Hurahtaminen tekee vauvavuodesta onnellisemman

5.4.13

Jestas mä innostuin, kun kuulin Anu Silfverbergin kirjoittaneen vanhemmuusaiheisen kirjan, Äitikortin*. Koska Silfverberg on yksi lempitoimittajistani, olin varma, että kirjasta irtoaisi ajatusmutusteltavaa, innokasta niin just -nyökyttelyä ja kirpeän pirtsakkana lisänä vähän vittuuntumistakin. 

Alkuun kirja tuntui kuitenkin kertaalleen syödyltä. Moni kirjan esseistä on ilmestynyt jossain muodossa jo kolumneina ja lehtiartikkeleina, vaikka oletin pääseväni nauttimaan tuoreesta tekstistä. Uutta ajatusmutusteltavaa tarjosi lopulta kuitenkin Silfverbergin mietteet lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista, sillä tuo puoli vanhemmuutta on sekä henkilökohtaisesti vieras että sosiaalisissa kanssakäymisissä lopulta melkoisen vaiettu pala elämää.

Nyökyttelyä saivat aikaan muun muassa kirjoittajan raskausaikana kokema samaistuminen eläimiin, kaupungin hahmottaminen imetys- ja vaipanvaihtokartastona sekä synnytyksen jälkeen aivot vallannut hämmentävä tieto siitä, että kanssakulkijoista aika moni on tehnyt sen saman. Pullauttanut alapäästään maailmaan ihmisen. Just enkä melkein samaa mieltä olen myös siitä, että äitien ei pitäisi elämässään omistautua täysin ja ainostaan vain lapsilleen. Sellaisista äideistä ei tule kuin katkeria vanhuksia.

Mutta koska mielenkiintoisinta tässäkin tapauksessa on vittuuntuminen, keskitytään siihen ja tartutaan kirjassa sivujuonteena mainittuun seikkaan, äitiyden mustaan aukkoon. Se ei todellakaan ole opuksen kantava teema, vaikka kirjan taannoin aikaansaama media- ja keskustelupalstamylläkkä niin saattoikin antaa ymmärtää.
Äitiyden mustaan aukkoon katoaminen oli raskausaikana omista peloistani pahin. Yllättäen mutsigenreen paiskattuna olin paniikissa ja pelkäsin menettäväni oman minuuteni ja muuttuvani äidiksi, jossa yhdistyisivät kaikki pahimmat ennakkokäsitykseni lisääntyneistä naisista. Taistelin niin kovasti äitiyttä vastaan, että en antanut itseni olla äitiydestä onnellinen.

Jos hairahduin julkisella paikalla lässyttämään vastasyntyneelleni, pelkäsin äitiyden mustan aukon reunojen laajenevan. Jos koin halua iloita ystävilleni lopultakin hyvin sujuvasta imetyksestä, kerroinkin sen sijaan äkkiä jonkun vitsin imetyshieltä haisevaksi meijeriksi muuttuneesta kehostani. Oli normaalimpaa vetää homma läskiksi kuin nauttia siitä hetkestä. Sillä nauttiminen olisi vienyt lähemmäksi reunaa ja mustaan aukkoon tipahtamista.

Silfverberg kirjoittaa ystävänsä teoriasta, jonka mukaan äitiyden mustaan aukkoon tipahtaa helpommin, jos elämässä ei ole jotain intohimoa ennen lasta. Intohimolla hän tarkoittaa uraa, kutsumusta tai ylipäätään kiinnostusta johonkin asiaan. Jos sellaista ei elämästä löydy, Silfverberg tietää naisten täyttävän päivänsä äitiydellä. Eikä hän tässä siis tarkoita vain rakkautta, vaan esimerkiksi yöaikaan tapahtuvaa pohdintaa siitä, olisiko kestovaipat paremmat neppareilla vai tarroilla.
Ja haa, mun kipupiste on löytynyt! Olen nimittäin viettänyt tunnin jos toisenkin yrittäen selvittää, pitäisikö mun satsata rahani neppareihin vai tarroihin. Ja ylipäätään vietin tolkuttomasti aikaa lukien, googlaten, kysellen ja ihmetellen kaikkea vauvoihin liittyvää. Mikä nyt on mielestäni normaalia jos ei suotavaa, sillä olihan meidän vastuulle tulossa pienen ihmisen elämä. Mutta jos tahtoo tietää kestovaipoista, täysimetyksestä tai vaikka mahdollisuuksien mukaan tapahtuvasta kipulääkkeettömästä synnytyksestä, se on Silfverbergin mukaan hurahtamista.

Ja tämä käsitys mua jaksaa ihmetyttää. Mua hämmästyttää, miten mä jouduin jopa itseltäni salaa innostumaan näistä asioista. Miksi multa itseltänikin kesti niin kauan aikaa tajuta, että jos koen kestovaipat ja muut hörhöilyt meille luontaisimmaksi tavaksi toimia, totta hitossa mä saan niistä täpinöidä. Mulla kun on muutenkin tapana täpinöidä uusista asioista. Kahvista, näyttelyistä, musiikista, elokuvista ja uusista ravintoloista. Jos se täpinöinti liittyy johonkin lapsiasiaan, se ei tee siitä yhtään se nolompaa, vaikka entinen minänikin sanoisi takaraivossa mitä tahansa.

Pari esimerkkiä kummallisesta vastakkainasettelusta. Jos mä liimaan joulukorttiin kuvan meidän kissoista, se on söpöä ja ehkä harkitusti ironistakin. Mutta jos mä liimaan joulukorttiin kuvan lapsesta, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä fiilistelen Pariisin muotiviikoilla esiteltyjä mallistoja, se on ainakin tietyissä piireissä suotavaa ja merkki muodin yläkulttuurin seuraamisesta. Mutta jos mä fiilistelen uusia lastenvaatemallistoja, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä päivitän harva se päivä Facebookiin juovani skumppaa ja syöväni vietnamilaisia rullia parhaassa seurassa, se on kuulia ja normaalia. Jos mä päivitän Facebookiin leikkiväni lapsen kanssa palikoilla makaronilaatikkolounaan jälkeen, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä vietän päiväkausia etsien netistä ja kaupoista parhaita osia mun mintunvihreään kaupunkipyörään, se on sporttista ja urbaania. Jos mä etsin ja vertailen päiväkausien ajan turvallista, sopivaa ja kivaa pyöräilykypärää lapselleni, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Keksikää itse lisää, ei ole vaikeaa.
Silfverberg ei ole äitiyden mustaa aukkoa pohtiessaan ottanut huomioon sitä, että ehkä ne hurahtaneet tekevät juuri niitä asioita, jotka heille olivat intohimona jo ennen lasta. Lapsen myötä intohimo on vain kohdistunut uudella tavalla. Mä esimerkiksi en voi elää ilman kirjoittamista. Ja koska duunit loppuivat vanhempainvapaaseen, tuo tarve oli purettava johonkin. Kappas, syntyi Lähiömutsi. Ehkäpä mä jopa joskus kirjoitan sen lähes kymmenen vuotta sitten aloittamani satukirjan loppuun Minimen innoittamana.

Ja näitä esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Mä rakastan ruuanlaittoa, ja vauvan soseiden teko olikin jännittävä uusi haaste. Kirpputorit olivat aarreaittoja jo menneessä elämässä, mutta lapsen myötä niiden tarjonta moninkertaistui. Nykyään kaivan ompelukoneen ja kutimet esille useammin, kun on joku josta inspiroitua ja joku jolle tehdä. Valokuvaustaitoni ovat kehittyneet, kun on hyvä malli. Sisustuksessa olen saanut päästää sisäisen Peppi Pitkätossuni lopullisesti valloilleen, kun lapsekkuuteen on hyvä syy. Kotikaupunkimatkailua kokee ihan eri tavalla, kun mukana on lapsi. Musta on ollut kivaa tehdä uusia ja vanhoja musiikillisia löytöjä lastenmusiikki- ja lastenkirjallisuusgenrestä. Ja niin edelleen.

Relaa. Anna itsellesi lupa olla onnellinen. Täpinöi rauhassa ja antaumuksella. Ne neuvot mä antaisin sille itselleni, joka kesällä 2011 osti kasan raskaustestejä, kun luuli niiden kahta viivaa näyttävien olevan rikki. On ihan luvallista nauttia ja hifistellä punaviinin, taiteen ja musiikin lisäksi myös asioista, joihin liittyy lapsi. Se on jopa suotavaa.
Sillä kuten Oi mutsi mutsi -blogin Elsa sanoi hänen kanssa asiasta juteltuani, vauvavuosi on niin raskas ja haastava, että se pitääkin ottaa harrastuksena siitä selvitäkseen. Jos jonkun mielenterveys pysyy paremmin balanssissa, kun hänellä on kymmenen sateenkaarenväristä kantoliinaa, se hänelle sallittakoon. Se ketä muiden sateenkaarenväriset kantoliinat ärsyttävät, on itse ainakin kolmen neonvärisen kantoliinan tarpeessa. Kun minityyppi on iholla koko ajan, riemu ja kiksit on revittävä siitä, mistä voi. Kakkavaippaa pitää vaihtaa joka tapauksessa, joten miksi ei sitten haastaisi aivojaan kestovaippojen kryptisessä maailmassa ja samalla parantaisi omalta osaltaan palasen maailmaa.

On nimittäin totta, että jos lapsi vain on terve, sen maagisen vauvavuoden jälkeen huomaa yhtäkkiä elämään mahtuvan taas muutakin kuin vauva ja sen tarpeet. Sitten on taas aikaa hifistellä uuden mutteripannun ja juuri oikeilla säädöillä jauhettujen kahvipapujen äärellä. Käydä aikuisten lounailla ja käyttää huulipunaa. Ja siinä samalla ehtii huomata, miten paljon uutta jännää ja hurahtamisen arvoista taaperoaika tuokaan tullessaan – potkupyörät, myrkyttömät muovailuvahat, söpöt puiset palapelit ja museot sekä näyttelyt, joista lapsi jo jotain ymmärtääkin.

Mä suosittelen pientä hurahtamista kaikille. Etenkin Anu Silfverbergille ja muille vanhemmille. Hurahtaminen löysää kiristynyttä pinnaa, nujertaa pala kerrallaan sisuksiin tarttunutta katkeruutta sekä vitutusta ja tuo mukanaan ainakin kantorepullisen onnellisuutta.

Lue myös nämä

154 kommenttia

  1. Olet niiiiin asian ytimessä, taas! Mäkään en ymmärrä miksi innostuminen ja paneutuminen leimataan hurahtamiseksi. Kai sitten on trendikästä olla kova. Kovisäiti ois ihan että "wha evö, syökööt purkkiruokaa, meitsi väsää mielummin säästetyllä ajalla cosmopolitanin!" ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niin moneen muuhun asiaan on sosiaalisesti hyväksyttävää "hurahtaa", mutta ei juttuihin, joihin liittyy lapsi.

      Poista
    2. Heips! kivasti kirjoitettu :) Mistä saa noin upean haalarin? :)

      Poista
  2. Huh, miten asiallinen kirjoitus! Kiitos tästä :)

    VastaaPoista
  3. KIITOS tästä! Vihdoin se kivitaakka höyrähtämisestä lähti harteiltani! Facebookissa olen jopa jakanut linkin Silfverbergin kirjanjulkaisua koskevaan juttuun osoittaakseni etten vain ole nolo ja mammautunut (mikä on paradoksi jo itsessään) koska olen samaa mieltä ettei naisten pidä kadota äitiyden mustaan aukkoon. Kirjoitat asian aivan täydellisesti. Tästä tuli hyvä mieli. Ja blogisi ei ainakaan ole hurahtamista merkityksettömyyksiin, sillä ainakin mulle blogillasi on oikeasti merkitystä koska sinä uskallat sanoa asiat joita itse en uskalla! Ah. Vielä kerran: kiitos! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, äskeinen oli hieman epäselvästi ilmaistu. Pointti oli siis siinä, että paineet ovat aivan älyttömän kovat itselläni ainakin olleet siitä että kukaan ei vain ajattele että olen nolo ja mammautunut. Mutta nyt puit asian niin hienosti sanoiksi, etten enää pelkää "hurahtamista". Voi kunpa olisin tajunnut asian jo aikaisemmin (esim. ennen kuin lopetin imetyksen). Mutta ehkä koskaan ei ole liian myöhäistä tajuta että äitiydestä ja kaikesta lapseen liittyvästä saa nauttia! :)

      Poista
    2. Tiedän, mitä tarkoitat. Mä itse olen pelännyt niin paljon olevani nolo ja mammautunut mutsi, se pelko kummittelee edelleen takaraivossa. Itseäni harmittaa, että meni niin kauan aikaa "hukkaan", ennen kuin annoin itselleni luvan olla onnellinen ja nauttia äitiydestä.

      Poista
  4. Minä osallistun tähän kiittävään joukkoon, eli iso kiitos todella hyvästä tekstistä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos, kiva palaute lämmittää mieltä (ja näppäimistöä uuteen nousuun taas ehkä huomenna)!

      Poista
  5. Hieno hattu Minimellä! Mikä merkki?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eiks oo! Se on Jenni JJ. Kirjoitan uudesta suomalaisesta merkistä täällä: http://www.mutsiavautuu.com/2013/03/jenni-jjn-lastenvaatteet.html

      Poista
  6. Kiitos, sä sanot ääneen sen mitä moni ei uskalla.

    Ja onhan asialla kääntöpuoli; niiden em. kovisvanhempien lapset. Mieluummin mä oon se hurahtanut lastaan yli kaiken rakastava mutsi, kuin se, jolle se oma jälkeläinen on "siinä sivussa" hoituva vahinkolaukaus, joka tumpataan päiväkotiin/kouluun/mummulaan aina kun mahdollista..

    Jos enkeli-Eerikankin äiti/ isä olisi hurahtanut... :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pieni hurahtaminen tekee onnellisemmaksi vanhemmat ja sitä myötä myös lapset. En tiedä, miten olisin itse sen vauvavuoden selvinnyt täysijärkisenä, jos en olisi antanut itselleni lupaa täpinöidä lapseen liittyvistä asioista.

      Poista
  7. Ihan saatanan hyvin sanottu, kiitos ja anteeksi. Tekisi mieleni näyttää tekstisi parille lapsettomalle kaverille, mutta ehkä hillitsen mieleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, ihan saatanan hyvä palaute, tattis :DD

      Poista
    2. Joo, lapsettomat on saatanasta eikä ne voi koskaan olla mistään oikeaa mieltä eikä ne tajua mitään ja siksi niitä pitää parjata nettipalstoilla ja passiivis-aggressiivisesti lähetellä niille jotain blogikirjoituksia kun itse ei viitsitä puhua niille kuin ihmisille... Just joo.

      Mitä jos anonyymi ihan puhuisit näille lapsettomille kavereillesi? Ehkä he eivät olekaan saatanasta, ehkä he eivät vain tiedä, miltä kuulostavat sinun korvissasi? Ehkä he eivät tiedä kuinka suhtautua sinuun, varsinkin kun tuomitset heidät vaikket viitsi edes kertoa heille mitä ajattelet.

      älä ihmeessä "hillitse mieltäsi" - miten kaverisi voivat oppia olemaan sellaisia kuin sinä haluat jos et kerro heille omia ajatuksiasi? Lukekaa vaikka yhdessä tämä Lähiömutsin blogikirjoitus, ehkä kavereillasi on asiaan jotain sanottavaa ja voisitte keskustella. Vai onko liikaa pyydetty?

      Poista
  8. Loistava kirjoitus! Näin itsekin on tullut huomattua, että nykyisin äitiydestä ja sen tuomista mahdollisuuksista ei saisi olla onnellinen. Jos päivittelee lapsensa kuvia facebookiin tai kertoo ystävävilleen naperonsa kuulumisia, saa sitä yllättäen hourahtaneen mutsin leiman otsaansa. Mun mielestä nykyään liikaa keskitytään vauvavuoden huonoihin puoliin ja niihin negatiivisiin asioihin, joista kyllä saa puhua, mutta onnellisuudesta ei saisi hiiskuakaan.

    Luonnollisuus tuntuu muuten olevan yksi nykyajan kirosanoista. Olen itsekin synnyttänyt ilman lääkitystä, eli luomuna, mutta auta armias jos sanot tästä muille synnyttäneille, niin johan saat paskamyrskyn aikaiseksi. Ja imetys ja kantoreppuiluhan on tietystikin vain pelkkää turhaa hippeilyä muiden mielestä. Niistäkään ei saisi kokemuksia ja hyviä puolia kertoa, muuten joku voi vetäistä herneet nenäänsä. Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, on muuten varmaan perää tuossa, että jos kymmenen vuotta sitten äitiydestä kerrottiin vain pumpulina, nyt on kyllä kaikki paska levällään blogeissa, lehdissä ja neuvolassakin. Ja se on hyvä se, sillä silti se rankkuus veti mut itseni kyyryyn ja vei välillä voimat niin, ettei luullut enää jaksavansa. Mutta siinä samalla on päässyt unohtumaan se, että siitä ajasta voi ja etenkin saa löytää myös iloa ja onnea.

      Poista
    2. Siis joo, totta kai se huonojen puolien kertominen on hyvä juttu. Omakin mukula on juuri sitä sorttia ettei viihdy oikein missään muualla kuin rinnalla tai sylissä. Vertaistuki on siksi ollut myös mullekin tärkeää.

      Mutta en tiedä onko mulla ollu vain huono tuuri, kun olen todella usein törmännyt äiteihin, jotka eivät halua kuulla niitä onnellisia juttuja äitiydestä keneltäkään. Tällaisten äitien kesken onnelliset muistot ja ne pienet arkiset ilon hetket ovat juurikin sitä "hurahtamista", jota katsotaan vain nokan vartta pitkin. Mutta ehkä sekin on vain asenteesta kiinni.

      Poista
    3. Joo, pyritään muuttamaan asenne, niin että se vastaa todellisuutta. Lapsiperhearki on kutkuttavan ihanaa, mutta välillä myös ihan hirveetä paskaa. Ja niistä molemmista saa kertoa ja niistä molemmista saa kokea tunteita.

      Poista
  9. Minua on aina häirinnyt lapsen saantiin liittyvät "minähän en sitten muutu" -ajatukset, koska jokainen täyspäinenhän tajuaa, että aika pirun moni asia muuttuu. Varsinkin vauvavuoden ajaksi. Vaikka miten seurasin esim. omaa alaani, luin muotilehtiä, kirjoja, seurasin blogeja niin sen lapsen myötä se oma kiinnostus lähti leviämään alueille josta en aikaisemmin tiennyt juuri mitään. Kestovaippailua voisi kai kutsua hurahtamiseksi. Me kutsuttiin sitä miehen kanssa käteväksi tavaksi vaipattaa lapsi. Samoin minua kummasti kiinnosti vanhan pyöräilyharrastuksen ohella kasvattaa kiinnostusta perhepyöräilyn suuntaan. Kai sitä voi kutsua hurahtamiseksi, mutta kyllä niitä hurahtajia löytyy muualtakin kuin äideistä. Jokainen koiranomaistaja taitaa upota siihen oman eläimen kehitykseen. Ja itseasiassa pelottavan moni älypuhelimen tai tablettitietokoneen omistajakin hurahtaa siihen omaan elektroniseen vempaimeensa. Jos ihmiset eivät hurahtaisi niin elämä olisi aika tylsää. Sehän on parasta, että ihmiset löytävät itselleen intohimoja, liittyivät ne sitten lasten vaipatukseen tai vaikka perhokalastukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu, osasit sanoa sen lyhyesti ja ytimmekkästi sen, minkä aukikirjoittamiseen multa meni kaksi liuskaa :D Että nimenomaan, on ihanaa, että ihmisillä on intohimoja. Jos ei mikään nappaisi, eipä olisi paljoa onnea elämässä.

      Poista
  10. Mun täytyy kyllä myöntää, että olisi ollut tosi kiva hurahtaa, mutta kun ei moottori käynnistynyt. Annoin itselleni luvan olla onnellinen hurahtamatta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta sä kirjoitat kahta mutsiblogia ja olet julkaissut jo yhden äitiysaiheisen kirjan, joten kyllä sussa on kuule vikaa pieneen hurahtamiseen :DD Mutta joo, tärkeintähän on just se, että antaa itselleen luvan olla onnellinen äitiydestä. Mulla näinkin yksinkertaisen asian käsittämiseen meni ihan liian kauan aikaa. Ja lopulta sitä onnea lisäsi se, että annoin itselleni luvan täpinöidä lapsiin liittyvistä asioista.

      Poista
    2. Öh, olen kirjoittanut nämä kaikki tuotannot siitä, että äitiydestä ei tarvitse olla koko ajan ihan saatanan onnellinen. :D Olen siis hurahtanut hurahtamattomuuteen!

      Poista
    3. Hurahtaminen kuin hurahtaminen! Lapsiasioista jaabatat, mikä tuntuu välillä olevan sama kuin ei elämää.

      Ja tiiäkkö, just sun ikäpolven mutsien luoma "rima väpättäen" -mutsius loi mulle mutsiskeneen yhtäkkiä paiskatulle sen kuvan, että äitiydestä ei saa nauttia ja iloita just niin täysillä kuin tuntuu. Koska muuten olis jotenkin vitun outo, nolo ja mammautunut. Että tämä on tällainen vastareaktion vastareaktio, jonka jälkeen toivottavasti löydetään balanssi.

      Poista
    4. Kas, löysin vasta tämän keskustelun :D Please, ei vastakkainasettelua. Vaikka mä olen ollut äitiydestä, imetyksestä jne. "en niin kovin innoissaan" ne ekat 500 päivää, ei mulle tullut mieleenkään ajatella, että mun ketutus olisi viesti jollekin siitä, ettei äitiydestä sovi nauttia.

      Ei mun vitutus kestovaippoja kohtaan johtunut siitä (vuoden yritin, damn, mun hampaat on vieläkin kipeänä kiristelystä), että joku toinen äiti fiiliksissä postailee kuvia suojakangasvaihtoehdoista facebookkiin. Kaikilla hupinsa ja intohimonsa, eikä se, että tykkää punaisesta tarkoita, että vihaisi sinistä.

      Musta on aika mautonta vetää joku lapsenmurhaaja-tapaus mukaan tähän keskusteluun (ylläolevalle Anonyymille). Se, että vituttaa välillä, ei tarkoita, etteikö välittäisi lapsestaan.

      Poista
  11. Naulan kantaan. Ja juuri se, että
    A) se hurahtaminen on ohimenevä ilmiö, tottahan ihmiset hurahtaa uusiin mahtaviin juttuihin elämässään - opiskeluun, työhön, rakkauteen, harrastukseen
    B) jos on jo aiemmin ollut kiinnostunut asioista (toivottavasti on!), niin tottakai kiinnostuu myös niistä lapseen liittyvistä.

    Se on sitten eri juttu, jos lapsen elämästä tulee oman elämän sisältö seuraaviksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi, silloin ollaan aika mustassa aukossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin, hyvin laitettu muotoon, joka menisi läpi kalvosulkeisissakin :))) Joo se varsinainen äitiyden musta aukko on se luola, johon nainen eksyy, jos ottaa lapsen elämänsä pääsisällöksi kymmeniksi vuosiksi.

      Poista
    2. Miksi lapsi kymmenien vuosien pääsisältönäkään olisi musta aukko? Jos asian on itse, tietoisesti ja täyspäisesti valinnut ja halunnut.

      Biologisessa mielessä on luontevaa, että suvun jatkaminen on elämän pääsisältö. Nykymaailmassa tämä ei sovi kaikille, eikä valtaosa tätä itselleen halua, ja se on jees. On kuitenkin niitä, jotka haluavat ja taloudellisesti osaavat omistautua perheelleen ja se on IHAN HYVÄ valinta siinä missä muutkin. Se ei ole minun valintani, mutta voisi olla ja sen pitäisi olla sosiaalisesti hyväksyttävää aivan samoin perustein kuin vauvavuoden hurahtaminen.

      Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Laajentaisin vain tuon hurahtamisen ja omien valintojen sallimisen myös vauvavuoden jälkeiseen aikaan :).

      Poista
  12. Kiitos kirjoituksesta! Mä olen aina ollut ylpeästi pullantuoksuinen äiti ja hörähtänyt näille vauhkoaville uraäideille, joilla kaikki pitää jatkua lasten syntymän jälkeen samanlaisena kuin aina ennen. Kyllä minäkin mm.harrastan ,tapaan ystäviäni ilman lapsia, puhun muustakin kuin lapsista, mutta lapset ovat ensisijalla tässä elämänvaiheessa ja oikeasti viihdyn heidän kanssaan. Aika aikaa kutakin, pian on toisenlainen vaihe elämässä ja silloin voin olla tyytyväinen näistä ainutlaatuisista (kotona vietetyistä) vuosista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun mä olen vihdoin antanut itselleni luvan olla äitiydestä onnellinen, mulla on seuraava haaste: mä kun haluaisin olla sekä pullantuoksuinen äiti että uraäiti. Sellanen kaikki mulle heti ja -ongelma. Saas nähdä, kuinka tämä ratkaistaan.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Täällä yksi uraäiti, joka pisti pilttinsä hyvällä omalla tunnolla 1-vuotiaana päiväkotiin, ja siitä huoliamtta taaperoimetti, kantoliinaili ja muutenkin hurahti ihanaan lapseensa - ja omn ihan hurahtanut ihanaan työhönsäkin ja ihanaan työmatkapyöräilyyn. Ja lakkasi nyt potemasta huonoa omaa tuntoa kaikista hurahtamisista - ja samalla pyhästi lupaa, että kuuntelen jatkossa kärsivällisellä ymmärryksellä ystävieni hurahduksia milloin mihinkin asiaan.

      Kiitos mahtavasta tekstistä.

      Poista
  13. Aamen. Mitäpä tähän muuta enää sanoisi. Komppaan 100 %.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos, mitäpä muuta tähän sanoisi :D

      Poista
  14. Minä en oikein loksahda mihinkään ryhmään vauvani kanssa. En ole hurahtanut lapsen pukemiseen/varusteluun/shoppaamiseen koska se ei ole ollut intohimona ennenkään. En myöskään voi sanoa olevani kuuli shampanjalounailla käyvä tyyppi, jolle äitiys on vain elämän sivujuonne. Kai mun on sanottava itseäni ihan normaaliksi tavisäidiksi. Äitiys on suurin osa mun elämää, mutta en oikeastaan pidä siitä hirveästi meteliä. Kuten en siitäkään mitä teen ilman vauvaa. Teen tosi paljon asioita perheenä ja kaksin lapsen kanssa (koska mies on paljon töissä älyttömiin aikoihin) mutta pääsen kyllä halutessani ystävien kanssa teatteriin, ulos syömään jne.

    Milloin huomataan tämä äitiporukka? Joka käyttää sekä kestovaippoja että kertisvaippoja? Jonka mukula saa sekä soseita syötettynä että saa itse syödä omin kätösin? Jolla on kyllä kantoreppu ja ehkä kantoliinakin, muttei varsinaisesti -reppuile tai -liinaile. Jonka vauvalla on ihan tavalliset vaatteet eikä juurikaan kalliita uniikkeja uutuuskuoseja. Äidilläkin on ihan tavalliset Gore Tex -kengät eikä Soreleita. Joka nukkuu vauvan kanssa samassa sängyssä ihan vaan siksi, koska se on helpompaa, eikä siksi että se on kiintymyssuhdevanhemmuutta (vai mikä se hieno nimike olikaan). Joka on oman osuutensa vanhempainvapaalla ja sen jälkeen isä on hetken hoitovapaalla. Toisaalta osaan ehkä vastata tähän itse: tästä ei pidetä meteliä koska se ei ole juurikaan kiinnostavaa. Ääripäät on! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, mä en ollutkaan ainoa! ;) (tosin ekan kanssa mä olin totaalisen hurahtanut ja aukossa elävä täysimettäjä-täyskestoilija-kantoliinailija-itsekeitinsoseet ja vain Saksan autoliiton hyväsymät turvalaitteet meidän lapselle -tapaus, toinen sai sit jo vähän kaupan ruokiakin ja nukkui kertiksillä ja tää kolmas, no, nyt mennään tolla sun hyvin kuvailemalla tyylillä, VIHDOIN! Nyt nautitaan ja mennään lunkisti sillä mitä on, purkkiruokaa ja itsekeitettyä samalla lautasella ja hoitolaukussa molempia vaippoja ja liina on takapaksissa aina mukana, just in case)

      Poista
    2. Jooooo, just kiteytit hyvin minunkin ajatukset! Ja palasin tänne takasin tarkentamaan, että mun ajatus nimenomaan on se etten halua ottaa ressiä. Haluan olla mahdollisimman rento mutsi, koska muuten tämä vauva-aika on ihan liian rankkaa. En halua ottaa paineita, koska se saa minut vain ahdistuneeksi. Olen onnistunut löytämään tämmöisen kultaisen keskitien jossa minun on melko mukava olla. Tilanteen vaatimalla systeemillä mennään, mikä milläkin hetkellä parhaimmalta/rennoimmalta tuntuu!

      Ihanaa, että meitä on muitakin. :)

      Poista
    3. Tavismutsit framille! Hih no joo, mutta sehän on ihaninta, että on sinut itsensä ja äitiytensä kanssa ja että koko kotitiimi on onnellinen. Rentous, mukavuus ja onnellisuus – niistä uusi mutsitrendi hihi!

      Poista
    4. Kati, just tuosta Silfverberg kirjoitti! Eli vanhempien ei tarvitse valita tiukkoja ideologioita (oli se sitten Baby Björn -uskovaisuus tai kantoliinauskovaisuus) ja elää hammasta kiristellen sen määräämänä ja vielä niin, että hyväksyy muillekin vanhemmille vain tuon saman ideologian. En ymmärrä yhtään täällä käytyä hurahduskeskustelua dialogina Silfverbergin kirjalle. Olen ihan samaa mieltä kommentoijien kanssa, että on ihan ok hurahtaa ja se voi olla jännittävää, hauskaa ja tärkeää. Mutta sitäpä Silfverberg ei kirjassaan kritisoinut vaan sellaista tuomitsevaa ja tiukkapipoista vanhemmuutta, joka ei salli omasta poikkeavia näkemyksiä.

      Poista
    5. mä oon kans tavisäiti, just tällanen ku Kati. paitsi että mulla on sorelit, tosin ei se kuumin malli. mut nekin hajos yhdessä talvessa saatana. niin ja mulla on kolme lasta, joten tiedän luonnollisesti kaikesta kaiken mutten kerro sitä kenellekään!

      Poista
    6. Täällä myös yksi hurahtamaton tavisäiti! Olen toki löytänyt itselleni uudesta lapsielämästä sekä iloa että ketutusta tuottavia asioita, mutta en vain pidä meteliä niistä. Ehkä me todella olemme hiljainen enemmistö? :)

      Hurahtaneita en pidä yhtään sen huonompina äiteinä kuin meitä taviksiakaan - kukin tavallaan. Hurahtaneiden (ääripäiden?) sanat ja teot puolestaan joko ihastuttavat tai vihastuttavat, mutta niinhän ne tekevät yleensä aiheessa kuin aiheessa.

      Poista
    7. No jos munkin pitäisi itseni lokeroida, kyllä se olisi tavisäiti. En nyt ainakaan muuta lokera itselleni keksi, sillä en muita vanhemmuustyyppejä tunne kuin ihan tavallaisen. Mitä ne muut oikein ovat? Jos Pikku Paksu tarkoittaa metelin pitämisellä sitä, että kertoo mutsilandiassa kokemistaan asioista niin joo, mä kirjoitan niistä blogia. Tänne kuitenkin ihmiset ihan itse hakeutuvat näitä jabatuksia lukemaan ja sosiaalisissa kanssakäymisissä en jaarittele sen enenpää tai vähempää lapsiperheasioista kuin muistakaan elämääni koskevista jutuista. En siis käy koputtelemassa oville ja kysymässä, saanko kertoa hurahtamisen onnesta.

      Mä toivoisin, että tämä postaus vähentäisi kummallista mustavalkoisuutta näissä asioissa. Että olet joko hurahtanut, välinpitämätön tai no sitten tämä tavis. On maar melkoisen pöljää ajatella niin. Katsokaas kun on ihan mahdollista olla innoissaan sekä lapsiperhe-elämästään ja siinä samalla vaikka hiihtämisestä, juustotiskillä hifistelystä, stand up -keikoista ja meksikolaisista kasvisruuista, Olla omalla tavallaan ihan tavallinen.

      Ja ano. Tämä on siksi dialogia Silfverbergin kirjan kanssa, että siinä kuvataan hurahtaminen jotenkin negatiivisena asiana, hommana joka imaisee äitiyden mustaan aukkoon. Vaikka on mahdollista nauttia äitiydestä myös hurahtamalla ilman, että menettää siinä oman minuutensa. Sivumakuna hyvästä kirjasta kun jäi se, että Silfverberg itse ei nyt ihan salli omasta ajatusmaailmastaan poikkeavia näkemyksiä.

      Poista
    8. Silfverberg nimenomaan kritisoi kirjassaan ketä tahansa, joka kutsuu itseään esim. kestoilijaksi tai soittaa imetystukipuhelimeen, riippumatta siitä, miten he suhtautuvat toisten ihmisten valintoihin. Käytännön elämän valinnoista puhuminen leimataan "ideologiseksi" ja "hurahtamiseksi", eli kielteiseksi. Meillä on pesukone, eikä kestojen käyttö ole ideologia, se on arkinen juttu. Onko K-kaupassa käynti "ideologia", jos vieressä olisi myös toisen ketjun liike?

      Poista
  15. mä en jaksa edes tarttua tuohon kirjaan, koska se aihe on todellakin niin kulunut ja vaikka tää Silfversberg kirjottaakin muuten hyviä juttuja, se että sen henkilökohtainen vauhkoaminen on nyt tuttu niin monesta aikakauslehdestä ettei mua enää kiinnosta lukea samaa kirjastakin. Vähän sellanen fiilis vaan, et miten joku jaksaa hurahtaa äitiydestään tai toisten äitiydestä niin, et kirjottaa siitä kirjan. En mä vaan jaksais.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kyllä voisin kirjoittaa montakin jollakin tavalla vanhemmuuteen liittyvää kirjaa. Mut oonkin sen verran hurahtanut :DDD

      Poista
    2. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Mä en ole lukenut tuota kirjaa enkä jaksa lukeakaan. Jotenkin huvittavaa että ihminen joka kirjoittaa äitiydestä kirjan samalla varoittelee ettei äitiydestä kannata tehdä identiteettiä. Siis miksei kannata? Musta on ainakin hienoa, jos ihminen löytää oman juttunsa elämässä ja jos se on äitiys niin hieno homma!

      Mä hurahdin jo pikkutyttönä kotileikkiin ja nyt äitinä oon edelleen intona tästä.

      Poista
  16. Hyvä kirjoitus!

    Minä olen varmaan ihan supernolo mammautuja, kun en edes ymmärrä hävetä hurahtamistani... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurahtaminen = onnellisuus = ei turhista huolia!

      Poista
  17. Tämä oli kyllä oikea hyvän mielen postaus. Minä olen ajatellut kantoliinoja suihkussa, silloin kun lapsi oli 3 kuukautta ja se suihkussa vietetty 10 minuuttia oli koko päivän Oma Aika. Olen nähnyt unia kestovaipoista, oi kyllä. Raskausaikana vietin lukuisia unettomia aamuyön tunteja vertaillen syntymättömän lapsen vakuutuksia ja yhdistelmävaunuja. Lapsen synnyttyä olen vertallut turvaistuimet, syöttötuolit, talvihaalarit, ja muut tarpeelliset roinat päätyen mielestäni parhaaseen ratkaisuun. Tällä hetkellä on meneillään kenkien etsintä, se jos mikä on raivostuttavaa touhua, mutta olisi vaan niin luonteeni vastaista noin vaan mennä kauppaan ja ostaa vaan jotkut kengät tietämättä, mitkä niistä olisi oikeasti hinta-laatusuhteeltaan parhaat. Mutta minäkin olen niitä tiedonjanoisia hurahtajatyyppejä. Ennen lasta olen ihan samalla tavalla viettänyt ne unettomat aamuyön tunnit zooplussan sivuilla vertallen kissanruokien tuoteselosteita yrittäen pohtia sitä parasta ruokaa kissoillemme ja metsästänyt täydellistä kattoon yltävää kiipeilypuuta. Samalla intensiteetillä kilpailutin juuri sähköntarjoajan, kun edellinen oli kallis eikä tarpeeksi eko.

    Sanoin tässä nyt aika pitkälti ihan saman mitä aika moni muukin :D. Jos tämä nyt on sitten se äitiyden musta aukko, niin olen kyllä viihtynyt täällä. Alun (ja hampaidentekokausien) rankkuudesta huolimatta vauvavuosi oli mulle semmoinen ihana pumpulinen tauko kaikesta muusta elämästä, etenkin herätyskellosta (vaikka vastapainona onkin ollut se elävä herätyskello ja yhtäjaksoiset kahdeksantuntiset yöunet on edelleen joku kaukainen haave) ja sellaisista aikataulutetuista velvollisuuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, mäkin olen viettänyt paljon aikaa Zooplussan sivuilla vertaillen kissanruokia :D Ja piinannut tietty sähköyhtiöitä kyselyin. Olisi se vähän kummallista, jos tämä tiedonjano yhtäkkiä loppuisi, kun elämään tulee lapsi.

      Poista
    2. Suihkusta ja kantoliinasta tuli mieleen SUIHKULIINA! Jotta ei jäisi kantoliinat vain ajattelun tasolle suihkussa, ultimate-tason äiti ottaa lapsen mukaan myös suihkuun siihen tarkoitukseen kehitetyssä kantoliinassa! xD

      http://www.kantoliinakanava.fi/kantoliinakanava/materiaalipankki/nayta.tmpl?haku=1&sort=&numero=&luokka=1&ryhma_id=19&hakuehto=

      Poista
    3. "Jos tämä nyt on sitten se äitiyden musta aukko, niin olen kyllä viihtynyt täällä."
      Mustan aukon kuvaus alkaa näin: "Se on paikka, jossa äidit haukkuvat toisiaan imetysfoorumeilla ..." Voiko siellä kukaan viihtyä?

      Kannattaa lukea kirja, se on hyvä. Hurahtaminen on pikkuseikka kokonaisuudessa ja kun lukee kirjan, ymmärtää mitä sillä todella tarkoitetaan. Harmittaa, että niin moni ottaa kantaa kirjan sisältöön lukematta sitä. Kuvaukset kirjasta ovat paljon todellista sisältöä provosoivampia.

      Poista
  18. Nimimerkillä täysillä pää edellä ja hampaat irti jokaisen uuden asian kimppuun...
    On muuten tullut aika syvälle sukellettu DotPottien, Flexibathien, nepparikestojen, Tulien ja Manducoiden jne. maailmaan.
    Ei haittaa. Varusteurheilu ja oman tien etsiminen esim. vaippojen ja kantamisen osalta on kyllä pitänyt tämän pään ehkä edes auttavasti kasassa!

    Ja kun vielä sitä identiteettiään vanhempana saisi kehittää rauhassa, ilman syyllistämistä ja muiden jatkuvaa paremmintietämistä niin avot! (http://www.lily.fi/juttu/aitiysarviointi)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sama, pakko ottaa selvää ja tietää kaikesta heti ja nyt! Liittyi se sitten mihin tahansa uuteen ja mielenkiintoiseen asiaan - kuten nyt vaikka lapseen.

      Poista
  19. Niin hyvä kirjoitus, että olis niin paljon sanottavaa, mutta taidan vaan myötäillä, että ihan samaa mieltä. :) Ja oon muuten hurahtanut. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva että postaus tuntuu omalta muistakin kuin musta. On aina kiva tietää, ettei ole yksin ajatustensa kanssa.

      Poista
  20. Rakastuin tähän tekstiin, ja tästä tuli hirveän hyvä mieli! Mulla on esikoinen vielä uunissa, kohta pitäiskin jo ulostautua tuolta, ja oon nyt jo kuumotellut sitä, että enhän mä sitten muutu sellaiseksi noloksi. Kun jengi puhuu sitä, että Sofia hei, lupaa ettet sit oo sellanen joka laittaa koko ajan kuvia jostain vauvasta Facebookiin! Et hei sellaset on niin sairaan ärsyttäviä, siis miks mua kiinnostais kattoa kuvia jostain vauvasta jolla on sosetta pitkin naamaa! No tolla samalla logiikalla, miks mua kiinnostais kattoa kuvia sun ravintolasafkoista, lukea kuinka sul on karsee darra ("siis nyt en kyl dokaa enää ikinä") tai miks mua kiinnostaisi, että sun nuha on nyt pahentunut kurkkukivuksi? Jos mä välitän jostain ihmisestä, mua kiinnostaa sen ihmisen elämä, ja sitä kautta ne asiat, jotka kiinnostaa sitä ihmistä, josta välitän.

    Taidan vaan antaa mennä ja hurahtaa huolella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana kommentti! Mä olen kans jaksanut hämmästellä tuota statuspäivitysten eriarvoisuutta Facebookissa, vaikka itse lapsettomana olin niin typerä, että itse harrastin myös hiljaista "lapsiperhepäivitys-rasismia". Siksi en kai ole uskaltanut syntymäuutisen jälkeen muistaakseni kirjoittaa henkilökohtaiseen Facebookiini mitään lapsesta. Sairasta suorastaan. Että voi ihanuus, jos sain olla edes vähän vaikuttamassa siihen, että sä uskallat heti päästää onnellisuutesi valloilleen ilman pelkoa siitä, että nyt muut pitävät nolona ja mammautuneena.

      Poista
  21. Iso sydän! Sulle ja sun äitiydelle. Ja tälle tekstille, ihastun sun blogiin joka kerta uudelleen ja uudelleen.

    VastaaPoista
  22. Mäki osaan vaan nyökytellä mukana, tosi hyvin kirjoitettu! Sun teksti ja Anun kommentti yllä oli sen verran osuvia että sanattomaksi jättää.

    VastaaPoista
  23. Hei! Kiitos ihanasta blogistasi. Ole lukenut sitä nyt muutaman kuukauden ajan odotan aina innolla uutta postausta. Tyttösi on suloinen ilmestys.

    Itse sain lapsen vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen ja nautin täysillä tästä hurahtamisesta. Mielestäni asioista pitää nauttia silloin, kun ne ovat ajankohtaisia eli vauvasta sen vauva-aikana. Myöhemmin se on mahdotonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollos hyvä! Ja kiva, että olet löytänyt tiesi Lähiöön - ja lapsiperheellisten maailmaan! Mä toivon, että olisin itsekin osannut vapautuneemmin nauttia vauva-ajasta, sillä vaikka välillä tuntui, että se hirveys / ihanuus ei lopu koskaan, nopeasti se vuosi sujahti ohi.

      Poista
  24. Ihan PARAS kirjoitus, kiitos! Rentouttaa ja ilahduttaa suuresti kohta esikoisensa synnyttävää :) Saa hurahtaa ja olla oma itsensä..

    En ole lukenut Silfverbergin kirjaa, mutta on ärsyttänyt se, että erilaiset valinnat muka olis hurahtamista eikä vaan ilmentymää elämäntyylistä/kiinnostuksesta tai valinta samalla tavalla kuin Pirkka vai Pampers. Ja ettei luonnollisista vaihtoehdoista sais puhua kuulostamatta syyllistävältä.

    Ja hyviä kommentteja etenkin "tavisäidit". Miks pitäis olla "joko tai" kun voi olla "sekä että"? Meitä mahtuu tänne niin monenlaisia.

    Tekstisi oli tosi tervetullut vastaus Äitikortin herättämään keskusteluun. Jee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, yhtä laillahan on valintaa ostaa Pirkkaa tai Pamperssia kuin kestovaippoja. ja on tosiaan outoa, että kiinnostus tiettyjä asioita kohtaan on hurahtamista. On paljon helpompaa ja sosiaalisesti suotavampaa täpinöidä ja innostua asioista, joihin ei liity lapsi.

      Ja joo, eiköhän suurin osa ihmisistä koe itsensä tavisäidiksi. En mä nyt tiedä, mihin muuhunkaan lokeroon voisin itseni laittaa, jos lokeroida pitäisi.

      Poista
  25. No hitto. Hyvä kirjoitus!
    Hurahtakaa ihmiset hurahtakaa, keneltä se on pois. Enkä tarkoita materia maailmaa, vaan sitä tunnetta joka kullekin äidille tuo hyvän fiiliksen lapsensa kanssa. Kenelle se nyt sitten on mitäkin. Sofialla muuten tosi hyvä vastaus.
    Itse ennen äitiyslomaa tein töitä (lastensuojelu) äitien ja vauvojen kanssa ja NIiIN usein teki mieli sanoa, että hurahtakaa nyt edes vähäsen, yrittäkää nähdä lastenne kauneus ja ainutkertaisuus. Ken siihen pystyy, niin se on vaan ihana asia ja antaa lapselle parhaat eväät elämään. On ihan hirveän tervettä, että äiti ihailee lastaan. Ja antaa tilaa myös sille tarvittavalle muutokselle itsessään.
    Toisen kanssa vedän ihan tavislinjaa, on ne kestovaipat yms.., mutta ne vaan on, koska ovat hyväksi havaittu tapa. ei siitä sen enempää ;)

    Blogisi on hyvä!

    eepu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kirjan esimerkein puhuin ehkä hurahtamisesti liikaakin materiana, vaikka tosiaan sehän on pääasiassa se tunnetila, käsittämätön ilo ja hurja täpinöinti omasta äitiydestään ja lapsestaan. Ja toivoisin, että kukaan muu ei joutuisi sitä itseltään kieltää ulkopuolisten paineesta ja mammautumisen pelossa, kuten minä aluksi.

      Tää tavismutsius on jännä termi. Kun eiköhän suurin osa mutseista tunne siihen kuuluvansa, jos omaa äitiyttään pitää ruveta lokeroimaan. En mä nyt ainakaan tiedä muita lokeroita, joihin itseni laittaa.

      Poista
  26. Hyvä kirjoitus jälleen kerran! Seuraan näitä, vaikkei minulla olekaan lapsia itselläni. Lähipiirissä kylläkin ja mikäs sen kivampaa, kuin katsella terveellä tavalla eli juuri kirjoituksessa mainitulla tavalla hurahtaneita äitejä! Se, miten äidistä näkyy, että hän haluaa vain lapsensa parasta, ja että hänen lapsensa on maailman kaunein, on liikuttavaa katsella. Lisäksi hurahtaneiden äitien maailma avaa on avannut myös itselleni uuden maailman ja tarjonnut uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin käsitöiden tekemiselle on tullut uusi tarkoitus :)

    Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aina hauskaa kuulla, että näitä jorinoita lukee myös joku, jolla ei ole omia lapsia! Ja ihaninta on kuulla, että lapseton osaa nähdä vanhemmuuden maailman noin kauniina, eikä vain sinä mahdollisena mustana aukkona, joka kiskaisee entiset normaalit ystävät ja ihmiset kitaansa.

      Poista
  27. Musta tuntuu että vasta nyt kun lapset ovat 3- ja 1,5- vuotiaita ja talo rakennettu jaksan hurahtaa mihinkään. Vauva-arki + taapero oli niin rankkaa!!!! Kaikki ihana meni ohi ja nyt fiilistelen sitten lastenvaatteita kun jaksan, ja samalla jaksan laittaa ripsaria, pestä omat hampaat ja käydä suihkussa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huuh, voin kuvitella! Ja sen taas tiedän, miten ihanaa on nyt fiilistellä lapsiasioita, kun ehtii ja jaksaa pitää huolen myös omasta hyvinvoinnistaan.

      Poista
  28. Stalkkeri kysyy että olitko mahdollisesti eilen klo 15.30 tekemässä jotain urheilullista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saatoipa silloin käynnistyä perjantainen levytankoleikki, joten luulen stalkkauksen onnistuneen! :D

      Poista
    2. Hyvä - meinasin tulla sanoo "moi!" mut mietin että jos sit menis väärin niin ei kuulostais kovin hyvältä että kysyisin että "anteeks, ootsä lähiömutsi?".
      Mä olin se tunnin toiseksi pisin osallistuja :D.

      Poista
  29. Tosi hyvä kirjoitus! Oma lapsi on se paras mahdollinen hurahtamisen kohde. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jos on muutenkin tapana hurahdella, olisi huolestuttavaa, jos oma lapsi ei saisi samaa innostusta aikaan.

      Poista
  30. Just näin. Tosi hyvin kirjoitettu!

    VastaaPoista
  31. Mainio! Ja tiedätkö mitä, se äitiyden musta aukko on musta aukko lähinnä niille kissakorttifanaatikoille, muodin yläkulttuurin seuraajille, skumppaa ja vietnamilaisia rullia suurimpana elämyksenään pitäville, joilla ei ole kokemusta asiasta. Uuden ihmisen syntymä on heille tapahtumahorisontti, jonka toiselle puolelle he eivät näe eivätkä pääse. Sinne pääsevät vain äidit ja isät lapsen kanssa ja siellä on kokonaan uusi maailma, josta on lupa nauttia, kun kerran sinne on päässyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä luulen myös niin. Itse joudun häpeillen myöntää olleeni juuri sellainen. Mulla kesti ulkopuolisten paineiden takia, osa niistä oli varmasti itseni luomia, kauan aikaa päästää irti noista käsityksistä ja antaa itselleni lupa olla onnellinen äitiydestä juuri sillä tavalla kuin tunnen.

      Ja siksi musta tuntuu kamalalta, että jotkut äidit ajattelevat edelleen, sanotaanko vaikka taaperoikäisenkin kanssa, että äitiyden musta aukko on kamala, pelottava ja vaarallinen. Silloin kun tulee heti mieleen, että heillä on kestänyt vielä kauemmin kuin itselläni päästä irti ennakkokäsityksistään ja heittäytyä nauttimaan vanhemmuudesta.

      Poista
    2. Ei kai siinä ole mitään hävettävää, se vain on pelottavaa hypätä tutusta ja turvallisesta suorituskeskeisestä elämäntavasta läsnäolokeskeiseen mustaan aukkoon. Vähemmästäkin pelottaa, että sitä hukkaa oman itsensä.

      Poista
  32. Mainio kirjoitus. Itsekin huomaan päivittäni Facebookiin hyvin varovasti mitään vauva-aiheista, koska jotenkin sitä pelkää ihmisten ajattelevan, että nyt tuon elämässä ei ole muuta kuin vauva. niin no, kun on kotona kuusikuisen vauvan kanssa, ei siinä elämässä hirveästi muuta olekaan. Ihania asioita on enemmän kuin niitä kamalia, mutta silti Facebookiin päätyvät ne huonosti nukutut yöt ja muut valituksen aiheet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sama mulla. Raivostuttavaa käyttäytyä niin hölmösti. Tulee mieleen äitiytynyt ystäväni, joka lukee paljon vanhemmuusblogeja, mutta sanoo, että ei koskaan voisi kommentoida niihin mitään edes nimimerkillä, koska ei halua tulla leimatuksi ihmiseksi, joka lukee vanhemmuusblogeja. Että on ok lukea esimerkiksi hyvinvointiblogeja, fillariblogeja, ruokablogeja, mutta vanhemmuusblogien lukeminen on sosiaalisen hyväksynnän alapuolella.

      Poista
  33. Aamen myös täältä! Just eikä melkein.
    Ja kuka sen nyt edes oikeasti voi määrittää että mikä se hurahtamisen raja on ja mikä on ihan normaalia tiedonhakua ja elämää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä. Mä kun taidan tämän hurahtamiskäsityksen mukaan olla hurahtanut ihan kaikkeen elämässäni, sillä olen ihminen, joka janoaa uutta tietoa ja tahtoo oppia sekä ymmärtää asioita.

      Poista
  34. Kiitos kirjoituksestasi (tästäkin) :) En voi varsinaisesti kommentoida tuota Äitikortti-kirjaa kun en ole sitä lukenut enkä varmaan tule lukemaankaan (mun äitiysoppaiden lukuni keskittyi oman esikoisen vauvavuoteen -07, nykyään menee lähinnä "Pelastakaa pojat" ym. opukset, joiden avulla pääsisin paremmin nuorenmiehen sielunelämään kii..). Mutta (positiivinen) hurahtaminen kunniaan! Senkin voi käsittää ainakin kahdella eri tavalla. Tässä mun yritykseni erottaa kaksi käsitystapaa, joita vähän molempia tuodaan kommentoinnissa esiin:
    1) Hurahtaminen positiivisessa mielessä on sitä, että juurikin antaa itsensä kiinnostua ja innostua kaikesta vauvaan liittyvästä toiminnasta ja härpäkkeistä ihan vilpittömästi jos siltä tuntuu, ilman mitään ihme ironioita, huolimatta siitä, että joskus ehkä itsekin piti kaikkea sellaista vähän nolona.
    2) Hurahtaminen negatiivisessa mielessä: Kuin kohta 1) mutta lisättynä sillä, että julistaa omia löytöjään ainoana oikeana totuutena ja paheksuu muun tien valinneita.
    Jos ei tunne tarvetta hurahtaa ollenkaan, niin sekin on musta ok! Hurahtamisella tai hurahtamattomuudella ei ole mun mielestä mitään tekemistä sen kanssa, rakastaako vauvaansa vai ei. Välinpitämättömyys ja rakkaudettomuus ei siis korreloi hurahtamattomuuden kanssa :) Mutta ei rakkauskaan välttämättä hurahtamisen kanssa. Ainakaan tässä mun hienossa käsiteanalyysissä. Niin ja sitten: hurahtaa voi vaan ihan vähänkin ja vaan johonkin eikä kaikkeen. Ilosanoma tavisäideille, joihin itse vahvasti kuulun nyt viisiveen ja ysikuisen äitinä! Terkkuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Rouva K, tykkäsin! Etenkin tämä: "Hurahtamisella tai hurahtamattomuudella ei ole mun mielestä mitään tekemistä sen kanssa, rakastaako vauvaansa vai ei."

      Eiköhän hurahtuneisuus liity enemmän hurahtaneeseen itseensä kuin hurahduksen kohteeseen. Me kun ollaan kaikki omanlaisiamme - toiset hurahtelee, toiset ei, eikä kumpikaan tee yhdestä toista parempaa tai huonompaa.

      Ja kun ei tullut varmaan tarpeeksi noita hurahdus-sanoja tässä niin sanotaan vielä kerran, että hur-hur-hurahdus! :D

      Poista
    2. Juu, Rouva K. Juuri näin mäkin asian näen. Siksi kirjoitin postaukseen olevani Silfverbergin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että lapsi ei saa olla elämän ainoa sisältö seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan syntymästä. Silloin kun saattaa olla vaarana paasaus.

      Ja joo, hurahtamattomuus ei tarkoita samaa kuin rakkaudettomuus, tietenkään. Tuskin kukaan nyt niin vinksahtaneesti ajattelee. Mutta jos tykkää innostua asioista, liittyi niiihin sitten kissa, tietokoneet, luomuviinit tai lapset, pitäisi antaa mennä vaan ilman paineita ulkopuolisten tuhahteluista. Sen ymmärtäminen ja omien äitiyttä kohtaan kokemieni ennakkoluulojen selättäminen saivat oman onnellisuusprosenttini nousemaan sadalla. Ja kun on onnellinen, rakkauskin tuntuu vielä pakahduttavammalta kuin ennen. Jos ei tykkää hurahdella yleensäkään mistään, ei tarvitse. Mutta jos tykkää täpinöidä, itselleen pitäisi antaa lupa tehdä sitä myös lapsen kanssa.

      Tavisäitiys mua vähän naurattaa, kun eiköhän ainakin lähes jokainen meistä mutseista koe olevansa ihan tavallisia. En mä nyt ainakin muutakaan laaria keksisi, johon itseni laittaisin. Vai onko mulle joku karsina, josta en ole tietoinen?

      Pikku Paksu. Hur hur hurraa hurahdus! Mun pointti olikin juuri se, mitä sanot. Toiset hurahtelee, toiset ei, eikä kumpikaan tee yhdestä toista parempaa tai huonompaa. Siksipä ihmisten, jotka kokevat sosiaalisen paineen estävän täpinöintiään, pitäisi vaan päästää irti ja nauttia elosta lapsensa kanssa just niin paljon täpinöiden ja fiilistellen kuin haluaa. Koska en kommenttien perusteella ole näemmä ole ainut, jolla tämän oivalluksen puuttuminen on ollut hidastamassa omaa onnellisuutta.

      Poista
    3. Rouva K, oispa täällä tykkäysnappi!

      Poista
    4. Kiitos Rouva K, loistava käsiteanalyysi! Kovasti nyökyttelen myös sille että hurahtamisella ja hurahtamattomuudella ei ole mitään tekemistä rakastamisen määrän kanssa. Juuri näin. :)

      Poista
  35. Mahtava kirjoitus, kiitän ja kumarran :)

    VastaaPoista
  36. Hei mää kyllä luulen, että Silfverberg ei kirjoittanut susta ja sunkaltaisista. Mun mielestä vaikuttaa, että olet edelleen kiinnostunut muistakin asioista.

    Mutta on todellakin olemassa ihmisiä, jotka eivät enää kiinnostu mistään muusta kuin lapseen liittyvistä asioista. Näiden ihmisen kanssa ei voi enää puhua asioista joista on ennen puhuttu. Mulla on pari tälläistä tuttua ja vaikka kuinka koitamme pitää yhteyttä, kärsin joka kerta niin paljon, että yhteydenottokerrat harvenevat kerta toisensa jälkeen. En jaksa jauhaa loputtomiin lapsista ja ihastella toisten pilttejä eri sanankääntein, etenkään siihen malliin, että multa ikään kuin lypsetään kehuja. Ja siis mulla on itselläkin lapsia, eli kyse ei ole vastakkainasettelusta erilaisen elämäntilanteen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en mäkään usko, että hän on mun ikkunan takana istunut ja tehnyt havaintoja meidän elämästä kirjaansa varten :D Mutta siinä samalla kun pyrkii asettamaan omat valintansa oikeiksi ja parhaiksi, hän pyllistää monen muun vanhemman suuntaan. Kuten vaikka mun. Hän on kyllä ottanut toimittajamaiseen tapaan paljon asioista selvää ja on kiinnostunut muidenkin valinnoista ja ajatuksista. Se on mahtavaa ja soisin sitä kaikille, itselläkin on sen asian kanssa puurtamista. Mutta jos itse kokee vaikka juurikin ne kestovaipat hörhöilyksi, miksi se häntä niin kovasti harmittaa. Ei luulisi olevan häneltä pois. Päinvastoin. Vähemmän maatumatonta jätettä sille maapallolle, jossa hänenkin jälkeläisensä tulevat majailemaan.

      Kirja kokonaisuutena on loistava ja suosittelen sitä kaikille, myös vanhemuuden ulkopuolisille. Mutta kuten postauksessa sanoin, mielenkiintoisempaa on vitutus, joten keskityin siihen keskikokoiseen vitutuksenjyvään, jonka Äitikortti-kirjasta löysin.

      Poista
    2. Kestovaippoja Anu kritisoi siinä tapauksessa, jos niistä tulee identiteetti. s.96 Hän mainitsee jossain kohtaa kirjaa pitävänsä kestovaippoja sinänsä hyvänä asiana. Tässä näkee miten monenlaisia johtopäätöksiä kirjasta voi vetää. Kannattaa siis lukea itse.

      Ymmärsin myös niin, että hän peräänkuuluttaa valintojen todellisia perusteita "lapsen paras" -hokeman sijaan ja kannustaa pohtimaan kenen ehdoilla valintoja tehdään.

      Poista
  37. kiitos, loistava postaus jälleen kerran! kumpa olisi vain jossain vaiheessa aikaa lukea myös kaikki kommentit...(silloin kun nää mun pienet nukkuu yhtä aikaa, on sata ja miljoona asiaa tehtävänä, tärkeimpinä suklaan syöminen ja blogien tsekkaus ;))

    mutta siis: en oo lukenut (vielä) itse kirjaa, mutta tulee (taas) mieleen, että äiti on äidin pahin vihollinen. kuinka koskaan luomme lapsia arvostavampaa yhteiskuntaa, jos me itse äiditkään emme uskalla arvostaa rooliamme?! tietyllä tavallahan hurahtamisen pelko on vähättelyä, että ei tää nyt niin ihmeellistä ookaan. kun kyllähän se on ihmeellistä ja mullistaa elämän ja silti siihen elämään mahtuu vielä ja vaikka kuinka paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista.
    kiitos, tää blogi on ihan huippu! -miuku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Joo, mun tapa pidätellä sisusksista ulos tahtovaa hurahtamista oli juurikin vanhemmuuden vähättelyä. Että paskaaks tässä, tällästä lapsiperhe-elämää. Vaikka oikeastihan se oli ja on aivan uskomatonta ja ihanaa - ja välillä täyttä helvettiä, mutta sehän on tästäkin blogista käynyt ilmi. Toivoisin niin, että olisin antanut itselleni luvan heti raskaudesta lähtien täpinöidä. Se olisi tuonut pidättyväisyyden tilalle paljon onnellisuutta.

      Poista
  38. Kiitos tästä <3 Meinasin jo pistää viestiä siun mutsi-mailiin, että heitäppäs jotain uutta kulmaa tähän äitiyden musta aukko -keskusteluun. Ehdit kuitenkin edelle. Vaikka en itse juuri materiaali- tai muotihifistele, niin monenlaiseen kasvatus- ja vanhemmuustietoon olen kyllä hurahtanut.

    Minun mielestä eräänlainen "äiti-kortti" on myös se kortti, jolla hurahtuneen mutsin mielipiteet voidaan jättää omaan arvoonsa. Kortti, jolla yli yksivuotiasta imettävä, kiintymysvanhemmuusoppaita lukeva, kestovaippailusta innostunut äiti leimataan kykenemmättömäksi minkäänlaiseen järkevään keskusteluun - jopa hieman tyhmäksikin.

    Ja miksei vanhemmuuden, ja ennenkaikkea vanhemmuuteen hurahtamisen tuoma tieto ja kokemus ole yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu elämän kerryttämä tietotaito? Kyllä minä ainakin olen reilun 15 kuukauden aikan oppinut ja oivaltanut yhtä ja toista, kestovaippojen materiaaleista kehityspsykologiaan. Ei se nyt mitenkään joutavaa osaamista ole.

    Sitä paitsi aika monen menestyvän liikeyrityksen tai uraauuravan tutkimuksen takana on totaalinen hurahtaminen johonkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei se hurahtaminen tarvi materiaa. Puhdasta iloa, onnea ja täpinöintiä vain. Ja vitutusta ja mäenjaksatätäpaskaa-meininkiäkin tietty välillä, etenkin vauvavuotena. Toivoisin, että hurahtaminen nähtäisiin myös positiivisena osana mitä tahansa elämää tai asiaa, ilman että terve täpinöinti leimattaisiin heti hihhuloinniksi.


      Hih, on muuten totta tuo viimeinen lause!

      Poista
    2. Kiitos, Susu, tosta äitikortin kääntöpuolen esittelystä! Mua vois kuvata juuri noilla sanoilla. Olen samalla kiinnostunut myös veroparatiiseista (niiden torjumisesta), kilpailuttamislain ongelmista, uudesta suomalaisesta esseistiikasta ja siitä, miten käy journalismin tasolle tulevaisuudessa. Leikkipuistossa pohdin yhteiskunnallisia ongelmia ja täällä työhuoneella osallistun vanhemmuuskeskusteluun ja etsin käytettyjä kestovaippoja netistä.

      Kiitos tietenkin erityisen paljon Lähiömutsille mahtavasta bloggauksesta. Juuri tällaista avarakatseisuutta, hyväksyntää ja ilmaa tarvitsevat nykyajan epävarmat, tuoreet vanhemmat.

      Terv. Kaikkeen hurahtava

      Poista
  39. Lisättävä on vielä, että onnellisuuden avain on sopeutuminen vallitseviin olosuhteisiin, eläminen hetkessä ja antautuminen täysillä kaikkeen siihen, mitä omassa elämässä on juuri nyt meneillään.
    Pienen lapsen kanssa on joka tapauksessa haasteellista omistautua omille harrastuksille, joten on ihan viisasta "harrastaa" lapseen liittyviä asioita. On onnekkasta hurahtaa vanhemmuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olisi haastavan vauvan kanssa ollut ilot ja täpinöinnit aika vähissä, jos ei olisi repinyt lapsestaan. Nyt taaperon kanssa onneksi ehtii taas hurahdella myös muilla elämän osa-alueilla!

      Poista
  40. Hyvä kirjoitus, tavallaan vastareaktion vastareaktio. Vasta viime vuosinahan on tullut sallituksi olla äiti muutenkin kuin pitämällä mölyt mahassaan ja kulissit pystyssä. Niinpä meillä on nyt Silferbergin kaltaisten nuorten äitien sukupolvi (johon itsekin kuulun), joka antaa tulla täyslaidallisen äitiyden raskasta puolta - siis kaiken sen, jonka heidän omat äitinsä heiltä pimittivät äitiydestä puhuessaan. Rehellisyys on hyvästä. Ja juuri siksipä nyt seuraakin taas tämä seuraava reaktio: rehellisesti pitää saada myös iloita. Ja kas, ehkä pian saavutamme yhdessä tasapainon!

    Tosin ihan kaikkien suurimmat intohimot eivät valitettavasti ole sellaisia, jotka voi siirtää suoraan vauvan kanssa tehtäviksi. He kärsivät "mustasta aukosta" tietysti eniten. Itse esimerkiksi kaipasin hullun lailla öljyvärejä, joita ei kotiin kerta kaikkiaan ehtinyt tai voinut koko vauvavuonna rauhassa levittää.

    Tämä ei liity aiheeseen, mutta mainitsit yhtenä "hurahdus"kriteerinä lääkkeettömään synnytykseen tutustumisen. Tämä lääkkeettömyyteen kannustaminen juuri synnytyksen yhteydessä (eikä muissa kiputilanteissa) on minusta aika outoa, pakko linkata oma juttuni, kun juuri siitä kirjoitin... ;) http://www.lily.fi/juttu/kotirouvan-synnytyskipukynnys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tunnistan itsekin selvästi tämän olevan vastareaktion vastareaktio. Mut kun repäistiin mutsisekneen juuri siinä vaiheessa, kun tällaisesta ummikosta tuntui oikeutetulta puhua vain niistä vauva-ajan paskoista puolista. Ja joo, sitähän piisasi omallekin kohdalle ja siitä on joristu postaus jos toinenkin täällä blogissa. Mutta itseltäni kesti ihan liian kauan tajuta, että äitiydestä saa myös riemuita. Sitä tasapainoa siis tavoitellaan!

      Ja joo, ei tietenkään kaikkia intohimoja voi tehdä vauvan kanssa. Itselläni esimerkiksi liikuntaharrastukset jäivät pitkäksi aikaa satunnaisiksi. Vaikka liikuntaakin on toki helpompi toteuttaa vauvan kanssa kuin vaikka mainitsemaasi öljyvärimaalausta.

      Yritän muistaa ajan kanssa tutustua linkkaamaasi postaukseen.

      Poista
  41. Edelliseen vielä, että en ole lukenut Silferbergin kirjaa enkä siis tiedä, kirjoittaako hän oikeasti vain äitiyden huonoista puolista. Pikemminkin luulen, että hän haluaa vain vapauttaa naiset "hurahtamisen" paineesta. Siitä, että pitäisi miettiä yöt pitkät niitä neppareita, jos ei huvita. Että saisi olla ihan vain tavisäiti. Mutta sellainen vapautumisvaadehan taas vuorostaan luo paineita "hurahtaneille"! Että turha ehkä kenenkään lukea mitään kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ei toki puhu, enemmänkin ehkä äitiyden haasteista. Ja suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille. Musta on vain kivakin lukea täysin erilaisia käsityksiä elämästä. Siinä on mahdollisuus oppia ja ymmärtää, vaikka ei samaa mieltä olisikaan. Ja Silfverbergin kanssa olen suurimmasta osasta kirjan ajatuksia ihan samaa mieltä, mutta kuten postauksessa sanoin, nyökyttelyä mielenkiintoisempaa on tarttua siihen pikiriikkiseen kalikkaan, joka koiraan kalahtaa.

      Tavisäititermi mua taasen hämmästyttää. Että vaikka olen pohtinut vaippojen neppareita siinä missä joku muu on pohtinut ostaisiko Liberoa vai Muumia, koen olevani ihan tavallinen äiti. Mikäs muukaan, en ainakaan itse keksi mitään muutakaan lokeroa, johon itseni paiskata.

      Poista
  42. Olipas hyvä teksti!
    Mua jäi vaan nyt vaivaamaan, mitä Silfverberg kirjoittaa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista? En ole lukenut kirjaa vielä ja pohdinkin tässä, uskaltaako sitä avatakaan näin kesken lapsettomuushoitojen...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän kirjoittaa omista kokemuksistaan ja lapsettomuushoidoistaan. Mutta koska en voi kuvitellakaan, minkälaista lapsettomuushoitoja on käydä läpi ja mitä mielessä silloin liikkuu, en kai uskalla sanoa kuin, että omalla vastuulla voi lukea.

      Poista
  43. Vapaaehtoisesti lapsettomana mietin useimmiten näissä keskusteluissa juuri sitä, miksi ainoat vaihtoehdot ovat täydellinen hurahtaminen tai täydellinen välipitämättömyys ja kylmyys, missä kultainen keskitie ja tavallisuus? Tapasin pääsiäisenä viime kesänä mammalandian rajan ylittänyttä ystävääni ja ilahduin äärettömästi huomatessani ehkä ensimmäistä kertaa kaveripiirissäni, miten lapsi aidosti tuli vanhempiensa olemassa olemaan elämään, sujahti täyttämään siinä oman lokeronsa ja teki varmasti kokonaisuudesta jollain tavalla täydempää. Se mitä lapsi ei tehnyt, niin se ei muuttanut ihan kaikkea ja aloittanut vanhempiensa elämää alusta ikään kuin kaikki ennen lasta olisi merkityksetöntä ja tyhjää. Tässä perheessä nukuttaminen ja syöttäminen eivät ole ohjelmanumeroita vaan arkirutiineja, harrastuksiin ja matkoille lapsi lähtee mukaan, mutta ei sanele (tai hänen piikkiinsä ei laiteta omaa viitsimättömyyttä) koko aikataulua tai tekemisiä, aikuisten kesken voidaan keskustella ilman, että huomio on koko ajan lapsessa. Vanhemmat ovat avoimesti iloisia ja onnellisia uudesta tilanteesta, kertovat korostamatta ja alleviivaamatta niin hyvistä kuin huonoistakin päivistä eivätkä yritä muotoilla ulospäin jotain kummallista kuvaa. Tällaista minä näkikisin ja kuulisin mieluusti enemmänkin ja uskon, että se ehkä auttaisi ymmärtämään perheellistenkin elämää paremmin. Ajan ilman omaa lasta ovat kaikki kokeneet joskus, mutta jotenkin aika monen kohdalla se muuttuu "ajaksi ennen kuin elämä oikeasti alkoi" sen jälkeen, kun raskaustesti näyttää positiivista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta sehän tässä juurikin on pointtina - se sinne tänne mutkitteleva keskitie! Se että voi vaikka minuus ei äitiyden myötä ole muuttunut, vaan on ainoastaan saanut päälleen kerroksen uudenlaista minuutta, voi lapsesta ja lapsiasioista iloita ja täpinöidä siinä samalla. On ihan luvallista hurahtaa ja innostua asioista samalla tavalla kuin innostuu lapsiperhemeininkien ulkopuolisistakin asioista.

      Poista
    2. Vapaaehtoisesti lapseton, älä käsitä tätä väärin, mutta olen pahoillani puolestasi.

      Olen itse kolmekymppinen äiti, jonka elämä ennen lasta oli mahtavaa. Menoa ja meininkiä, matkustelua miehen kanssa kotimaassa ja maailmalla, hauskanpitoa kaveriporukoissa ja kynttiläillallisia meren rannalla. Kosteita iltoja ja kosteita päiviä, ruokadeittejä frendeillä, sisustamista, puutarhanhoitoa, käsitöitä, yökruisailua... Mitä kaikkea mahdollista voikaan keksiä :)

      En ollut koskaan halunnut lapsia, koska olen kokenut lapsen rajoittavaksi tekijäksi. Miten voisi lähteä bailaamaan, kun pitäisi yöimettää vauvaa?
      Tästä syystä suunnitelmat raskaudesta siirtyivät vuosi vuodelta. Lopulta päätimme mieheni kanssa kuitenkin yrittää, ja ironista kyllä, ekalla yrittämisellä onnistui.

      Nyt tiedän tehneeni virheen, nimittäin sen, ettemme tehneet tätä jo aiemmin. Lapsen saaminen mullisti elämämme, se on parasta mitä meille on tapahtunut.

      En koskaan uskonut hurahtavani. Ehkä pelkäsin sitä jollaista tasolla?

      Käyn ja käymme edelleen ulkona, matkustelemme, käsitöitä olen tehnyt jopa enemmän ennen, on ihanaa kun lastenvaatteista ja lastenhuoneen tekstiileistä löytyi ihan oma maailmansa.

      Huomaan, että asenteessani perheellisiä ystäviäni kohtaan on tapahtunut mieletön kehitys. Ymmärrän, että jokaisella perheellä on omat tapansa, tilanteensa, ongelmansa ja keinonsa selviytyä, eikä niistä voi ulkopuolinen tietää tuon taivaallista. Eikä tarvitsekaan. Jotain mitä voin tehdä nähdessäni kaupassa äidin , jonka lapsi huutaa kuin palosireeni, on hymyillä rohkaisevasti ja sulkea silmäni merkiksi, kyllä se siitä, kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

      Poista
  44. Hmm, kyllä mäkin olen enemmän sen kultaisen keskitien kannalla. On tietysti aivan naurettava ajatus, että elämä jatkuisi lapsen saamisen jälkeen täysin samanlaisena kuin aiemmin, mutta kyllä vanhemilla saa olla elämässä myös asioita, jotka eivät liity lapseen, ja kaikkea ei tarvitse tehdä lapsen ehdoilla.

    Itse puhun (ja kirjoitan) lapsesta ja lapseen liittyvistä asioista enemmän kuin kukaan tuntemani mies ja moni tuntemistani naisista. Ehkä joku pitää myös minua hurahtaneena, vaikka yritänkin osoittaa omalla esimerkilläni, että voi olla omistautunut ja rakastava vanhempi, vaikka säilyttäisi myös joitain paloja entisestä elämästään. Poistumme välillä lapsen luota harrastamaan omia asioita, mutta sitten on myös kestovaipat ja legot. Fiilistelen onnistunutta soseruokailua tai onnistunutta pottareissua mutta voin seuraavaksi kehua hyvää viiniä ja Farangissa nautittua illallista.

    Inhoan ylipäänsä mustavalkoisuutta ja ehdottomuutta, ja moni äitiyteen hurahtanut tuntuu näkevän asiat nimenomaan joko-tai-tyyppisinä. Ja mikä pahinta, haluaa syyllistää ja arvostella toisten valintoja. Jos haluat käydä vaikkapa kuntosalilla ja jättää lapsen lapsiparkkiin, kuulet olevasi itsekäs. "Miksi niitä lapsia tekee, jos niiden kanssa ei halua olla"-tyyppinen retoriikkaa saa vereni kiehumaan.

    Että hurahtakaa vaan, mutta please, vain sillai semisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sitä tien sivussa olevalla ojanpohjalla mennä, vaikka antaisikin itsensä iloita ja innostua lapseen liittyvistä asioista. Tällä postauksella toivoisinkin saavani jotkut ihmiset pohtimaan, mistä se heidän, esimerkiksi nyt sinunkin, ajatus mustavalkoisuudesta on tullut. Vaikka annankin nykyään itseni estoitta hurahdella myös lapseen liittyviin asioihin, ei se tarkoita että en olisi kiinnostunut enää muista asioista. Miksi tunnut kokevan, että ne sulkisivat toisensa jotenkin pois?

      Vaikka lapsi on tullut elämään, ei se tarkoita kaiken entisen häviämistä häviämistä. Jestas, tietenkään ei tarkoita! Vauvavuotena omat harrastukset olivat imetysteknisistä syistä vähissä, mutta onneksi lapsen kanssakin pystyi tehdä, nähdä ja kokea. Ja onneksi sen lisäksi silloinkin onnistui järjestää aikaa käydä myös kavereiden kanssa näyttelyissä, elokuvissa, keikoilla – no ja viinillä ja siellä Farangissakin. Olen myös käyttänyt kuntosalin lapsenhoitopalveluita.

      Samalla tiellä sitä siis tallataan kaikki. Jotkut tekevät enemmän mutkia, jotkut enemmän ilohyppyjä matkallaan. Vaikka bloggaajana tiedän hyvin joiden kommenttien aiheuttaman vitutuksen - mäkin olen ollut sekä itsekäs ja lapsesta välittämätön mutsi että nyt mustavalkoinen hurahtaja – en ymmärrä, miksi sua nyt harmittaa niin kovasti muiden täpinöinti lapsiasioista, että pitää kehottaa hurahtelemaan ihan vain sillai semisti.

      Poista
    2. Semisti siksi, että koen kaikenlaisen äärimmäisyyden huonoksi.

      Jos on kiinnostunut lapseen liittyvistä asioista ja haluaa ottaa niistä selvää, en koe sitä hurahtamiseksi. Täpinöinti lapsiasioista on minusta ihan normaalia käytöstä uusille vanhemille, ei hurahtamista. Minulle sana tarkoittaa juuri sitä, että maailmasta kaikki muu menettää merkityksensä ja pahimmillaan vielä oikeuttaa arvostelemaan toisten kasvatus- ja lastenhoitotapoja. Ehkä tällainen äärimmäisyys on myytti, mutta kyllä blogikommenteissa joskus näkee siitä häivähdyksiä.

      Heh, tuntuu, että olemme samaa mieltä asiasta ja loppu on semantiikka. Enkä pidä sinua hurahtaneena kuin semisti, samalla tavalla kuin olen itsekin :D

      Pitäisi selvästi hankkia tuo Silfverbergin kirja käsiini ja muodostaa oma mielipide sen sisällöstä. Palaan ehkä aiheeseen toisaalla. Katsellaan.

      Poista
  45. Kattoin tuon kirjoittajan haastattelun telkusta ja tunsin suurta myötähäpeää. Jos olisin pelannut juomapelia jossa drinkin saa ottaa sanoista "liinailu", "kestovaippa" tai "hurahtaminen" olisin ollut kännissä ennen haastiksen puoltaväliä. Jotenkin ärsytti: kannan kakaraa liinassa, käytetään kestoja ja todellakin googlaan niistä ja otan selvää. Se nyt vaan on halua hoitaa lapsi hyvin. Ei se mikään elämän sisältö mulle ole, vaan ihan perusarkea, ja hämmennyin vähän siitä että sitä pidetään ihan huruhippinä. Onko tuo teos kirjoittajansa huonon omatunnon sävyttämä vastahuuto? Usein nimittäin jos paljastaa kestoilevansa (tai syövänsä vegesti tms, you name it) tuppaa saamaan vastaansa kiukkuisen hyökkäyksen, jolla pyritään lieventämään omaa omaatuntoa kun ei itse jaksetakkaan pelastaa maailmaa. Kun siitä ei ole kyse, ei itseä ainakaan kiinnosta mihin muut lapsensa käärivät. Kukin tavallaan. Mutta ei se oikeesti ole mulle sen suurempi juttu mitä liberot jollekin toiselle. Joten siitä turhan meuhkaamisesta myötähäpeä: että vedetään toisten päätöksistä herne nenään. Ilmainen neuvo sille tätille: mind your own business, niin vituttaa vähemmän

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nämä tekemämme hörhöilyvalinnat ovat niin luonteva osa arkea, että ei niitä tule edes ajattelleeksi vasta kun joku muu niistä jotain sanoo. Sama kuin kierrättämisen kanssa. Sitä pitää niin luontevana ja normaalina, että kuvittelee kaikkien tekevän niin. Ja sitten välillä sitä hätkähtäen herää vaikka yhden roskiksen kyläpaikassa tajuamaan, että niin ei olekaan.

      Poista
  46. Olipa hyvä kirjoitus, jaan ajatuksesi täysin. "Hurahtamisen"voi mielestäni hyvinkin nähdä myös rohkeutena heittäytyä ja nauttia harvinaisen ja lyhyen ajan suomista mahdollisuuksista. Rohkeaa siitä tekee sen, että luottaa että elämään vielä palaavat intohimot kenties entisissä, tai ehkä uusissa muodoissaan - sitten kun niiden aika koittaa. On ainoastaan ihanaa jos mainitsemasi harrastuneisuus voi tuoda mielekkyyttä ja iloa. Silfverbergin jossain haastatteluissa manitsema syyllistäminen sen sijaan on mielestäni jo toinen juttu ja erittäin epäkannatettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hurahtaa voi ehdottomasti positiivisella tavalla! Multa puuttui juurikin se rohkeus tehdä niin vauvavuoden alussa, mutta onneksi tajusin antaa periksi ja heittäytyä täpinöinnin sekä iloin vietäväksi.

      Jos Silfverberg tahtoisi poistaa syyllistämisen mutsilandiasta, hänen kannattaisi ehkä lopettaa sellaisten kirjojen kirjoittaminen, joissa syyllistää mutseja.

      Poista
  47. Kissa- ja koirakortit eivät todellakaan ole söpöjä. Päinvastoin! Hurahtamisen huippu on lähettää kortti, jossa on sekä lemmikkieläin että lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei varmaan tonttukortitkaan? Ja talvimaisemakorti vasta saatanasta ovatkin? Toivottavasti muistat sanoa kaikille, että eivät muista sua ainakaan jouluisin, niin ei vituta muiden lähettämät toivotukset niin paljon.

      Mutta tattis ideasta, ens jouluna pistän korttiin lapsen ja kissoja oikein kaksin kappalein. Ja paljon kynttilöitä ja ihan hitosti hyasintteja pitää kans olla - kyllä tulee komiat kortit!

      Poista
    2. :D Älä unohda sydämiä, sydämiä pitää olla. Vähän niinkun tähtiä sisustuksessa.

      Poista
  48. Tämä teksti ei ole tarkoitettu kritiikiksi, mutta yritän jotenkin avata sitä toista puolta asiasta niin kuin minä sen näen.

    Mun mielestäni ongelma mainitsemassasi vertailussa "Jos mä liimaan joulukorttiin kuvan meidän kissoista, se on söpöä ja ehkä harkitusti ironistakin. Mutta jos mä liimaan joulukorttiin kuvan lapsesta, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä fiilistelen Pariisin muotiviikoilla esiteltyjä mallistoja, se on ainakin tietyissä piireissä suotavaa ja merkki muodin yläkulttuurin seuraamisesta. Mutta jos mä fiilistelen uusia lastenvaatemallistoja, se on noloa ja mammautunutta toimintaa. Jos mä päivitän harva se päivä Facebookiin juovani skumppaa ja syöväni vietnamilaisia rullia parhaassa seurassa, se on kuulia ja normaalia." (ja niin edelleen) on se, että ihan oikeasti, jos joku päivittäisi facebookiin vähän väliä juovansa skumppaa ja syövänsä niitä rullia, niin kyllä mun vaikutelma siitä vähitellen muuttuisi hieman oudoksi, ja hieman hurahtaneeksi, ja voisin jopa pohtia, että onko kyseessä lievä alkoholiongelma, vai yrittääkö tyyppi kenties korostaa cooliuttaan jo ihan överisti. Samoin, jos joku kerta toisensa jälkeen hehkuttaisi uusia vaatemallistoja, niin saattaisin pitää sitäkin hieman outona.

    Vaikka tekstissäsi paljon järkeä olikin, niin yritän sanoa, että hurahtaminen on sitä normaalin ylittävää toimintaa, eikä sitä loppujen lopuksi tee paremmaksi se, että se suhtautuu skumppaan, vaatemallistoihin, tietokoneen osiin tai kahviin. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi itse hurahtanut esimerkiksi kahviin, mutta yritän suojella kaverini hurahduksen ylilyönneiltä. Hurahtaminen on siis jees, mutta joskus harvinaisen rasittavaa niille, joilla ei ole mitään aavistustakaan asiasta, ja siinä kohtaa on ihan sama, onko hurahdus kohdistunut aikuisten vai lasten vaatemallistoihin.

    Voi olla, että mulla on jokin automaattisensurointi, jonka tarkoitus on oman julkisuuskuvan kiillottaminen: pidetään hurahduksen ulkoiset tunnusmerkit vähäisinä, ja koska automaattisesti oletan tätä muilta, niin jos joku ihan oikeasti hehkuttaa, hehkuttaa, hehkuttaa jotain, niin tulkitsen sen silloin tosissaan olevan kaulaansa (tai päälakeaan) myöten asiaan uponnut.

    Aikoinaan ennen kuin mulla itsellä oli lasta tai ennen kuin olin edes raskaana, muistan kuunnelleeni järkyttyneenä, kun kaksi raskaana olevaa päätyi samaan paikkaan: Puheessa vilahteli istukoiden paikat ja kaikki muu yhtä riemullinen, ja mulla ei ollut harmainta aavistustakaan mistä ne puhuu, ja olisin kovasti toivonut, että aihe olisi ollut sellainen, että minäkin ymmärrän jotain...

    VastaaPoista
  49. Ihana kirjoitus. KIITOS! Itse olen hurahtanut kestovaipoihin, kauniisiin lasten vaatteisiin ja aika moneen muuhunkin vauva hömppään. Suurimman ilon saan kuitenkin siitä, että löydän näitä tuotteita EDULLISESTI käytettynä tai tosi halvalla. Sallin tämän itselleni, jos se saa minut nousemaan kahden tunnin kahdessa pätkässä nukutun yön jälkeen, vaihtamaan sen vaipan, pukemaan lapselleni vaatteet päälle ja viellä lähtemään ulos kodistamme.

    VastaaPoista
  50. Ihana kirjoitus. KIITOS! Itse olen hurahtanut kestovaipoihin, kauniisiin lasten vaatteisiin ja aika moneen muuhunkin vauva hömppään. Suurimman ilon saan kuitenkin siitä, että löydän näitä tuotteita EDULLISESTI käytettynä tai tosi halvalla. Sallin tämän itselleni, jos se saa minut nousemaan kahden tunnin kahdessa pätkässä nukutun yön jälkeen, vaihtamaan sen vaipan, pukemaan lapselleni vaatteet päälle ja viellä lähtemään ulos kodistamme.

    VastaaPoista
  51. Silfverberghän kritisoi mun käsittääkseni (myös) sitä, että nykyään kaikista valinnoista tehdään elämää suurempia juttuja, aatteita. Se on musta kiinnostava ilmiö. Että ihan oikeasti, sormiruokailuhan on varmaan monella tapaa fiksu juttu, mutta on se nyt hassua, jos siitä tulee joku suurikin aate. Siis niin että ajatellaan sen nyt jotenkin olevan ihan äärimmäisen tärkeää, että pitää joka välissä selittää kuinka superhyvä juttu se on, kuinka se kehittää lasta jne.
    Just tän kritiikin takia Silfverber käyttää termejä kuten "liinailu" - siis kuvatakseen sitä, että nykyään äitiydessäkin monen pitää toteuttaa aatteita, ei voi vaan "käyttää kantaliinaa" vaan pitää liinailla, ei voi vaan antaa lapsen kotioloissa syödä sormin ja mahdollisesti joskus syöttää, vaan täytyy tehdä sormiruokailusta aate.

    No, kärjistin nyt, mutta siis mun mielestä toi oli se mielenkiintoinen, ja tunnistettavakin pointti. On lapset syöneet sormin ennenkin, ja vastahan siitä on parikymmentä vuotta, kun kaikki käytti jotain harsovaippoja ainakin ihan pienille. Varmaan aina on joku nukkunut perhepedissäkin.

    Samaan hengenvetoon on todettava, että niinhän nykyään tehdään ihan kaikissa asioissa, ei vaan äitiydessä, että jostain pienestä valinnasta tehdään aatetta. Vähän kuin kasvissyönti. Aina saat olla perustelemassa, miksi, vaikka kyllä se mulle ainakin on nykyään enemmän tapa kuin mitään muuta (joo, toki mulla on siihen perusteluita monenkinlaisia, mutta kyllä se arjessa on tottumus mikä eniten määrää).

    VastaaPoista
  52. Ei ehkä pitäisi kommentoida, kun en ole lukenut kirjaa. Näin sen sijaan Silfverbergin haastattelun, jossa hän puhui just hurahtamisesta ja muusta. Olen aivan samaa mieltä siitä, että on outoa, jos tavallisista hoitotoimenpiteistä tehdään jotain ideologioita niin kuin Anonyymi mainitsi. Mutta entä sitten, jos niitä vaan pitää kätevämpinä, käytännöllisempinä ja helpompina itselle? Miten välttyä fanaatikon leimalta? Koska itse käytän kestovaippoja, nukun lapsen kanssa samassa sängyssä ja imetän yli 1-vuotiasta, tuntui pahalta, että juuri nuo hoitovalinnat leimattiin fanaattisiksi. En ole tähän mennessä kokenut kritiikkiä imettämistä kohtaan, mutta pelkään kovenevia asenteita nyt, kun lapsi on taapero. Lisäksi surettaa, jos ihmiset jättävät tutustumatta tosi käteviin vaihtoehtoihin - kuten vaikka kantoliinoihin - siitä pelosta, että heidät heti leimataan fanaattisiksi hipeiksi tai milloin miksikin. (Silfverberin haastattelussa nimenomaan kantoliinailevat hippivanhemmat tuntuivat olevan fanaattisempia kuin muut vanhemmat.)

    Terv. Kaikkeen hurahtanut

    VastaaPoista
  53. On kiinnostavaa seurata mitä sanoja ja ilmauksia näissä äitikeskusteluissa käytetään!

    Uutena on tullut tää ”kovisäiti” jolla ”hurahtaneet äidit” tai ”kiintymysvanhemmuuden” harrastajat viittaavat ”keskivertoäiteihin”. Ja nyt tässä ristitulessa moni haluaa sanoutua irti näistä arvolatautuneista termeistä ja sanoo itseään ”tavisäidiksi”. Tavisäitiyden tietysti määrittelee jokainen ihan itse > omista tavoista poikkeavat edustavat sitten tietty enemmän tai vähemmän epäilyttäviä äärilaitoja. (Disclaimer: tää oli kärjistys. Todellisessa elämässä on ihan oikeasti niitäkin jotka eivät tuomitse muiden valintoja.)

    ”Kiintymysvanhemmuus” on kyllä kaikkein kummallisin äitiyteen liittyvä sanahirviö. Ettäkö ilman taaperoimetystä ja luomupuuvillaisia kantoliinoja en olisi lapseeni kiintynyt? Disagree! (”Rakkausvanhemmuutta” ei ole tainnut mikään lahko vielä omia, taidanpa napata sen tarkoittamaan just mun tapaani olla vanhempi, hah! xD )

    Project Mamassa aikoinaan lanseerattu ”improvanhemmuus” on ihan liian vähälle huomiolle jäänyt äitiyden laji! Se tuntuu mulle omimmalta vanhemmuusfilosofialta; semmoiselta missä ollaan fiiliksen ja arkijärjen vietävänä ja napataan omaan elämään rusinat pullasta kaikista muista äitikategorioista. :)

    VastaaPoista
  54. Erinomainen kirjoitus! Anu Silfverbergin taannoin julkaistu kirja ja siitä kirjoitetut artikkelit saivat minut niin äimistyneiksi negatiivisella tavalla, että päädyin käsittelemään niitä jopa kandissani, joka käsittelee äitiyteen kasvamista. Olisin odottanut Silverbergiltä jotakin huomattavasti älykkäämpää ja vähemmän katkeraa. Jos itse ei erityisesti nauti äitiydestä, voi toisten silti antaa nauttia, kaikessa rankkuudessaankin! Ainakin minusta äitiys on maailman ihaninta ja maailman haastavinta! Sitä voi olla yhtä aikaa akateeminen nainen, mutta silti pitää äitiyttä tärkeinpänä tehtävänään. Näin on ainakin minun kohdallani, ja jos joku ei sitä minulle suo, se olkoon hänen ongelmansa!

    VastaaPoista
  55. Kiitosta heruu täältäkin! Ihana teksti.


    VastaaPoista
  56. Aivan huippu teksti! Nimim. Kaikkeen vauvoihin liittyvään hurahtanut kahden huligaaninonnellinen äiti. :)

    VastaaPoista
  57. Oikein!!!
    Kyllä ajren vastapainona täytyy "hurahtaa" eihän sitä arkea muuten jaksa loimaan Erkkikään.
    Hurhadus voi kyllä mun mielestä olla ihan mitä vaan. Mikä itseä kiinnostaa. Sen ei tarvitse olla mitään tiettyä, mutta voi olla.
    (Mulla siihen ei kuuluu kestovaipat, mutta tällä hetkellä siihen kuuluu sarjakuvan piirtäminen sekä skräppäys.)
    Ja mitä omiin lapsiini tulee niin on ne sen verran mielettömän ihmeellisiä tyyppejä, että ihan on mieletöntä että saa näinkin läheltä seurata (ja nauraa)!
    Ajattelen, että lapset on meillä "vaan lainassa" (ja kohta ne muuttaa jo pois kotoa.)
    Että tietysti äiteys on tosi tärkeä ja iso osa elämää ja kehittää ja jalostaa (mua) niin kun ei mikään muu, mutta pojimmiltani olen kuitenkin mä (ja samalla äiti) aina. Sittenkin kun lapset on lähteneet.
    JA jos aikoo hurahtaa niin kannattaa tehdä se nyt, koska myöhemmin ei ehkä ole enää tilaisuutta . Ja ei sitä voi välttääkään (siis sitä hurahdusta) kun niiden juttuja kuuntelee. (ja silmiin katselee tai kädestä pitelee tai...)

    ja mun mielestä jos itse on kiinnostunut muista niin ne on kiinostunut musta.
    Jos jotakuta ällöttää lapsi-facebook-päivitykset niin so what?
    "älä sit lue niitä. Lue ne mitkä kiinnostaa. niin mäkin teen sun päivitysten kohdalla."

    (tulipas pitkä)

    VastaaPoista
  58. siis tarkennuksen vielä että jos aikoo "hurahtaa" äitiyteen niin sen aika on sillon kun on niitä lapsia, eikä vasta sitten kun on lapsen lapsia. (sillon on aika hurahtaa sitten siihen isovanhemmuuteen) :)

    VastaaPoista
  59. Jännää tuo, että hurahtaa ei saa. Itse olen hankkinut lapseni vanhemmalla iällä ja tapasin aina ajatella, että lapsentekoon on parasta ryhtyä vasta sitten, kun on oikeasti sellainen elämäntilanne, että lapsen voi ja haluaa ottaa elämässä ykköseksi. En hankkisi koiraakaan, jollen olisi oikeasti valmis "hurahtamaan" ts. aloittamaan elämän, joka pyörii koiran ja koiraharrastusten ympärillä.
    Muutenkin ärsyttää kaikenlaiset vaatimukset olla "cool". Olen itse tuntenut nuorempana painetta kuunnella oikeanlaista musiikkia, oikeanlaisella tavalla ja törmäsin tuohon tunteeseen viimeksi Flow festivaaleilla. Siellä olisi ollut jonkinsortin synti tunnustaa, että hurahdan aika-ajoin todella uncoolisti joihinkin massojen hitteihin.
    Silfverbergin kaltaista ihmistä joudun tässä kohtaa kyllä säälimään. Eikö hän ole vieläkään kasvanut aikuiseksi vaan miettii mitä muut ajattelevat? Enkä totisesti allekirjoita tuota, että äitiyteen hurahtaneet eivät ole hurahtaneet mihinkään muuhun. Hah :) Luulen, että on ihmisiä, jotka hurahtavat helposti, sekä niitä, joille ei oikein mikään kolahda. Itsen kuulun hurahtajiin ja pidän piirrettä mainiona! Olen hurahtanut mm. hevosiin, biletykseen, kumppaniini, työhöni, lapseen ja näin viimeiseksi vanhan talon kunnostukseen + puutarhanhoitoon. Elämä on hurahtamisen ansiosta enimmäkseen mukavaa!

    VastaaPoista
  60. Uskallanpa lisäksi väittää, että Silfverberg kuului nuorena aikuisena niihin, jotka vannoivat, etteivät koskaan tule tekemään mitään niin ankeata ja tylsää kuin hanki lapsen, hanki autoa, taloa jne. Tuota samaa hoki muodikkaasti puoli Kallion lukiota ja kaikki Sodassa istuvat coolit ihmiset :)
    Nyt on muoti muuttunut (vastakkaisia arvoja kannattavan nuoremman polven ansioista) ja kappas vain lapsia on alkanut tupsahtelemaan monille vannoutuneille lapsettomille.
    Mietin vain, onko oikea motiivi hankkia lapsia: kun kaikki muutkin... Vaarallista, etenkin silloin, jos ei ympäristön vaikutusta omiin ajatuksiin näin isossa asiassa pysty lainkaan näkemään. Onko sitten ihme jos lapseen ei hurahda, jos lapsi on hankittu ilman sen syvempää halua?

    VastaaPoista
  61. Kiitos hienosta kirjoituksesta! Avasit sisälläni jonkin lukon, tunteen & ajatuksen, jota en ole osannut pukea sanoiksi. Helpotus tuntui niin suurelta, että poskelle vierähti ihan kyynel. Minä olen juurikin pidättäytynyt tuntemuksissani ihan liikaa erityisesti lapsettomien ystävieni kohdalla. Ihan kamalaa. Olen yrittänyt pysyä niin samanlaisena kuin ennen raskautta ja synnytystä, että oikeasti olen asettanut itselleni aivan mahdottoman tehtävän, sen ymmärrän nyt pikku hiljaa. Kamalaa pyristelyä entisen ja nykyisen välillä, kun tosiasiassa haluan vain elää täysillä tätä nyky-hetkeä, sen kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessaankin :)

    VastaaPoista
  62. Hehe, kaikkien kommenttien perusteella minä taidankin olla sitten aivan umpihullu. En nimittäin ole äiti ollenkaan, eikä minulla ole suunnitelmissakaan saada perheenlisäystä vielä useampaan vuoteen (haluan opiskelut pois alta, että voin keskittyä äitiyteen täysin siemauksin). Olen siitä huolimatta tehnyt jo vaatteita, leluja ja käyttöesineitä lapsilleni. Itse tekemisen lisäksi olen myös ostanut yhtä sun toista vauvantarviketta ja parhaillaan sisustan lastenhuonetta. Sieltä löytyy jo kivan lapselliset tapetit, hoitopöytä, vaatekaappi, pinnasänky ja yhtä sun toista pikkujuttua. Puutarhanikin suunnittelen pitkälti miettien pieniä lapsia eli missä ja millainen aitaus pihassa on, ovatko kasvit myrkyllisiä yms. Minulla on jo laadukas valikoima lastenkirjoja ja dvd:itä, jotka ensin katselen/luen ja sen jälkeen luokittelen oman harkintani mukaan eri ikäluokkiin kuuluville lapsille. Minä myös yön unettomina tunteina pohdin pitkään mistä materiaalista, minkälaiset ja millaisella kiinnityssysteemillä olevat kestovaipat hurautan ompelukoneella tulevaisuudessa. Mietin jo, millaiset vaunut olisi fiksuinta ostaa, kuinka kauan tahtoisin imettää, millaista ruokaa ja missä muodossa aion sitä syöttää lapselleni täysimetyksen loppuessa. Ja siis minulla ei todella ole lapsia, vain koira ja lapsenmielinen mies. Edes ystäväpiiristäni ei löydy lapsellisia ihmisiä.

    Tiedän toki touhuni olevan absurdia monen mielestä ja monien suunnitelmieni muuttuvan lapsen tullessa, mutta ei niistä suunnitelmista ja hankinnoista haittaakaan ole. Ja vaikka itselläni on paljon hyvin selkeitä suunnitelmia ja päätöksiä, en tuomitse vanhempia, jotka toimivat eri tavalla. Minulle on yhdentekevää käytetäänkö naapurin Irmalla kertiksiä ja syötetäänkö hänelle kaupan purkkiruokaa. Ihan yhtä hyvä ihminen siitäkin tulee kuin kestovaipatetusta "ekohippivauvasta", joka kulkee kantoliinassa ja sormiruokailee. Jos minä tahdon kasvattaa ekohippivauvoja, se on minun asiani.

    Pointti omassa ajatuksenjuoksussani tässä on se, että tiedostan olevani erittäin hurahtanut, mutta olen tällä tavalla onnellinen. Ja niin näyttää olevan miehinikin (hän tosin ei kummemmin osallistu intoiluuni, mutta auttaa välillä ideoideni toteutuksessa).
    Jos joku ahdistuu minun hurahtamisestani, niin siitä vain, ei se ole minun vastuullani. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. En toki ole tyhmä, enkä rupea jauhamaan vauva-asioista sellaisen kanssa, joka ei siitä varmasti ole kiinnostunut. Ihan niin kuin toivon, ettei kukaan rupea paasaamaan minulle jääkiekosta tai viinilaaduista, joista en voisi vähempää olla kiinnostunut.

    Näissä asioissa monesti taitaa vain olla, että jotkut henkilöt kokevat ne omista valinnoista eriävät päätökset loukkauksina ja syytöksinä, joita ne eivät ole. Olen törmännyt samaan ilmiöön oman kasvissyöntini suhteen. Olen tavannut muutamia ihmisiä, jotka kuvittelevat minun olevan ylpeä, nokka pystyssä kulkeva hienostelija, joka luulee olevansa parempi kuin lihaa syövät ihmiset. Asia ei kuitenkaan ole niin. Oma miehenikin, jota rakastan, syö leivän päällä kinkkua ja grillaa makkaraa. En minä ole hänen ruokavalioonsa koskaan puuttunut, enkä häntä arvostellut sen perusteella. Aivan samalla tavalla suhtaudun näihin vauvaan liittyvissä päätöksissä.

    Jos joku kuitenkin pitää minua nolona, kun ilman lastakin olen todella "mutsiutunut" ja hiton tylsä, niin ehkä minä olenkin. Minulle se on kuitenkin ihan ok ja sopii oikein hyvin. Kannattaa vain opetella nakkaamaan ventovieraiden mielipiteillä vesilintua ja vetää tasan sitä linjaa, joka sopii itselle. ;)

    VastaaPoista
  63. Ihanan viisaasti kirjoitettu! :)

    VastaaPoista
  64. Kiitos sinulle tästä ihanasta, viisaasta ja lohduttavasta blogista. :) Stressaantunut ja vähän ahdistunutkin raskaanaolija rentoutui vähän tätä tekstiä lukiessaan.

    VastaaPoista
  65. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  66. Molen hurahtanu bologgaamiseen ja eritoten blogien lukemiseen. Voisi siis sanoa, että olen hurahtanut blogimaailmaan lapsimaailman sisällä :)

    VastaaPoista
  67. Anun tarkoitus lieni vain saada kirjaa myytyä. Ihmiset miettii liikaa omaa statusta ja imagoa, vertailee muihin ja haluaa kategorisoida ja analysoida kaikkea... Multa puuttui intohimo ennen vauvaa, olin halunnut perheen jo kauan. Vauvan synnyttyä tunsin kerrankin olevani vapaa kaikesta turhasta, kuten oman äiti-identiteetin luomispaineesta. Mulle on sanottu, että olen nyt tasapainoisempi kuin koskaan, ja kaikki tapahtuu melko luonnollisesti ja itsestään.

    VastaaPoista
  68. Erinomainen kirjoitus. Musta tuntuu ainakin kyynel poskella siltä, että en vuosikausiin hurahtanut mihinkään niin perusteellisesti kuin nyt raskaana oikeastaan kaikkiin mainitsemiisi asioihin kuten kestovaippailuun, liinailuun jne. Otan todellakin tästä hurahtamisesta kaiken irti, koska tää tuntuu vaan niin hyvältä ja oikealta. Eri juttu on se, että en mä ala tuputtaa näitä juttuja muille, mutta keneltä se on pois jos mä käytän kymmeniä tunteja kytätessäni kestovaippoja huuto.netissä tai hankin tietoa siitä, mikä kantoliina olis paras? Ja todellakin lastenruokasose-kokkailuita odotellessa! :) Ja todellakin kissat ja vauvat joulukorttiin ens vuonna!

    VastaaPoista
  69. Vauvan makuupussin tuunausohjeen kautta klikkailin tähän tekstiin. Kiitos ja kumarrus! Mikään blogiteksti ei ole vielä kirvoittanut tarvetta kommentoida, mutta sä puit sanoiksi. Mammautumista vältellen pysyin kotona hiljaa, siellä sai antaa itselleen luvan nauttia..kunnes yhtäkkiä tuli ystävältä viesti, että missä ne tuhannet vauva-kuvat viipyy. Sitten toiselta. Ja kolmannelta. Neljäs kutsui itse itsensä kylään ja toi ison porukan mukanaan. Siiitä lähtien on nautittu hurahtamisesta, myös miesvahvistuksilla. Parhautta.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe