Perhe-elämä

Väsyneen ja flunssaisen joululahjatoive

Viikon ainoan puolivapaapäivän kunniaksi heräsin tänään kokonaisvaltaiseen flunssajomotukseen. Miehellä on duuniputki, joten päivä kului maaten horroksessa olohuoneen lattialla samaan aikaan kun lapsi suoritti tehtäväänsä, jonka päämääränä taisi olla kodin jokaisen neliöpinnan vuoraaminen erinäisillä tavaroilla. Koska loppuvuosi on duunikuvioissa ihan hullunkiirettä, jouduin tehdä myös muutamia työjuttuja pienen assarin piirrellessä työpapereihini ja pyrkiessä naputtamaan tietokonetta samaan aikaan kanssani.

Miten toivonkaan, että tänään olisin voinut soittaa jonkun apuun. Olemaan lapsen kanssa, jotta voisin levätä ja tehdä nopeasti duunit, joihin nyt kului valtavasti aikaa ja hermojen kiristelyä. Ongelma ei ole siinä, etteikö puhelimesta löytyisi ystävien numeroita, joihin soittaa. Ongelma on se, että mä en kehtaa. En tahdo vaivata. Kun kyllähän me pärjätään.

Tarve pärjätä omillaan tulee varmaan nuoruudestani. Muutimme miehen kanssa kimppaan, kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Vanhempamme hieman epäilivät, miten tulemme pärjäämään, kun emme olleet oikeutettuja edes minkäänlaisiin tukiin. Tuli näyttämisenhalu. Jukoliste, mehän pärjätään! Emme suostuneet ottamaan pienimpiäkään raha-avustuksia vastaan vanhemmiltamme. Mä tein lukion ohessa töitä hampurilaisravintolassa ja konsulenttina kaupoissa. Välillistä avustusta sain vanhemmiltani palkkana, kun työskentelin heidän kahvilassaan sunnuntaisin hampurilaisravintolan ollessa suljettuna.

Ja mehän pärjättiin! Vaikka välillä olikin tiukkaa. Muistan, kuinka soitin paniikissa itkien äidilleni, kun olin saanut mätkyjä 300 markan edestä. Se oli jättimäinen summa kahden nuoren budjetista. Mutta siitäkin selvittiin, ilman että jouduimme anella apua muilta.

Tarve pärjätä omillaan on jäänyt selkärankaan, vaikka nykyään rahatilanne on onneksi parempi. Mutta rahalla ei saa sitä, mitä olemme välillä pahasti vailla: aikaa. On toki mahdollista ostaa itsensä vapaaksi vaikkapa siivoamisesta, mutta lisätunteja ei missään ole kaupan. Siksi toivonkin joululahjaksi aikaa, lahjanantajan aikaa.

Kun on saanut lahjakortilla ystävän aikaa, sitä kehtaa myös pyytää käytettäväksi. Mä kadehdin ihmisiä, jotka kehtaavat pyytää vaikka naapuria viemään vauvan vaunulenkille, että itse saa levätä. Mäkin olisin halunnut kehdata. Mä kadehdin suunnattomasti ihmisiä, jotka saavat aikaa omilta vanhemmiltaan annettavaksi lapselle. Meillä puolisentuhatta kilometriä mummilaan ja mummulaan tekee sen kinkkiseksi, enkä ole kehdannut varamummopalveluitakaan etsiä. Mä kadehdin perheitä, jotka kehtaavat pyytää, josko lapsi voisi mennä ystäville kyläilemään. Me emme miehen kanssa ole olleet lapsen syntymän jälkeen minuuttiakaan kahdestaan kotona.

Rakas siskoni onneksi tulee haltioimaan Minimetä silloin tällöin. Mutta mä osaan tehdä siitäkin ongelman pohtimalla, onko leffaan meno nyt varmasti tarpeeksi hyvä syy käyttää harvinainen hoitoapu vai pitäisikö se säästää johonkin järkevämpään. Ja entä onko tämä leffa nyt sen arvoinen, että juuri tähän ne kullanarvoiset minuutit kahdestaan miehen kanssa haluaa käyttää. Tsiisus.

Antakaa mulle lahjaksi aikaanne, mä haluan oppia kehtaamaan pyytää sitä myös lisää.
Kaupallinen yhteistyö

Yhden laukun taktiikalla

Yhteistyössä Lumin kanssa. 
Sen tunteen tietää vain toinen lapsiperheellinen. Miten villiksi ja vapaaksi sitä voikaan itsensä kokea, kun ensi kertaa äidiksi tulemisen jälkeen lähtee lapsen kanssa kylille vain yhden laukun kanssa! Jotkut ovat toki rohkeasti painelleet yhden veskan kanssa heti synnytyssairaalasta kotiin, mutta minä olen mutsimallia kameli.

Pahimmillaan minussa roikkui neljää erilaista laukkua ja reppua. Eniten tilaa vei lapsen tarvikkeille varattu reppu, jossa kulki alkuun härpäkettä rintapumpusta kosteussulkuiseen vaipanvaihtoaluseen. Yhdessä laukussa kulkivat omat mutsilomatavarani, kuten lehdet, läppäri ja neulontatyöt. Pienessä laukussa kuljetin avaimia, lompakkoa, nenäliinoja ja muita tavaroita, jotka piti saada kätevästi esille. Ja sitten kantorepussa kulki vielä itse vauva. Hämmästelen itsekin, miten ylipäätään mahduin kulkemaan standardimitoitetuista ovista tai miten en jumittanut painolastillani hissejä.


Nykyään lapsi kulkee mieluiten omilla jaloillaan ja suostuu nököttämään onneksi myös rattaissa. Lisäksi mukana kulkevan tavaran määrä on vähentynyt radikaalisti. Silti lapsen tavaroille on ollut oma erillinen reppunsa, sillä sen voi kätevästi napata mukaansa se, joka lapsen kanssa liikenteessä on.

Mutta pari viikkoa sitten uskaltauduin kokeilemaan yhden laukun taktiikkaa. Innoituksena siihen toimi Lumin laukku, jonka valitsin Kiseleffin blogipaneelin jälkeisissä kemuissa bloggaajan valinnaksi ja jonka sain myös itselleni. Lumin sinapinkeltainen Supermarket Bag L -veska nimittäin imaisee sisäänsä enemmän tavaraa kuin uskoisi.

Vai mitä sanot tästä listasta, jonka kirjoitin ylös itselleni tekemän yllätyslaukkuratsian jälkeen:

- Avaimet
- Puuteri
- Läjä lahjakortteja ja etukuponkeja, joita en koskaan ehdi käyttää
- Kukkaro kortteineen
- Pieni rusinapaketti (hätätilanteita varten, lapsi)
- Tummaa suklaata (hätätilanteita varten, aikuinen)
- Kuulokkeet
- Korvikset (eivät vakiovarustusta, jääneet radiohaastattelun jäljiltä laukkuun)
- Huulirasva
- Kaksi pakettia nenäliinoja
- Image-lehti
- Tabletti (aka pädi, jos olisi oikeaa merkkiä)
- Laura Paloheimon OMG-kirja
- Nahkakotelo puhelimineen ja matkakortteineen
- Kaksi kestovaippaa
- Kamera (jossa normaalisti kiinni vielä 18–55 mm putki)
- 50 mm putki nahkapussukoineen
- Minigrip-pussi, jossa on harso, ruokalappu ja pullo nokkamukiosineen sekä korkkeineen
- Kosteuden pitävä pussukka likaisille kestovaipoille
- Minigrip-pussi, jossa lapsen varavaatteet: paita, housut ja sukat (taitavat olla kaikki jo pieniä, mutta jos näitä ei kuljettaisi mukana, seurauksena olisi varmasti jotain, minkä jälkeen pitäisi pyykätä koko vaatevarustus pipoa myöten)
- Kaksi kauppakassia
- Pieni muistivihko (vaikka nykyään kirjoitan kaiken ylös puhelimeen tai pädiin)
- Pussukka, jossa lounasseteleitä, rakkolaastareita, kolme korvatulppaa, pampula ja muistitikku.
- Purkkapussi
- Minigrip-pussi, jossa kosteuspyyhkeitä sekä minipakkaus kosteuspyyhkeitä (ensimmäinen kulkee mukana lapsen kanssa liikkuessa, jälkimmäinen vakiovarustusta omia sotkuja varten)
- Pussillinen Sweetheart-karkkikaupan makeisia (jääneet laukun pohjalle blogipaneelin jälkimainingeista)
Vielä kun löytyisi joku kätevä systeemi, jolla siirrellä lapsen tavaroita omasta laukusta miehen reppuun ja takaisin. Sillä irrotellusta ei ole tullut loppua, vaan olen kulkenut yhden laukun kanssa siitä lähtien kun moista uskallauduin kokeilemaan.

Supermarket-laukun mukana tulee myös pidempi hihna, jonka kanssa veskan saisi kätevämmin olkalaukuksi tai roikkumaan rattaiden aisaan. Mutta kun on ajatellut niin montaa asiaa vahvasti käytännöllisyys edellä parin vuoden ajan, on lopulta vapauttavaa kuljettaa laukkua kädessä. Se ei ole ihan käytännöllisintä, mutta mikä tärkeintä: se on taas mahdollista. Jos toisessa kädessä olisi vielä vauva ja etsinnässä hoitolaukku, olisin ehdottomasti valinnut jonkun Lumin nahkarepuista. Ja ehkä tylsästi ja käytännöllisesti mustan värin.
Jotta tekin saisitte halutessanne osannne unelmapehmeän nahkalaukun lumosta vaikka joululahjamielessä, sain sovittua Lumin kanssa teille alennuksen. Homma menee näin:

Saat 20 % alennuksen tarjouskoodilla lumimutsi kaikista tuon oman veskani kaltaisessa curry-värissä olevista Supermarket-laukuista, sisältäen kaikki Supermarket-sarjan mallit. Voit käyttää tarjouksen online-shopissa ja molemmissa Helsingin Lumi-liikkeissä: Lumi on 14, Pursimiehenkatu 14 sekä Lumi Supermarket, Aleksanterikatu 28. Koodi toimii verkkokaupassa kirjoitettuna pienen kirjaimin, liikkeessä koodin mainitsemalla. Tarjous on voimassa torstaihin 5. joulukuuta asti.
Bloggaaminen

Naisen ja bloggaajan rooli Docventuresissa

Viime viikko vei tätä mutsia puhumaan naisen roolista Yle Puheelle Docventures-lähetykseen ja sen jälkeen vetämään Docventuresin kutsuvieraschattia maan alle jemmattuun lähetysstudiobunkkeriin. Koko Docventuresin viime viikon setti on kuunneltavissa ja nähtävissä täällä.

Saitilla on tällä hetkellä ekana tyrkyllä katsottavaksi The world before her -dokkari ja sen jälkeen Docventures-ohjelman livelähetys. Tunnan ja Rikun vieraana livelähetyksessä naisen roolista puhumassa on upea nainen ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi.

Kolmantena klippilistalta löytyy Yle Puheen tunnin pätkä, jossa minä olen ruotimassa naisen roolia Rikun ja Tunnan kanssa. Tarjolla hämmentäviä laineja muun muassa siitä, miten aikuisena arvostaa pitkiä hiuksia. Jep, näin se fakta on. Ehkä pitäisi itsekin kuunnella tuo haastattelu, niin muistaisi, mitä muita elämänviisauksia sitä tulikaan jaeltua.

Docventures ottaa uuden naisteeman käsittelyyn taas keskiviikkona, ensin päivällä radiossa ja illalla Areenassa. Bloggaajista tällä kertaa on mukana säkenöivä Outi Pyy, ja teemana runkkaus. Voitte valmistautua ottamaan teeman vastaan parhaaksi katsomallanne tavalla.
Parisuhde

Darling , pimp my vessapaperiteline

Vessapaperiteline hajosi taannoin. Olisin halunnut tilalle samanlaisen, mutta niitä ei tietenkään valmistettu enää. Koska mulla ei välillä ole aikaa käydä edes rauhassa vessassa, ei mulla ole ollut aikaa myöskään etsiä uutta ja stailia vessapaperitelinettä. Paperirulla pyörikin vessassa viikkotolkulla milloin missäkin.

Mies halusi olla avuksi – tai sitten vain kyllästyi kuuntelemaan kiroiluani pytyn taakse pudonneesta rullasta tai märällä lattialla kostuneesta paperista. Niinpä se meni ostamaan ritarin rohkeudella uuden telineen ilman, että oli ensin keskustellut tästä merkittävästä hankinnasta kanssani.

Uusi teline on muovia, jonka pinta kimaltelee komeasti glittereitä. Telinettä kiinnittäessään mies oli joutunut poraamaan seinään uudet reiät. Mun oli pakko myöntää miehen udellessa, että ajatus oli kovin kaunis, mutta teline itsessään sysiruma. Mutta että lopulta väliäkö sillä, paskapaperirullateline se vain on.

Seuraavana päivänä tullessani kotiin, oli telinettä ehostettu villalangalla. Telineestä oli tullut niin jännä, että menin sanattomaksi. Purskahdin holtittomaan nauruun, johon mieskin yhtyi hekottaen, että tulihan telineestä tuunaamisen jälkeen aika mielenkiintoinen. Hän olisi halunnut ottaa villalangan pois, mutta minä kielsin.

Vaikka teline itsessään on rumin ja huvittavin paperipidike ikinä, se muistuttaa mua siitä, miksi olen tuon miehen kanssa pitänyt yhtä nyt virallisesti 15 vuotta ja pari päivää päälle. Teinilovestorymme toinen jäsen saa mut edelleen näin kolmekymppisenä nauramaan tappotahtisen arjenkin keskellä. Vaikka en välillä ehdi rauhassa käydä vessassa, ehdin ainakin muutaman kerran päivässä vilkaista villalangalla päällystettyä glittermuovitelinettä ja hymyillen muistaa, miten onnekas nainen olenkaan.
Kaupallinen yhteistyö

Keltainen joulukuu

1. 2. 3. 4. 5. 6. 

Postaus on toteutettu yhteistyössä Astu Butiikkiin ja Suomen Blogimedian kanssa. Bloggaaja saa työstään palkkion.

Mä teen joka vuosi ennen joululahjojen hankkimista lupauksen. Pyhä tarkoitukseni on antaa läheisilleni vain kolmenlaisia lahjoja: jotain itse tekemääni, jonkun palvelun lahjakortteja tai sitten tuotteita, jotka olen ostanut suomalaisilta pienyrittäjiltä. En ole tainnut selvitä ainoastakaan joulusta ilman ketjuliiketonttuilua, mutta uskon tänä vuonna onnistuvani tavoitteessani paremmin.

Lahjapajatouhuissa mua nimittäin auttavat nettikaupat. Mä dinosaurus olen löytänyt niihin tieni kunnolla vasta nyt mutsina, kun käsinkosketeltaviin kauppoihin pääseminen niiden aukioloaikaan tuntuu välillä kuuluvan entiseen elämään tahrattomien paitojen, kurattoman eteisen ja legopalikattoman sängyn lisäksi. Ja kiitos nettikauppojen, enää pieniä suomalaisia tekijöitä löytääkseen ei välttämättä tarvitse ehtiä joulumyyjäisiin tukkimaan lastenrattailla käytäviä, vaan voi klikata itsensä esimerkiksi Astu Butiikkiin.

Se on portaali, joka kerää yhteen lähes 100 tuotemerkkiä, joista kaikki ovat Suomessa reiluin menetelmin suunniteltuja ja valmistettuja tuotteita. Mä valitsin lempparini butiikkien valikoimasta ja napsin mukaan Bombon Pieksämäellä valmistetun tarjottimen ja leikkuulaudan, Lumoan omalla tekstillä personoitavat riipukset ja Tyllin käsinkudotut räsymatot. Liekö auringon kaipuuta, mutta meidän joulumme hehkuu näemmä keltaisena.

Astu Butiikkiin järjestää nyt perjantain ja lauantain välisenä yönä 22.–23.11. lahjavalvojaiset, jotka alkavat sopivasti lapsen mentyä nukkumaan kello 21 ja jatkuvat aina aamuyhdeksään asti. Luvassa muun muassa tarjouksia, arvontoja ja jouluisia vinkkejä. Mä aioin ottaa nämä kaikki vastaan villasukat jalassa ja jättimäinen glögimuki kourassa. Sen verran kreisi viikko alla, että pieni tonttuilu kotisohvan uumenissa lököillen tulee tarpeeseen.
Kirpputorit

Puisen muistipelin nerous

Se kahden euron kolikko on yksi elämäni parhaiten sijoiteutuista rahasummista. Ostin sillä puolitoistavuotta sitten kirpputorilta puisen muistipelin, jonka pohjassa on leima ”Vehkojan Jänis” ja teksti ”suomalaista käsityöstä”. Siinä vaiheessa vauva oli lähinnä kiinnostunut omista varpaistaan, joten en edes osannut aavistaa, miten paljon tuo varpaidenräpeltäjä tulisikaan vielä repimään iloa irti puisista kuvakorteista.

Alkuun korttien kuvista tunnistettiin tuttuja kuvia: banaani, nalle, ilmapallo ja orava. Muistipeli oli vähän kuin kuvakirja, mutta sen osaset pystyi heitellä ympäriinsä ja jokaisen kuvan kulmaa vähän mutustella. Tunnistusleikin jälkeen alkoi pitkä ja intensiivinen jakso, jonka aikana lapsi kippasi kortit puulaatikostaan lattialle ja hartaudella alkoi kerätä niitä takaisin lootaan. Yhä uudestaan ja uudestaan tietoisena toimiensa tärkeydestä.
Jossain vaiheessa mä tajusin, että likka tosiaan tunnistaa ihan kevyesti jokaisen kuvan esineen. Kokeilin levittää kortit lattialle ja pyysin lasta etsimään joukosta perhosen, lampaan tai vaikka auton. Ihan samalla tavalla kuin tehdään kuvakirjojenkin kanssa. Ja kah, hänhän etsi.

Kun lapsi oli hokannut tunnistusleikin jujun, levitin pareista toiset kortit lattialle ja pidin lattialla olevien korttien parit kädessäni. Ojensin lapselle yhden kortin kerrallaan ja pyysin häntä etsimään lattialla olevista korteista samanlaisen. Ja lapsihan tajusi heti leikin idean! Se oli niitä äitiyden hetkiä, kun on varma siitä, että oma lapsi on nero.
Nyt olemme edenneet muistipelikorttileikeissä siihen asti, että levitän kaikki kortit lattialle kuvapuoli ylöspäin ja pyydän lasta etsimään parit. Saatan vähän jeesiä osoittamalla ensimmäistä kuvaa tai sanomalla, että etsi lentokone ja sitten vielä toinen lentokone. On ihanaa katsoa, miten lapsi todella keskittyy miettimään suu mutrulla. Ja miten kirkas lamppu syttyy säkenöimään hänen päänsä päälle, kun hän löytää parit.

Ei siis ehkä menekään enää kauaa, kun voin kääntää kortit kuvapuoli alaspäin ja voimme ihan oikeasti pelata muistipeliä! Ja voi kuulkaa, olen siitä vallan täpinöissäni. Mä nimittäin rakastan muistipelejä, ja väsymyksestä nahistuneet aivoni iloitsisivat, jos saisivat välillä muistipelin kaltaisia pähkinöitä mutusteltavakseen. Ja vaikka kuinka siistiä onkin tehdä palikoista ennätyskorkeaa tornia kaksikymmentä kertaa illassa, en pistäisi näissä puupalikkahommissa pientä vaihtelua ja vaikeustason nostamista yhtään pahitteeksi.
Bloggaaminen

Lähiömutsi goes Docventures

Postaus on toteutettu yhteistyössä Ylen ja Suomen Blogimedian kanssa. Bloggaaja saa työstään palkkion.

Tiedätte varmaan ne Madventures-kundit, jotka kiertävät rinkat selissä maailmaa ja tunkevat kameroineen paikkoihin ja tilanteisiin, joihin ihan joka travellerilla ei ole pokkaa, sisua ja uskallusta? Eikä kukaan varmaan ole välttynyt kuulemasta näiden samaisten jätkien tänä syksynä perustamasta suomen suurimmasta elokuvakerhosta Docventuresista, jonka esittämät dokumenttielokuvat ja niiden jälkeen käydyt studiokeskustelut saivat satojen tuhansien yleisön?

Jep, Riku Rantala ja Tunna Milonoffhan ne. Nyt jätkät ovat päässeet maailman suurimman mysteerin äärelle ja ottavat Docventures-leffakerhossaan käsittelyyn maailman ihmeistä ihanimman: naisen. Ja ovatpa laittaneet iltamille ihan sellaisen kevyen tavoitteen: he haluavat tuoda esille sen, mitä meidän kaikkien pitäisi tietää naisesta. Vau, saas nähdä, minkälaisella viidakkoveitsellä ne tästä meinaavat selviytyä.

Sen verran nöyrinä jätkät kuitenkin ymmärtävät suuren tehtävän edessä olla, että eivät edes yritä mahduttaa naiseutta yhteen elokuvaan ja keskusteluun. Docventures nimittäin esittää kuusi dokumenttielokuvaa, kuusi naiseuteen liittyvää teemaa ja kuusi keskustelua kuuden mielenkiintoisen naisvieraan kanssa. Lähetykset ovat suoria Ylen studiolta.
Ensimmäinen leffakerhokokoontuminen naiseuden ymmärtämiseksi tapahtuu ylihuomenna, keskiviikkona 20. päivä, kello 21 alkaen Yle Areenassa. Silloin ruuduille pärähtää vuonna 2012 valmistunut dokumentti The World Before Her, joka esittää kaksi erilaista käsitystä naiseudesta. Siinä nuoret naiset unelmoivat Miss Intian tiarasta, kun toisaalla ikätoverit valmistautuvat kitkemään länsimaiset vaikutteet kotimaastaan vaikka tappamalla. Elokuva saa miettimään, mitkä roolit ovat naiselle sopivia ja kuka sen saa päättää.

Elokuvan jälkeen Rikun ja Tunnan jututettavana on kuvajournalisti Meeri Koutaniemi, jonka kanssa pohditaan identiteettiä naisen näkökulmasta. Tässä kohtaa mä tulen hämmentämään pataa, sillä yleisö on tärkeänä osana keskusteluissa. Mä vedänkin keskustelua ohjelman chatissa, aka sosiaalisessa mediassa. Virittäkää siis hastagit kuntoon! Myös täällä meiläläisen tontilla kommenttiosiossa saa mielellään sauhuta.

Keskiviikon leffatsembalot käynnistetään jo iltapäivällä alkulämmittelyllä Yle Puheessa, jossa minä olen jutustelemassa Rikun ja Tunnan kanssa tunnin verran kello 13 alkaen. Silloin kuulolle siis!

Ja hei, koska teillä on nyt oma soluttautuja mukana Docventuresissa, kertokaahan mitä te toivoisitte ohjelmassa puhuttavan ja pohdittavan, kun aiheena on nainen ja identiteetti?
Perhe-elämä

Sosiaalisen elämän loppu

Tiedättehän ne ihmiset, jotka lapsen saatuaan yhtäkkiä vain häviävät maisemista? Ne jotka eivät pääse juhliin, ne jotka eivät ehdi nähdä arkena saati viikonloppuna ja puhelimessakin niiden kanssa pääsee juttelemaan vain, jos itse on aktiivinen ja soittaa? Mä pelkään pahoin, että mä olen valumassa tuollaisiksi ihmiseksi.

Eihän siinä niin pitänyt käydä, tietenkään. Ensimmäinen vuosi mutsina menikin komeasti. Koska vauvan mysteeriturhautumishuudot olivat pahimmillaan kotona, me notkuttiin pitkin kyliä aamusta iltaan. Kalenteri on niin täynnä lounaita, tapahtumia ja kahvilatärskyjä, että mä välillä ihmettelin, miten sitä on ennen ehtinyt töissäkin käymään. Töiden aloittaminen hoitovapaan ohessa hieman häiritsi kahvilaluuhailua, mutta silti me lapsen kanssa tungimme itseämme kavereille kylään ja pyysimme seuraksi kaupungin tarjoamiin rientoihin.
Sitten alkoi ravaaminen kodin, päiväkodin ja erilaisten töiden välillä. Mua alkoi vaivata krooninen aikapula ja sitä myötä jäätävä ruuhkavuosiväsymys. Päiväkotipäivien jälkeen en mielellään lähde lapsen kanssa kaupungille. Silläkin on nimittäin väsy. Välillä se jaksaa hienosti seuraneitinä, mutta yleisemmän toimintamallin mukaan tehdessä varmistetaan, että seurueemme lapsettomat henkilöt käyvät tärskyjemme jälkeen ensitöikseen ostamassa lisää kondomeja.

Onneksi on viikonloput, jolloin voi esittää, ettei se lapsen saaminen ole mitään muuttanut. Paitsi kun se on, ja viikonloput eivät ole enää vain lepäämistä vaan myös arjenaskareiden tasapainottamista varten. Silloin pitäisi tehdä asiat, joita ei viikolla ehdi: pestä seitsemän koneellista pyykkiä, kirjoittaa päivätyön ulkopuolisia töitä, pakata eteisen hellehatut ullakolle, vaihtaa lakanat ja ostaa kaappiin edes yhdet sukkahousut niiden kaikkien rikkinäisten tilalle. Välillä mahdollisuus nukkua lapsen kanssa kotona päiväunet tuntuu hengissä pysymisen kannalta oleellisemmalta kuin vaunulenkki kaverin kanssa lapsien nukkuessa. Kun satumme olemaan koko perhe yhdessä kotona, eväsretki hiljaisessa luonnossa kolmistaan voittaa ratkiriemukkaat tapahtumat isolla porukalla.
Sen lisäksi, että olen löytänyt itsestäni erakkomaisia piirteitä, on mun sisältäni tunkenut sisään myös energiasyöppö valittaja. Tuntuu, että mä vien ystäviltäni niin paljon enemmän energiaa kuin heille annan. Mä vitutan jo itsekin itseäni. En pian uskalla nähdä ketään, kun itselleni tehdyistä lupauksista huolimatta löydän itseni aina valittamasta. Tai vaihtoehtoisessa tilanteessa olen niin väsynyt, etten jaksa puhua, vaan tahtoisin vain kuunnella toista ymmärtämättä lopulta mitään. Helvetin piristävää seuraa kerta kaikkiaan. Tahtoisin taas olla se tyyppi, jolle kuuluu kysyttäessä aina tosi hyvää, koska niinhän asioiden laita todellisuudessa on. Jos vain valittamiseltani ja väsyltäni sen muistaisin.

Jotta en täysin mökkihöperöityisi, olen kehitellyt muutamia keinoja nähdä itselleni tärkeitä ihmisiä, niitä perheen ulkopuolisiakin. Ensinnäkin lounaat. Vaikka ei olisi aikaa, ihmisen on pakko syödä. Siksi pyydän silloin tällöin lounasseuraksi kavereita, jotka ovat töissä suurin piirtein samalla suunnalla kuin minä tai niitä, jotka viettävät vapaapäiviään keskellä viikkoa. Ja jos kaverilla ei ole lapsia, hän ehkä pääsee kätevämmin arki-iltaisin meille kuin minä lapsineni muualle. Viikonloppuisin me taas tungetaan mielellään yökylään tai otetaan jengiä pötköttelemään meille siskonpedille. Silloin ehtii oikeasti keskustella ja kuunnella, nauttia ja nauraa.

Sillä ystävät rakkaat, muistattehan: te olette mulle tärkeitä. Aikatauluni ovat tällä hetkellä mielipuoliset, mutta olen edelleen olemassa. Te olette mielessäni, vaikka välillä on niin väsy, etten jaksa edes soittaa.
Bloggaaminen

Bloggaajapaneeli Kiseleffissa – tule sinäkin!

 Paneeli järjestetään yhteistyössä Suomen Blogimedian kanssa. Bloggaaja saa työstään palkkion.

Maailma muuttuu ja niin muuttuu myös media. Viime aikoina on yhä kiihtyvämpään tahtiin puhuttu mediamurroksesta, jossa jäänmurtajina ovat blogit. Se saa aikaan melkoisen tunteiden kirjon niin yleisössä, perinteisen median edustajissa kuin bloggaajissakin. On etuoikeus olla seuraamassa ja luomassa tulevaa kaikissa näissä kolmessa roolissa; bloggajana, toimittajana ja median suurkuluttajana.

Ensi viikon torstaina 21. päivä minä ja kuusi bloggaajakollegaa olemme puhumassa Helsingin Kiseleffin kauppiastalossa ajankohtaisista bloggaamiseen liittyvistä aiheista. Mulla on ilo kutsua mukaan myös sinut! Kiseleffin ovet avautuvat kello 17.30, ja tapahtuman Facebook-sivuilta löydät tarkemmat aikataulut. Puheenaiheina paneelissa muun muassa kaupallisuus blogeissa, markkinointimurroksen vaikutus blogeihin ja bloggarin rooli mediasisällön tuottajana.
Paneelissa mun lisäksi puhumassa trashionista Outi Pyy, Project Mama -bloggari, kolumnisti Katja Lahti, Also Sprach Jussi -blogin Jussi Mäntysaari, terveellisen ja hyvän elämän puolestapuhuja Emmi-Liia Sjöholm sekä Gloria Blog Awards 2013 -äänestyksessä Vuoden tyyliblogi -palkittu Stella Harasek. Paneelikeskustelua vetää kotoilusta itselleen ammatin tehnyt Anu Harkki. Kaikki puhumassa olevan bloggaajat ovat jollain tavalla vaikuttamassa myös perinteisellä mediakentällä päivätyönsä puolesta.

Keskustelutilaisuuden jälkeen kemut jatkuvat Kiseleffin liikkeissä tiskijukan tahdittaessa menoa. Tarjolla limonaadin ja herkkujen lisäksi erikoistarjouksia ja bloggaajien suosikkituotteita. Mä biletän Lumin tiloissa, jossa on erikoistarjouksessa mun valitsema sinapinkeltainen ja unelmapehmeä ihanuus. Tule kurkkaamaan torstaina, mikä se on! Voidaan samalla haastella illan puheenaiheista tai vaikka äitiyden ihmeistä.
Kulttuuri

Tyttöjenilta teatterissa

Elämässä pitää olla jännitystä. Paria kuukautta vajaa kaksivuotiaan kanssa sellaista järjestää kätevästi esimerkiksi lähtemällä hänen kanssaan kahdestaan teatteriin. Medialippuja varatessani mietin kauhuskenaariota, jossa lapsi järjestää kesken esityksen sellaisen show, että valokeilat kääntyvät lavalta osoittamaan yleisössä nolona kiemurtelevaa mutsia. Hepuliriskin ottaminen kuitenkin kannatti, sillä emme joutuneet poistumaan teatterisalista kesken esityksen pillimehujäähylle.

Päinvastoin! Elämyksiä rakastava yksivuotiaamme oli ensimmäisestä teatterikerrastaan niin innoissaan, että villaleggarit vallan pyörivät jaloissa. Ilo oli ylimmillään jo siitäkin riemusta, että Kansallisteatterin pieneen saliin johtavat ihanan pitkät rappuset, joita voi tepastella ees ja taas. Ja kun valot vihdoin syttyivät lavalla paljastaen Fedja-setä, kissa ja koira -näytelmän lavasteet, lapsi jähmettyi haltioituneena paikoilleen.
Mä muistan itse sen saman haltioitumisen lapsuuden teatterireissuilta. Olin niillä jo Minimetä paljon vanhempi, kouluikäinen, mutta aivan yhtä mykistynyt. Vaikka en edes muista, missä teatterissa tai kenen kanssa olin katsomassa Pieni mereneito -näytelmää, muistan tarkasti esityksen tunnelman ja lavasteiden yksityiskohdat. Meri oli tehty peiteharsosta, joka oli ihan samanlaista kuin vanhempieni mansikkamaalle levittämät harsot. Merenneidon paksut oranssit hiukset ulottuivat maahan asti, kun hän istui keinulaudalla vihreä pyrstö sädehtien.

Siksi oli ihanaa katsoa, miten nyt oma lapsi – kuten moni muukin yleisön lapsiedustaja – reagoi koko kropallaan lavan tapahtumiin. Hän nauroi ratketakseen ja yllättävissä tilanteissa suu loksahti hämmästyksestä selälleen. Hän antoi spontaaneja aplodeja ja innostui vaatimaan ”lisää lisää”. Musiikki sai hänet tanssimaan istualtaan ja koiraa näyttelevän Petri Liskin ulkona lerputtava kieli vallan kiljahtelemaan ilosta. Vähän väliä hän tarkisti, että mutsinsakin varmasti on huomannut lavalla savua tupruttavan traktorin tai katonrajassa välkkyvän spottivalon.

Hämmästyttävää. Vauvasta on yhtäkkiä kasvanut lapsi, jonka kanssa voi viettää tyttöjeniltaa teatterissa. Bravo!
Yhteiskunta

Pahimmat pelot

Menettämisen pelko. Se vaivasi koko odotusajan epävarmuutena ja jysähti voimalla niskaan lapsen synnyttyä. Se, että minun ja miehen vastuulle on annettu pienen ihmisen elämä, tuntuu välillä kauhealta. Mitä jos mokaan, mitä jos en vain kykene tähän? Ihmismieli on siitä kiero, että kun se on onnellinen, se samalla pelkää kuollakseen menettävänsä tuon kaiken onnen.

Filippiineillä sadoilta tuhansilta ihmisiltä on viety se, mikä on tärkeintä. Eikä siinä olisi auttaneet aamuiset varmistukset siitä, että lapsella on varmasti pyöräilykypärä päässä ja isillä heijastin.

Supertaifuuni tappoi tuhansia ihmisiä, jotka ovat jonkun perheenjäseniä. Se vei mennessään koteja, joiden seinät ovat niiden asukkaille yhtä tärkeitä kuin nämä omani meille. Siinä missä minä pidän kunnostani huolta myös siksi, että eläisin jo lapsenikin vuoksi pidempään skarppina ja terveenä, ei taifuuni paljoa kysellyt, oletko käynyt bodypumpissa tai lenkillä viime aikoina. Sen voima tappoi lapsilta äitejä, isiä ja isovanhempia. Filippiineillä avun tarpeessa onkin jopa 4 miljoonaa lasta.
Ja nyt autetaan. Suomen Blogimedia perusti hyväntekeväisyyskampanjan, jonka tavoitteena on kerätä yhdessä vähintään 100 tuhatta euroa Punaisen Ristin katastrofirahastoon supertaifuunin uhrien auttamiseksi. Se on paljon rahaa, joten nyt onkin aika näyttää, mihin bloggaajat ja muut sosiaalisen median aktiivikäyttäjät kykenevät. Isolla joukolla se on mahdollista!

Yksinkertaisin tapa on lahjoittaa bloggaajien supertaifuunikeräys -lippaaseen rahaa verkkopankkimaksulla tai luottokortilla. Vaikka vain yhden kahvirahan verran, sekin auttaa. Rahat tilitetään lyhentymättömänä SPR:lle. Voit lahjoittaa myös soittamalla numeroon 0600-122 20 (20,28 € + ppm) tai lähettämällä tekstiviestin SPR numeroon 16499 (15 €).

Valjasta apuun myös some-kontaktisi ja levitä tietoa kampanjasta verkossa. Jos olet bloggaaja, haastan sinut tekemään aiheesta postauksen. Vapaasti käytettävissä olevan keräyskampanjamateriaalin postausta varten löydät täältä.

Tämä on tärkeää. Kiitos.
Kaupallinen yhteistyö

Farkkunaisen paluu suomalaisissa Nurmi-farkuissa

Sen jälkeen kun kiskoin ensimmäisen kerran Nurmi-malliston farkut jalkaani, ei kintuissani ole muita denimpöksyjä nähty. Ihan yksinkertaisesti siksi, että nämä ovat ainoat farkkuni. Tai no on mulla ne yhdet, jotka pussittavat niin takapuolesta, polvista kuin vyötäröltä. Miten entiselle farkkunaiselle on päässyt käymään näin?

Kaikki sai alkunsa toukokuussa 2011, ja saman vuoden alkuyksyllä löysin itseni seisomasta raskausfarkkuhyllyjen edestä. Lempifarkkujeni ylimmän napin avaaminen ei enää auttanut, joten hankin mustat pillifarkut venyvällä vyötäröllä. Ne olivat ihanat! Rakastin ne niin puhki, että lopulta niistä ei ollut kuin Minimelle tekemäni leikkimaton materiaaliksi. Voisin käyttää supermukavia raskausfarkkuja aina, jos vain kehtaisin ilman että joku tekee joustavan vyötärökaitaleen nähdessään vääriä johtopäätöksiä.
Synnytyslaitokselta lähdin polleana kotiin normaalit farkut päälläni. Löllyvä sotatantere valui vyötärökaitaleen yli, mutta mitä siitä – ylin nappi meni taas kiinni! Aika pian annoin kuitenkin periksi vauvavuodelle sekä mukavuudelle ja jumituin polvista kuluneisiin legginsseihin sekä haaroista ratkenneisiin (raskaus)sukkahousuihin. Ja lopulta viime kesänä myin pois kaikki vanhat farkkuni.

Raskauden myötä kroppani malli on muuttunut lopullisesti. Enkä nyt vain tarkoita läskiä. Vatsa tursuaa edelleen, mikä on ihan oma vikani, vaikkakaan ei venytetty nahka sen kuosiin laittamista ole helpottanut. Raskauden myötä kuitenkin ennen jopa poikamainen lantioni sai naisellisia kurveja. Vyötärö taas on melko ennallaan. Vanhat farkkumallit ja uusi figuuri eivät sovi yhteen. Se on vähän sama kuin jalan koko ja malli muuttuisivat yhtäkkiä raskauden myötä (ai niin, niinhän ne muuttuivatkin) tai että kuppikoko heittäisi rintsikkakaupoilla kuperkeikkaa (ai niin, niinhän se heittikin).
Niinpä vanhat tutut farkkumerkit ja -mallit eivät enää sopineetkaan. Vaikka viihdyn hyvin mekoissa, kaipaisin välillä kipeästi sitä erilaista tunnetta, jonka saa aikaan farkut jalkaan vetämällä. Kävely, ryhti ja koko olemus muuttuu jotenkin naisellisella tavalla jätkämäisemmäksi, etenkin jos jalassa on vielä kymmenen senttiä korkoa. Ja välillä on vaan kiva olla jätkä. Siksi kokeilin hikihatussa farkkuja toisensa jälkeen ja jonain epätoivon hetkellä ostin ne joka puolelta pussittavat farkut. En tiedä, oppiiko sitä koskaan olemaan tekemättä hutiostoksia.

Mutta onneksi on tuttuja, joilla on tuttuja. Niin minut yhytettiin yhteen Anniina Nurmen kanssa, jonka Nurmi-mallistosta mä sain farkut. Ja näissä on kuulkaa tarina ja tausta kohdillaan! Tuotantoketju on avoin ja siinä on otettu huomioon niin ympäristö kuin ihmiset, kuten ekologisiin ja eettisiin vaatteisiin erikoistuneelta vaatesuunnittelijalta voi odottaakin. Pöksyjen materiaalista 55 prosenttia on hamppua ja 45 prosenttia luomupuuvillaa. Kangas tehdään Kiinassa, mutta leikkaus, ompelu ja viimeistely täällä Suomessa, Keiteleellä.
Farkkujen malli on klassinen ja ajaton, mutta ainakin mut ne vievät 50-luvulle, jolloin purkka oli tahmeaa, maskara paksua ja James Dean ainoa oikea kuumis. Mielleyhtymä johtuu varmasti farkkujen syvän sinisestä väristä, mutta myös siitä, että nämä ovat hamppumateriaalista huolimatta ihan oikeat farkut. Sellaiset, joissa on enemmän alkuperäistä työmiehen housua kuin nykyistä sukkahousunohutta pöksyä, joissa denimiä on vain nimeksi. Se tarkoittaa kauniin ja tyylikkään ulkonäön lisäksi sitä, että jos tahtoo piukat farkut,  nämä housut joutuu kiskomaan jalkaansa sängyllä maaten aidon fiftaritytön tyyliin. En siis suosittele hengittämistä etenkään vaativissa toimistorottaolosuhteissa. En etenkään jos vatsanahkaa joutuu viikkailla vyötärökaitaleen alle jemmaan.

Mä nimittäin joudun. Siksi valitsinkin lopulta kaksi numeroa isomman koon kuin ne, joissa nappi kyllä meni kiinni, mutta hengittäminen oli istualtaan mahdotonta. Piukee farkkubeba näissä ei siis olla, mutta mä tykkään niiden rennosta ilmeestä. Toimistotuolilla istuessani voin melkein kuvitella itseni istumaan James Deanin prätkän kyytiin pallohuivi kaulalla hulmuten ja punainen huulipuna auringossa loistaen.

Nurmi-farkkujen ja -vaatteiden jälleenmyyjät löydät täältä. Anniinan maailmanvalloitusta Nurmi-vaatemerkillään voit auttaa osallistumalla joukkorahoitukseen täällä.
Juhla

Pieni hetki isäinpäivästä

Meidän perheen päivänsankari teki tänään pitkän päivän töissä. Onneksemme vuoro alkoi sen verran myöhään, jotta ehdimme syödä yhteisen aamupalan. Tein kaiken iltasella valmiiksi vohvelitaikinaa myöten, joten aamulla ei tarvinnut kuin heittää jääkaapissa valmiina odottavat muffinssivuokasämpylät uuniin, puristaa appelsiineista kannullinen tuoremehua ja paistaa omeletit sekä vohvelit. 

Yhteiset aamupalat perheen kanssa ovat niitä hetkiä, joita rakastan ja vaalin. Etenkin tänään. Mies sai Minimen maalaaman taideteoksen sekä suloisen kortin, jonka oli päiväkodin hoitajien avustuksella askarrellut. Mies lähti töihin ja tiskivuori jäi, mutta oli onni saada viettää perheen kanssa yhdessä pieni aurinkoinen ja rauhallinen hetki.

Onni on myös mies, joka on mitä uskomattomin, ihanin ja rakkain puoliso sekä isi. Se, että saan jakaa vanhemmuuden juuri tuon miehen kanssa, on enemmän kuin voin toivoa. Mulla on välillä tapana hassutellen kysyä Minimeltä, enkö olekin valinnut hänelle maailman parhaan isin. Tänäänkin siihen kysymykseen tuli vastaukseksi leveä hymy ja ponnekas nyökytys.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe