin myötätuuli ylämäessä, mutta ainakin vielä mennään ihan pers- ja reisilihasvoimin.

Kolmella pyörällä liukuva laatikkopyörä tuntuu turvalliselta ja vakaalta polkea. Se on myös niin painava, että vaikka kuinka paikoillani keikuttelin, sitä on hankala saada kumoon. Mutta jos sillä päästelee kovaa vauhtia mutkaan, salettiin toinen etupyöristä irtoaa maasta ja kaatumaankin sen varmasti saisi. Mutta koska kolmipyöräinen on melko kankea käännettävä, mä ainakin mieluummin himmaan mutkiin tullessa vauhtia. Kolmen pyörän ansiosta pyörän kyydistä ei tarvitse nousta esimerkiksi liikennevaloissa, vaan lestille voi jäädä chillailemaan jalat polkimilla.
Parannusehdotuksiakin tuli heti ekan ajopäivän jälkeen. Olisin toivonut, että pyörässä olisi ollut lukollinen säilytyslaatikko, jonne olisi voinut laittaa esimerkiksi kypärät ja kantorepun. Esimerkiksi kaupungille mennessä kantoreppu on vielä must, että saan pääasiallisesti konttimista suosivan lapsen kulkemaan mukanani pyörän jäädessä parkkiin. Koska meillä on kaksi taaperokokoista reppua, Tulan ja Wompatin, toinen voisi olla aina fillarissa mukana. Taidetaankin pultata laatikon sisälle tanko, johon voi pitkällä vaijerilukolla kiinnittää kypärät ja reput. Vesipulloteline myös tarvitaan, niitä saa onneksi halvalla vaikka Tigerista. Kaipaisin myös ohjaustankoon kiinnitettävää telinettä iPhonelle, jotta voin käyttää Reittioppaan pyöräilykarttoja yhtä kätevästi kuin autoilijat navigaattoreitaan. Onko jollain telinesuosituksia?

Parasta laatikkopyörässä oli heti ensimmäiseltä polkaisulta se, että myös lapsi tykkäsi olla kyydissä, eikä vaunukauhun jättämä pelkomme hepuleista onneksi toteutunut. Loodalla rullaillaankin tästä eteenpäin kaupungille ja kavereille kylään. Kyytiin mahtuvat lapsen lisäksi harrastusvälineet, ruokaostokset ja isonkin sakin piknikeväät ja -viltit. Tällä kuljettaa kätevästi ullakolle kasautuneet ongelmajätteet ja rikkinäiset pienkodinkoneet kierrätyskeskukseen. Laatikko toimii kuljettamisen lisäksi kätevänä myyntipisteenä tulevan kesän Kallion puistokirppiksillä. Ja tällä kun polkee Hakaniemeen Ikean ilmaisbussille, voisin ostaa huonekalujätistä vihdoin ne muutamat isot kehykset postereille ja säilytyslaatikot ullakolle, kun saisin ne kätevästi bussista fillarilla kotiin. Maailma ja sen mahdollisuudet laajenivat just yhden laatikkopyörän verran!
Jos teilläkin on tarvetta perhefillarille ja Babboe kiinnostaa, sain teille alekoodin Babboen nettikauppaan. Koodilla HV00 saatte laatikkopyörän oston yhteydessä hankkimistanne lisäosista 50 euron alennuksen. Jos käytätte koodin, mä saan siitä hyvästä myös hieman pätäkkää, mistä en olisi ollenkaan moksiskaan nyt kun säästötilillä on laatikkopyörän kokoinen reikä.
Kaksio

Lelukaaoksen kaitsijat

Ihan itseäni saan syyttää. Ei Minime leluja ole ostellut tai mankunut, vaan ihan itse olen niitä kotiovesta vapaaehtoisesti sisälle kantanut. Se että leluista 98 prosenttia on kirpputorilta tai vanhempieni ullakolta löytyneitä ihanuuksia, ei vähennä yhtään sitä seikkaa, että lelujen määrä riittää jo aikaansaamaan kaaoksen. Hups. 

Niinpä viime aikoina olen pyrkinyt luomaan pohjan lelukaaoksen hallintasuunnitelmalle. Ykkösenä on edelleen se, että uutena ei saa ostaa kuin kirjoja. Oman kirjastokorttinsakin tyyppi saa heti, kunhan homman päälle ymmärtää. Kakkosena lelujen siivoaminen iltaisin takaisin paikoilleen. Kaaos pitää pysäyttää ennen kuin se pääsee räjähtämään. Kolmantena leluille määrätyt omat paikat. Kun kaikki tietävät, missä palikat ovat tai missä niiden ainakin kuuluisi olla, on sekä leikkiminen että siivoaminen kivempaa.
Koska tovi ennen lapsivesien menemistä ostamani Marimekon pahvisalkku* ei enää ole hetkeen riittänyt imaisemaan sisäänsä kaikkia leluja, olen hankkinut uusia säilyttimiä tai vaihtoehtoisesti laittanut vanhat esineet uuteen tehtävään. Esimerkiksi piknik-korina uskollisesti palvellut vanha kori pääsi tärkeään tehtävään lelujärjestyksen ylläpitämisessä, kun se hotkaisi sisuksiinsa Minimen lempilelut, dublot.

Pallot, perästä vedettävät lelut, autot, soittorasiat jajaja majailevat Varpuselta saamassani tetris-kuvioisessa säkissä. Nämä nerokkaat ja monikäyttöiset jättipussukat valmistetaan ulkomainoksista tutusta materiaalista, pvc-laminoidusta polyesteristä. Ne pelittävät siis myös kosteissa tiloissa, joten pussukassa voi säilyttää vaikka kylpyleluja ja mikseipä se pyykkipussinakin toimisi. Jos meillä olisi oma piha, säilyttäisin tässä ulkolelut.
Mutta koska omaa pihaa ei ole, tämä Helsingin Vallilassa valmistettu säkki pitää kasassa lelujen sekalaista seurakuntaa. Säkin pehmeä materiaali mahdollistaa sen, että sen reunat saa käärittyä ja näin tästä meidänkin jättisäkistä tuli leveä, mutta matalareunainen kaaoksen kaitsija. Pehmeiden reunojen ansiosta lapsi voi kaivella säkin aarteita ilman, että koko saalista tarvitsee kaataa lattialle.

Olohuoneen pöydällä vallinnut kirjasekamelska suitsittiin kasaan kirpputoreilta hankkimillani kasarimuovikorikasseilla. Järjestelin niihin kovakantiset pahvikirjat, joita Minime saa myös omatoimisesti lukea. Pöydän alta korit saa kiskaistua näppärästi esiin, kun on satuhetken aika. ”Oikeat” paperisivuiset satukirjat pysyvät kirjahyllyn ovien takana siihen asti, kunnes tyyppi tajuaa lukemisen ja repimisen eron.
Toki myös se Marimekon pahvisalkku on edelleen käytössä, nyt siellä kolisevat Brion puupalikat. Oman lapsuuteni muoviset atomi-palikat taas odottavat leikkejä Egyptistä ostamassani kovassa nahkasalkussa. Toivoisin löytäväni käytettynä, tai ainakin mellevään alehintaan, seinälle sijoitettavan aikaa ja käyttöä kestävän hyllykön. Siihen olisi näppärä järjestellä lelusalkut ja nostaa paraatipaikalle leluista kauneimmat.

Uusin kaitsija on kirpputorilta hankittu pärevasu, jonka tarkka tehtävä ei ole vielä hahmottunut. Siellä voisivat majailla esimerkiksi pehmolelut, mutta luulen että sen lopullinen tehtävä tulee liittymään juniin. Vanhempieni ullakolla kun odottaa vanha Brion junarata lisäosineen. Ja monen ison pärevasun verran muita jänniä juttuja. Ehkä mummilaan pitäisikin perustaa lelulainaamo. Palauta kolme lelua ja saat kolme lelua tilalle. Ja lainaussääntö koskisi myös lapsen leluhamsterimutsia.
Reseptit

Minimen kookos-talvikurpitsakeitto pöpöjen pelotteluun

Ruokapostausta ei ehkä pitäisi aloittaa kertomalla oksennuksesta ja paskasta. Mutta kun juurikin sitkeän vatsatautipirulaisen innoittamana tänään väsäsin tämän mainion keiton. Ruoka ei nimittäin vieläkään viikon sairastamisen jälkeen tahdo maittaa perheen pienimmälle, joten halusin tehdä jotain pehmeätä ja hyvää, jossa kuitenkin olisi vähän potkua nujertamassa viimeisetkin vatsassa muhivat pöpöt. 

Me molemmat Minimen kanssa ihastuimme taannoisella Tallinnan-reissullamme talvikurpitsoista tehtyyn sosekeittoon, joten päätin yrittää tehdä jotain samanmoista kotikeittiössä. Lopputulos oli erinomainen, ainakin jos mittarina toimii lapsen jokaiselle lusikalle apposen ammolleen avautuva suu.
Kookos-talvikurpitsakeitto fetalla 

2 keskikokoista keltasipulia
1 vihreä chili
noin kolmen sentin pätkä inkivääriä
2 valkosipulin kynttä
1 kilo talvikurpitsaa (paino puhdas arvio, oli sellainen pieni yksilö, ison bataatin kokoinen)

reilu loraus rypsiöljyä paistamiseen

1,5 dl kookosjauhetta (tai 4 desiä valmista kookosmaitoa)
2 laakerinlehteä
loraus limemehua
oreganoa
valkopippuria
timjamia
ruususuolaa ja loraus soijakastiketta 

mustapippuria
tuoretta korianteria
pieni kourallinen hyvää fetaa per lautanen
Silppua sipuli, chili, inkivääri ja valkosipuli ja kuullota niitä rypsiöljyssä isossa pinnoittamattomassa kattilassa muutaman minuutin ajan. Kuori kurpitsan kova kuori pois (tai tee niin kuin minä ja unohda kuoria ja syö keitto silti hyvällä ruokahalulla), halkaise kurpitsa ja koverra siemenet ja sisälmykset pois. Lohko kurpitsa, heittele ne kattilaan ja kääntele ainekset sekaisin ja paista vielä hetki. 

Sekoita kookosjauhe 7 desilitraan vettä ja kaada seos kattilaan. Kurpitsojen pitäisi nyt peittyä, joten lisää tarvittaessa vettä. Lisää laakerinlehdet ja loraus limemehua sekä makusi mukaan oreganoa, valkopippuria, timjamia, ruususuolaa ja soijakastiketta. Keitä kunnes kurpitsat ovat mieluummin ylikypsiä kuin raakoja.

Poista laakerinlehdet ja soseuta keitto sauvasekoittimella huolellisesti samettiseksi. Kauho keitto lautasille, lisää päälle myllystä mustapippuria ja revi päälle tuoretta korianteria. Ja tärkeimpänä murustele päälle reilusti hyvää, rasvaista, pehmeää ja aitoa fetaa.

Pistele poskeen ja anna pöpöille kyytiä!
Kantaminen

Kantosuoja eli toukka kotelossa

En ole varmasti ainut perheellinen, jolle kevään odotukseen on tullut lapsen myötä uutta fiilisteltävää: ei enää kauaa tätä toppavaatehärdelliä! Miten ihanaa onkaan pian vain lähteä ulos! Vielä tällä hetkellä kun sitä edeltää kymmenistä vaatekappaleista muodostuva palapeli, jonka kokoamisen puolivälissä joku pelaajista alkaa jo kitistä kuumuutta ja joku manata lapasen peukku-osan ja sinne kuuluvan peukalon yhteensopimattomuutta. 

Samalla kun vaatekerrokset vähenevät, myös lapsen kulkeminen kantovälineessä lisääntyy jälleen, ja sitä myötä viime keväänä käytettynä ostamani MaM-kantosuoja alkaa sekin taas olla ajankohtainen. Suoja on siis lämmittävästä fleecevuorista ja tuulta pitävästä polyesteripäällisestä valmistettu suojus, jonka saa näppärästi vetäistyä kantorepussa tai -liinassa matkaavan lapsen päälle.
Mä hankin katosuojan, kun Minime ei enää mahtunut piiloon oman takkini alle, mutta en halunnut ostaa erillistä kantotakkiakaan. Suojia on saatavina myös paksuina talvimalleina, mutta omamme on niin kutsuttu neljän vuodenajan ohuempi suoja. Se on kätevä esimerkiksi kun välikausivaatteisiin puetun lapsen kanssa siirrytään paikasta toiseen. Lapsi on repussa paikoillaan, joten vaikka remutessa välikausivermeet riittävät lämmittämään, matkojen ajaksi ympärille on hyvä kääräistä vähän ylimääräistä. Vähän sama kuin rattaissa on jalkapeitteet tai makuupussit tuomassa paikoillaan olevalle lapselle suojaa ja lämpöä.

Kantosuoja on varmasti kätevä myös, jos lapsen päiväkoti on kodin lähellä. Silloin hänet voi istuttaa kantoreppuun sisävaatteissaan, kietaista päälle kantosuojan ja viedä päiväkotiin ilman, että tarvitsee muutaman minuutin ulkoilun ajaksi pukea ulkovaatteita ja kenkiä. Säästyy hermoja ja aikaa, kun ei niitä kumpaakaan ole lapsen synnyttyä liiaksi ollut.
Suoja pelittää käytössä pitkään, sillä sen alaosan saa pussitettua just niin kireälle kun tarvitsee kannettavan koon mukaan. Nykyään myynnissä olevissa MaM-kantosuojissa on erilainen huppu, mutta tässä meillä olevassa se on epämääräinen fleecemöhkö, jonka onneksi saa napitettua suojasta myös irti. Ja onhan tää muutenkin möhkömäinen, joten salettiin aiheuttaa kanssakulkijoissa kummastusta. Että ei muuta ku toukka koteloon ja ulos hämmennystä aiheuttamaan!

Taaperon vauvamaisesta olemuksesta joku saattoikin ehkä jo päätellä, että Herttoniemessä eivät puut viheriöi ennätysaikaisin, vaan postauksen kuvitus syntyi aikakauslehtimäiseen tapaan jo viime syksynä.
Kirpputorit

Lähiön kirpputorihulinat

Vatsatauti rellestää nurkissa viidettä päivää. Mä alan taas olla tolpillani, joten sairastavien pitkät päiväunet ja pakkoeristys muusta maailmasta saavat kaipaamaan tekemistä. Kun tekeminen kuitenkin rajoittuu kaksion nurkkiin, päätin vihdoin nakata ullakolla pusseissa lojuneet kirppistavarat myyntiin. 

Huutonetistä löytyy nyt jo osa myyntiin tulevista tuotteista. Loppuja heittelen sinne sitä mukaa, kun ehdin. Kaupan on niin kestovaippoja ja imetysvaatteita kuin ne puukengät ja vaikka läjäpäin neuletakkeja. Perheen minein valtaa yhä enemmän tilaa neliöistämme, joten ei auta kuin karsia omistaan.
Ne tuotteet, jotka jäävät myymättä tai joita en ehdi nettiin naputella, päätyvät myyntiin sunnuntaina 28. huhtikuuta pidettävälle Vanhan Herttoniemen pihakirppikselle. Jos ilma vain suosii, voin viime vuoden perusteella vannoa, että kyseessä on yksi kevään letkeimmistä ja kivoimmista tapahtumista.

Menossa on mukana yli 100 taloyhtiötä, joten aarteenmetsästysfiilis on taattu. Samalla voi käydä vaikka kävelyllä merenrannassa ja pistää piknikiksi puistossa. Vaikka nyt kuraisten lumikinosten keskellä ei uskoisi, ihan pian nurmikko taas vihertää ujosti myös täällä Hertsikassa. Me majoittaudutaan myytäviemme kanssa luultavammin jonnekin lähelle Herttoniemen metroasemaa, jotta kukaan ei voi välttyä myyntipisteeltämme. Jos siis majailet Helsingissä ja et ole aikaisemmin ollut seikkailulla idässä, pihakirppiksen aikaan kannattaa pakata retkikassi ja ottaa metro alle!
Imetys

Taaperoimetys – koska, miksi ja kuinka se lopetetaan?

Vietimme viime viikonloppuna ihanan pallovatsaisen ystäväni vauva-juhlia. Siinä oli vihdoinkin syy tehdä vaatekaappini yhdelle hyllylle tilaa ja raahata juhliin tarjolle kassillinen imetysvaatteita. Vaikka esimerkiksi Boobin sinivalkoraitainen imetyspaita oli maailman pehmoisin ja mukavin päällä, niitä trikoorytkyjä ei tule ikävä. 

On ihanaa voida taas käyttää koko vaatevalikoimaansa. Enää ei tarvitse ottaa huomioon sitä pikku seikkaa, että milloin tahansa täytyisi olla valmiina repimään yhdellä kädellä toppavatteiden alta tissit tiskiin. Mulla menee varmaan tovi, että voin käyttää edes mun edestä napitettavia normimekkoja. Nekin kun tuntuvat mielikuvissani haisevan maidolle niiden imetyskätevyyden takia.

Vaatemahdollisuuksien lisääntyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö edelleen imettäisi. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä lapseni käy edelleen ottamassa maitohuikat pari kertaa päivässä. Aamuisin ja iltaisin tapahtuvat maitobileet mahdollistavat kuitenkin vapaan pukukoodin, joten päivisin voin halutessani olla uhkarohkea ja pukeutua vaikka takaa napitettavaan silkkimekkoon.

Mulla ei koskaan ollut tarkoituksena imettää näin pitkään. Tosin ei mulla kyllä ollut tarkoituksena lopettaa yhtään aikaisemminkaan. Mä en ollut ehtinyt suoda lainkaan paniikinkatkuisia ajatuksia imetykselle tai sen mahdolliselle kestolle, kun ennenaikaisena syntynyt lapsi jo nostettiin rinnalle. Toki olin pohtinut, että jos vain mahdollista, vauva posottaisi menemään tissivoimalla niin kauan kuin vauvoilla on tapana niin tehdä. Mulla ei vain ollut käsitystä, miten kauan niillä on tapana niin tehdä. Jossain vaiheessa imetysputkea muistan miettineeni, että vuoden ikään mennessä rinta voitaisiin jättää pikku hiljaa pois.
Täysimetyksestä silloin tällöin otettuun huikkaan siirtyminen tapahtuikin luontevasti kuukausien saatossa. Sitä ei tarvinnut sen kummemmin kelailla tai suunnittella, vaan yksi tankkauskerta kerrallaan tipahti melkein huomaamatta pois, kunnes jäljellä olivat ne intensiivisimmät ja molempien mielestä mukavimmat imetyshetket – yksi aamulla ja yksi illalla. Sillä kaavalla on vedelty nyt jo useampi kuukausi.

Aamuisin on ihanaa heräämisen jälkeen köllötellä vielä tovi sängyssä napa vasten napaa, kun lapsi natustaa aamumaitoaan. Tyyppi on aamuisin nälkäinen ja malttamaton, joten maito tasaa kurisevaa napaa sen verran, että saan vähemmillä kitinöillä aamupalan katettua. Iltaisin imetys on rauhoittumishetki, jolloin on aikaa keskittyä kutittamaan varpaita ja silittämään päätä. Vauva-aikana ilta-imetys oli myös ainut keino saada nukkumista aliarvostava lapsi nukahtamaan. Nykyään tyyppi nukahtaa omia aikojaan sänkyynsä, mutta imetys pitää paikkansa iltarutiineissa.

Lapsi ei enää rintaa tarvitse. Hän ei kitise maidon perään kuin ehkä joskus kipeänä ja todella väsyneenä. Hän ei yritä repiä multa paitaa pois kaupungilla, mutta välillä aamuisin käy noutamassa yöpöydällä olevat rintakumit hollille, jos en tajua itse pistää tissiasian kanssa hösseliksi. Lapsi on ollut mun omien menojen ja duunijuttujen takia ilman rintamaitoa pisimmillään lähes kaksi vuorokautta. Kun mua ei ole paikalla, maitoa ei myöskään kaivata. Uskoisin, että imetyksen lopettaminen onnistuisi melko kivuttomasti, vaikka minä ja meijeritkin hengailisimme mestoilla.

Mutta samalla kun en näe mitään varsinaista syytä jatkaa imetystä, en näe mitään syytä lopettaakaan. Mulle imetys on aina tuntunut luontaiselta ja kivalta, vaikka toki niiden imetysrytkyjen lisäksi täysimetyksen sitovuus sai välillä pinnan kireälle ja tuntitolkulla kestävien imetysmaratonien aikana tuli mieleen, että voisi näistä viikoista osan johonkin muuhunkin käyttää.
Nykyään imetys ei enää vaadi erikoisjärjestelyjä ja vaivaa. Vaikka siirtyisin kotona freelancerina työskentelystä täysipäiväiseksi duunariksi kodin ulkopuolelle, voisin jatkaa imetystä. Mun ei ole ainakaan tähän mennessä tarvinnut pidempään erossa ollessa pumpata maitoa, vaan maidontuotanto on pelittänyt hyvin ilmankin. Eikä mun enää onneksi pitkiin aikoihin ole tarvinnut lukittautua eroaikoina julkisiin vessoihin lypsämään räjähtämispisteessä olevia maidontuotantolaitoksia. Lenkilläkin voi käydä ilman, että tuntuu kuin rintaan olisi ommeltu liian kirein tikein kiinni kaksi äärimmilleen vedellä täytettyä kumipalloa.

Tällä hetkellä imetys on mun ja Minimen kahdenkeskinen hempeilyhetki pari kertaa päivässä. Mun lapselle antama vitamiiniruiske, joka on ollut etenkin nyt noroviruksen kanssa ähistessä tarpeen. Miksi sitten lopettaisin? No siksi, että en mä nyt aio ikuisestikaan imettää. Ja kyllä mua pikkaisen myös kiinnostaa saada oma kroppani ihan itselleni ilman ainuttakaan imetyshormonia. Niiden pirulaisten järisyttävän vaikutuksen kun huomasi yöimetysten loppuessa vauvan ollessa kahdeksankuinen. Sen lisäksi että kuukautiskierto hurahti jälleen käyntiin, mä huomasin muuttuvani lyhyessä ajassa suohirviöstä takaisin suht ihmismäiseksi naiseksi. Se radikaali muutos ei voinut johtua vain parantuneista yöunista.

Imetyksen parasta ennen päivämäärä on nyt asetettu kesäkuulle. Olen silloin lähdössä aikuisten tyttöjen kanssa pitkäksi viikonlopuksi reissuun, minkä jälkeen maitohanoja ei enää avata. Mä tiedän, että siitä tulee vaikeata. Ei lapselle, vaan mulle. Etenkin kun sitten mun pitäisi kai viimeistään luopua näistä mun rönttäisistä ja supermukavista Bravadon imetysrintsikoista ja siirtyä takaisin puristavalle ja ahdistavalle naistenalusvaateosastolle.

Koska mulla ei ole selkeätä vastausta otsikon kysymykseen, kertokaa te ajatuksenne asiasta kommenteissa.
Kosmetiikka

Kökkö lastenhoitotuote

Mulla ei ole tapana kirjoittaa Lähiömutsissa huonoksi kokemistani tuotteista, olivat ne sitten blogin kautta saatuja tai itse kassan kautta kotiutettuja. Olen ottanut tämän naistenlehtimäisen tavan siksi, että en ehdi välillä kirjoittaa kaikista kivoistakaan jutuista, joten miksipä hukkaisin aikaa ja palstatilaa jonkun huonon tuotteen haukkumiseen. 

Tällä kertaa teen sen kuitenkin siksi, että tuote on jo niin kökkö, että siitä on pakko kertoa. Menin nimittäin ostamaan Jackson Reecen nenäliinoja. Me käytämme saman firman kosteusliinoja matkoilla ja kaupungilla sotkujen siivoamiseen sekä lapsen kasvojen siistimiseen ja käsien putsaamiseen. Siihen hommaan olemme todenneet ne hyviksi, vaikka kotona ihan kraanavesi pelittää paremmin. Koska fiilis firman tuotteista oli hyvä, talven sadasviideskymmenes nuha sai mut höveliksi ja ostamaan saman lafkan nenäliinoja. Ihan mitä vain, kunhan sitä räkää ei olisi joka puolella.

Paketti lupaa hyvää. Kosteat nenäliinat sisältävät suolavettä, joka jelppii tukkoisen nenän kanssa. Aloe vera sekä kamomilla taas auttaa pehmentämään niistämisestä rikkinäistä nenänalusihoa. Ja joo, onhan näihin mukava niistää sekä omaa että lapsen nenää, sitä en voi kieltää. Kostea liina tuntuu hellävaraisemmalta kuin kuiva paperinen nestuuki ja märällä liinalla irtoaa myös ne ympäri naamaa kuivuneet räkävanat ilman kitinää ja itkua. Mutta mutta.
Paketissa on 20 liinaa. Jokainen eläessään edes jonkin sortin nuhan kokenut tietää, että se määrä nenäliinoja ei riitä edes puoleen väliin päivää. Mulla on kitsaana tapana niistää kaikkien hygieniasääntöjen vastaisesti sekä oma että lapseni nenä samaan nenäliinaan niin monta kertaa kuin liinasta puhdas kohta löytyy. Jackson Reecen puolikäytettyjä liinoja ei kuitenkaan voi jemmailla sohvannurkkaan ja pöydänkulmille, sillä niiden pointti, kosteus, häviää hetkessä. Niinpä näihin voi niistää sen 20 kertaa, eli paketti riittää kunnon räkätaudin aikaan noin puoleksi tunniksi. Kun paketilla on hintaa kaupasta riippuen noin 5 euroa, tulee nuhan tuntitaksaksi melkoisen korkea summa.

Siksipä mä lopulta aloin kitsaana säännöstellä kalliita nenäliinoja, minkä lopputuloksena suurin osa liinoista kuivui pakettiinsa. Seuraavan nuhan aikaan aionkin satsata rahani ihan perusnessuihin ja niihin Jackson Reecen kosteusliinoihin. Niitä kun saa samalla vitosen hinnalla yli 70 kappaleen pakkauksen ja toimivat ihan yhtä hienosti räänpyyhkijöinä. Suolavettä niissä ei ole, mutta muuten ovat ihan yhtä ekoluomuhippejä kuin nuo varsinaiset nestuukitkin.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe