Kunto

Mutsit juoksukoulussa

Mä olen kinkkisessä tilanteessa. Mut on haastettu juoksemaan 10 kilometriä vajaan kahden kuukauden kuluttua. Ja kun suoraan tullaan yllyttämään, että pystytkös, pakkohan sitä on sisulla luvata, että kankean norsumaisen ulkokuoreni alta kuoriutuu muutamassa viikossa kepeästi kiitävä pantteri.

Homman takana on Mutsien kymppi, jota perässään kiskovat Vuoden mutsi -kirjan ja -blogin kirjoittajat Katja ja Satu. Perässä läähättää minä ja 9 muuta mutsibloggaajaa, kukin tyylillään. Loppuhuipentuma koetaan Naistenkympillä Helsingissä 26. toukokuuta.
Kymmenen kilsaa ei tuntunut pahalta matkalta, kun sitä alkuun mietin. Mä puskin HeiaHeian mukaan muinoin mun 8 kilometrin vakilenkkipolun läpi noin tunnissa, vaikka yleensä juoksin siitä vain kolmisen kilometriä ja loput vedin reippaasti kävellen tai hölkäten. Pari kilsaa siihen päälle voisi vetää kunniakierroksena tuulettaen.

Harmikseni mä olen kuitenkin ollut viimeksi kunnon lenkillä syksyllä 2010. Mulla ei ole talvilenkkareita, joten lenkkeilykausi loppuu kun hiihtokausi alkaa ja käynnistyy taas hiihtolatujen sulaessa. Talvella 2011 mursin nilkkani ja vedin reilun kahden kuukauden ajan jumppani kotona paketti jalassa. Kun hitaasti paraneva nilkka vihdoin alkoi kestää vähän raskaampaa askellusta, vatsa oli muuttunut raskauspalloksi ja lenkit kilometreissä pitkiksi mutta vauhdissa hitaiksi. Ja sitten tuli se vauvavuosi.
Ja nyt ollaan tässä. Nilkka ei koskaan parantunut kunnolla, vaan vihoittelee edelleen harva se päivä ja etenkin yö. Sporttailua ehdin onneksi taas harrastaa tähän elämäntilanteeseen nähden ihan kivasti, mutta peruskunto on pohjalukemissa. Mutta ei kuitenkaan niin kuralla, etteikö kymmenen kilometriä juostaisi pelkällä tahdonvoimallakin. Pointti on kuitenkin siinä, että olisi kiva myös juosta se niin, että maaliviivan jälkeen ei tarvita ambulanssia ja kroppakin pysyy kasassa. Ja se ei näin kylmiltään onnistu.

Siksi Mutsien kymppi -tiimiä auttaa sponsorina toimiva Esport Arena, joka järjestää kaksi ammattivalmentajan vetämää juoksukoulua. Yksi niistä käytiin vetäisemässä tällä viikolla Kimmo Kourusen johdolla. Johan tuli olo kuin päätä olisi uitettu vesiesteessä. Vaikka lihaskunto alkaa salijumppien jäljeltä palailla lihassäie lihassäikeeltä, mun peruskestävyys on onneton. Eli just se kunto, jonka varaan koko liikunta ja loppuelämän terveet vuodet rakennetaan.
Sen takia mun pitäisi heti ottaa viikko-ohjelmaan peruskestävyysharjoittelua. Se tarkoittaa sitä, että vedetään tasatahtista harjoittelua aerobisen kynnyksen alapuolella. Ja se taas tarkoittaa sitä, että esimerkiksi lenkillä pitää tulla kevyesti hiki ja hengästyäkin, mutta samalla täytyy pystyä keskustelemaan lenkkikaverin kanssa ongelmitta.

Ja jos tykkää hifistelystä kuten minä, oman aerobisen kynnyksen voi myös laskea. Vähennetään teoreettisesta maksimisykkeestä 220 oma ikä, jonka mä nyt jo pyöristän kohta koittavan merkkipäivän kunniaksi kolmeenkymmeneen. Eli 220–30=190. Vähennetään tuloksesta 60, eli 190–60=130. Kerrotaan tulos 0,65, eli 130x0,65=84,5. Lisätään tulokseen 60, eli 84,5+60≈145. Mun aerobinen kynnys on siis 145, eli peruskestävyyttä lisätäkseni mun pitäisi harjoitella alle 145 sykkeillä. Lukema näin laskettuna on tietenkin vain arvio, ei tarkka totuus.
Peruskestävyyttä pitäisi harjoitella 2–4 kertaa viikossa, 45–180 (!!!) minuuttia kerrallaan. Tai ainakin vähintään 70 prosenttia harjoittelusta. Ja sitten ne muut treenit päälle. Että joo ei. Jos en nyt ihan väärin muista, 3 prosenttia ihmisistä treenaa tällä oikealla tavalla ja loput 97 prosenttia mun tapaan tyylillä pääsääntöisesti täysiiii.

Ja sen sitten huomasi radalla, jonne valmentajat laittoivat meidät juoksemaan ympyrää. Tarkoituksena oli pysyä aerobisen kynnyksen alapuolella, joten jokaisen ringin jälkeen tarkistettiin sykkeet. Mä pystyin hölkötellä menemään kaksi kierrosta, mutta kolmannen jälkeen sykkeet olivat jo pompahtaneet liian ylös. Mun oli nöyrryttävä hiljentämään vauhti reippaaksi kävelyksi, jota välillä sain sykkeiden salliessa piristää hölkkäpyrähdyksillä. Siinä muiden radalla olevien pinkoessa ohi, oli hyvää aikaa myöntää itselleen, että tarttis tehdä jotain.
Mutta samalla kun sain karun muistutuksen peruskuntoni tilasta, sain myös lisäkiksejä käyttää sykemittaria. Tähän mennessä sen käyttö on ollut lähinnä kivaa numeroiden tutkimista, eri treenien sykkeiden vertailua ja kulutettujen kalorien muuntamista suklaalevyiksi. Mutta nyt voin sen avulla jolkotella kuntoni perustaa paremmaksi.

Se nimittäin kannattaa. Peruskestävyysharjoittelu parantaa hapenottokykyä ja kuulemma myös lisää hiusverisuonistoa eli tuo lisää verta käsille ja jaloille näin lämmittäen niitä. Jospa mun noin yhdentoista kuukauden pituinen villasukkakausi lyhenisi peruskuntoa nostamalla! Ja mikä parasta tällaiselle kymmenen vauvavuosikiloa kerryttäneelle: aerobisen kynnyksen alapuolella sporttailu polttaa rasvaa. Kun sykkeet kohoavat, keho alkaa käyttää hiilihydraatteja. Ja kun jaksaa treenata, lopulta huomaa, että pystyy vetämään kunnon hölkkälenkinkin pienillä sykkeillä ja jos oikein himoliikkuja on, pian jo juostakin.
Milloin mä sitten ehdin hölkötellä menemään jo nykyisten sporttailujen lisäksi? Lapsen vauva-aikojen vaunulenkit taisivatkin olla mitä erinomaisinta liikuntaa, vaikka niille silloin vähän tuhahtelin, kun olisin myös tahtonut riuhtoa hien pintaan kunnolla. Vaunulenkit muuttuivat syksyn ja hoitovapaan myötä kuitenkin niin, että nykyään lykin just sen verran, kunnes lapsi nukahtaa. Sen jälkeen kurvaan rattaat jonkun kahvilan ikkunan taa, tilaan kupin kuumaa, kaivan läppärin esiin ja alan tehdä duunia.

Mä pistänkin mun kalorit likoon pyöräilyyn. Viime kesänä en fillaroinut muutamaa hassua kilometriä enempää, koska vauva oli tyytyväinen vain iholla. Mutta tänä kesänä hommaan tulee muutos. Fiilistelen jo niin sitä tunnetta, kun hiekka rapisee renkaiden alla ja tuuli hulmuttaa kypärän alta tunkevia hiuksia! Siinä samalla kuin fillari kuljettaa paikasta toiseen ja saa hymyn naamalle, sen polkeminen myös kohottaa juurikin sitä peruskestävyyttä.
Valmentaja vinkkasi myös, että jospa ennen ja jälkeen salitreenin kävisin vaikka polkemassa kuntopyörällä tai vatkaamassa crosstrainerilla. 20 minuuttia alkuun ja 10 minuuttia loppuun. Yksinkertainen idea, mutta enpä tullut ajatelleeksi. Kun sinne salille nyt joka tapauksessa on järjestynyt aikaa mennä, siihen yleensä saa varmasti nipistettyä puolituntia lisää.

Kävinkin heti oppien mukaan ennen ja jälkeen toissapäiväisen bodycombat-tunnin löntystelemässä juoksumatolla. Se oli tylsää, niin kuin vuosikausia sitten viimeksi testatessanikin. Edes telkkarista ei tullut mitään kivaa. Eilen olin fiksumpi ja otin salille mukaan kirjan. Tajusin, että kun kuntolaitteita ei veivaa hiki roiskuen vaan peruskestävyyttä treenaten, siinä pystyy hyvin samalla lukea. Multitasking! Että samalla kuin peruskunto karttuu, karttuu myös sivistys tai vaihtoehtoisesti viihdenautinto. Sitten voi vielä käydä ottamassa sen huumaavan adrenaliinipiikin kunnon rääkkijumpassa.

Kuvat: Dorit Salutskij ja Kimmo Kourunen

....toivottavasti ei aiheuteta Naistenkympillä samanlaista sekasortoa kuin tuossa vikassa kuvassa. Kaaos! Mutseja radalla!
Arvonta

Jenni JJ:n lastenvaatteet

Välillä niitä tulee vastaan sattumalta. Lastenvaatteita, joissa on niin hieno juju, että niistä tahtoisi heti kertoa kaikille. Näin kävi taannoin Papun rusettipipojen kanssa ja uudelleen viime joulukuussa, kun kävin We Got Beefin joulumarkkinoilla. Siellä yhdessä pöydässä oli esillä niin komea kierrätysmateriaaleja hyödyntävä talvilätsä, että se päätyi Minimen päähän saman tien. En kuitenkaan voinut hehkuttaa löytöäni heti, sillä tuolloin tuotteita oli saatavilla vain myyjäisissä. 

Mutta nyt vihdoin tuon mainion hatun kesäversiota ja muita tuotteita saa Jenni JJ nettikaupasta! Yhden mutsin yrityksen takana on tarina talvelta 2011, kun Jenni yritti etsiä tytölleen lipallista ja korvaläpällistä talvihattua. Kivaa ja kohtuuhintaista ei löytynyt, joten Jenni päätti tehdä hatun itse. Vaikka Jenni ei ollut ennen tätä tehnyt hattuja, ei hän ihan noviisi ollut, sillä takataskusta löytyy pukuompelijan paperit.
Kun lapsen lätsä muutamien versioiden jälkeen oli valmis ja lapsen päässä, leikkipuistossa tuli vastaan sama ilmiö, joka muhun iski joulumarkkinoilla: Mistä tuota saa? Meille ja kavereille kanssa! Koska Jennillä ei ollut aikomusta vanhempainvapaiden jälkeen palata entiseen duuniinsa yökerhon tiskin taakse, hän päätti laittaa ompelukoneen hurisemaan. Talvihatun ympärille muodostui Jenni JJ lastenvaatemallisto.

Minime sai mallistosta testattavakseen kahdet erikokoiset Pants One -pöksyt, joiden nerokkuuteen mä kiinnitin huomiota jo myyjäisissä. Housuissa on pitkät resorit sekä vyötäröllä että lahkeissa, joten resorit kääntämällä niitä voi käyttää liian isoinakin. Housut ovat samaan aikaan rennot ja tyylikkäät!
Mä olen kiskonut Minimen pöksyt kainaloihin jamespotkukelkkamaisesti, mutta etenkin jos lapsella ei enää ole vaippapyllyä, housuja voi pitkän ja joustavan resorin ansiosta roikottaa kuulisti. Housuissa on matala haara myös siksi, että niitä voi käyttää kesähousuina sen jälkeen, kun lahkeet ovat jääneet liian nafteiksi talvikäyttöön. Unisexit pöksyt Jenni valmistaa työhuoneellaan Helsingissä ja niiden materiaalit tulevat Orivedeltä.

Housujen lisäksi Minime sai Jenni JJ:n kesähatun, sillä vaikka ei ihan vielä uskoisi, pian talvihatun saa pakata ullakolle odottamaan seuraavia pakkasia. Kuten talvihatuissakin, kesähatuissa on kuminauhakuja, joten niiden käyttöikä on pöksyjen tapaan pitkä. Nyt lätsä on Minimelle vielä vähän reilu, joten takaraivolle jää tyhjää tilaa komean rastatukan verran. Ykköskoon pitäisi sopia kuitenkin ainakin 2,5-vuotiaaksi asti, joten tyhjä tila tulee täytettyä seuraavan vuoden aikana.
Kesähatut ovat kuminauhakujan nauhaa lukuun ottamatta valmistettu täysin kierrätetyistä materiaaleista. Jenni kertoo pyrkivänsä käyttämään kaiken materiaalin tarkkaan hyödyksi, joten hattujen vuorit voivat olla myös muista ompeluista jääneitä tilkkuja. Koska hatut valmistuvat vanhoista vaatteista, lakanoista ja vaikka pöytäliinoista, tietyn värisiä lätsiä on saatavilla vain sen verran kuin kangasta riittää.

Vaikka Minimen harmaa lätsä on hieno ja monikäyttöinen, mä vähän himostelen nyt nettikaupassa olevaa punaista hattua keltapallollisine vuorineen. Tai sitten tuunaan harmaaseen hattuun värikkään irrotettavan tupsun tuomaan lisävipinää, saas nähdä! Lisäksi vahvassa harkinnassa on harmaa Jump Suit, joka olisi takuulla monikäyttöinen etenkin ilmojen lämmetessä.
Jos sinäkin tunnet palavaa tarvetta saada Jenni JJ:n tuotteita naperollesi, se saattaa olla mahdollista Lähiömutsin Facebookissa järjestettävän arvonnan kautta. Siellä voit voittaa vapaavalintaiset Pants One -housut ja kesähatun (yhteisarvo 65 euroa). Lähiksen Fb-sivuista ei tarvitse tykätä osallistuakseen, vaikka uusista peukuista kovin ilahtunut toki olisinkin.

Helsingin suunnilla oleilevat voivat käydä hipelöimässä tuotteita myös Eerikinkadun Puotiquessa, jonka valikoimassa on Jenni JJ:n vaatteiden myös niitä söpöjä Papun rusettipipoja. Taitaa puotilaisilla olla samanlainen maku kuin mulla!
Ruokatouhut

Rouhee valkosipuli

Mä rakastan valkosipulia. Onnekseni samaa maata on myös perheeni. On paljon mukavampaa kärytä herkuttelun jäljiltä yhdessä. Tuoretta valkosipulia löytyy aina jääkaapista valmiina kuorittavaksi ja silputtavaksi ruokien joukkoon, enkä ihan heti keksikään paremmin ruokahalua nostattavaa tuoksua, kuin kasarista kohoava valkosipulin tuoksu. 

Valkosipulijauhe sen sijaan on ihan huijausta. Se on vähän kuin tuoreen ja jauhetun inkiväärin ero. Tai suoraan puskasta revityn ja pussista ripotellun korianterin ero. Massiivinen. Niin iso, että ei uskoisi raaka-aineen olevan sama. Kiireisinä päivinä olisi kyllä kieltämättä kätevää paiskoa sopan sekaan jauheena sekä valkosipuli, korianteri että inkivääri. Niillä olisi ollut kätevä maustaa vauvan pakastettuja soseita sulatusvaiheessa. Mutta kun ei ne maistu miltään.
Siksi siskoni sai tehdä tovin käännytystyötä saadakseen mut kokeilemaan valkosipulirouhetta. Ajattelin sen olevan sama kuin koivunkylkeä olisi keitoksiinsa lisännyt. Mutta sitten sisko ruohaisi meille valmistamansa keiton päälle valkosipulia myllystä. Tuttu ja huumaava valkosipulin tuoksu valtasi köökin saman tien.

Ja se maku. Ei se tuoretta valkosipulia voita, mutta makufiilis on vähän kuin oluen ja sitruunalimonadin yhdistelmä. Ihan eri tuote kuin alkuperäinen, mutta erilaisuudessaan maistuva ja kivaa vaihtelua makuelämyksiin.

Valkosipulirouhe on muille varmasti ihan arkipäivää ja normijuttu, mutta mä olen täpinässä uuden löytöni kanssa. Nykyään rouhaisen valkosipulia vähän joka paikkaan tilanteissa, joissa kynsiä ei jaksa ruveta hienontamaan. Uunivoileivät rouh rouh. Avokado rouh rouh. Kananmuna rouh rouh. Purkkihernari rouh rouh.
Imetys

Vauvavuosikilojen paino

Tällaista postausta ei Lähiömutsissa pitänyt koskaan nähdä. Sille ei pitänyt koskaan olla tarvetta, sillä mun ei koskaan pitänyt olla ihminen, joka ei pidä itsestään huolta. Mun ei pitänyt olla ihminen, joka antaa kroppansa muotoutua sellaiseksi kasaksi, josta itseään ei enää tunnista. 

Mulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä painoin ennen raskautta. En mitannut painoani vaa’alla, vaan sillä fiiliksellä, miltä omassa kropassa oleminen tuntui. Jos tuntui ällöltä, ostin jätskikiskalta kahden pallon sijaan yhden ja annoin hien juosta vielä rankemmin Bodycombat-tunnilla. Laihduttanut en ole koskaan, sillä en ole tuntenut sille tarvetta. En minä mikään teiniaikojen tikku ollut ennen raskauttakaan, vaan normalipainoinen, sieltä täältä mielestäni vähän liian pyöreäkin. Esimerkiksi vatsani ei ole sietänyt lähempää tarkastelua sitten kesän 1998. 
Äitiysneuvolakortista löytyy ensimmäisellä neuvolakäynnillä, raskausviikolla 11+6, punnittu painoni: 70,5 kiloa. Syötin sen ja pituuteni 179 senttiä netistä löytyneeseen painoindeksimittariin ja tulokseksi sain 22,3, joka tarkoittaa normaalipainoa. Sama tulos kuin minkä oma fiilikseni ennen raskautta antoi. Normaali, hyvä, mukava.

Raskauskiloja ei kertynyt mitenkään hirmuisesti, vaan ymmärtääkseni ihan normaaleja määriä. Toki niitä olisi enemmänkin tarttunut mukaan, jos vauva ei olisi päättänyt raskausviikolla 34, että nyt sitä tullaan. Vikalla punnituskerralla ennen synnytystä painoin neuvolakortin mukaan 79,95 kiloa. Olin raskausaikana tarkkana syömisteni kanssa, sillä kaikki meni putkea pitkin vatsassani kasvavalle Minimelle. Vaikka raskaus laukaisi minussa itselleni entuudestaan tuntemattoman makeanhimon, pystyin aika hyvin välttämään irtokarkkilaarien houkutukset. Vauva oli hyvä syy olla tunkematta lisäaineita, väriaineita ja turhaa sokeria napaansa. 

Pari päivää synnytyksen jälkeen Kätilöpiston vaaka näytti 73 kiloa. Vaikka vatsaa tursusi farkkujen vyötärökaitaleen yli, mahduin vanhoihin housuihini. Naureskelin, että tämähän oli helppoa. Olin varma, että kunhan vain päästään kotiin, loput kiloista lähtisivät vaunulenkillä ja imetyksellä parissa kuukaudessa. 
Sitten alkoi arki. Episotomiahaava, johon en laitoksella hormonihuuruissani tarvinnut kipulääkitystä lainkaan, kipeytyi reiluksi kuukaudeksi niin, että välillä itkin jo pelkästään siirtyessäni sohvalta sänkyyn. Kehoni panikoi, kun sille ennen elinehtona olleet 9-10 tunnin yöunet tippuivat pätkittäin nukuttuun 4–6 tunnin unimäärään vuorokaudessa. Keventäjien sivuilla kerrotaan, että liian vähäinen uni heittää kehon selvitymistilaan, jossa se janoaa hiilihydraatteja ja rasvaa. Been there done that. 

Imetys ei todellakaan toimi kaikilla dieettinä. Mulle ei erityisemmin kertynyt raskauskiloja, mutta imetyskiloja senkin edestä. Mulla oli koko ajan nälkä, sellainen nälkä, joka teki jo fyysisesti kipeää. Kaikki aika meni kuitenkin imettäessä, hyssyttäessä ja yrityksessä selviytyä vauva-arjesta. Välillä ehdin syödä päivän ensimmäisen aterian vasta, kun Lähiöjeppe tuli töistä kotiin. Ja silloin hotkin silmät mielipuolisena kiiluen kaiken, mitä kaapeista löysin. Mitä epäterveellisempää, sen nopeammin ruoka luisui alas kurkusta. Vaikka imetin, en antanut sen haitata kuin pieninä omantunnontuskina mässäilyäni. Enhän enää ollut täysin suora vauvanruokatislaamo, kuten raskausaikana. 
Odotukseni siitä, että synnytyksen jälkeen outo makeanhimoni laantuisi, osoittautui täysin vääräksi. Se paheni potenssiin tuhat. Välillä raivosin keittiön yläkaapeilla etsien edes yhtä joulusuklaakalenterisuklaata. Olin kuin narkomaani, joka olisi myynyt vauvansa vain saadakseen seuraavan annoksena. Lähiöjeppe pyrki parhaansa mukaan auttamaan suohirviöksi muuttunutta tyttöystäväänsä, ja ruokaympyräämme ilmestyivät jälkiruuat. Jäätelöä, puoli levyä suklaata (miten olen voinut ennen olla tykkäämättä suklaasta?!?) ja pullaa. 

Pitkiä vaunulenkkejä vetelin suunnitelmieni mukaan joka päivä, tai siis sen ajan kun lapsi suostui vaunuissa kulkemaan. Monen tunnin vaunuttelu ja myöhemmin kantoreppuilu oli vähän pakkokin, sillä päivisin vauva ei muuten suostunut nukahtamaan edes toviksi. Ne lenkit ja kaupunkiluuhailut olivat hyvää arkiliikuntaa, mutta eivät korvanneet sitä, että ennen kävelyiden lisäksi hikoilin myös salilla 3–4 kertaa viikossa. Raskausaikana moni lempijumppa jäi vatsan takia ohjelmasta, mutta kuvittelin palaavani niihin viimeistään kuukauden kuluttua synnytyksestä. Todellisuudessa paluu tapahtui vasta kesäkuussa, lähes puolivuotta synnytyksen jälkeen. 

Kesällä tapahtui myös parannus ruokavaliossa, kun Minimekin alkoi pikkuhiljaa siirtyä imetyksestä kiinteisiin. Kun päivästä oli pakko raivata tilaa rauhallisille ruokailuhetkille, alkoi omakin ruokalautanen pääsääntöisesti näyttää siltä miltä ennen. Terveellistä ja hyvää. Jälkiruuat sen sijaan olivat jumiutuneet osaksi ateriointia, mutta mietin silti, että tästä se lähtee. 
Kesällä nimittäin huomasin ensimmäisen kerran vaatekerrosten vähentyessä, miten peilikuvani oli muuttunut. En tuntenut oloani hyväksi. Leuan alle oli ilmestynyt toinen leuka, reisiläskit hinkkasivat toisiinsa ja imetysrintsikat painoivat selkämakkarat esiin. Tajusin ekan kerran, että jos tahtoisin taas itseni näköisen kropan takaisin, mun pitäisi laihduttaa. Ei mitään kaalikeittidieettiä, vaan tehokas ja terveellinen laihisspurtti, jonka tuloksia olisi sitten hyvä ylläpitää elintavoilla. 

Mulla oli kuitenkin (teko)syy, miksi en voinut tehdä ruholleni jotain jo kesäkuussa. Imetys. Minime eli vielä lähes pääsääntöisesti mun maidolla, joten ajattelin, että en voisi riskeerata maidontuotantoa ruokavaliotani tarkkailemalla. Mutta nyt kun lapsi on kaksi kuukautta päälle vuoden, en voi enää käyttää imetyskorttia syynä kropparemontin viivästymiseen. Imetän kyllä edelleen pari kertaa päivässä, mutta maidontuotannon tyrehtyminen ei enää olisi kenellekään katastrofi. 

Mä painan nykyään saman verran kuin viimeisilläni raskaana. Painoindeksi on 24,6. Se on ihan normaalipainon ylärajoilla. Jos kerryttäisin vielä pari kiloa lisää, siirtyisin asteikolla lievän lihavuuden puolelle. Vaikka mulle nuo asteikot ovat diipadaapaa, on silti sanottava, että hyi helvetti. Ei vauvaa, ei istukkaa, ei lapsivettä. Pelkkää läskiä. Vatsani on saman näköinen kuin kuvissa, joissa pömpistelen raskausviikolla 28. Siltä se myös ulkopuolisille näyttää. Ollessamme Thaimassa, mulle pedikyyrin tehnyt nainen koski ihaillen vatsaani ja kysyi, kumpi on tulossa. En tiedä, kumpi oli nolompana asian todellisen laidan selvittyä. Lähiömutsin anonyymi kommentoija on myös varma, että perheenlisäystä odotetaan ja arveli mun olevan raskausviikoilla 17–22. 
Kymmenen kiloa on saatava pois. Ainakin viisi. Tahdon nyt kuitenkin huomauttaa, että moni painoindeksikäyrillä mua ylempänä huiteleva nainen näyttää hyvältä. Tyrmäävän hyvältä. Mutta se johtuu siitä, että he ovat sinut kehojensa kanssa. Mä en ole, ja se heijastuu myös ulospäin. Mä en kuulu tähän kroppaan. Mun kroppa on hyvinvoivan naisen keho, jossa on pyöreyttä siellä täällä, mutta se on silti timmi. Siitä näkee, että nainen pitää itsestään huolta, nauttii liikkumisesta ja hyvästä sekä ravitsevasta ruuasta. 

Liikkumisesta ja ruuasta homma lähteekin. Jos vain en olisi joka toinen viikko kipeänä, liikuntamäärät ovat nykyään ihan kohtalaiset tähän elämäntilanteeseen. Ruuan annoskoot taas ovat edelleen turhan isot. Mun pitäisi opetella taas himmaamaan siinä vaiheessa, kun kroppa antaa ensimmäiset signaalit siitä, että kiitos. Ei siinä vaiheessa, kun se huutaa, että ruokapöydästä ei voi poistua kuin pyörimällä.
Asusteet

Littlephanttia hoitolaukun kyljessä

Tiedättehän ruotsalaisen Camilla Lundstenin? Siis sen suunnittelijan, jonka mielikuvitus on luonut räiskyviä ja heleitä kuoseja, joissa kauneus ja veikeys heittävät keskenään yläfemmat? No mä en tiennyt ennen kuin sain lapsen, vaikka Camillan suunnittelemat tuotteet olisivat kyllä iskeneet mun Liisa Ihmemaassa kohtaa Huvikummun -tyyliini jo ennen bebeäkin. 

Meille Lundstenin mielikuvituksen aikaansaannokset päätyivät ensimmäistä kertaa, kun hän viime vuonna teki yhteistyössä Lindexin kanssa Littlephant-lastenvaatemalliston. Lindexin vaaterekiltä kotiutetut sirkuspöksyt on kontittu polvista ohuen ohueksi, mutta onneksi yhteistyö saa jatkoa, kun ensi kuussa Suomen Lindexeihin saapuvat uudet Littlephant-lastenvaatteet.

Mä olen kuitenkin lastenvaatejuttuja enemmän kallellaan tarvikkeistotäpinöintiin. Hihkaisinkin innostuksesta, kun tarkistin männä viikolla Babyshop.com:n* sopivuutta mainostajaksi Lähiömutsin sivuille. Heillä kun on valikoimissaan Lundstenin suunnittelema Littlephant-laukku*, joka kuulemma pelittää hyvin myös hoitolaukkuna monien taskujensa ansiosta. Kyllä on komia kassi! Niin kuin kyllä sen hintakin pääsoin puuvillasta valmistetuksi laukuksi. Mutta jos kuvitellaan, että mulla sattuisi olemaan kukkarossa kolme ylimääräistä oranssia seteliä ja käynnissä vielä hormonihuuruinen pakkomielle saada täydellinen hoitolaukku, tämän laukun kohdalla fanfaarit soisivat.
Laukun kuosivaihtoehdot ovat pirteitä, jopa lapsekkaita, mutta silti läpäisevät heittämällä mun peppipitkätossumaisen tyylisilmäni. Tässä kehtaisi kanniskella muutakin kuin vaippoja ja pukluharsoja. Töitä ja bloggausta päiväuniaikaan harjoittavalle mutsille parasta on, että laukkussa on oma taskunsa 13–17 tuumaiselle läppärille. Jos tuota mustavalkoista laukkua keltaisin nahkaremmein olisi saatavilla reppuna, mä en luultavasti voisi vastustaa kiusausta.

Muita Littlephant-himotuksia voi käydä herättelemässä Littlephantin omassa nettikaupassa, jonne mä päädyin hoitolaukkujen jälkeen kuolaamaan etenkin postereita ja kankaita. Camilla Lundstenin ihania kuvakirjoja taas saa hankittua CDON.com:in* kautta. Siinä samalla voi hioa kielipäätään, sillä kirjoja on vain ruotsinkielisinä. Tai sitten voi simppelisti katsella vain kuvat ja keksiä tarinat itse.
Arvonta

Lapsekas ja rento Tallinna

Postaus toteutettu yhteistyössä Groupounin kanssa.

Terkkuja minilomalta Tallinnasta! Vietettiin tyttöjen kahden päivän hurvitteluloma Suomenlahden toisella puolella Minimen ja siskoni Nonniksen kanssa. Hotelliyöpymisen tarjosi Groupon.fi, jonka kautta mä olen aikaisemminkin ostanut edukkaan hotelliyöpymisen Tallinnaan.

Muutettuamme Helsinkiin, Tallinnasta on tullut tuttu kaupunki. Sinne pääsee nykyään meritse kahdessa ja puolessa tunnissa, ja laivaliput Eckerö Linella* maksavat halvimmillaan puolet vähemmän kuin junaliput Helsingistä Turkuun tai Tampereelle. Jos lähtee päiväristeilylle aamulla, maissa ehtii olla useamman tunnin, mutta kotiin pääsee jo illaksi. Yhden päivän halpa ulkomaanmatka sopii kitsaan ja kiireisenkin elämään! Tällä kertaa me ostimme kuitenkin reittimatkat ja heittäydyimme Tallinnan vietäväksi yön yli kestävän reissun ajaksi.
Mä olin ennen tätä reissua matkannut Tallinnaan viimeksi Minimen möyriessä vielä vatsanahan alla, joten terminaalissa odotti yllätys. Se pieni ja kämäinen laiva, joka ennen kuljetti uumenissaan matkaajia Suomenlahden yli, on alkuvuodesta lähtien korvattu hulppealla 2000 matkustajaa imaisevalla M/s Finlandialla. Ei enää paskaisilla lattioilla kyykkimistä istumapaikkojen puutteessa! Edes eväiden unohtaminen kiireessä ei koitunut katastrofiksi, sillä Finladialla on kuusi ravintolaa. Me syötiin puuroaamiainen, mutta iloikseni huomasin, että listalla oli myös lämpimiä vegeannoksia.

Mutsiutuneen näkökulmasta matkantekoa mukavoitti eniten laivan melko siisti ja kiva lastennurkkaus. Mä olin hädissäni pakannut rinkkaan palloa, palikkaa ja kirjaa välttääkseni turhautuneet kitinäitkut, mutta Minime peuhasi uuden laivan leikkinurkkauksessa niin riemuissaan, että ei edes päiväunia malttanut nukkua.
Tallinnassa majoittauduimme City Hotel Portukseen (Uus-Sadama 23), jonka esittelytekstin maininta hyvästä sijainnista vanhankaupungin laidalla on ehkä vähän liioiteltu. Näppärästi siitä kyllä kävelee vanhaankaupunkiin, mutta ikkunasta näkyvät kauniiden historiallisten rakennusten sijaan sataman D-terminaalin pihalla kaljakärryjensä kanssa hoipertelevat turistit. No hinta on huokea, huoneet ja hintaan kuuluva aamupala perusjees ja liikkuminen sataman ja hotellin välillä menee jalkapelillä. Hassun lisänsä hotellihuoneisiin tuovat sen seinillä roikkuvat bändijulisteet, jotka pyrkivät luultavammin vahvistamaan mainoslausetta, jonka mukaan hotelli on ”kaikille hengeltään nuorille” tarkoitettu. Me punkattiin Metallica-huoneessa.

Vaikka aurinko paistoi kauniisti koko reissumme ajan, tuuli puhalsi niin jäätävästi, että tuntui kuin se olisi syönyt valtavan minttupastillin ja ottanut keuhkot täyteen Siperiaa. Fiilistely pitkin Tallinnan historiallisia katuja ja puistoja jäikin vähäiseksi. Aikomuksenamme oli myös mennä katsomaan nukketeatteria Nuku-teatteriin (Lai 1), mutta siellä ei mennyt yhtään näytöstä Tallinnassa ollessamme. Teatterin kanssa samassa tilassa toimii myös nukkemuseo, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta ja kivalta paikalta. Jätettiin kuitenkin sekin seuraavaan kertaan.
Oli säätila mikä vain, lomalla voi onneksi aina syödä ajan kanssa. Ensimmäisen päivän lounaaksi kävimme mutustamassa wokit, hummukset ja maapähkinätofut African Kitchenissä (Uus 32-34). Paikan asiakaspalvelu on kehittynyt vuosien varrella, mutta seepra- ja leopardikuoseilla komistetut sisustustyynyt ovat taatusti just vinksahtaneesti överit vuodesta toiseen.

Vatsat ruuista pullollaan suunnistimme Vapaudenaukiolle, jossa ensin fiilistelimme nuorten virolaisten suunnittelijoiden designia myyvää Nu Nordik -liikettä (Vabaduse Väljak 8). Sain pysyttyä kovana monen houkutuksen edessä, mutta huovasta ja metallista valmistettujen korujen kohdalla luovutin. Oli pakko saada Salt accessories -merkin graafinen ja etnohenkinen koru kaulaa koristamaan.
Materiaonnen jälkeen oli hyvä käydä sivistämässä itseään niin ikään Vapaudenaukiolla sijaitsevassa AHHAA-tiedekeskuksessa (Vabaduse Väljak 9, rappusten alapäässä). Tämän Viron Heurekan päämesta sijaitsee Tartossa, mutta Tallinnan pieneen halliin mahdutetussa tiedekeskuksessa riitti hyvin tutkittavaa ja ihmeteltävää pariksi tunniksi. Poljettiin pyörällä sähköä, soitettiin putkia ja törmäiltiin seiniin peilihuoneessa. Omasta ja siskoni mielestä hauskinta oli ehkä leikkiä kikattaen kaleidoskoopin kanssa, Minime taas konttasi riemuissaan lattialla, johon heijastetut kuvat reagoivat liikkeeseen.

Oppielämyksien jälkeen tulee nälkä, joten taas oli aika plarata ruokalistoja. Olimme varanneet pöydän Von Krahli Aedista (Rataskaevu 8), joka tarjoilee mutkatonta, hyvää ja kaunista ruokaa. Vaikka ravintola sopisi hyvin myös tunnelmallisella pariskuntaillalliselle, jolla kynttilät palavat ja luomuviiniä nautitaan hitaasti maistellen, myös lapset ovat tervetulleita. Syöttötuoli ilmaantui hujauksessa, ja Minimelle katettiin pienet koristekaiverretut aterimet. Täältä saa myös ihania jälkiruokia ja hyvää kahvia, joten Aedissa voi pistäytyä vain lepuuttamassa mukulakivillä kävelystä rasittuneita jalkoja.
Puoliksi käsin ja puoliksi haarukalla nautitun suklaakakkupalasen jälkeen Minime vihdoin antoi silmien lurpsahtaa kiinni ja nukkui supermyöhäiset päiväunet. No, lomalla voi vähän pistää hösseliksi rutiinien suhteen. Etenkin kun päiväunet mahdollistivat mun ja siskon kosmetiikkashopautukset. Lykimme rattaat ja hirsiä vetelevän lapsen Viron Stockmannille, Kaubamajaan (Virukeskus, Gonsiori 2). Jestas mä tykkään Viron luonnonkosmetiikkavalikoimista ja etenkin niiden halvoista hinnoista! Onneksi sisko on samaa maata, ja vietimmekin kosmetiikkaosaston hyllyjen väleissä pitkän tovin nuuskutellen ja fiilistellen valikoimaa. Nyt on taas kylppärin kaappien puutteet täytettynä ja kosmetiikkavaravarastokin hyvällä mallilla.

Painavien ostoskassien kanssa oli hyvä suunnata seuraavaksi hotellille iltatoimiin. Mulla oli mukana läppäri, kirja, lehtiä ja neulepuikot, mutta puhdetöiden sijaan uni tuli samaan aikaan kuin Minimelleäkin. Prisman valot loistivat kelmeää vihreää valoaan huoneen seinille, kun painoimme koko konkkaronkka päät tyynyyn ja nukahdimme.
Seuraavana päivänä lähdettiin aamupalan ja -toimien jälkeen Minimen päikkäreiden pituiselle pikapyrähdykselle Rocca al Mare -kauppakeskukseen. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle ostarille pääsee ilmaisbussilla, joka pysähtyy ainakin sataman A- ja D-terminaaleissa, mutta myös Virukeskuksen ohi huristeleva bussi numero 6 vie perille, kun jää pois Zoo-nimisellä pysäkillä. Julkisissa alle 3-vuotiaan lapsen kanssa aikuinen matkustaa ilmaiseksi, oli rattaita tai ei – me hokattiin se vasta, kun oltiin jo ostettu liput.

Rocca al Mare on jättimäinen ostoskeskus, jossa on kaikkea rytkyistä leluihin ja huonekaluista glitteriin. Meitä siskon kanssa kiinnosti kuitenkin vain Marks & Spencer, jonka ruokaosastolle teimme tehoiskun. Niin paljon jänniä purnukoita, putkiloita ja paperipusseja täynnä herkkuja!
Ruokaostoksilta olikin luontevaa siirtyä seuraaviin ruokapuuhiin, eli lounaalle. Minime heräsi uniltaan kätevästi bussissa matkalla takaisin keskustaan, jossa lampsimme suoraan ravintola Kompottiin (Pikk 30). Tiiliholvien alla sijaitsevassa Kompotissa tulee olo kuin olisi päässyt kylään eestiläisen etikkakurkkumummon kesäpaikkaan. Kukkakuosia ja pitsiä on levitelty sinne tänne, samaten kuin isoja säilyketölkkejä ja vuosikymmenien takaisia esineitä. Ruokalistan annokset tehdään täysin talon omassa keittiössä, joka suosii paikallisia pienviljelijöitä ja -tuottajia. Lapsia varten ravintolassa on leikkinurkkaus.

Koska ei ole suomalaista Tallinnan-matkaajaa ilman kaljaa ja shotteja, join tuopillisen Kompotin kotikaljaa ja kiskoin yhdellä huikalla tuorepuristetun inkiväärishotin, joka potkaisi mukavasti ja jätti kroppaan ihanan polttavan tunteen. Alkupaloiksi tilattiin supernamit keitot, joista Minime tykästyi etenkin inkivääriseen kurpitsakeittoon. Pääruuaksi tilatut wokit sen sijaan olivat tuoreista raaka-aineista huolimatta niin mauttomia, että mä maustoin omaa annostani suolalla saadakseni annoksesta edes jotain makua irti. Jälkkäriksi nautittiin Minimen järjestämä hepulikohtaus, joka huipentui millimetrin kokoisessa vessassa suoritettuun vaipanvaihtoon ja pyllynpesuun lapsen kirkuessa niin että ravintolat holvit kaikuivat.
Kokonaisvaltaisen jälkiruuan jälkeen ei enää ollutkaan energiaa tai aikaa muuhun kuin luuhailuun pikkukatujen pikkuliikkeissä, kuten Raamatukoi grammofon- levyliikkeessä (Voorimehe 9). Nappasin sieltä mukaani kahdella eurolla rullan vanhaa lahjapaperia, jonka liimaan luultavasti jonkun Minimen aarrelaatikon ympärille. Vielä ennen laivaan kiiruhtamista teimme kuten joka ikinen Tallinnan retki ja tyhjensimme Kaubamajan ruokapuolen tofuhyllyt. Jos luonnonkosmetiikkavalikoimat ovat Kaubamajassa laajat ja halvat, sama pätee tofutuotteisiin. Kreisein on ehkä metvurstia jäljittelevä soijaleikkele, joka on törkeän hyvää, vaikka en yleensä lihatuotteita matkivista soijatuotteista niin pidäkään. Tofuralli on uusi viinaralli!

Kun laiva muutamaa tuntia myöhemmin lipui Jätkäsaareen ja edessä levittäytyi lumipyryinen Helsinki, tuntui kuin olisi ollut poissa ainakin viikon. Ulkomaanlomatunnelmiin voi todellakin päästä vain reilun 80 kilometrin päässä kotoa.

Lähiömutsin Facebook-sivuilta löytyy arvonta, jossa voi voittaa 40 euron arvoisen lahjakorttikoodin Grouponille. Käsittääkseni Lähiömutsin Fb-sivusta ei tarvitse tykätä osallistuakseen, mutta hurjan kivahan se tietty olisi, jos teillä on pokkaa painaa peukku-nappia ja ihan omalla naamallanne blogia kannustaa sekä seurata.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe