Arki

Töissä ihan iholla

Mä en koskaan voisi olla kotiäiti. En vaikka mulla olisi kaikki edellytykset olla ihan ehta 50-luvun kotiäiti. Lapseni lisäksi mä kun rakastan myös keittiössä hääräilyä, kotitöitä ja muita pikkurouvan askareita. Silti mä en ikinä voisi kuvitella itseäni kotiäitinä. Se ei sopisi yhteen sen kaiken muun kanssa, mitä mä olen. Mä en ikinä voisi tituleerata itseäni kotiäidiksi. 

Kun multa viime talvena kyseltiin työkuulumisia, mä kerroin aina olevani hoitovapaalla. Se ei jostain syystä kalskahda yhtä puisevalta mun korvaani kuin kotiäiti. Samaan hengenvetoon lisäsin aina tekeväni hoitovapaan ohessa töitä. Vaikkakin pystyin tekemään lapsen kanssa kotona ollessani töitä vain juuri sen verran, että kehtasin väittää töitä tekeväni.
Samalla tavalla mä en koskaan voisi määritellä itseäni uraäidiksi. En vaikka siihenkin muottiin mut voitaisiin haluttaessa survoa, etenkin jos muotin reunat olisivat taipuisat. Mulle kun itseni toteuttaminen muuallakin kuin hiekkakakkuleipomossa on tärkeää. Mä kadottaisin minuuteni ja elämäniloni, jos en voisi myös tehdä töitä. Ego ei kestäisi, jos joutuisin olemaan pääsääntöisesti muiden elätettävänä. Lisäksi alkuperäisten suunnitelmien mukaan lapsi olisi aloittanut päiväkodin aikaisemmin kuin nyt puolitoistavuotiaana. Uraohjusta musta ei kuitenkaan saisi, sillä olen työntekijänä sitä sukupolvea, jonka mielestä töitä tärkeämpää on vapaa-aika ja titteliä tärkeämpää on se, että töissä on kivaa.

Tänään takana on ensimmäinen kuukausi täysipäiväistä työtä sitten äidiksi tulon. Ja miten kivaa mulla on ollutkaan! Miten mielettömästi mä olenkaan nauttinut! Ja miten paljon ikävöinyt. Ja miten vähän nukkunut. Kaiken kaikkiaan aikataulukaruselli on kuitenkin pyörinyt nätisti, eikä kukaan ole ainakaan vielä pudonnut kyydistä.
Työpöytäni sijaitsee Moskito Televisionilla, jossa teen superihanan ja ammattitaitoisen tiimin kanssa Iholla-sarjan kolmatta tuotantokautta. Tällä kaudella elämäänsä valottavat naisten sijaan miehet, ja voi kuulkaa, kaudesta on tulossa niin huippu, että mä kihisen innosta!

Mä olen joka aamu edelleen ihan äimänä, että ihan oikeastiko saan lähteä töihin ihan oikeiden aikuisten ihmisten kanssa. Että ihan tosissaniko saan keskittyä tekemään työtäni kahdeksaksi tunniksi, eikä vain epämääräiseksi päiväuniajaksi. Tämä työ sopii myös täydellisesti tähän elämäntilanteeseen, sillä työajat ovat joustavat ja kun en tee kirjoittavan toimittajan työtä, mulla on ainakin tähän mennessä ollut intoa ja aivoja jäljellä iltaisin myös blogille.
Mutta olen mä myös ikävöinyt Minimetä. Välillä ikävä iskee, kun lounaalla viereisessä pöydässä on syömässä joku hänen ikäisensä lapsi. Välillä vain katsoessani kelloa, kun mieleeni tulee, mitä lapsi todennäköisesti juuri sillä hetkellä tekee. Välillä ikävä on raastanut niin, että tuntuu kuin rinnat heruisivat maitoa. Illat ovat ihan liian lyhyet yhdessäoloon, niin kuin ylipäätään yhtään mihinkään. Aamuisin hyvästit saavat vatsan muljahtamaan, mutta silti tuntuu ihanalta olla menossa töihin. Olemaan ihminen, olemaan olemassa. Vasta palattuani täysipäiväiseen työhön musta tuntuu, että olen taas minä, kokonainen ihminen. Nyt olen myös äitinä vielä täydempi, valmiimpi persoona.

Kun käy kotikuplan ulkopuolella, osaa myös arvostaa paremmin lapsen kanssa vietettyä aikaa. En mä edelleenkään jaksa keskittyä moneksi tunniksi rakentamaan palikoista tornia lapsen hajottaessa niitä sitä mukaa kuin rakennan, mutta nautin jokaisella solullani jokaisesta lapsen naurusta ja taputuksesta tornin kaaduttua.
Viikonloputkin tuntuvat taas viikonlopuilta. Silloin kokonainen päivä lapsen kanssa on lomaa, ei vain taas yksi päivä toisten samankaltaisten joukossa. Ehkä tämä kuherruskuukausitunnelma tästä hälvenee, mutta tällä hetkellä en toivoisi muuta kuin lisää tunteja vuorokauteen. Tuntuu, että lapsikin arvostaa mun kanssa olemista paremmin, kun hänen ei tarvitse katsella pärstävärkkiäni koko ajan. Ensimmäisten viikkojen erokiukuttelun laannuttua mulla on fiilis, että olen lapsen silmissä ihanampi, kivempi ja hauskempi äiti kuin koskaan. Ja vielä vahvemmin mulla on fiilis, että sitä mä ihan oikeasti nyt olenkin.

Mä en olekaan kotiäiti tai uraäiti. Olen äiti. Äiti, joka on onnellisempi äiti saadessaan tehdä myös töitä.
Hahahehe

Äidin pikkuapina

Kirjojen lukeminen on jäänyt sivuseikaksi kirjojen katselun ollessa Minimestä kivempaa. Sivuilla olevia kuvia tutkitaan ja tulkitaan yhdessä pienintä yksityiskohtaa myöten. Hauskinta on, kun lukukaveri sanoo sanoja ja lapsi löytää ne joskus pitkänkin tuumailun ja etsimisen jälkeen kuvasta. Välillä uusien kirjojen kanssa hämmästyn, miten monia asioita Minime jo tunnistaakaan.

Löysin tovi sitten kirjakorin perälle unohtuneen eläinkirjan, jonka saimme Thaimassa jonkun pesuainepullon kylkiäisenä. Tutkimme kirjaa yhdessä, ja monet eksoottiset eläimet olivat Minimelle jo muista kirjoista tuttuja. Sitten tuli sivu, jossa on kuva apinasta. Kun kysyin, missä kirjan kuvassa on apina, Minime osoitti itseään. Kysyin uudestaan, mutta hän oli edelleen vahvasti sitä mieltä, että tässähän minä. Sama toistui kun seuraavalla kerralla tutkimme samaista kirjaa. Sitten käsitän.

Oli aika, ei niin kovin kauan sitten, kun Minime roikkui minussa kiinni kynsin ja hampain. Koko ajan. Ihan koko ajan. Sylissä, kädessä, jalassa, paidan helmassa, hiuksissa, koruissa – kunhan sai olla kiinni minussa. Jos mulla olisi jaloissa orangin karvoitus, hän olisi kulkenut mukana kätevästi jalkakarvoihini tarrautuneena. Niinpä kutsuinkin häntä tuolloin – turhautuneena mutta kaikella rakkaudella –pieneksi apinaksi.

Joten eihän tuo kirjan hörökorvainen ruskea otus tietenkään ole apina. Minimehän se apina on. Äidin rakas pikkuapina.
Arki

Lähiökeitaan kuulumiset

Pienen pienelle lähiöparvekkeelle sijoitettu siirtolapuutarhamökki-ryytimaa -yhdistelmämme on voinut vehreästi ja paahteisesti myös tänä vuonna. Kesä tuli tänä vuonna parvekkeelle hujauksessa. Viime vuonna tehdyn parveke-ehostuksen jäljiltä riitti, kun keväällä vaihdoimme talven ajan parveketta lämmittäneet lampaantaljat sekä vaaleasävyiset tyynyt räiskyvän värikkäisiin peitteisiin sekä tyynyihin ja pesimme talvenharmaat parvekelasit. 

Vihreys alkoi hiipiä betoniviidakkoon jo huhtikuussa, kun iloksemme huomasimme raparperin talvehtineen onnistuneesti isossa ruukussaan ja puskevan mullasta punaista nykeröä. Sittemmin raparperille kävi köpelösti, kun sen lehtien kauneuteen ihastuivat myös kirvat. Jouduimmekin leikata kaikki komeat lehdet pois, kun mikään luonnonmukainen torjunta-aine ei tepsinyt. Nyt näyttäisi onneksi siltä, että kirvat on häädetty ja ehdimme ehkä saada korjattua talteen satoa yhden pienen raparperipiirakan verran.
Muu vehreys hankittiin tänä vuonna taimina. Viime vuonna kasvien siemenestä asti kasvattaminen vielä onnistui, kun ikkunalaudoille ripoteltuja kasvatusastioita ei ollut tiputtelemassa ja tutkimassa kuin kaksi innokasta kissaa. Mutta nyt kun perheen vauvasta on kasvanut joka paikkaan yltävä ja mullan syömistä rakastava napero, olisivat kylvöpuuhat menneet liian jännäksi.

Viime vuoden tapaan parvekkeellamme ovat menestyneet mansikat, chilit, paprikat, pinaatti ja erilaiset yrtit, joiden taimet ostettiin Hakaniemen torilta ja Annalan Puutarhan taimimyynnistä. Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa vesimelonia ja ananaskirsikkaa. Vesimeloni kuulemma viihtyy myös parvekkeella, mutta ehkä Herttoniemi ei ollut meille päätyneiden taimien mielestä tarpeeksi kiva kasvualue. Yksi niistä heitti henkensä heti, toisesta on kasvanut muutama onneton hailakan vihreä oksa. Vielä mystisemmin kävi Kalasataman tiluksille viemällemme vesimelonille – siitä nimittäin puskee rehvakkaasti munakoisoa.
No, onneksi toinen uusi kokeilu on ihan villiintynyt. Pienestä ananaskirsikkataimesta on kasvanut hillitön puska, jonka ruukku on käynyt aikoja sitten liian pieneksi. Ja silti se polo tuottaa niin paljon hedelmää, että niitä riittää kerättäväksi pieni kulhollinen harva se päivä. Ja alkuperäinen suunnitelmani oli, että josko nyt muutaman hedelmän saisin koristamaan kotibaarimestarin tekemiä drinkkejä.

Kovimmat odotukset ja täten myös pettymykset on aiheuttanut pensasmustikka. Oi mutsi mutsin Elsa kertoi keväällä parvekeasioita hekumoidessamme, että hänen parvekesuunnittelijansa mukaan pensasmustikka viihtyy hyvin parvekkeella. Tämän kuultuani minähän tahdoin meillekin heti oman mättään. Lapsi rakastaa pensasmustikoita, eikä muakaan olisi yhtään haitannut pötkötellä omalla keitaallamme ja toisella kädellä napsia tuoreita mustikoita suuhuni. Aluksi mustikantaimi kasvoikin kohisten ja ilahdutti meitä kauniilla valkoisilla kukillaan. Koska lasitetulle parvekkeellemme ei pääse kuin muutamia eksyneitä hyönteisiä, autoimme mustikkaa pölytyspuuhissa. Mutta ainuttakaan marjaa emme ole saaneet.
Tajusimme vasta jälkikäteen urpoutemme. Mustikka kun tarvitsee vähintään toisen mustikan viereensä. Mielellään vielä eri lajiketta. Nyt kun sillä ei ollut tarvittavaa kaveria mustikkasutinointiin, emme myöskään saaneet yhtään marjaa. Onneksi mustikka talvehtii, joten ensi vuonna aiomme paikata erheemme ja tuomme mustikallemme hyvitykseksi ainakin kaksi terhakkalehtistä kumppaniehdokasta.

Pientä puutarhurin pettymistä on ollut ilmassa myös tomaattien suhteen. Viime vuonna siemenestä kasvattamamme taimet tuottivat kivasti jopa muutamia kiloja tomaatteja, mutta tänä vuonna Hong Kongin puutatarhamyymälästä kotiutetut taimet ovat saaneet aikaiseksi vain muutaman raakileen. Tekisi mieleni väittää, että se johtuu siitä, että ostettiin ne Honkkarista, mutta eihän onneton sato voi olla vain halppistavaratalosta kiinni. Myöskään pensaspapu ei ole innostunut parvekkeestamme. Ainuttakaan papua ei ole näkynyt, vaikka sen kanssa samaan aikaan hankittu taimi puskee Kalasataman tiluksilla papua toisen perään. Säälittävin on ehkä kolmen ruukun valkosipuliviljelmäni, jossa kasvaa yksi heinä.
Parvekkeen sadossa ei siis tänä vuonna päästä ihan viime vuoden kilomääriin, mutta onneksi ilomäärät ovat sitäkin suuremmat. Puolitoistavuotiaan kanssa parvekkeella voi rällästää ja riemuita paremmin, ja tyyppi osaa itse paeta paahdetta tarvittaessa sisälle, toisin kuin vauva. Ja kun kesä on ollut aurinkoisin naismuistiin, keitaalla on tarjennut pötkötellä pitkälle iltaan vielä senkin jälkeen, kun lapsi on mennyt nukkumaan ja aurinko on jo laskenut metsän taakse.
Asusteet

Työmatkapuhteet virkkuukoukulla

Mun työmatkoihin kuluu suuntaansa noin 40 minuuttia. Suuren osan siitä ajasta istun tai seison metrossa, bussissa tai ratikassa sekä odotan metroa, bussia tai ratikkaa. Lähes puolitoista tuntia päivässä, kuusi tuntia viikossa. Se kuulostaa masentavalta määrältä puuduttavaa matkaamista töihin ja takaisin, mutta koska sille ei mahda mitään, olen kääntänyt nuo tunnit voitoksi. Ne tunnit ovat nimittäin mun omaa aikaa.

Kuljettaja ajaa, ja mä voin keskittyä tekemään mieleisiä asioita, joille ei muuten tunnu olevan arjessa aikaa. Kuten neulomaan ja virkkaamaan. Lankakerä ja kutimet tai virkkuukoukku kulkevat laukussa kätevästi mukana, ja aloitan terapeuttisen langan kieputtamisen heti kun köpöttelen aamutokkurassa asemalaiturille metroa odottamaan. Jatkan sitä metrossa, eivätkä sormeni pysähdy Kampin metroaseman liukoportaissakaan. Ulkona on onneksi vielä pitkään niin lämmin, että seuraavaa kulkupeliäkin odottaessa teossa oleva työmatkapuhde valmistuu rivi riviltä. Lanka kiepsuu puikoilla vielä bussissa tai ratikassa, kunnes Punavuoren perukoilla hyppään pois kyydistä.
Näyttäisikin siltä, että ainakin toppavaatekeleihin asti mun puikoilta ja koukuilta valmistuu tasaiseen tahtiin valmiita työmatkapuhteita. Uudet ideat lankapuuhiin ovatkin enemmän kuin tervetulleita. Ja niitä tuoreita idiksiä todellakin tarjoaa pressikappaleena tilaamani Virkkuri-kirja*. Vaikka isoäidinneliöt ovat kauniita ja mummous toinen persoonani, on ihanaa saada käsiinsä virkkauskirja, joka ei haise piiruakaan mummolle ja jossa ei vilahda mitään isoäidinneliöön viittavaakaan. Tässä kirjassa upea Molla Mills virkkaa mustine pitkine kynsineen virkkuutöiden kuvioiksi raitaa, kolmioita sekä siksakkia ja käyttää herkullisia sekä raikkaita värejä.

Kirja ei varsinaisesti tarjoile virkattavaa lapsen käyttöön, mutta kun katselee kirjaa mutsin silmin, sehän on täynnä ideoita perheelliselle virkkaajalle. Isot kudekorit erilaisilla kuvioilla imaisevat sisuksiinsa lelut. Veikeät mutta selkeän graafiset tyynyt ja matot istuvat myös lastenhuoneeseen. Ja jos oikein virkkaus- ja mutsiusmanian syövereihin heittäytyisi, voisi vaikka virkata jonkun kirjan isoista kasseista hoitolaukuksi. Tai iltalaukuksi tarkoitetun ihanuuden pussukaksi, jossa kuljettaa reissuissa puhtaat vaipat.
Opuksessa kerrotaan kuvien kera virkkauksen perusteita langanvalinnasta virkkaustekniikoihin. Työohjeetkin näyttäisivät selkeiltä runsaine kuvineen, mutta testattu niitä ei vielä ole. Mua kun huvittaisi kirjan ohjeista ensimmäisenä kokeilla ison kudekorin tekemistä. Mä en kuitenkaan usko, että kanssamatkustajat olisivat kovin mielissään, jos ottaisin täpötäydessä kulkuvälineessä joka aamu ja iltapäivä esiin pikkupikku virkkuutyöni, joka on halkaisijaltaan puolimetriä ja syö yhteensä kaksi ja puoli kiloa matonkudetta.
Arki

Syliin! Mennään!

Joukossamme on salakoodikielen taitaja ja salakuuntelija. Minime ei alkuinnostuksen jälkeen ole kummemmin viljellyt ensisanojaan; kissaa, äitiä ja isiä. Mutta sitä enemmän hän kyllä puhuu. Välillä hän puhua pälpättää niin antaumuksella, että en ehdi itse sanoa väliin mitään.

Harmillisesti mä en vain ymmärrä hölkösen pöläystä, mitä lapseni selittää. Puheen rytmi ja painotukset ovat kuin suomen kielestä, mutta lauseet ovat jostain hömpötipömpötimaasta. Voimme silti keskustella monet tovit, ja on ihanaa kuunnella hänen innostunutta puhettaan. Väliäkö sillä, että minä puhun iltapuurosta ja hän yksisarvisista.
Vaikka minä en ymmärrä hänen puhettaan, hän kyllä ymmärtää mun. Ajoittain jopa niin pelottavan hyvin, että tuntuu kuin kotiimme olisi soluttautunut salakuuntelija. Välillä pitääkin muistutella itselleen, että esimerkiksi tyttöjen lounailla nuorinkin osallistuja on jo osittain kärryillä, mistä puhutaan. Ja vaikka ei olisikaan, en tahdo hänen sanavarastoonsa ihan ensimmäisenä esimerkiksi jotakin sukupuolielimen nimitystä. Sutinointihommien vatvomiset, kaksimieliset läpät ja elämän syvimpien draamojen kertaamiset yritetään pitää puheenaiheissa minimissä tai ainakin lapsen korville sopivana.

Minimellä on etulyöntiasema. Hän ymmärtää, mutta minä en välillä ymmärrä, että hän ymmärtää. Häntä voi jo pyytää tekemään asioita ja kertoa esimerkiksi, mitä päivällisen jälkeen tehdään. Hän kuitenkin saattaa toimia puheistani huolimatta ihan toisella tavalla, mutta minä en voi tietää, tekeekö hän sen tahallaan vai siksi, ettei vaan vielä ymmärrä. Tyhmät sanat, kuten hampaidenpesu ja vaipanvaihto, hän jättää niin halutessaan ymmärtämättä.
Sen sijaan hän poimii ihmisten puheista sanoja, jotka ovat mieluisia. Esimerkiksi ruoka, jäätelö ja ulos ovat sellaisia sanoja, jotka saavat lapsen toimimaan välittömästi. Pyrkimään syöttötuoliin, vaanimaan pakastimella tai hakemaan kengät. Etenkin jälkimmäisen kanssa pitää jo vähän varoa, ettei sitä sano kuin vasta sitten, kun pihalle ollaan todella menossa. Muuten tyyppi hakee yöpaitaisillaan kuraiset kenkänsä sänkyymme, eikä voi uskoa, että ennen ulos lähtemistä pitäisi tehdä aamutoimet, syödä ja ylipäätään herätä.

Kaksi sanaa ovat Minimestä kuitenkin ylitse kaiken. Ne ovat niin ihania ja tärkeitä, että niitä hän myös aina toistelee hymyillen ja hartaudella ne kuullessaan. Syliin. Mennään. Nuo kaksi sanaa kertovat myös hyvin lapsen luonteesta. Hän on aina viihtynyt parhaiten, jos saa olla joko sylissä tai menossa. Mieluiten molemmissa yhtä aikaa.
Kaupungilla

Raitapaitalikat seiloreita bongailemassa


”Miksi me nähdään niin paljon ihmeellisyyksiä?” ”Koska me ollaan HELSINGISSÄ!” 

Siskoni Nonnis twiittasi tämän tuntemattomien lapsien sporassa käymän keskustelun eilen, kun olimme matkalla kolmistaan likkojen kesken The Tall Ships Races -tapahtumaan. Lasten suusta se totuus on ennenkin tullut, ja meillekin Helsinki tarjosi ihmeellisyyksiään koko leppoisan lauantain edestä.

Vaikka unelmani saaristolaisuudesta ovat karikkoiset ja kovan luokan purjehdusmerikarhuna olen päässyt kerran elämässäni purjehdusveneen kyytiin, en halunnut missata pitkien alusten rallin etappia Helsingissä. Jos kerran omalla kylällä on tarjolla ilmaiseksi festaritunnelmaa, lapsille järjestettyä ohjelmaa ja keikkoja sekä siinä samalla mahdollisuus ihmetellä jättimäisiä purjeveneitä sekä bongata univormuasuisia seiloreita maailman eri kolkista, ei lauantaita paljon hauskemmin voisi viettää. Puettiinkin koko kolmikko yllemme raitapaidat, jotta edes vähän paremmin maakrapuina sulautuisimme auringon paahtamien ihojen ja merituulen suolaamien hiusten keskelle, ja lähdimme satamaan valkoiset hyvästien vilkutus -nenäliinat taskuihin viikattuina.
Ja kyllä maar seurueen pienimmälläkin loksahti leuka napaan, kun näimme alukset. Että ihan oikeastiko tuollaisia on olemassa oikeassakin elämässä, eikä vain elokuvissa! Komeita mastoja, värikkäitä lippuja ja tiikkipuisia kansia katsellessa mielikuvitus lähti lentoon, ja Minime vaikutti siltä, että olisi hetimiten lähtenyt kenen tahansa merikarhun matkaan. Onneksi hän nukkuikin silloin, kun alukset lähtivät lipumaan kohti seuraavaa kohdetta, Riikaa, muuten hän olisi varmaan livahtanut jonkun laivan ruumaan salamatkustajaksi. Minä ja Nonnis käyttäydyimme kuin ehdat satamalaiturille vilkuttamaan jäävät naiset – minä liikutuin melkein kyyneliin ja Nonnis sai ihonsa kananlihalle.

Lapsiperheille suunnattu ohjelma oli keskitetty Koffin puistoon, jossa kävimme pällistelemässä nukketeatteria, vatkaamassa lannetta sirkusteemalla esiintyneiden sambaajien mukana ja tanssimassa selkämme hikeen Pikku Papu -orkesterin keikalla. Bändi oli meille tuntematon, mutta sai tanssijalan vipattamaan lapsenmielisillä, simppeleillä ja tarttuvilla lauluillaan. Akustisten soittimien lisäksi he tarjosivat kappaleillaan myös hienoja elämänviisauksia, kuten ”vatsa täynnä pullaa, elämä rullaa”. Näinhän se on!
Hieman toisenlaisia elämänviisauksia tarjoili biiseillään päälavalla soittanut Paleface, jolle Minime innoistui antamaan raivokkaita aplodeja. Seurueemme pienimmän festaroijan mielestä siisteintä festivaaleissa taisi kuitenkin olla päätön pyöriminen, kikattaminen ja juoksentelu puistopiknikillä. Mutta jos pitää nimetä vain ja ainostaan yksi asia, joka oli Minimen mielestä festivaaleilla se kaikkein jännittävin ja ihanin, valinta on helppo. Se oli iso sininen ilmapallo, joka leijui korkealla ilmassa osoittaen festarikävijöille vessojen sijainnin. Oih!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe