Varo sanomasta turhaan varo

10.10.13

Vuosia sitten, kun olin vielä railakasta opiskelijaelämää viettävä lapseton nainen, tapasin lounastärskyillä nuoruuden ystäväni ja hänen kaksi lastaan. Seurasin lasten kohellusta sydän kurkussa. Nyt tuo vetää nuo lautaset päälleen! Apua, nyt se pistää haarukalla vahingossa veljeään! Nyt ne kaatuvat noilla tuoleillaan ja lyövät päänsä! Hui, nyt ne huitaisevat nurin juomalasinsa!

Samaan aikaan ystäväni tarinoi rauhassa kanssani ja otti lapsia mukaan keskusteluun. Välillä hän ohjeisti ja komensi pieniä veljeksiä, mutta teki sen niin rennosti, että en voinut olla kuin vaikuttunut. Hän ei varoitellut turhista tai kertaakaan hätkähdellyt paikallaan kuten minä, jonka mielessä välkkyi koko ajan ettei nyt vaan sattuis mitään. Mietin, että jos vain joskus saan lapsen, tahtoisin ottaa lasten touhuamisen yhtä rennosti kuin hän, turhia hötkyilemättä.
Nyt kun olen itse äiti ja enemmän tekemisissä lasten ja lapsiperheiden kanssa, tajuan että ystävieni lapset käyttäytyivät lounaalla ihan kuten suurin osa lapsista: innosta piukeina. Ymmärrän, että jos lapsi ottaa täpinöissään muutaman ilohypyn buffetpöydän ääressä, ei se tarkoita samaa kuin että pian jotain hajoaa ja jotakuta sattuu. Mutta olen myös ymmärtänyt sen, että nuoruuden ystäväni rento äitiys ja tapa olla varoittelematta turhista ei taida olla se yleisin kasvatustapa.

Itse asiassa me elämme nyt yhteiskunnassa, jossa kaikki riskit pyritään kitkemään lasten ympäriltä. Tajusin tämän selvemmin, kun luin Tatu Hirvosen kirjan Varo varo varo! – irti ylisuojelevasta kasvatuksesta*. Hänen mielestään varo-sanaa käytettään ihan liiaksi ja lapsen mielikuvitusta latistaen. Hirvosen mukaan riskiä ei pitäisikään nähdä vain kielteisessä valossa. Eikä hän puhu kirjassaan ainoastaan riskeistä, joita sisältyy ruuhkaisessa ravintolassa syömiseen kahden lapsen kanssa, vaan kaikista lapsen ympäristöstä löytyvistä riskeistä. Sellaisistakin, joissa voi oikeasti käydä huonommin kuin se, että lapsi vetää pöytäliinan mukana astiat pöydältä alas.

Niiden riskien peloissa esimerkiksi leikkipuistot on kunnostettu yksipuolisiksi. Pahinta pelätessä on kielletty puissa kiipeily ja kivillä hyppiminen. Metsässä vaanivat pedofiilit, karhut, kyyt ja kannot, joihin löydä päänsä. Hirvonen kysyykin, ohjaavatko vanhemmat lastaan arkailemaan vai seikkailemaan. Riskitutkijat Jenni Ward ja Mariana Bayley ovat nimittäin selvittäneet, että mikäli aikuiset kylvävät lapsiin pelkoa ja jatkuvia vaatimuksia karttaa riskiä, lapset oppivat pelkäämään ja karttamaan riskejä silloinkin, kun siihen ei ole perusteltua tarvetta. Mikäli lasta muistutetaan riskeistä jatkuvasti, hän voi käydä araksi kaikelle uudelle.
Toki turvallisuuteen panostamalla on myös pelastettu lasten henkiä. Aikavälillä 1971–2001 alle 15-vuotiaiden poikien kuolleisuus tapaturmien ja väkivallan seurauksena väheni 81 prosenttia ja tyttöjen 86 prosenttia. Huomattavaa on kuitenkin, että leikkiminen johti ani harvoin kuolettaviin tapaturmiin. Kaatumis- ja putoamistapaturmiin kuoli vuonna 2005 yksi lapsi 1–4-vuotiaiden ikäryhmästä.

Ja silti juurikin lasten vapaata leikkimistä tunnutaan rajaavan. Riskienhallinnan professori David Ball on tutkinut leikkikenttien turvallisuutta ja on tutkimustensa perusteella laskenut, että Englannissa leikkikenttien suojapinnoittamiseen on käytetty noin 200–300 miljoonaa puntaa. Ball arvio, että pinnoittamisen ansiosta saatiin pelastettua yhden tai kahden lapsen henki. Ja samaan aikaan liikenteessä kuoli noin 1300 lapsijalankulkijaa ja 40 000 loukkaantui vakavasti. Ei tarvitse olla professori tajutakseen, mihin sitä rahaa olisi kannattanut laittaa.

Ruotsissa taasen turvallisuustarkastajat hajottivat muutamia vuosia sitten lasten päiväkodeissa, kouluissa ja kerhoissa rakentamia majoja, sillä niillä ei ollut turvallisuussertifikaatteja. Majoilla. Turvallisuussertifikaatteja. Toiset asiantuntijat totesivat haastateltaessa, että turvallisuustarkastettuja tehdasvalmisteisia leikkikaluja pidetään parempina kuin lapsen omia luovia ratkaisuja. Toiset asiantuntijat totesivat taasen, että äärimmäisen turvallinen ympäristö ei ole automaattisesti kovin kehittävä.
Voisin kuvitella turvallisuushakuisen kasvatuksen ja sen ympärille luotujen sääntöjen ja päätösten lannistavan myös ammattikasvattajia; päiväkotien ja koulujen henkilökuntaa. Hirvonen kertoo kirjassaan päiväkodissa sattuneesta tapauksesta, jossa päivähoitopaikassa kuusen oksaan kiinnitetyllä narulla leikkiminen oli vahingoittanut lapsen silmää. Korkeimpaan oikeuteen asti mennyt keissi meni lopulta niin, että syyte hoitajaa vastaan hylättiin, mutta päivähoitopaikkaa ylläpitävää yhdistystä pidettiin vastuullisena lapsen loukkaantumisesta. Se kun ei ollut huolehtinut lasten leikkivälineiden turvallisuudesta. Hiljattain toisessa tapauksessa oikeus totesi rehtorin syylliseksi koulussa tapahtuneeseen vakavaan pulkkaonnettomuuteen, sillä hän ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta siitä, että mäen turvallisuuteen liittyvät ohjeet välittyvät kaikille opettajille.

Molemmat tapaukset ovat kamalia, tietenkin. Mutta miksi niihin pitää hakea syyllistä? Eikö voitaisi ajatella, että joskus kurjia asioita vain sattuu, vaikka me kaikki kulkisimme konttauskypärät päässä? Että välillä käy vain huono tuuri?
Itse pelkään, että lapseni päiväkotiryhmän työntekijöiden työnilo ja luovuus muserretaan vastuutaakan alle. Miten he edes uskaltavat käydä lasten kanssa lähimetsässämme retkellä, kun joku voi vaikka kompastua kiveen ja katkaista nilkkansa? Entä miten ne sallivat lasten laskevan läheisessä mäessä pulkillaan, kun ohjauksesta huolimatta on mahdollista, että jotkut törmäävät ja saavat aivovamman? Miten ne uskaltavat laittaa lapset piirtämään, kun eivät voi olla ihan varmoja, ettei joku porukasta yhdessä sekunnissa nielaise väriliidusta palaa ja tukehdu siihen? Jos ammattikasvattajat rutistetaan kasaan oikeusjuttupelkojen alle, pian päiväkotilapset laitetaan jokainen omaan terraarioonsa, josta heidät päästetään yksi kerrallaan laskemaan kaikkien turvallisuustestien läpäisemässä liukumäessä – kypärät päässä ja tyynyt takapuolen alla pehmusteena.

Minä toivon kuten Hirvonenkin, että riskirikkaat ympäristöt ja leikit koettaisiin vaaranpaikan sijaan aarreaittoina. Toki sääntöjäkin tarvitaan, mutta turha varoittelu ja lapsen mielikuvituksen ja tutkimisen ilon tukahduttaminen eivät saa aikaan kuin harmaita ihmisiä, joiden mielestä on parempi jäädä kotiin, laittaa turvahälytykset päälle ja päällystää kuplamuovilla jokainen kodin kulma.

Siksipä kun nykyään lapseni kiipeilee innoissaan sohvan selkämykselle ja hyppää sieltä tyynykasaan kikattaen, en voisi olla tyytyväisempi huomatessani itse olevani täysin lungina, kun lapsettomat kaverini taas kauhistelevat vieressä, ettei nyt vain sattuis mitään.

Lue myös nämä

32 kommenttia

  1. Kiitti kirjavinkistä :)
    Mä oon nimittäin semmoinen ylivarottelija. Tiedän, että pitäis relata ja potkaista itseään persuksiin joka kerta, kun aloittaa lauseen sanalla VARO.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä! Varo-sana on sitten viheliäinen, että se pääsee livahtamaan niin helposti. Nyt kun kirjan lukemisen jälkeen olen kiinnittänyt siihen enemmän huomiota, olen jättänyt luultavasti 90 prosenttia varoituksista sanomatta, kun olen tajunnut niiden olevan ihan turhia.

      Poista
  2. Mä varottelen myös helposti, mutta en sitten kiellä kuitenkaan. Ostan kai itselleni sillä parempaa omaa tuntoa, että jos jotain sitten sattuu (ja hyvin harvoin sattuu), voin ainakin kypsästi sitten myhäillä 2-vuotiaalleni, että "mitäs äiti sanoi". Tyttökin ymmärtää äitin varoittelun ja kattoo ympärilleen tarkemmin, että mitä pitää varoa, ennen kuin jatkaa leikkejään. Toisaalta kai näissäkin on varoittelun tasoja ikään kuin, en mäkään varottele jostain sohvan nojalta hyppimisestä tai kivillä kiipeilystä, mutta vaikka kannosta metsäpolulla jota tuo ei näytä huomaavan tai kiipeilytelineessä hyppimisestä, ettei liukumäen mäessä kannata seistä ja huomaako se nyt varmasti, että tytöt pelaa keinussa potkupalloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen jostain lukenut että ei pitäisi käyttää paljon myöskään tuollaista "mitäs minä sanoin" tyyliä koska se vaikuttaa lapsen itsetuntoon ja kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä (:

      Poista
    2. Niin, välillä raja aiheellisen ja aiheettoman varoituksen välillä on häilyvä.

      Poista
    3. JayJay varmasti omaat sen verran sisäänlukutaitoa, että käsitit huumoriksi sen "mitäs minä sanoin" -tyylin ;)

      Poista
  3. Aivan mielettömän loistava kirjoitus!! KIITOS. Näin päiväkodin tätina olen kiitollinen näistä sanoista!! Saanko tulostaa kirjoituksesi ja viedä sen päiväkotiimme esille??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Ja toki saan tulostaa, sehän olisi kunnia!

      Poista
  4. Näinpä juuri. Mä olen aika huolehtivainen lapsen turvallisuuden suhteen, etenkin jos häntä vahtii joku muu kuin minä. Koska minun kanssanihan mitään ei voi tapahtua, köh köh... Toisaalta meillä kyllä saa kiivetä portaita (1v lapsi), ryömiä pöytien alla ja kolautella päätä kulmiin. Ja metsäthän on mitä parhaita leikkipaikkoja lapselle! Lapsuudenkodissani alkoi pieni metsäalue heti takapihalta, ja se oli oikea aarreaitta. Mulla vaan on kauhea paniikki aina, että mitä jos lapsi sitten joskus menee yksin johonkin, käy asiat x y ja z, ja jos ja jos ja jos.... Pitäisi päästä tästä ajattelusta eroon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en edes halua vielä miettiä sitä, mitä tapahtuu, kun lapsi ensimmäisiä kertoja menee jonnekin yksin. Saati nyt teini-ikä! Kuolen huolesta ja nieleskelen turhia varoituksia.

      Poista
  5. Mun mielestä kaikista peloista ei tarvitsekaan päästä eroon, mitä tässä nyt muutama kommentoija ylhäällä kirjoittaa. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään ja myös sen kanssa että jotain voi sattua mutta silti sitä liikaa varomista pitää varoa :) Ne vanhemmuuden pelot ei häviä koskaan, ne vain muuttuu lapsen kasvamisen myötä. Mutta siinäpä se on juurikin se kasvamisen kohde meillä vanhemmillakin. Lasten pitää saada mokatakin, varoitteluilla ja kielloilla kun ei opi. Ja joskus on vain pakko uskoa ja luottaa ja toivoakin että se huonoin tuuri ei osu omalle kohdalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just se, että joskus on vain pakko luottaa ja toivoa, että huonoin tuuri ei osa omalle kohdalle on raastavaa. Jos ennen luotettiin paljon ylempään voimaan, nykyään tuntuu, että vanhemmille tykytetään sitä jumalallista roolia, jossa täytyy pitää huolta ja hyppysissään ihan kaikki, mitä lapsen elämään kuuluu.

      Poista
  6. Hyvä kirjoitus!
    Ja kun lapsen antaa touhuta niin lapsi oppii itse omista kolhuistaan, oppii ITSE varomaan. Eihän kukaan opi väistämään terävää kuusen oksaa jos ei joskus siihen ole itseään tökkäissyt tai katsomaan jalkoihinsa mestässä jos ei muutaman kerran ole rähmälleen lentänyt. Jos ei lapsi saa kehittää itseään touhamalla, silloin hänestä tulee paljon tapaturma alttiimpi ja pelokas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa oli juttua myös tästä esille ottamastasi asiasta. Että jos ei pääse keräämään mustelmia, kokemuksia ja oppia lapsena, aikuisena on tapaturille alttiimpi.

      Poista
  7. Itse olen oppinut ottamaan rennommin Miehen esimerkin ansiosta. Hän on opettanut Esikoista kiipeilemään ja muutenkin pitävät välillä rajujakin peuhuamisleikkejä. Vain sohvalla seisominen on meillä kiellettyä, kun Esikoinen muksahti sieltä vuosikkaana niin monta kertaa takaraivolleen kovalle parketille. Mutta sängyssä sen sijaan saa seistä ja hyppiäkin. ;)

    Monesti tulee varoiteltua turhan herkästi, vaikka varsinkin Esikoinen on luonteeltaankin varsin varovainen. Silti varoitus lipsahtaa usein, joskin nykyään olen alkanut kiinnittää siihen enemmän huomiota ja pyrin varoituksen sijaan muotoilemaan sanomani toisin. Enkä enää edes seiso sentin päässä kädet ojossa ja henkeä pidättäen, kun Esikoinen kiipeää leikkipuiston kiipeilytelineeseen. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siihen varon varomiseen pitää kyllä ihan kiinnittämällä kiinnittää huomiota, muuten sitä olisi sanomassa varo varo varo -litaniaa joka välissä.

      Poista
  8. Suomessa ollaan onneksi vielä aika maalaisjärjellä varustettuja, kurkatkaapa tätä mainiota blogia

    http://www.freerangekids.com/

    VastaaPoista
  9. Kiitos loistavasta kirjoituksesta.

    Tällä samalla tavalla lannistetaan myös vanhustyötä tekeviä. Useampi vuosi sitten kun työskentelin sillä saralla ja muutama innokas ja virkeä mummo olisi ollut innokkaana perunoita kuorimaan ja tiskaamaan ja auttamaan muutenkin pienissä keittiötöissä ja aluksi tämä toimikin hyvin kunnes tuli käsky ylempää, ettei keittiöhommissa saa auttaa sellaiset, joilla ei ole hygieniapassia!!!?! Älytöntä sanon minä. Kyllä tällaisella tapetaan työntekijänkin työnilo ja yhdessä touhuaminen. Tällä hetkellä työskentelenkin päiväkoti puolella ja siellä en vielä niin pahasti ole tähän törmännyt, vaikka siihen suuntaan mennään.

    -Kirpun äippä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli ihan äärettömän surullinen olo. Että eivät saa edes perunoita kuoria, vaikka intoa olisi ja iloa vielä sitä enemmän.

      Poista
  10. Hyvä kirjoitus!

    Itse varoittelen kyllä lasta, mutta toisaalta koitan kannustaa tutustumaan ympäristöön. Niin ja tytön päiväkotiryhmän tädit (tähän paljon sydämiä), ne on ihania ja vie jo kaikista pienimmätkin metsäretkille säännöllisesti (tämä ilo toki seuraa siitä, että päiväkoti on ihan keskuspuiston vieressä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on on onnekasta, että lapsi voi olla päiväkodissa, jossa käydään retkillä metsässä ja muualla useasti.

      Poista
  11. Myönnän itsekin varoittelevani lasta, mutta pyrin myös tukemaan hänen haluaan kokeilla ja kulkea itse. Annan hänen esim. kiivetä yksin isompien lasten liukumäkeen ja varoitan vain, jos hän menee liian lähelle reunaa mistä voisi pudota. Hän myös kiipeilee alakoululaisten niissä kiipeilyhärveleissä ja jos joskus vähän pelottaa niin sanon ettei ole mitään hätää ja äiti on tässä. Heti kun lapsi pyytää päästä pois, otan hänet pois, mutta muuten annan hänen itse kuitenkin tehdä ne päätökset ja rohkaisen häntä kokeilemaan.

    On hassua että lapsen tarve kokeilla ja tutkia ympäristöään koetaan olevan niin voimakkaasti aikuisen ihmisen vastuulla. Jos lähdetään siitä että apua, nyt se lapsi voi satuttaa itsensä, niin aika paljon saa rajoittaa elämää. Maailma on hasardi paikka, jo omasta sängystä voi pudota ja loukata itsensä. Maailmasta on syntynyt ihmeellinen syyttelyn yhteiskunta, jossa kaikkeen tarvitaan aina syypää, jottei tarvitsisi kohdata kipua/ahdistusta/tms jotka jokatapauksessa ovat osa elämää.

    VastaaPoista
  12. Minä kerään tuttavapiirissä paheksuntaa "liian" rennosta asenteesta. Lapset haluaa kiipeillä puissa, joten käsken laittaa lenkkarit jalkaan että kenkä ei pyörähdä jalasta. Miehen kanssa tuodaan esimerkiksi sammakoita ja ukkoetanoita ym. sisälle ja lapsille näytille, ja sitten mietitään mitä ko. eläin syö ja missä se elää. Sen jälkeen palautetaan takaisin luontoon. Tämä herättää kauhistelua ja kummastusta toisissa ihmisissä, mutta näin lapset ovat oppineet arvostamaan ympäristöään.
    Toki meillä on käyty keskusteluita turvallisuudesta, turvavöiden käytöstä, kypärän käytöstä ja tulitikkuleikeistä. Näihin Youtube on aivan loistava kasvatusväline. Sieltä löytyy esimerkkejä mm. kuinka nukke lentää autossa ilman turvavöitä kun mennään kävelyvauhtia. Tämä on saanut lapset uskomaan, että jos sanotaan että käytä rannesuojia/ kypärää/ tms. niin asiasta ei tarvitse keskustella että miksi.

    VastaaPoista
  13. Koetan antaa vartioni lasten (9-13v poikia) kiipeillä kallioilla ja puissa, vaikka jokin osa meinaisi kieltää. Kun kuulemma kotona ja koulussa kielletään niin kiivetköön edes partiossa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vedän pitkästä aikaa sudenpentulaumaa ja nyt on tullut uusi asia vastaan. Lapset (n. 7 v), joille on koko ajan sanottu "varo" eivät ole oppineet omia rajojaan eivätkä osaa itse varoa esimerkiksi mulaamista. Niinpä aika moni muksu on lähtenyt kotiin jalat ja housunpuntit märkinä.

      Poista
  14. Hyvä teksti.

    Joku varhaiskasvatusasiantuntija puhui samasta asiasta radiossa. Kuulemma jossain päiväkodissa oli pihalla kiva kiipeilypuu, pudotusta oli joltain oksalta lapsen pituudesta riippuen 15-20 cm. Tai jotain, ehkä muistan väärin. Eräänä aamuna oli oksa kuitenkin hävinnyt, ja joku lapsi aamupalalla kertoi, että äiti oli käynyt sen yöllä sahaamassa.

    Helvetti sentään. Rangaistuslaitosta sille äidille, sanon minä.

    VastaaPoista
  15. Hyvä teksti, kiitos! Mä olen varoittelija, mutta en kans kieltäjä ja ilolla olen huomannut, että mun periaatteelliset varoittelut näyttäis muuttuvan matkalla lapsen korviin joksikin sentapaiseksi kuin "plaaplaaplaa" :) Eli eivät nuo mun varoituksista paljon perusta.

    VastaaPoista
  16. Näin kasvatusalan ammattilaisena en voi sanoa tähän muuta kuin AAMEN, juuri näin! Ihan hirvittää, kun omassa työssään saa jatkuvasti "pelätä" noita vastuuasioita, että "jos jotakin sattuu..." Meitä luokanopettajia varoitettiin tästä jo OKL:lla opiskeluaikana. Järki päähän ja jäitä hattuun tässä varoittelussa, ja annetaan lasten olla luovia ja tehdä ja peuhata!

    T: yks luokanope

    VastaaPoista
  17. Mä en pystynyt keskittymään asiaan, kun ihailin vaan noita niin nättejä ulkovaatteita!! ;)

    www.mineamarissa.blogspot.fi

    VastaaPoista
  18. Luontaisesti olisin ylisuojeleva varoittelija, mutta yritän kovasti toimia luontoani vastaan, jotta lapsi oppisi elämään ihan itse. Ulospäin taidan näyttää kovin rennolta mutsilta, joka ottaa kaikki lapsen temput lunkisti, mutta sisällä jyllää kyllä. Samalla tässä oppii kyllä pikkuhiljaa itsekin, kun märällä kalliolla lapsi on onnistunut saappaineen pysymään pystyssä jo muutaman kerran, en minäkään koe enää niin suuria tunteita varoittelun suhteen ja osaankin ottaa lunkimmin.

    Hitsi kun en nyt mitenkään muista yhden dokumentin nimeä, jonka taannoin katsoin. Se liippasi tätä samaa aihetta, keskittyen vapaan leikin vähenemiseen ja melkeinpä katoamiseen... Kovin surullinen ohjelma se lopulta oli, mutta taisi toimia ainakin minun herättäjäni siihen, että koitan antaa lapsen elää vapaammin ja hiukan tukahduttaa omia suojeluvaistojani.

    VastaaPoista
  19. Luin kerran jostain tutkimuksesta (tosi hyvä viite, mutta en kuollaksenikaan muista mistä), että kiipeileville tytöille sanotaan aina "älä vaan putoa", mutta pojille sanotaan "pidä lujaa kiinni".

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe