Ruokatouhut

Blogiruokapäivä: avokadopastaa ja banaanilettuja

Sattuipa taannoin sunnuntaipäivällistä kokkaillessamme hassu havainto. Tajusin sekä valmisteilla olevan pääruuan että jälkkärin reseptin päätyneen keittiömme vakiosuosikkeihin blogimaailmasta. Avokadopasta Suomen Blogimedia -kollegan Hannan Safkaa-blogista ja banaaniletut sosiaalisen median virrasta sieltä täältä mieleen painuneena.

On kutkuttavaa, miten paljon blogeilla on vaikutusta ihmisten ajatuksiin ja käyttäytymiseen, esimerkiksi keittiössä. Avokadopastamania vuosi sitten sai ihmiset ostamaan kaupat tyhjäksi avokadoista sekä lehtipersiljasta (korianteri tosin toimiikin ohjeessa vielä paremmin), ja suositun pastaohjeen ansiosta pecorino-juusto kuuluu nykyään myös meidän lähi-Alepamme pieneen valikoimaan.
Se sai myös mut tutustumaan pastoihin, joita olen pitänyt aina vähän tylsinä. Ja rakastumaan heti ekasta suullisesta tulisesti – sananmukaisesti, etenkin jos avokadon ja valkosipulin lisäksi alkuperäiseen ohjeeseen lisää myös vähän enemmän chiliä. Avokadopastasta ovat pastamuistojeni ylikypsät ja niljakkaat makaronit sekä purkkitomaattimurska kaukana. Perheen pieninkin sunnuntaipäivälliselle osallistunut herkuttelija tahtoo santsata lisää blogipastaa.

Banaaniletut eivät ole päätyneet tirisemään voissa pannullamme niiden hehkutetun terveyslettuimagon vuoksi, vaan enemmänkin käytännön syistä. Lapsen myötä banaaninkulutuksemme on apinatarhan luokkaa, mutta silti välillä yksi jos toinenkin keltainen hedelmä ehtii muuttua lähes mustaksi ennen kuin päästään herkuttelemaan. Ennen niistä surautettiin yleensä smoothieita, mutta nyt ne päätyvät silloin tällöin myös jälkkärilautaselle.
Itse olen valmistanut banaanilättytaikinan mustuneiden banaanien määrän mukaan, eli lisään mukaan yhtä monta kananmunaa kuin banaaniakin. Mausteeksi heittelen mukaan mitä milloin, tällä kertaa vaniljasokeria, neilikkaa ja kanelia. Muutahan taikinaan ei tarvita. Terveyslättyjen päälle tursotetaan tietenkin kaikkea kermajäätelöstä äklömakeaan sitruunakastikkeeseen.

Siinä sitä sitten oltiin sellaisessa elämäni bloggarina -tilanteessa. Bloggari valmisti blogiruokaa ja otti blogeista tutuista ruuista kuvan tehdäkseen niistä postauksen blogiinsa. Kas näin.
Kasvatus

Äidin valta ja voima

Postaus on toteutettu yhteistyössä Elisa Kirja -palvelun ja Suomen Blogimedian kanssa, eli bloggaaja saa postauksesta pätäkkää. Tässä tapauksessa myös lukulaite, eli Samsung Galaxy Tab Note 10,1, on saatu Elisalta.

Raskaana ollessani ahmin kahta asiaa, joihin mulla ei aikaisemmin ollut himoja: äklömakeita leivonnaisia ja kasvatusoppaita. Salamatkustajan pesäksi muuttunut keho vaati leivonnaisia ja yllättävästä raskaudesta pyörälle mennyt pää kasvatusoppaita. 

Leivoshimon tarkoitusperä jäi mysteeriksi ja pysyväksi olotilaksi kroppaani myös raskauden jälkeen. Kasvatusoppaita luin kyetäkseni sisäistämään uuden elämäntilanteen osaksi itseäni ja yrittäessäni ottaa tuntemattoman ja pelottavan tilanteen haltuun. Mutta niiden himo ei todellakaan jäänyt pysyväksi olotilaksi. En ensimmäisten vauvakuukausien jälkeen halunnut lukea mitään kasvatukseen liittyvää – tosin eipä Herttoniemen kirjaston hyllyissä olisi enää ollutkaan kovin montaa asiaa koskevaa opusta, jota en olisi jo lukenut.

Kasvatusopasmässäilyn jälkeinen ähky kesti yli vuoden. Tässä kuussa alkoi taas himottaa, ja luin työmatkojen aikana Äidin valta ja voima -kirjan, joka löytyi Elisa Kirjan Perhe ja kasvatus-kategorian alta. Mutta tämäpä kirja ei kerrokaan varsinaisesti kasvatuksesta vaan keskittyy äitiyteen. Ja se jos mikä on mielenkiintoinen aihe.
Kirjan kirjoittaja on psykoanalyytikko Elina Reenkola, joten kirjassa ei tyydytä käsittelemään vain äitiyden näkyviä muotoja, vaan mennään syvemmälle mutsien mieleen. Reenkola kaivaa esiin asioita, joita äidit eivät ehkä itsekään tiedosta, mutta jotka vaikuttavat heidän äitiyteensä ja sitä kautta heidän lapsiinsa. Reenkolan mukaan yleensä nämä tiedostamattomatkin asiat juontavat lapsuuteen ja etenkin äitiin, joka on ensimmäinen vallankäyttäjä ihmisen elämässä.

Kirja laittoi mut miettimään oman äitiyteni lisäksi myös asioita, joita en ole tiedostanut edes olevaksi, kuten kohtukateus. Mulle ei ole aikaisemmin edes tullut mieleen, että sitäkin voisi kadehtia. Että lapsi kadehtii sitä äidiltään ja vanhat naiset hedelmällisessä iässä olevilta naisilta. Ja että erityisen kateellista porukkaa löytyy miehistä, jotka eivät voi hyväksyä sitä, että vain äideillä on kyky luoda sisässään uusia ihmisiä.

Mä imin myös mielenkiinnolla tarinoita ja uskomuksia, joita on aikojen saatossa liitetty äitiyteen. Miten naisen sukupuolielimillä on koettu olevan yliluonnollisia ominaisuuksia ja miten naisen kykyä synnyttää, luoda uutta elämää, pelättiin ja pelätään yhä tiedostamattakin. Reenkola kuljettaa faktan mukana mielenkiintoisia äitiyttä koskevia ajatuksia muun muassa Raamatusta, Kalevalasta ja kreikkalaisista antiikin myyteistä, joita hän on sitten tulkinnut psykoanalyytikkona.
Äidin valta ja voima -kirja sai mut ymmärtämään vielä paremmin, miten valtavasti ulottuvuuksia äitiydessä on. Miten äidin ja tyttären suhde saa tyttären vanhempana haluamaan tai ei haluamaan itsekin lapsia. Miten monenlaista narsismia nainen voi toteuttaa äitiydessään ja miten monen sukupolven päähän vaikutukset näkyvät. Miten joillekin äidiksi tulo uhkaa minuutta ja toivottukin lapsi saattaa ajaa äidin psykoosiin. Miten liian omistautuva äiti voi ryhtyä vankilaksi lapselleen, joka ei pääse äitinsä kahleista irti rakentaakseen omaa elämäänsä. Tai miten jotkut saavat viisi kertaa päivässä orgasmin imettäessään.

Päiväkotipaniikin keskellä kirja antoi lohtua, sillä se ruotii äitimyyttiä ja äitiyden ihanteita sekä historialliselta että psykoanalyyttiselta pohjalta kertoen, että äitimyytin ihanteet ovat suuntautumassa pikku hiljaa myös kodin ulkopuolelle. Ja minähän tietenkin nappasin vain ne itselleni mieleiset asiat talteen, kuten esimerkiksi sen, että äidin kokema menestys työelämässä tuo tyytyväisyyttä ja koituu siten myös lapsen hyväksi.

Kirja on julkaistu tänä vuonna, joten mä en olisi voinut lukea sitä raskaana ollessani. Se on harmi. Kasvavan vatsan ja oman elämänsä menettämisen pelon kanssa panikoivalle tulevalle mutsille olisi pieni kohtuylpeyden nostattaminen tehnyt terää. Sillä vaikka kuinka pölöltä se kuulostaakin, kirjan lukemisen jälkeen en olisi peitellyt ja niin kovin nolostellut vauvavatsaani, vaan kulkenut ylpeänä pää ja kohtu pystyssä tietoisena siitä, miten uskomaton valta ja voima mulle on annettu sisäänrakennettuna.

Muistathan alennuskoodit Elisa Kirja -paveluuun. Saat yhden maksuttoman LongPlay-artikkelin (numeroista 1–5) Elisa Kirjasta naputtelemalla ostotilanteessa hanne1-koodin. Käyttämällä maksutilanteessa koodia hanne2, saat 10 prosentin alennuksen kaikesta Elisa Kirja -palvelun normaalihintaisesta valikoimasta. Sekä LongPlay-koodi että alennuskoodi ovat voimassa syyskuun puoleen väliin.
Arki

Ensimmäiset viikot päiväkodissa

Takana on nyt kolme viikkoa päiväkotiarkea. Alku on ollut sujuvuudeltaan ja tunnelmiltaan vuoristorataa. Välillä on mennyt hyvin ja välillä surkeasti. Lapsella aloitus on sujunut kuitenkin ehkä jopa paremmin kuin oletin, vaikka itkulta, kiukulta ja pahalta mieleltä ei ole vältytty. 

Itselläni alku on taas mennyt huonommin kuin kuvittelin. Välillä kuljen työn, päiväkodin ja kodin väliä ilohyppyjä ottaen ja onnellisena siitä, miten hyvältä arki kiireestä huolimatta tuntuu. Välillä taas ahdistus, ikävä ja stressi uudenlaisesta arjesta saavat voimaan fyysisesti pahoin. Silloin tuntuu, että olen valmis myydään kotimme, jättämään työni ja muuttamaan maalle kylmään ja sähköttömään torppaan sekä elämään pelkillä oman maan perunoilla, jotta saisimme vain koko perhe olla koko ajan yhdessä.

Ensimmäinen päiväkotiviikko oli pehmeää laskua, ja mies vietti lapsen kanssa päiväkodissa aamupäivät, kello kahdeksasta päiväuniin saakka. Ensimmäisen kerran Minime jäi päiväkotiin ilman vanhempia ekan viikon perjantaina. Samana päivänä koetettiin myös päiväunia, mikä oli yksi meitä vanhempia eniten jännittäneistä jutuista. Mutta hyvinhän se oli mennyt, ja lapsi oli nukahtanut delfiinien laulua kuunnellen. Unihommissa ei ole myöhemminkään ollut huolta, mitä nyt lapsi välillä pälpättää unilelulleen ennen nukahtamista turhan kovaan ääneen ja nukkuu lyhyemmät tirsat kuin kotona.

Mutta muutama muu asia onkin sitten aiheuttanut ihan jäätävää ahdistusta etenkin mulle. Ja miehellekin, mutta toisen on otettava se vahva rooli, kun toinen panikoi. Ensimmäisenä se ikuinen murheenkryyni ja puheenaihe päiväkotihommissa: ryhmäkoot. Minimen ryhmässä on 16 lasta, jotka eivät kaikki toki ole aina samaan aikaan paikalla, mutta kyllä siinä riittää kolmelle aikuiselle tekemistä. Vietin yhden aamupäivän päiväkodissa pehmeän laskun aikaan ja huh huh. Se oli mullekin niin rakasta, että meinasin samaisena iltana töissä nukahtaa työpisteelleni. Toki vietin koko aamupäivän tuntosarvet pystyssä yrittäen nähdä, ymmärtää, kysyä ja oppia mahdollisimman paljon, mikä kuluttaa voimia, mutta silti. Päiväkotityöläisen arki on raskasta, eikä musta ikinä kuuna päivänä olisi siihen työhön. Ei voi kun arvostaa toisten osaamista ja jaksamista.

Samalla arki päiväkodissa on tietenkin raskasta lapselle. Kokonaista syliä ei aina riitä kaikille halukkaille. Mutta kuten lastentarhanopettajamme sanoi, onneksi yleensä ainakin yksi käsi tai polvi on vapaana halukkaille. Ei mulla kotonakaan aina ole mahdollisuutta olla vain lapsen käytettävissä, mutta kun lapsi on tottunut saamaan kahden ihmisen lähes jakamattoman huomion, on hankalaa oppia antamaan myös muille lapsille osansa.

Eniten ahdistusta, hämmästystä ja suuttumusta päiväkotiarjen alussa on aiheuttanut kuitenkin hoitajien vaihtuvuus. Yksi hoitajista oli alkuun paljon poissa, ja tuuraaja vaihteli päivittäin. Se ei ole inhimillistä eloa kenellekään. Ei tuuraajalle, ei muulle henkilökunnalle eikä etenkään lapsille. Toinen hoitajista aloittaa nyt opiskelunsa, joten hänen tilallaan aloittaa uusi ihminen tulevien viikkojen aikana, toivottavasti jo huomenna. On tietenkin ihanaa, että hän pääsi opiskelemaan, mutta äärimmäisen kurjaa, että uudet lapset, Minimekin, ehtivät selkeästi kiintyä häneen kuukauden aikana. Ja nyt he joutuvat taas luomaan luottamussuhteen uuteen vieraaseen aikuiseen.
Älyttömintä koko hommassa on se, että uusi lastentarhanopettaja aloitti vasta viikkoa lasten jälkeen. Olisi pitänyt ehdottomasti järjestää niin, että uusi opettaja olisi valittu aikaisemmin, jolloin tämä olisi päässyt aloittamaan yhdessä lapsien kanssa. Nyt opettajan tilalla tuurasi ekan viikon, eli uusien lapsien pehmeän laskun ajan, kuka milloinkin. Kaikki tämä järjestely ja hoitajien vaihtelu aiheutti päiviä, joilloin me mietimme sydän syrjällään, että kukaan näistä nyt paikan päällä olevasta kolmesta hoitajasta ei tule olemaan täällä vakituisesti kuukauden päästä. Eipä paljoa niinä päivinä askel noussut ilohyppyihin.

Puhuin näistä asioista päiväkodissa sanoen, että jos olisin tiennyt alun sekavuudesta, olisimme hakeneet aloitusta syyskuusta lähtien ja vetäneet vielä yhden kuun ilman perheaikaa tai eloon vaadittavia yöunia. Yksi tuuraajista kuitenkin sanoi, että kirjoittamaton totuus olisi silloin ollut se, että emme olisi saaneet hakemaamme paikkaa. Ne kun täytetään elokuusta lähtien. Naapurin mutsi tiesi myöhemmin kertoa, että tämän voi kiertää hakemalla paikkaa elokuun lopusta lähtien. Jos siis sekavan aloituksen välttämiseen on olemassa vanhemmilta toisille kulkevia puolisalaisia kikkoja, meidän päiväkotiryhmämme kaaosmainen alku ei taida olla ainut laatuaan.

Kolmas ja onneksi ainakin näillä näkymin viimeinen huono sanottava päiväkodin aloituksesta on fiilis, että välillä vanhemmilta piilotellaan totuutta. Sanotaan, että päivä on mennyt tosi hyvin, vaikka lapsi olisi ollut itkuinen koko päivän. Otin asian puheeksi aloituskeskustelussa ja sanoin toivovani päiväkodilta rehellistä ja avointa viestintää. Tiedän, ettei kukaan voi muistaa joka päivä jokaisen kuudentoista lapsen kohdalla, miten monta porkkananpalaa se söi, nukahtiko se heti ja oliko pehmolelu kainalossa, heittikö se hiekkaa jonkun päälle, itkikö aamulla vanhempien perään minuutin vai kaksi ja puoli minuuttia, repesivätkö housut keinussa vai jossain muussa tilanteessa, leikkikö se porukassa vai vetäytyikö itsekseen ja mitä kaikkea pottaan on tullut ja montako kertaa. Mutta silloin pitää kertoa, että ei nyt ihan muista, eikä vain sanoa ”tosi hyvin”. Ja jos lapsi on itkenyt koko päivän ikäväänsä, sitä ei pidä piilotella, vaan kertoa vanhemmille. Onneksi Minimen kohdalla ainakin aamun eroitkut ovat laantuneet melko nopeasti, yleensä jo siinä vaiheessa, kun sidon kenkiäni eteisessä.

Ja onneksi näihin kaikkiin kolmeen ongelmakohtaan on jo nyt tullut parannusta. Uusi lastentarhanopettaja on aloittanut työssään ja vaikuttaa huipputyypiltä, joka osaa aistia sekä lapsien että vanhempien fiilikset. Sanoinkin hänelle, että hänestä ihan huokuu iloisuus, rauhallisuus, huolehtivaisuus ja rakkaus omaa alaa ja lapsia kohtaan. Ehkä siksi minäkin päädyin vollottamaan hänen vetämänsä aloituskeskustelun aikana, mutta en sentään syliin kiivennyt. Vaikka tosin mieli olisi tehnyt, sen verran verran jännää ollut tämä alku, ja hän sai parannettua uskoani homman toimimiseen.

Nyt kun vain saataisiin joku ihana hoitaja kolmanneksi jengiin opiskelemaan lähteneen hoitajan tilalle. Toinen hoitaja kun voitti luottamukseni jo silloin, kun kävimme tutustumassa päiväkotiin. Tuuraajakuvioihinkin on tulossa parannusta, sillä päiväkoti on palkkaamassa vakituuraajaa. En tiedä, miten se käytännössä tulee toimimaan, mutta luulisi, että mahdollisuus saada sama tuttu tuuraaja vakihoitajan sairastuessa olisi suurempi kuin nyt.
Onneksi päiväkodin aloituksesta on myös liuta hyvää sanottavaa, vaikka nämä asiat ovatkin jääneet muutaman ison miinuskohdan jalkoihin ensimmäisten viikkojen tunnevuoristoradan aikana. Vaikka välillä onkin tuntunut, että totuutta piilotellaan, päiväkodissa on muuten rento, avoin ja kuunteleva suhtautuminen vanhempiin. Päiväkotipäivät toivotaan ilmoitettavan edellisellä viikolla, mutta ei sekään tunnu olevan niin justiinsa. Uuden edessä uiveloina olevia vanhempia jeesitään rennolla meiningillä, mutta ei holhota tai syyllistetä – jos nyt vaikka ei ole tajunnut tuoda lapselleen ulkoilua varten erikseen housuja.

Lapsikin on ottanut huimia harppauksia eteenpäin. Päiväkodin ansiosta pottatouhut ovat taas mukana kuvioissa, eikä taannoin varoittamatta ilmaantuneesta pottakauhusta ole enää tietoakaan. Jo ensimmäisen viikon jälkeen lapsi tahtoi ehdottomasti syödä ruokansa ruokailuvälineillä, eikä enää vain käytä lusikkaa tai haarukkaa sormiruokailun tahtipuikkona. Päiväkodissa ruoka ei toki ole ihan yhtä monipuolista kuin kotona olisi, mutta käytettävissä olevilla rahoilla keittiöhenkilökunta tekee ihmeitä. Kasvisruokalistakin on yllättänyt positiivisesti ja erilaiset kasvisproteiinit näkyvät hienosti ruokalistoilla. Luomuakin käytetään enemmän kuin uskalsin toivoa. Päiväkotipäivinä on myös helpottavaa tietää, että lapsi on syönyt yhden kunnon aterian, joten jos ei ole jaksamista kokkailuun, voi vääntää nopeasti ja hyvillä mielin päivälliseksi ihan vaikka vain uunivoileipiä.

Ryhmässä oleminenkin on kehittynyt yllättävän nopeasti. Enää lapsi ei vain seuraile muiden touhuja sivummalla, vaan menee leikkimään muiden mukana. Ja muut ryhmän lapset ovat ihania. Tulin hurjan hyvälle mielelle, kun yksi vanhempi poika tuli kysymään minulta, tykkääkö Minime junista. Kun kerroin, että tykkää kovasti ja metroista myös, poika lupasi näyttää Minimelle päiväkodin juna- ja ratikkalelut. Pari selkeää ystävyyssuhteen alkuakin on syntynyt. Vaikka puolitoistavuotias leikkiikin omia leikkejään yhdessä muiden kanssa, hän tuntuu aina hakeutuvan huristamaan autolla ja selailemaan kirjoja kahden suurin piirtein samanikäisen tytön seuraan.

Päiväkodin leikit heijastuvat myös kotiin. Sen lisäksi, että lapsi on esimerkiksi hokannut taaperokärryn mahtavuuden vasta nyt, hän myös malttaa sillon tällöin leikkiä ihan itsekseen. Tähän mennessä kun marina on alkanut välittömästi, jos vanhempi yrittää tehdä lapsen mielestä jotain niin järjetöntä kuin vaikka laittaa ruokaa tai käydä vessassa. Enää lapsi ei vaadi, että pitäisi olla koko ajan vieressä leipomassa hiekkakakkua tai rakentamassa dubloja, vaan hän osaa ja malttaa keskittyä niihin myös itsekseen.

Yksi asia on myös kääntynyt päälaelleen töiden ja päiväkodin alettua: kotona oleilu ei enää aiheuta marinaa kummassakaan, minussa tai lapsessa. Aikaisemmin tahdoimme säntäillä ympäri kaupunkia aamusta iltaan. Muuten molemmille iski kitinäkohtaus ja seinähulluus viimeistään puoleenpäivään mennessä. Nyt saatamme kyhnöttää päiväkotipäivien jälkeen illan sylitysten kotona, eikä sen kummempaa ohjelmaa vaadita. Tai sitten viikkaan pyykkiä, pyyhin pölyjä ja imuroin pienen apulaisen pyöriessä assarina mukana. Yhtäkkiä niistä vauvavuonna ahdistusta aiheuttaneista kotitöistä on tullut arjen luksusta.
Kiinteiden aloitus

Sormiruokailevan lapsen minitarjottimet

Perheen minein on sen verran nopea liikkeissään, että sormiruokaillessa hänen eteensä katettiin ruuat posliinilla vain harvoin. Kun lapsi ruokaili pääasiassa käsin ja antoi toiminnalle tahtia heiluttamalla aterimia ilmassa, eteen katettavan lautasen mallillakin oli väliä. Ruuat täytyi pystyä levittämään nätisti esille, joten lautasen piti olla tarpeeksi iso. Mutta samalla sen piti mahtua syöttötuolin tarjottimelle.

Koin äitiyden suuria ahaa-elämyksiä, kun tajusin kirpputorilta muinoin eurolla ostamani Backmanin vaneritarjottimen olevan juuri passeli sormiruokailevan lapsen lautaseksi. Se on mitoiltaan luotu Minimen syöttötuolin tarjottimen kanssa yhteensopivaksi, ruuat saa katettua siihen nätisti tarjolle ja lisäksi prikan voi pestä astianpesukoneessa.

Yritin pitkään etsiä tarjottimelle kaveriksi toista samantyyppistä prikkaa, mutta kaikki vastaan tulleet olivat joko muovia tai peltiä. Muovia en mielelläni ruokailuvälineissä käytä, jos vain on joku muu toimiva ja kaunis ratkaisu olemassa. Pelti taas toimii kylmien ruokien kanssa, mutta helposti kuumenevana lämpimien aterioiden tarjoiluun se ei ole paras.
Mutta miten multa olikaan mennyt ohi Marimekon tarjotinvalikoima! Sillä siellähän juurikin tuollaista pienenpää, 27 x 20 senttistä, koivuviilutarjotinta on useammassakin kuosissa. Myös Marimekon tarjottimet kestävät pesun koneessa ja soveltuvat elintarvikkeille. Mua jäi epäilyttämään, miten jälkimmäinen on mahdollista, kun prikassa on kuvio, jonka päälle kuuma ruoka lapioidaan.

Koska toisen tarjottimen valmistajaa ei enää ole olemassa, kysäisin asiaa Marimekolta. Sieltä kerrottiin, että kuvio tarjottimen pintaan saadaan joko kankaalla tai paperilla, joiden päälle tarvitaan vielä melamiinipinnoite. Onkin hämäävää, että materiaaleiksi Marimekko ilmoittaa vain koivun ja tarjottimesta riippuen joko puuvillan tai paperin, kun tarjottimella on kuitenkin muovipinnoite. Olkoonkin että tarjottimet ovat läpäisseet EU-direktiivejä noudattavat testit, joiden jälkeen tuotteita voidaan myydä elintarvikekelpoisina ja myös käytettäväksi lämpimien ruokien kanssa.

Täysin muovitta ei siis selvitty sormiruokailualushommissa, kun päädyin taannoin ostamaan kaikista Marimekon kivoista tarjottimista Kaunis kauris -printillä sulostetun prikan. Hintaa sillä oli 23 euroa enemmän kuin kirpputorilta ostetulla sisarellaan, mutta se on kyllä ollut hintansa väärtti. Se on löytänyt paikkansa keittiön päivittäin käytössä olevien välineiden joukosta myös nyt, kun vaneri on hiljalleen vaihtumassa posliiniin. 
Arki

Kotimatkaparkour

Kun on itse kasvanut maalla ja nyt kasvattaa paljasjalkaista stadilaista, tulee silloin tällöin kelailtua maaseutu- ja kaupunkilapsuuden eroja. Ja etenkin väitettä siitä, että maalla sitä kuulkaa vain kasvaa punaposkisia, terveitä ja kunnollisia kansalaisia. Että onnellisen lapsuuden takaa vain takapihalla kasvava viljapelto, kurainen koulutie ja ainakin kilometrin hajurako naapuriin. 

Niin kuin asioissa monesti, tässäkin molemmilla on puolensa, kaupungilla ja maaseudulla, mutta itse liputan tällaisessa Helsingin kaltaisessa pikkukaupungissa asumisen puolesta. Täältä löytyvät ne maaseudun ihanat asiat, joista pidän: vesistö, metsä ja hiihtoladut kävelymatkan päässä. Mutta myös ne asiat, joita itse maalaisena kipeästi kaipasin viimeistään kouluikään mennessä: lyhyet välimatkat, kattava harrastustarjonta, paljon samanikäisiä kavereita, rutkasti tapahtumia ja etenkin mahdollisuus kulkea menoihin ilman riippuvuutta vanhempien autosta.
Välillä harmittelen kuitenkin, että lapsi ei tule saamaan joitain samanlaisia rakkaita lapsuusmuistoja kuin minä. Hän ei todennäköisesti tule leikkimään elokuun tummuvassa illassa juuri puidulla pellolla mörkövakoojaa muiden kylän lasten kanssa. Helsingissä hän ei tule juoksemaan nakuna kukkivalla mansikkapellolla sadetuslaitteiden vesisuihkuja väistellen. Hän tule menemään heinälatoon kielloista huolimatta ja leiki siellä pusuhippaa.

Mutta hänkin voi polkea halutessaan saunatakki päällä ja uimarengas kaulan ympärillä uimaan. Hän voi käydä kalassa ja kastella kumisaappaansa lähipurolla leikkiessään. Hänkin voi yöpyä teltassa vaikka Pihlajasaaressa ja kiipeillä housunsa rikki luonnonsuojelualueella seikkaillen. Ja lisäksi hän tulee kokemaan lapsuudessaan ikimuistoisia asioita, joita vain kaupunki voi tarjota ja joita tällainen maaseudun kasvatti ei osaa edes kuvitella.
Onneksi puolitoistavuotiaalla ensimmäisen polven herttoniemeläisellä ei ole ennakkokuvitelmia tietynlaisesta lapsuudesta. Hänelle se on leikkiä, oli sitten ympärillä viljapeltoa tai betonia. Lapsen silmin esimerkiksi 200 metrin matka keskellä Helsingin keskustaa, Narinkkatorilta Kampin metrolle, on seikkailurata. Aikuinen saattaisi nähdä ympärillään vain asfalttia ja betonia, mutta kaupunkilaislapsi näkee siinä mahdollisuuden leikkiin, kotimatkaparkouriin.
Lastentarvikkeet

Lasten pussilakanat

Äiti on aina oikeassa. Ja kun äiti sanoi mulle, että tietenkin vauvalakanoista siirrytään ensin lasten pussilakanoihin ja siitä vasta niihin aikuistenkokoisiin petivaatteisiin, näin sen on oltava. Mä kun olisin muuten hypännyt välivaiheen yli suoraan normikokoisiin lakanoihin.

Ullakolla on odottanut jo monta kuukautta lastensänky, mutta Minime koisii edelleen pinnasängyssä. Mä kun olen onnistunut tekemään näistä lakanahommista länsimaisen ihmisen jättiongelman. Vaikka lakanakoko on nyt päätetty, en osaa valita, mitkä pussilakanat lapselle hankkisin. Aluksi ajattelin ompelevani lakanat itse jostain kauniista kankaasta, mutta aikaa säästääkseni päätin ostaa ne valmiina. Hah, mä olisin ommellut petivaatteet päiväkotipataljoonalle niinä iltoina, kun olen tämän valtavan lakanaongelman takia selannut nettiä.
Nyt olen kuitenkin saanut kerättyä kasaan varteenotettavimmat lakanaehdokkaat, joita uskoisin koko perheemme jaksavan katsella tulevien vuosien ajan. Toisin kuin vauvalakanoiden kanssa tuskaillessani, silmäni ovat nyt jo näemmä niin mammautuneet, että näen monet lapsekkaatkin kuosit tyylikkäinä ja kauniina. Vaikkakin edelleen ottaisin lapselle raitaa myös junior-kokoisena, mikäli sellaisia olisi saatavilla. Ja ainuttakaan Bratzia, Carssia tai Birdiä ei makuuhuoneeseemme kuitenkaan kanneta, joku roti sentään.

Oma lempparini on Marimekon Karkumatka-pussilakanasetti*. Siinä on väriä ja veikeyttä, mutta myös tyyliä ja ajattomuutta. Voisin nähdä nämä lakanat osana lastenhuoneen sisustusta vielä vuosikymmenienkin päästä.
Ferm Livingin In the rain -setin olisin ollut valmis kotiuttamaan sen törkeästi hinnasta huolimatta. Ihminen viettää lakanoihin kääriytyneenä ison ja tärkeän osan elämästään ja näkee sekä tuntee ne viimeisenä ennen nukahtamista ja ensimmäisenä herätessään. Mä olen valmis panostamaan rahallisesti, että sänky on houkutteleva sekä fiilikseltään, tuntumaltaan että ulkonäöltään. In the rain -kuosi on ihanan pehmeä ja unimainen, ja kanttaus tuo settiin ryhtiä, helppohoitoisuutta sekä ulkonäköä. Ja vaikka luomupuuvilla ei ole ehto lakanoita hankittaessa, ei se ole yhtään pöllömpi asia etenkään lapsen ihoa vasten.

Mutta hemmetti näitä kymmeniä eri täkki- ja lakanakokoja. Tanskalainen mitoitus on toisenlainen kuin Suomessa, joten Finlaysonin täkit ovat Fermin kanssa eri kokoa. Pitäkööt tanskalaiset siis ihanat pussilakanansa. Niin materialisti en sentään ole, että ostaisin monta erikokoista täkkiä voidakseni hankkia pussilakanoita kaikissa maailman mitoituksissa. Tämän takia myös Lähiöjepen suosikki, Fermin Marionette-kuosinen pussilakana on pois pelistä.

Mustavalkoinen Finlaysonin Elefantti-pussilakanasetti on reipas, klassinen ja tyylikkäällä tavalla lapsekas. Voisin hyvin ostaa sitä myös omaan sänkyyni. Mä olen kuitenkin hankkinut Minimelle samalla kuosilla, tosin keltaisilla elefanteilla, päiväpeiton. Toki päiväpeiton alta voi paljastua sama kuosi kuin päiväpeitteessäkin, mutta luulisi vaihtelun kuitenkin virkistävän.

Annon Retki-pussilakanassa on sitä jotain, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Pohjaväri on tätä päivää, mutta en tiedä, jaksaisinko katsella sitä enää parin vuoden päästä. Kuviot ovat ihan söpöjä, menemättä kuitenkaan ällösöpöviivani yli.
Sen sijaan toinen Annon listalleni päätynyt pussilakanasetti on ihan ässä. Satumetsä-kuosisessa lakanassa on kaikki kohdallaan, halpaa hintaa myöten. Sen lisäksi että mä olin heti tämän nähdessäni myyty, myös Lähiöjeppe valitsi tämän yhdeksi lemppareistaan sokkotestissä, jossa näytin pussilakanoiden kuvia kertomatta hintaa, merkkiä tai omaa mielipidettäni. Mä en vain oikein osaa ostaa lakanoita kuin Finlaysonilta tai Marimekolta. Voiko 25 euron lakanasetti tuntua mukavalta iholla ja kestää käyttöä sekä pyykkiä? Onko jollain kokemuksia Anttilan valikoimista löytyvistä Annon lakanoista?

Viimeisenä listallani on Finlaysonin Oma perhe -kuosinen pussilakanasetti, jossa periaatteessa kaikki on kohdillaan: väritys, kuosi ja vielä extrana tarina kuosin takana. Mutta joku tässä kuitenkin tökkii. Onneksi Lähiöjeppe helpotti päätöstä pitämällä näitä lakanoita rumina, joten kauppaan jäävät.
Mutta mitä te olette mieltä? Mitkä lakanasetit ovat teidän lemppareita? Onko jostain käyttökokemuksia? Tai löytyykö tätä tyyliä edustavia junior-pussilakanoita jostain lakanakaupasta, joka on mennyt ohi armottomasta googlauksesta huolimatta? Hankittavana olisi siis kaksi settiä, ja tällä hetkellä kärkipaikkoja pitävät Marimekon Karkumatka ja Annon Satumetsä. Jos Annon laatu on ihan kuraa, kolmospaikalla luuraa Finlaysonin mustavalkoinen Elefantti.
Mutsilandia

Välikausihaalari on oikeaoppista suomen kieltä

Lapsen välikausivaatteet. Joko jollain ärsytys alkaa nousta? Että miksi pitää käyttää jotain noin ääliömäistä sanaa kuin välikausi? Mä itse ärsyynnyin tuosta sanasta ihan mutsiuteni alkutaipaleella. Toki mä nyt ärsyynnyin tuolloin ihan kaikesta vanhemmuuteen liittyvästä, mutta välikausisanavihani kanssa en ollut yksin.

Moni muukin mutsi tuntui kimpaantuvan, miksi ei voi sanoa vain syksy- tai keväthaalari, vaan pitää keksiä sanoja, joita kukaan mutsilandian ulkopuolinen ei ymmärrä. Vielä pahimmillaan se pitää lyhentää ja puhua pelkästään vk:sta. Lesoilla, että minäpä hoidin fiksuna mammana lapsieni vk-asiat kuntoon jo heinäkuun helteillä.

Sitten joskus mulle joku sen hyvin selitti. Saattoipa olla, että se joku oli joku teistä lukijoista. Että kun harvemminpa sille lapselle ostetaan omat edustusasunsa niin syksyyn kuin kevääseen. Että kyllä se käyttää niitä molemmilla kausilla. Ei siis voi puhua vain keväthaalarista tai vain syksyhaalarista. Eikä etenkään kevätsyksyhaalarista. Joten puhutaan välikausihaalarista. Simppeliä.

Mulle tämä selitys riitti ja otin välikausi-sanan käyttööni. Kun käytin tuota sanaa blogissani viimeksi keväällä ihan ohimennen, heti kommenttiosiossa oltiin tarkkoina. Että välikausi my ass ja miksi ei voi puhua vuodenajoista. No selitys siihen löytyy tuosta yltä.
Mutta koska välikauden kielellinen oikeaoppisuus selvästi jakaa mielipiteitä, mä soitin Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimistoon ja kysyin heidän mielipidettään asiaan. Ja kyllä, välikausi on ihan oikeaoppista suomen kieltä. Eikä se ole mikään uusi sana, kuten etenkin monet vanhemmat maamot tuntuvat ajattelevan, vaan sana välikausitakki löytyi sanakirjasta jo 1900-luvun alkuvuosikymmenenä.

Välikausihaalaria ei sanakirjasta kuitenkaan vielä löydy. Kielitoimistossa oltiin sitä mieltä, että se on johdettu tuosta välikausitakki-sanasta, joka siis tarkoittaa varhaiskeväällä ja myöhäissyksyllä käytössä olevaa takkia. Välikausihaalari ei ole vielä päätynyt sanakirjaan, sillä sitä ei ole niin usein esiintynyt aikakauslehdissä, joita Kielitoimistossa selataan uusia sanoja etsiessä. Siellä ei olla taidettu pahemmin lukea perhelehtiä. Mutta pian se sanakirjaan ilmaantuu, ellei mitään vallan kummoista tapahdu, sillä puheluni jälkeen siitä vinkattiin sanakirjoja koostavalle taholle.

Kun sitten ihmettelin, mitä sanaa ennen on käytetty nykyisistä välikausihaalareista, virkailijakin joutui pohtimaan hetken. Varmaa vastausta ei löytynyt, mutta kun hänen omat lapsensa ovat olleet pieniä, oli hänen muistikuvansa mukaan puhuttu vain talvi- ja kesähaalareista. Että ehkä nuo kesähaalarit ovat niitä nykyisiä välikausihaalareita. Nykyvermeitä vain voi teknisten materiaalien ansiosta pitää haastavimmissakin sääolosuhteissa kuin viileänä mutta poutaisena kesäpäivinä.

Entäs sitten se kevätsyksyhaalari? Sille sanaehdotukselle kielenhuoltoviranomaisena toimivalta Kielitoimistolta tuli tiukka ei.
Arki

Syy nyhrystää kotona

Kävimme hiljattain lähimetsässämme tutkimassa käpyjä ja ihastelemassa jokaista maahan pudonnutta lehteä kuin suurinta aarretta. Kipaistessamme tien yli metsään, selkään paahtoi elokuun lämmin aurinko, mutta metsän siimeksessä sen pystyi jo selkeästi aistimaan: kosteat sammalmättäät ja tuulessa verkkaisesti huojuvat kuuset tuoksuivat syksyltä.

Olen tainnut itseltänikin hieman salaa odottaa pimeneviä iltoja ja viileneviä ilmoja. En siksi, että olisin ihmisiä, jotka viettävät kesät mieluiten kotona tuulettimen kanssa, mustat verhot ikkunoiden eteen kiskottuna. Rakastan lämpöä, aurinkoa ja kesän huoletonta meininkiä. Sitä että tekemistä riittää ja kotona käydään vain nukkumassa, jos välillä sitäkään. Mutta nyt mulla on jo vähän ikävä kotona oleilua ja viikonloppuja, jolloin aikataulutettua tekemistä ei ole.
Suomen kesä on lyhyt. Siksi suurin osa vuoden tapahtumista on sullottuna näille muutamalle kuukaudelle. Jos olisi ikuinen kesä, ei tarvitsisi joka viikonloppu arpoa, mihin kivoista tapahtumista ehtii ja keitä kavereita näkee, kun tapahtumat jakaantuisivat pitkin vuotta ja valon ansiosta jaksaisi olla sosiaalinen vuoden jokaisena kuukautena. Tämä kesä on ollut tapahtumien ja auringon määrän suhteen loistava. Mutta nyt viime viikkoina olen huomannut välillä toivovani, ettei mitään mielenkiintoisia tapahtumia olisi, jotta saisi möllöttää vapaapäivinä lapsen kanssa ihan rauhassa. Ja että ehkä vielä sataisi kaatamalla, ettei varmasti tarvitsisi lähteä kotoa minnekään.

Tapahtumarikkaan kesän jälkeen mulla on nyhrystystarve. Haluan selvittää työpöydän kulmalle kesän aikana kasaantuneen tee-hoida-tutki-mapita -röhnäkasan ja pyyhkiä pölyt nurkista. Laittaa valokuvia ja lukea lehtiä rannan sijaan sohvalla. Katsoa hitto vie telkkaria, jota en ole avannut viikkoihin. Tehdä keskeneräiset kässäprojektit valmiiksi. Haluan paukuttaa lapsen kanssa palikkaa kotona ja kerätä metsässä taskut täyteen kiviä, enkä viilettää koko ajan pitkin kyliä.
Märkiä kintaita, ympärivuorokautista pimeyttä ja toppavaatehärdellissä hikeentyneitä selkiä en kaipaa. Ja tiedän viimeistään marraskuussa ikävöiväni valoa, lämpöä ja leppoisaa kesätunnelmaa jo niin paljon, että tutkin säästötilin tilannetta ja kaukolentojen hintoja. Mutta nyt mä toivotan tervetulleeksi metsässä jo selvästi aistittavan tekosyyn kotona möllöttelylle.
Kaupungilla

Miniavecin kanssa Flowssa

Miksi vanhemmat ottavat lapsensa, jopa ne ihan pienimmät, mukaan konsertteihin? Tämä kysymys mulle esitettiin viime perjantaina, kun istuin ystävieni paahteisella parvekkeella nauttien auringosta ja Flow-etkoista. Olin menossa Suvilahdessa järjestettäville festareille toista kertaa, mutta ensimmäistä kertaa ilman lasta. Kun kerroin olevani menossa taas sunnuntaina festaroimaan Minimen kanssa, lapsettomat kiinnostuivat. Miksi? Miksi perheet eivät hanki hoitajia ja bailaa ihan aikuisten kesken?

Kerroin, että vauvan kanssa se on monesti ihan käytännöllisistä syistä kiinni. Kun imettää muutaman tunnin välein, on helpompaa napata rintapumpun sijaan vauva festarireppuun. Voi olla, että vauva on myös niin kiinni iholla, että ei tahdo olla äidistään erossa sekuntiakaan. Tai äiti on niin kiinni vauvassa, että ei halua olla tästä useita tunteja erossa. Mutta se ei tarkoita, että haluaisi olla kaikesta muusta elämäänsä kuuluvista asioista erossa. Kuten ystävistä, musiikista ja konserteista.
Ja se on se pointti, joka monilta lapsettomilta tuntuu unohtuvan. Tämä yleistys on vedetty ihan puhtaasti omia entisen elämäni ajatuksia muistellen. Kuvittelin, että lapsen saatuaan vanhemmilta katoaa halu syödä kivoissa ravintoloissa. Että kun on ne Rossot. Kuvittelin, että eiväthän ne varmaan halua tulla lapsineen järjestämiini juhliin. Kun ei mulla ole pillimehua ja jututkin ovat varmaan lapsien korville sopimattomia. Olin varma, että eiväthän ne nyt halua tulla seuraksi edes päiväaikaan järjestettäviin konsertteihin. Kun niillä on perheen lauantaisauna samaan aikaan, eikä konserttipiknikillä ole tarjolla nauravia nakkeja. Mä aliarvioin sekä vanhemmat että lapset.

Kun kyllä me vanhemmat olemme edelleen ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista kuin ennenkin. Vaikkakin perheellistyttyään mennäänkin lapsi edellä. Nyt kun oma jälkikasvu on kasvanut vauvasta lapseksi, tahdon pitää entistä lujemmin kiinni ystävistä, musiikista ja konserteista. Ja tahdon tutustuttaa lapsenikin jokaiseen näistä kolmesta. Onkin onni, että ainakin Helsingissä järjestetään päiväsaikaan ilahduttavan paljon muitakin kuin pelkkiä lastenkonsertteja. Myöhäisillan konsertteihin mä en vielä puolitoistavuotiaan kanssa lähtisi.
Festareista pitäville onkin onni, että Flown perustajapariskunta sai lapsen. Myöhemmin myös toisen. Luin heidän haastattelunsa Gloriasta, jossa kerrottiin, että lapsille alettiin järjestää Flowssa ohjelmaa sen jälkeen kun – ylläri ylläri – perustajapariskunta sai lapsen. Taas vaadittiin lapsi tuomaan ymmärrys siitä, että perheellistyttyään ihminen ei olennaisesti muutu, hän saa vaan päälleen uuden kerroksen minuutta. Vanha minä tahtoo edelleen festareille, uusi kerros minuutta nauttii, kun saa tehdä sen myös yhdessä lapsensa kanssa.

Niinpä mekin sunnuntaina kurvattiin Minimen kanssa helmat hulmuten alueelle heti porttien avauduttua. Perjantain loppuillan ryysiksen jälkeen oli ihanaa vaellella alueella oman tahtonsa mukaan, ei ihmismassan pakottamana. Valojen luoma mystisyys puuttui, mutta nautin enemmän auringosta ja mahdollisuudesta hämmästellä alueen muita yksityiskohtia. Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana oli huikea, ja keikasta teki vielä huikeamman se, että Minime bailasi jatsia ihan yhtä innoissaan kuin muutkin seurueen jäsenet. Ehkä vain festarialueen isot tyynykasat ja sadat ilmapallot olivat lapsesta musiikkielämyksiä upeampia juttuja.
Kun klopottelin alkuillasta metrolle väsähtänyt festariseuralainen kantorepussa nukkuen, se iski ymmärrykseeni. Jumantsuikka, mähän nautin festareista enemmän, kun seuranani on pienen ja kivan hiprakan sijaan pieni ja kiva avec.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe