Duuni

Aamupäivä Hakanimen torilla

Välillä mä unelmoin olevani auringon ahavoittama torimummo. Pystyttäisin aamuisin torin kulmalle pienen puisen pöytäni, josta maali on jo lähes kokonaan halkeillut irti. Lokkien kirkuessa aamuserenadiaan levittäisin toripuotini ylle vuosien saatossa haalistuneen Jaffa-aurinkovarjon ja avaisin saranoistaan kitisevän taittotuolin. Nostaisin aamulla kuokitut perunat laareihinsa ja asettelisin illalla metsänreunasta poimimani kukkakimput esille isoihin lasipurkkeihin.

Haaveideni takana taitaa olla sukuvika, sillä olenhan minäkin useana kesänä seisonut toripöydän takana myyden vanhempieni marja- ja vihannestilan tuotteita. Siksi tiedänkin, että haavekuvani seesteisen torimummon leppoisasta elämästä eivät ole ihan niin mansikanmakeat todellisuudessa. On vavahduttavaa tajuta ihmisen pienuus maapallolla, kun elanto on kiinni maassa ja luontoäidin sekä säätilojen armoilla.
Siksi kai arvostankin toreja kohtaamispaikkoina ja torikauppiaita ruokani myyjinä. Siksi tahdon ostaa mielellään suoraan tuottajilta itseltään tai ainakin kyselen, mistä perunat on kuokittu ja koska mansikat poimittu.

Helsingin aidoin ja välittömin toritunnelma löytyy mielestäni Hakaniemen torilta. Koko perhe on ollut täpinöissään, kun kesälomalla on ollut aikaa astella verkkaisesti mukulakivien päällä hengittäen torin tuoksuja. Ollaan ehditty rauhassa tutkia hyötykasvien sekä kukkien valikoimaa ja kysellä kasvattajilta vinkkejä vesimelonin mehevöittämiseksi tai parvekkeen varjoisimman kohdan viheriöittämiseksi.
Päivällinen on voitu suunnitella torikojujen valikoiman inspiroimana, samaten kuin jälkiruoka. Minimekin tietää jo, miltä kojulta pensasmustikat ostetaan. Paras mansikkapaikka on vielä hakusessa, sillä toivoisin löytäväni ilman torjunta-aineita viljeltyjä marjoja.

Vaikka Hakaniemen tori henkiikin työläistunnelmaa, sen paras puoli on juuri se, että siellä käyvät kaikenlaiset ihmiset. Sen huomaa parhaiten, kun istahtaa johonkin torin kahviloista. Mä itse suosittelen etenkin Kahvisiskojen toritelttaa, jossa porisee rivissä puurokattiloita. Kahvisiskojen erilaisia puuroja syövät aamupalaksi ja lounaaksi sulossa sovussa niin eläkeläiset, lapsiperheet, toimistotyöläiset kuin muutama uskalias nuorison edustajakin. En ihan heti osaa sanoa toista paikkaa, jossa ei oikeasti ole väliä, onko päällä kauhtunut ja likainen tuulitakki vai mittatilauspuku.
Mä itse vaihdan kauhtuneet kesälomamekkoni huomenna toimistotamineisiin, kun arki taas koittaa. Tällä kertaa freelancer-elämän sijaan ihan ehtana duunarina. Olen superinnoissani töistä, vaikka toisaalta koko paletin järjestyminen lapsen hoitokuvioineen ja miehen vuorotöineen jännittää.

Aionkin ottaa mallia pienien pöytiensä takana istuvista torimummoista. Heidän perheensä elanto on luonnon armoilla, mutta silti he tuntuvat nauttivat elostaan. Näyttäisikin siltä, että kaikki menee hyvin, jos osaa ottaa ilon irti jokaisesta suodusta auringonsäteestä, ympärillä on omilla työpisteillään kivoja kollegoita ja repussa mukana termarillinen kahvia. Uskoisin, että nämä vaaditut asiat kyllä hoituvat.
Arki

Uusi ihana pahe

Siihen tarvittiin lähes kolmekymmentä vuotta ja mutsiutuminen. Mä olen alkanut juoda kahvia. Enkä vain juo, vaan nautin sen juomisesta. Välillä jos tilanne sekä paikka ovat oikeat, kädessä on kaunis posliininen muki, kahvin maitovaahto on täydellinen ja kahvipapujen maku tulvahtaa suuhun pehmeänä ja aromikkaana, tuloksena on kahviorgasmi.

Mielestäni kahvi on aina tuoksunut ihanalta. En voinutkaan käsittää, miten juuri jauhetut kahvipavut voivat tuoksua niin huumaavilta, mutta niistä uutettu juoma maistua kitkerältä myrkyltä. Teininä mulla oli vaihe, jolloin join suodatinkahvia – mustana tietenkin – koska se vähän niin kuin kuului asiaan. Aikuistuminen oli kilo kajalia molemmissa silmissä, takki auki kulkeminen ja mehulasin vaihtuminen kavereilla kyläillessä kahvikuppiin.

Välillä join kahvia, kun kuppi kuumaa kaadettiin esimerkiksi työtapaamisissa eteeni sen kummempia kyselemättä. Joskus päädyin juomaan sumpit irvistyksiä nieleskellen, koska en kehdannut alkaa hankalaksi ja pyytää teetä tai vaikka vettä.
Sitten musta tuli mutsi. Ja sitä myötä mä vasta tajusin, mitä on olla oikeasti väsynyt. Sellainen väsynyt ihminen, jolle neljän tunnin yhtäjaksoinen uni on unelma ja joka tajuaa kauhuissaan, että ei voi enää entisen elämän tapaan nukkua univelkojaan pois viimeistään viikonloppuna. Kun valvetilat ja unet sekoittuvat yhdeksi puuroiseksi massaksi, löysin itseni useasti miettimästä, että jos joisin kahvia, nyt ottaisin tuplaespresson.

Pimeänä ja kylmänä iltapäivänä viime marraskuussa se sitten tapahtui. Olin siskoni luona käymässä ja istuin pää retkottaen sohvalla yrittäen saada suustani ulos puhetta. Kieli oli kuin puudutettu ja pään pumpuli oli normipäiviäkin höttöisempää. En kyennyt saamaan suustani ulos yhtäkään järkevää lausetta ilman pitkiä mietintätaukoja. Sisko sanoi, että nyt hän keittää mulle kahvin. Oli se moista ennenkin ehdotellut, vaikka itsekin on enemmän teenaisia. Sanoi, että en ole vain maistanut kunnon kahvia. Tällä kertaa en laittanut vastaan.

Sisko laittoi mutteripannun tulille, kuumensi soijamaidon vatkaten liedellä ja valmisti mulle ison mukillisen vasta-alkajien kahvia. Sekoitti mukaan raakakaakaota, kardemummaa sekä kanelia ja antoi mukin asetteineen mulle kämmenelle. Maistoin ensimmäisen kulauksen ja maitovaahto piirsi hennot maitoviikset ylähuuleen. Kaikki taisi olla kohdillaan; tilanne, paikka, muki, maitovaahto ja kahvipavut. Juoma oli syntisen hyvää.
Ja mitä tapahtuikaan jossain puolessa välillä isoa kupillista! Pirteys jysähti takaraivoon terävästi, mutta lempeästi. Jösses, mä pystyin muodostaa kokonaisia lauseita ilman, että sisko joutui avittaa kadonneiden sanojen haussa. Mietin silmät päässä seisoen, miten tällainen kama voi olla laillista.

Tuon marraskuisen jysähdysen jälkeen mä kannoin roposiani kahviloihin. Olin kuin alkoholiin hullaantunut helluntailainen. En tiennyt uudesta paheestani mitään, joten riehakkaana kokeilin kaikkea. Huomasin ensin pitäväni makeammista juomasekoituksista siirappeineen, mutta päätyväni kokeilu kokeilulta kohti syvänpaahteista makua.

Joululahjaksi sain paheisiin johdattelevalta siskoltani oman mutteripannun ja ryhdyin kokeilemaan kotibaristataitojani. Hifistelin kahvipavuilla ja hioin maidonvaahdotustaktiikkaani. Sittemmin kahvista on tullut mulle nautinto, jota ilman voin olla, mutta joka tekee lapsen päiväuniajasta ja jälkiruuasta kupillisen verran parempaa.

Paheiden määrä taitaa olla vakio. Mutsidututtani luovuin kreisibailaajaelämäni paheista ja löysin tilalle kahvin.
Hahahehe

Lapsen eläytymisopissa

Meillä asuu mimiikka-näytelmätaiteen tuleva supernimi. Sen verran hyvin liioittelevat eleet ja ilmeet ovat hallussa. Ovat olleet jo ennen kuin minityyppi osasi kääntyä kyljelleen tai tajusi löytäneensä omat varpaansa.

Kun hän vauvana haukotteli, se oli juuri sellainen Suomi-Filmi -elokuvista tuttu liioiteltu haukotus, jossa suu aukaistaan niin isolle kuin saadaan ja samalla huokaistaan kuuluvasti. Ja kun hän oli todella väsynyt, hän hieroi nyrkeillä silmiään, kuten mykkäfilmeissä on tapana. Mä olin aina luullut, että moiset eleet elokuvissa tai lavalla ovat vain ylinäyttelemistä, mutta vielä mitä. Todellisuudessahan ne taitavatkin olla niitä aidoimpia ja primitiivisimpiä ihmiseleitä!

Kun vauva kehittyi, hänelle alkoi ilmestyä yhä uusia tapoja kertoa ilman puhetta, mikä on meininki. Niistä osa on saattanut saada inspiraationsa ympäröivästä maailmasta ja sen ihmisistä, mutta mä veikkaisin silti vahvemmaksi lähteeksi ihan selkärankaan koodattua tapaa olla ihminen.
Kun saippuakuplan nappaa ilmasta käteensä, se poksahtaa rikki. Lapsi reagoi siihen nostamalla kulmat ylös, loksauttamalla leuan auki ja ottamalla yhden hämmästyneen hengenvedon. Huoneessa ainoallekaan katsojalle ei jää selkeiden ilmeiden ansiosta epäselväksi, mikä fiilis päätähdellä on.

Jos lautasella on jotain kerrassaan herkullista, lapsi maiskuttaa kuuluvasti ja pitää tyytyväistä mmmmm-öninää. Kun hän silittää kissan pehmoista turkkia, silmät loistavat ja suu toistaa silitysten tahtiin pehmeästi mantraa aaaaai aaaaai aaaaaai. Kun jotain kivaa tapahtuu, hän nostaa kätensä taputukseen ennen kuin kukaan muu ehtii huudahtaa edes jes. Ja kun on kurjaa, kulmat mutristuvat, alahuuli vetäytyy tiukasti eteen ja pää painuu alas.

Parasta on lapsen ilo ja innostus. Se tarttuu. Kun hän on jostain täpinöissään, hän nytkyttää polviaan, viuhtoo käsillään ylös ja alas, ottaa muutaman iloaskeleen sivulta toiselle ja sen jälkeen säntäilee äidin ja isän välillä osoitellen suu innosta avoinna iloittelun aiheuttanutta. Nauraa kämmeniään polviin lyöden ja kiljahtelee innoissaan. Hän kertoo eleillään lähipiirilleen, miten pienetkin asiat voivat olla mahtavia. Kuten vaikka roskista tonkiva lokki.
Jossain vaiheessa nämä vahvat ja sydämestä sekä selkärangasta tulevat eleet, ilmeet ja reagoinnit latistuvat ja niistä hioutuvat särmät pois. Alamme käyttäytyä, kuten ympäristö olettaa. Emme juokse innoissamme joka paikkaan, kättelemme vaikka tekisi mieli halata, pidätämme pierua vaikka mahaan sattuu, nielaisemme haukotuksen kesken tylsän puheen ja sanomme ”ei se mitään” vaikka tekisi mieli itkeä.

Käytöstavat on oltava, mutta toivon voivani pitää lapseni mahdollisimman kauan tuossa lapsuuden häpeämättömyyden tilassa. Siinä kuplassa, jossa tunteensa voi näyttää, eikä niitä tarvitse jemmata sisuskaluja jäytämään. Ehkä siinä samalla lapseni suostuu mulle mentoriksi, jotta löytäisin taas tanssin syvimmän ilon. Minäkin haluan olla ihminen, joka aina kuullessaan hyvää (tai ylipäätään rytmillistä) musiikkia alkaa välittömästi tilanteesta riippumatta vatkata lannetta, notkua polvistaan ja aistia musiikin iloa niin voimakkaasti, että ihan tärisee.
Blogitouhut

Bloggaajat samassa veneessä – Suomen Blogimedia

Mistähän mä aloittaisin? Siitä talviperjantaista reilu puolitoista vuotta sitten, kun ison raskausmahani ja sheivaushöylän kanssa kiroiltuani perustin mutsiblogin ja päätin, että kun johonkin ryhdytään, se tehdään sitten täysillä? 

Vai ehkä kuitenkin siitä viime alkusyksyn päivästä, kun ensimmäisen kerran kuulin Katjan ja Nooran pyörittelevän ideaa blogimediasta, joka parantaisi ammattimaisten bloggaajien ansaintamahdollisuuksia niin että blogin ohjakset pysyisivät kuitenkin täysin kirjoittajan käsissä? Vai sittenkin viime keskiviikosta, kun minä Lähiömutsin ansiosta kelluin sisältöyhteistyön kautta järjestyneellä jahdilla Helsingin edustalla kymmenen huippukovan kanssabloggaajan kanssa ja tunsin heti olevani omieni joukossa?
Ei. Aloitetaan tästä päivästä. Sillä sitä on odotettu ja jännitetty! Tänään Suomeen on perustettu uusi blogimedia, Suomen Blogimedia, joka kokoaa yhteen – rinta rottingilla – maamme ammattitaitoisimmat ja arvostetuimmat kirjoittajat. Ja minä olen mukana tässä jengissä mun rakkaan pienen Lähömutsi-blogini kanssa. Ja olen ylpeä, iloinen ja edelleen vähän hämillänikin. Sillä olen meinaan timanttisessa jengissä! Tämä yhdentoista bloggaajan tiimi tavoittaa viikossa yli 100 tuhatta uniikkikävijää. Se on kuulkaa ihan hillitön määrä ihmisiä! Mutta ei ihme, ihan hillittömän laadukkaita ja rakkaudella kirjoitettuja mukana olevat blogit ovatkin. Jos ette ole vielä johonkin tutustuneet, mä suosittelen lämpimästi tekemään sen heti:
Mikä Suomen Blogimedia sitten on? Se ei ole portaali, sillä blogit eivät muuta mihinkään. Se on vähän kuin bloggaajan ulkoistama mainosmyyntitaho. Tähän asti blogissani näkyneet sisältöyhteistyöpostaukset ovat olleet pääasiassa itseni järjestämiä. Eli olen ollut kiinnostunut jostain tuotteesta ja itse ottanut tuotetta edustavaan firmaan yhteyttä ja ehdottanut sekä sopinut mahdollisen yhteistyön kuvioista. Selannut kirjakustantamojen uutuusluetteloita etsien blogiini sopivia kirjoja ja sopinut maahantuojien kanssa arvontojen järjestämisestä. Se vie yllättävän paljon aikaa siltä, mitä eniten tykkään tehdä, kirjoittamiselta.

Mä olen reilun puolentoista vuoden aikana laittanut tähän blogiin satoja ja satoja tunteja. Se on antanut minulle enemmän kuin olen osannut unelmoidakaan – kliseistä mutta niin totta. Olen blogannut tarpeesta kirjoittaa, mutta kieltämättä välillä myös siksi, että koen olevani velvoitettu kirjoittamaan, antamaan teille lukijoille sen, miksi jaksatte lukijatutkimukseni mukaan keskimäärin joka toinen päivä tulla visiitille tänne Lähiöön.
Siksi olen liian usein blogannut karsien niistä illan muutamasta miehen kanssa kahdestaan vietetystä tunnista, joita vuorotyöarjessa on liian vähän muutenkin. Kirjoittanut, vaikka olisi pitänyt nukkua yöunia. Onkin mahtavaa, että nyt voin jättää yhteistöiden järjestämisen pääsääntöisesti muiden tehtäväksi ja keskittyä bloggaajana vain bloggaamiseen. Ja kun nyt saan kuukaudessa affi-mainoksista tienaamieni muutamien satasien lisäksi myös kunnon korvaukset sisältöyhteistöistä, se antaa mulle luvan laittaa bloggaamiseen aikaa. Lisäksi Lähiömutsi on nyt viimeistään yksi työni, joten siihen laittamastani ajasta kuuluu saada asianmukainen rahallinen korvaus.

Suomen Blogimedian perustanut Babler ei maksa mulle kuukausikönttää, vaan saan palkkion sisältöyhteistyökohtaisesti, tulevaisuudessa liksaa tulee myös bannerimainoksista. Bloggaajat saavat valita sisältöyhteistyöt, joihin lähtevät mukaan. Diilejä järjestetään bloggaajien laatimien unelmayhteistyötaholistojen perusteella, joten olenkin melko täpinöissäni. Bloggaajien mielipiteitä ei kuitenkaan voi ostaa rahalla, vaan he kertovat rehellisen mielipiteensä tuotteesta, palvelusta tai muusta mahdollisesta yhteistyökuviosta ja tarpeen vaatiessa myös kritisoivat. Ihan kuten olen tehnyt tähänkin mennessä. Ja sisältöyhteistyöpostauksissa tietenkin kerrotaan selkeästi, että kyseessä on maksettu postaus. Tämä kaikki tekee hommasta lukijaa arvostavan ja Suomen Blogimedista uskottavan blogimedian, jossa minä tahdon olla mukana.
Yksi esimerkki Suomen Blogimedian järjestämistä sisältöyhteistöistä on XO-jahti, jolla kruisailimme viime keskiviikkona kanssabloggaajieni kanssa auringossa hehkuvan Helsingin edustalla. Saimme kokea tämän kerran elämässä -hurvittelun vesillä sitä vastaan, että me bloggaajat kerromme siitä nyt luontevasti osana blogiemme muuta sisältöä.

Ja se veneily! Tuntui käsittämättömältä, että tapasin monet tyypeistä vasta ensimmäistä kertaa. Bloggaaminen on asia, jota elää ja hengittää, joten ei kai ihme, että se yhdistää bloggaavia ihmisiä niin voimakkaasti. Tuntui konkreettisesti, että olen näiden bloggaajien kanssa samassa veneessä. Näiden ihmisten seurassa on hyvä olla, enkä pitkään aikaan muista nauraneeni löysä vatsanahka höllyen niin paljon.
Ja se botski! Jätetään nyt huomiotta se, miten paljon moinen rohjake kuluttaa polttoainetta, ja keskitytään vain siihen, että tällainen mutsi lähiöstä lipui ökypaatin kannella siemaillen kuohujuomaa. En ihan nähnyt sitä tulevaksi silloin reilu puolitoista vuotta sitten, kirjoittaessani ensimmäisessä postauksessani sheivauksen mahdottomuudesta ison raskausmahan kanssa.

Ihanaa olla mukana Suomen Blogimediassa! Mutta mitäs te sanotte tästä? Sillä nimittäin on väliä, tehän tämän olette mulle mahdollistaneet.

Postauksen kuvat Mikko Puttonen ja Dorit Salutskij
Kotikaupunkimatkailu

Yhden päivän saaristolainen

Mä olin pitkään varma, että olen saaristolainen. Sielultani siis, vaikka olinkin syntynyt jokirannan tytöksi. Haaveilin aaltojen sileäksi hiomista kallioista, suolaisesta tuulesta ihollani ja puisen veneen narinasta sen halkoessa merta matkallaan kohti kotisaarta.

Haaveillani saattoi olla paljonkin tekemistä Astrid Lindgrenin Saariston lasten kanssa. Vaikka toki ymmärsin, että päivät saaristolaisena eivät vain kuluisi aurinkoisilla kallioilla hypellen, metsämansikoita syöden ja kivoja seikkailuita odottaen, pieni kurkistus aitoon saaristolaiselämään oli tyrmistys. Vietin lopputyötäni tehdessä yhden vuoden aikana useita lyhyitä pätkiä ulkosaaristossa, ja totuus oli tietenkin elokuvia karumpaa. Tajusin yksinäisinä myöhäisillan hetkinä mökissäni, miten paljon tarvitsen ympärilleni kaupunkia ja sen elämää.
Vaikka minusta ei olekaan asuttamaan pientä tuulen armoilla olevaa torppaa jossain meren syleilyssä, pieni pala minusta on edelleen wnb-saaristolainen. Se haluaa kokea saaristosta vain sen parhaat palat ja matkustaa halutessaan nopeasti takaisin kaupunkikaksionsa turviin. Onneksi asummekin kaupungissa, jota ympäröi saaristo, joten saaristolaista voi halutessaan leikkiä vain yhden päivän ajan. Monelle saarelle päästäkseen ei tarvitse edes omistaa omaa paattia, vaan niihin liikennöi mantereelta yhteysalukset.

Juhannus-sunnuntain kunniaksi me nousimme porukalla Esa-aluksen kyytiin ja livuimme Pihlajasaareen. Se on saari Kaivopuiston edustalla, noin 3 kilometrin päässä keskusta. Pihlajasaari on kuulemma Helsingin suosituin ulkoilusaari, mutta me olimme ensimmäistä kertaa matkassa. Ja tovin juhannusjuhlijoiden jälkeensä jättämää törkyä katsellessa tuli mieleen, että myös viimeistä. Kanssaretkeilijäni tekivätkin päivän hyväntyön siivotessaan yhden kallioalueen roskat ja paskat säkkeihin. Siis säkkeihin, jotka ovat olleet kallioilla jo silloin, kun saasta on pitkin poikin levitetty. Välillä sitä vaan miettii, mitä vittua.
No, onneksi massu täynnä kaikki on paremmin. Saarelta löytyy ravintola ja keittokatoksia, mutta me levitimme kotona valmistetut eväät viltille. Piknikin jälkeen oli kiva talsia pitkin meren muovaamia kallioita ja katsella, miten kaupungin yllä vellonut usva ja viileä ilma vihdoin antoivat tilaa auringolle ja lämmölle.

Reppuun toiveikkaana pakatut bikinit pääsivätkin onneksi käyttöön. Ne pystyi vaihtaa ylleen näppärästi hiekkarannan uimakopeissa, joiden värikäs rivistö on Pihlajasaaren tunnusmerkki. Kun uimakopit 1930-luvulla rakennettiin, niissä on hienommat väen vaatteiden vaihtoa varten ollut palkattuna myös apulaistyttöjä. Onneksi nyt selvittiin ilman apukäsiäkin!
Kun yksi lappasi innoissaan hiekkaa ämpäriin, yksi kävi hulluna uimassa jäätävässä merivedessä, yksi pelasi yhden kanssa erän mölkkyä kahden katsellessa touhua vierestä vesimelonia syöden, minä istuin auringon hellittävänä termarikahvi kädessäni ja toivoin, että yhden päivän saaristolaisuuteni seesteinen ja kiireetön tunnelma ei loppuisi koskaan.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe