Koti

Lapsen uninurkan tapetit

Eipä oltukaan Ykän kanssa moneen kuukauteen nähty. Nyt se tuli rytinällä yökylään perjantaina ja on mellastanut tahmatassuillaan kodissamme siitä lähtien. Siksi viikonlopun suunnitelmat retkeilystä, ystävien näkemisestä ja leipomisesta vaihtuivat Pikku Kakkosen ja seinien tuijotteluun. Seinistä ollaan tuijotettu etenkin yhtä tiettyä tapettihommat mielessä.

Sain nimittäin vihdoin päätettyä ja hankittua vuodevaatteet lapsen sänkyyn. Muutamia viikkoja sitten pinnasänky kannettiin ullakolle ja tilalle sieltä kaivettiin lastensänky. Siinä samalla makuuhuoneessa vaihdettiin järjestystä, mikä olisi pitänyt tehdä jo pinnasängyn kanssa. Huonekalut on nyt sijoitettu järkevämmin, mutta lakanapohdinnan tilalle tuli uusi länsimaisen ihmisen jättikokoinen ongelma: tapetti. Lapsen sänky on nyt seinustalla, jolla ennen sijaitsi kaapisto. Ja seinä sen takana on jäänyt remontissa juuri sen näköiseksi, että kaapiston taakse se jää.

No nyt se on paraatipaikalla, joten jotain tarvitsee tehdä. Koska kyse on vain yhdestä seinästä, josta siitäkin osa menee leveälle ovelle, seinän kanssa voi vähän irrotella. Tapetissa siis saa olla myös väriä ja kuviota. Mutta ettei ihan hullutteluksi menisi, pitää tietenkin ottaa huomioon, että lapsi vaipuu uneen tapettia tuijotellen. Nämä mielessä lähdin siskoni vinkkaamana ensimmäiseksi tapettiseikkailulle Ellokselle*. Sieltä löytyikin niin hyvä valikoima tapetteja, että suurin osa keräämistäni vaihtoehdoista on Ellokselta. Ja mikäs siinä, saisin omista ostoksistani vähän takaisin affi-tuloina.

Osassa tapettivaihtoehtoja on vähän liiankin pliisu meininki, joistakin taas saattaa tulla väriyliannostus pidemmällä tuijottelulla. Haussa on ajaton, ryhdikäs ja näyttävä tapetti peruväreillä. Näillä kriteereillä kolmenkärjessä on Marimekko Karkulaiset, Isak Tingleby red/blue ja Ferm Living Mountain friends. Lähiöjeppe oli yllättävän samoilla linjoilla, mutta tykkäsi myös Ferm Livingin Marionetesta – siitä samaiseseta kuosista, josta tykkäsi lakanoissakin. Niin kovin komeita niistä on kuitenkin jokainen, ja siksi kai olen vaihtoehtoja läpikäydessäni joka kerta vähän eri mieltä kärkikolmikosta. Olenkin nyt helposti vietävissä. Mites on, jos meidän tapettimaut kohtaavat, mikä näistä on sinun mielestäsi se kaikista parhain lapsen uninurkkaa sävyttämään? Tai tuleeko mieleen joku kollasikuvien tyyliä edustava tapetti, jota en ole listalleni löytänyt?

Tapetit järjestyksessä:
Juhla

Perjantai – viikon paras päivä

Perhe

Vauvakuume(hourailua)

Yhtäkkiä niitä on alkanut putkahdella esiin. Raskausmahoja, joita kantavat äidit ovat synnyttäneet aikaisemman lapsensa samoihin aikoihin kuin minä tai jopa myöhemmin. Ensimmäisten vatsojen kohdalla reaktio oli lähinnä vau. Että ei voi kun arvostaa, miten jotkut uskaltautuvat ja jaksavat heittäytyä samaan rumbaan noin nopeasti. Mutta kun vatsoja alkoi näkyä yhä enemmän ja muutama vauvakin ehti syntyä, aloin laskea. Jos mekin ryhtyisimme lapsentekohommiin tältä seisomalta ja kävisi niin onnekkaasti, että saman tien tärppäisi, laskettu aika olisi heinäkuussa. Kun Minime olisi jo päälle kaksi ja puolivuotias. Huh.

Ollessamme nuoria ja jaksavaisia, minä ja Lähiöjeppe haaveilimme suurperheestä. Joopajoo. Yhdenkin lapsen kanssa elämän realiteetit ovat kuitenkin tulleet vastaan. Elämä ison lapsikatraan kanssa ei ehkä olekaan kuin Melukylässä, eikä mun voimat olekaan niin ehtymättömät kuin luulin. Hyvä kun selvisin vauvavuodesta yhden lapsen kanssa. Ikääkin tässä alkaa olla sen verran, että aikamoisella sarjatulella saisi vedellä, jos suurperheen mutsiksi mielisi.
Meillä ei myöskään olisi varaa isoon lapsikatraaseen. Enkä nyt tarkoita vain vanhempainvapaiden aikana menetettyjä ansiotuloja, vaan pääkaupunkiseudun asuntojen hintoja, joissa tällaisilla perustalliaisilla on juuri ja juuri varaa pikkuruiseen lähiökaksioon. Ahtaasti ne siellä Melukylässäkin asuvat, mutta silti. Ja jos taas uraa ajattelee, media-alalla muutamankin vuoden poissaolo työmarkkinoilta on sama kuin muuttaisin nyt Irlantiin ja ryhtyisin viskitehtailijaksi. En tietäisi mitään, en tuntisi ketään ja joutuisin aloittaa ihan pohjalta.

Välillä myös epäilen, voiko tällaista määrää rakkautta olla vielä jossain jemmassa, jotta sitä riittäisi jaettavaksi myös useammalle lapselle. Ja että miten ihmeessä pitäisin hengissä vauvan lisäksi myös esikoisen, jos ensimmäinen vuosi olisi samanlainen kuin Minimen kanssa. Se että en itse ehtisi nukkua vauvan loputtomalta itkulta, syödä lähes tauottomalta imettämiseltä tai harjata hiuksiani vatsavaivaisen vauvan hytkyttämiseltä, ei aiheuttaisi minulle kuin uusia lieviä aivotuhoja, mutta esikoinen jäisi siinä täysin heitteille.
Ja siltikin, kyllä me toisen lapsen haluaisimme. Sitten joskus. Tahtoisimme voida tarjota Minimelle ja sille mahdolliselle toiselle lapselle sisarussuhteen rikkauden ja rakkauden. Sen elämän pisimmän suhteen. Itse olen esikoinen, jolla on kolme sisarusta. Ikäeroa heihin on kolme, neljätoista ja kahdeksantoista vuotta. Vanhimman kanssa olen kasvanut yhteen puusta tippuen, majaa rakentaen ja imuriputken välityksellä puhuen. Riidellen ja rakastaen. Potkien ja halaten. Kahdelle nuorimmaiselle olen ollut jo enemmän isosisko ikäerosta johtuen, kun vanhin pikkusiskoistani on taas ollut se paskapäinen paras kaveri, jonka kanssa ajoimme kilpaa pyörillä mansikkamaalla sadetuslaitteiden vesisuihkuja väistellen.

Teini-ikäisenä tai täysi-ikäisenä siskoksi tulemisen ihanuutta ja hauskuutta en enää tässä elämässä voi Minimelle tarjota. Mutta muutamien vuosien ikäerolla syntyvään sisarukseen mahdollisuudet olisivat. Ja mitä kauemmin asian kanssa vetkuttelee, sitä isommaksi mahdollinen ikäero kasvaa. Muistan itse, miltä kolmen vuoden ja yhden kuukauden ikäero pikkusiskoon tuntui kuusivuotiaasta. Tai yhdeksänvuotiaasta. Tai neljätoistavuotiaasta. Se oli valovuosi. Mutta silti se ihana takiainen pysyi mukana, vaikka lykkäsin sen maitokärryillä nokkosojaan ja sidoin yöpukuunsa kuin pakkopaitaan.
Yllätyksekseni itselleni mä tahtoisin itsekeskeisesti myös kokea raskauden uudelleen. Lähtien siitä ennenkokemattomasta jännityksestä, kun päätetään, että nyt yritetään. Tahtoisin myös kokea raskauden ilman, että samalla joutuisin tekemään henkisellä puolella niin paljon töitä uuden elämäntilanteen sisäistämisessä. Enää ei tarvitsisi paniikissa lukea jokaista Herttoniemen kirjastosta löytyvää raskaus-, vauva- vanhemmuus- ja kasvatusaiheista nidettä tai oksentaa henkisen pahoinvoinnin kourissa rappukäytävään vielä seitsemännellä raskauskuulla. Elämä on jo opettanut, ja voisin vain voida äklöonnellisen paksusti. Synnytyksenkin toivoisin voivani joskus kokea uudelleen.

Mutta ei vielä. Mä en vielä ole valmis laittamaan taas kaikkea sekaisin, kun arki alkaa vihdoin pyöriä ja elo on selviytymisen sijaan kivaa. Vaikka onhan siinä muutaman vuoden ikäerossa se, että sitten ne olisivat pian molemmat ihan ihmismäisiä olentoja, joiden kanssa voi tehdä asioita ja kommunikoida. Mutta ei. En tahdo taas muuttua pahoinvoivaksi zombieksi, joka raahautuu suoraan töistä pimennettyyn makuuhuoneeseen nukkumaan loputonta väsymystään pois. Enhän mä yhden lapsen äitinä edes enää voisi. Mä en taas halua muuttua imetyshieltä haisevaksi suohirviöksi, jolle elämän suurin luksus on käydä vessassa yksin.

Niiden muistojen kultaamiseen tarvitaan vielä ainakin kaksi vuotta jos ei useampikin.
Asusteet

Lähiölapsen välikausivaatteet ja talvihaalari

Postaus sisältää hillittömän määrän jauhamista materiasta + alekoodin Reiman verkkokauppaan.

Viime syksynä ja talvena lapsen ulkovaatehankinnat menivät suurin piirtein näin: kun kesän lämpö alkoi taittua syksyn viileyteen, menin ullakolle ja kaivoin esiin suuren laatikon. Säilytän siinä lastenvaatteita, jotka ovat vielä liian isoja Minimelle. Käyn tonkimassa aarrelaatikkoa aina silloin tällöin. Viime syksynäkin sieltä löytyi useampikin lapselle juuri sillä hetkellä sopiva syysvaate, joita olin saanut ystäviltä tai ostanut kirpputoreilta sopivan tullessa vastaan.

Kunnon talvihaalarin tarpeen tajusin vasta palattuamme Thaimaasta viime helmikuussa, kun aloin kaivata 80-luvun äitiyspakkaushaalarin tilalle jotain teknisempää ja säätä kestävämpää haalaria. Muutama minuutti siitä ja Onneli laittoi haalaritarpeestamme tietämättömänä Facebookissa viestiä, josko tahtoisimme heiltä lainaan talvihaalaria. No halusimme toki.
Vaan eipä enää ole niin helppoa. Jos ensimmäisen vuoden ajan lähes jokainen lapsen vaate oli saatu tai kirpputorilta hankittu, nykyään joutuu käymään kaupassa hakemassa täydennystä vähän väliä. Tuollaisia vähän alle metrisen tyypin vaatteita ei enää tunnu löytyvän käytettynä, etenkin jos kirpputoriostoksillakin on ronkeli, kuten minä.

Siksi aloinkin tänä vuonna huudella välikausivaatteiden ja talvihaalarin perään jo kesäkuussa. Kyselin Facebookissa eri foorumeilla, tutkin nettikirpputoreja ja tongin lastenvaatekippiksiä. Vaan ei. Joko vaate oli vääränkokoinen tai sitten siinä oli pinkki kukkaoksennuskuosi tai vähintään vaaleansininen nallekuvio takapuolessa. Ja jos koko ja ulkonäkö sattui mätsäämään omiin toiveisiin, hinta oli tipahtanut käytön jäljiltä ehkä kymmenen pinnaa alkuperäisestä.
Alkoi vituttaa. Heinäkuussa kävelin kauppaan. Niissä myytiin tuolloin kevään välikausivaatteita alennuksella ja kokoja oli hyvin jäljellä. Ostin Polarn O. Pyretiltä välikausitakin ja -housut ja maksoin niistä vähemmän kuin olisin vastaavista maksanut käytettynä jollain merkkiriippuvaisten nettikirpputorilla. Tuli sellainen in your face -olo, vaikka kuinka tahtoisin ostaa käytettynä aina kun se on mahdollista tyylistä tinkimättä.

Lähiölapsi on valmiina kaupungilla pyörähtämiseen, kun vielä kaulaan kiepauttaa tekemäni pötkylähuivin ja päähän kiskoo Super Yellowlta saamani lätsän (aikuisten malli, mutta lapsi on sattunut syntymään isopäisten pohjalaisten lapseksi). Rymytessä ja päiväkodissa jalkaan kiskotaan tietty vielä ne housut ja asusteetkin ovat hitusen käytännöllisemmät.
Tulevan talven vaatteiden kanssa kävi samoin. Käytettynä ei löytynyt, ja kun etenkin nykyarjessa aika on rahaa, en tahtonut sitä enää kuluttaa turhauttavaan etsimiseen kirpputoreilta. Suoritinkin tehokkaan talvivaateostosiskun yöllä, mikä tuntuu nykyään olevan ainut mahdollinen keino ja aika käydä ostoksilla. Onneksi on olemassa nettikaupat. Yllätyksekseni ostin lapsen talvihaalarin ja muutamat asusteet Reimalta*.

Yllätyksekseni siksi, että olen aina ajatellut, että Reimalta löytyy vain ja ainoastaan cittarikuosisia ällöpyllyhaalareita, joista on tasan kaksi vaihtoehtoa: sininen tai vaaleanpunainen. Mieleni muuttui, kun kävin taannoin Valeäidin johdolla kylässä Reimalla. Enhän mä sinne ollut alun perin vaatteiden takia menossa, vaan vaihtaakseni kuulumisia tuttujen mutsibloggareiden kanssa ja syödäkseni Reiman tarjoaman korruptiolounaan lapseni kanssa. Mutta tulipa siinä sitten samalla päivitettyä omia ennakkoluuloja ja tajuttua, että niiden ällöpyllyhaalareiden lisäksi Reimalla on myös kuoseista riisuttuja haalareita perusväreissä.
Niinpä tilasin nettikaupasta Orman-haalarin*, jossa on hyvällä tavalla viboja menneiltä ajoilta, mutta nykyaikainen kestävyys ja käytännöllisyys. Harmaa väri on eläväistä, hieman kuin denimiä. Harmaan rinnalle väriä tuo keltainen jacguard-neulottu Johanna-kaulaliina*, jonka teddyvuori tekee kaulaliinasta paukkapakkaskestävän (ja lapsen mielestä ihanan halittavan ja pehmeän). Samaa keltaista löytyy Erno-pipon* tupsusta. Kauluriosastollekin tarvittiin täydennystä ja ostin villaisen Allan-kaulurin*. Vaikka se muuten on sataprosenttista villaa, kaulalle tulevassa osassa on puuvillavuori. Silti mielestäni kauluri tuntuu suoraan iholle laitettuna kutittavalta, enkä suosittele sitä vähäänkään herkästi kutiaville. Lisäksi ostin myös karkkivärisen Esme-kypärämyssyn*, jossa on tuulenpitävät korvalliset ja tietenkin tupsu.

Jos Reimalta löytyy teillekin kolahtavia tuotteita ja jos on tarvetta talvivaatteiden lisäksi esimerkiksi kerrastoille tai potkupuvuille, tässä teille 10 prosentin lahjakorttikoodi Reiman verkkokauppaan*: 090-PHET-LMF4-2XM3. Koodi oikeuttaa alennukseen kaikista tuotteista, myös outletin jo alennetuista tuotteista. Alekoodi on voimassa sunnuntaihin 29. syyskuuta asti.
Vaikka muuten olen tyytyväinen lapselle tekemiini välikausi- ja talvivaatehankintoihin, yhdestä asiasta tajuaa amatöörin olleen asialla. Ostin nimittäin lapselle kaksi paria puuvillahanskoja. Lapsen mielestä niillä kyllä saa kivasti otteen asioista, eikä hän vedäkään niitä yhtä innokkaasti pois käsistä kuin lapasia. Mutta hei oikeesti. Jos kahdessa peukussakin on tekemistä, miten mä ikinä kuvittelin saavani kymmenen sormea paikoilleen ilman tuskanhikeä.
Kirppislöydöt

Pyöräkorista yöpöytä pinnasänkyyn

Sieltä hyppynarujen, tennismailojen ja repaleisten sulkapallojen alta se pilkotti. Pieni pala marjapuuron punaista metallia, joka paljastui kirpputorin roinakopan kaivamisen jälkeen juuri siksi, mitä toivoinkin: pieneksi pyöräkoriksi, jonka maali on kulunut juuri sopivalla tavalla. 

Olin etsinyt kirpputoreilta perinteistä lasten pyöräilykoria siitä lähtien, kun nappasin Pinterestiin kuvan patteriin kiinnitetystä palikkakorista reilu vuosi sitten. Inspiraationa toimineessa kuvassa kori ei taida edes olla pyöräilykori, eikä aikomuksenani ollut kiinnittää koria patteriin, mutta ei se mitään. Kuvan kori sai päähäni idean roikkuvasta yöpöydästä, jonka voisi kiinnittää pinnasängyn reunaan.

Mietin, että koriin voisi asetella muutamia kirjoja ja leluja, jotta lapsi voisi aamulla herätessään leikkiä tovin pinnasängyssään korista löytyvillä aarteilla. Toisin sanoen siis toivoin saavani itselleni muutaman minuutin lisää uniaikaa. Roikkuva yöpöytä on nyt ollut käytössä muutaman kuukauden, mutta yhtään normaalia kauemmin en ole saanut aamuisin nukkua.

Noh, ei siinä, muuten se kyllä toimii, kuten ajattelinkin. Koukut ovat kuin luotu pinnasängyn laidalle notkumaan ja koriin mahtuu juuri sopivasti muutama pehmolelu ja iltasatukirja. Ja vaikka pinnasänky vaihtuu lastensänkyyn, marjapuuron pinkki roikkuva yöpöytä seuraa kasvussa mukana ja pysyy tärkeiden asioiden säilytyspaikkana.
Arvonta

Vaunuverho rattaisiin – päiväunirauha kaupungillakin + arvonta

Raskaana ollessani mä vannotin itseni pitämään vauvavuosilupauksia, jotka olen sittemmin rikkonut. Vannoin, että minustahan ei tule niitä mutseja, jotka levittävät huuliinsa vain vauvan pyllyrasvaa, vaan käytän myös huulipunaa. Pari kertaa punasin huuleni, minkä seurauksena vauva oli punaisia pusujälkiä täynnä. Lupasin, että minä luen Hesarini nautiskellen ja huolellisesti läpi, sillä äitiysvapaallahan on vain aikaa. Kun lukemattomien sanomalehtien pino kuukausien jälkeen alkoi ahdistaa, peruin yli kymmenen vuotta jatkuneen tilauksen.

Ainakin yhden itselleni tekemän lupauksen olen kuitenkin onnistunut pitämään: en ole kulkenut kaupungilla vauvanvaunujen kanssa, joiden kuomuun olisi kiinnitettynä pyykkipojilla harso. Raskaana ollessa ajatus vauvakiesin verhoamisesta oksennuksen, pissan ja kakan hallinnointiin tarkoitetulla välineellä tuntui kaiken lopunkin ihmismäisyyden uhraamiselta äitiyden alttarille. Noh, nykyään en enää ajattele pukluharson ja pyykkipojan tekevän lopullista tuhoa lapsen vanhempien elämälle. Mutta silti itse pidän pyykkipojat pyykkinarulla ja harsot sottupytty- ja eritehommissa.
Meillä rattaat muuttuvat päiväunisopeksi, kun kuomun eteen kiskaistaan Kurtis Baby Peace*-vaunuverho. Tässä kesällä napatussa kuvassa Brion Pony-rattaisiin kiinnitettynä näkyvä harmaa Tiger-kuvioinen vaunusuoja* suojasi keskelle tammikuista talvimyrkyä syntynyttä vauvaa myös paukkupakkasilta ja hyytävältä tuulelta. Kesällä paksusta luomupuuvillasta valmistettu verho suojaa kiesissä matkustavaa lasta taas auringolta suodattaen yli 99 prosenttia uv-säteistä.

Toki verhoksi voi kiskaista pulkurätin sijasta ihan vain vaikka kauniin huivinkin. Tai ommella paksummasta ja suojaavammasta kankaasta itse vaunuverhon käyttäen kiinnityksessä purjerenkaiden ja suihkuverhopidikkeiden yhdistelmää. DIY-versio mun olikin tarkoitus tehdä elämää helpottamaan, sillä vaikka meillä oli jo se yksi Kurtisin harmaa vaunuverho, kahden rattaan yhdistelmässä oltiin vähän väliä tilanteessa, jossa vaunuverho oli epähuomiossa jäänyt niiden pyöräkellarissa olevien rattaiden taskuun.
Mutta kun lastentarvikeverkkokauppa Sannas.fi* tahtoi tehdä yhteistyötä ja antaa meille joitain tuotteita valikoimistaan, valitsin meille liljansinisen vaunusuojan Jungle-kuosilla*. Nettikaupassa on myös paljon muita lempituotteitamme, kuten Aarrekid collectionin luomupuuvillaisia vaatteita*, joista Minimellä postauksen kuvissa päällään Sannas.fi:stä saatu pitkähihainen t-paita Salaperäinen laakso -kuosilla*.

Nettikaupan valikoimista meidän käytössä olevia tuotteita ovat lisäksi muun muassa Jackson Reecen kosteuspyyhkeet*,Sophie The Giraffe -klassikkolelut*, LifeFactoryn lasipullot* ja Punaisen Norsun Herra Hauki -haalarit*.
Mutta takaisin vaunusuojiin. Jos teillä tai kaverilla on tarvetta astetta tyylikkäämmälle rattaiden päiväuniverholle, nyt tarkkana. Voit nimittäin voittaa yhden vapaavalintaisen Sannas.fi:n varastossa olevan Kurtis Baby Peace -vaunuverhon jättämällä tämän postauksen kommenttiosioon terveisesi. Kommentissa pitää käydä ilmi nimimerkkisi ja sähköpostiosoitteesi. Vastausaikaa on perjantaihin 27. syyskuuta asti. Voittajaan otan yhteyttä henkilökohtaisesti, minkä lisäksi hänen nimimerkkinsä julkaistaan Lähiömutsin Facebook-sivuilla.
Arki

Sadepäivän tunnelmaa päiväkodin pihassa

Tuolta näyttää mutsi, joka on juuri hakenut lapsensa päiväkodista ja selvinnyt reissusta kotiin asti. Otsalta valuu hikipisaroita silmiin, hiuksissa on jotain ruskeaa mönjää, rillit vetävät huuruun ja kurainen takki on kuivapesua vailla. Helsingissä oli sateinen päivä.

Olin aamulla mennyt töihin seitsemäksi, joten kotimatkalla ennen lapsen hakemista ehdin käydä nopeasti kaupassa. Eipä tarvitse sitten lapsipoloa raahata nälkäisenä kauppaan, mietin. Lappasin kassahihnalle kolme litraa soijamaitoa – en enää kertaakaan tällä viikolla tahdo seisoa puoli kuudelta silmät ristissä jääkaapilla tajuten, että kahvimaito on loppu. Lisääntyneiden kantamusteni kanssa rynnin päiväkotiin, jossa lapset vipelsivät menemään kumppareissaan ja kuravaatteissaan.

Oma kumiasuinen tyyppini on huppua ja suupieliä myöten hiekassa, kurassa ja märissä heinänkorsissa. Ja tahtoo tietenkin heti syliin. Otan lasta kädestä kiinni ja sanon nappaavani hänet ihan pian syliin, kunhan on ensin käyty sisällä ottamassa kuraiset vaatteet pois. Ei hyvä suunnitelma. Lapsi heittäytyy maahan äksäksi ja aloittaa parkumisen. Minä seison tihkusateessa kädessäni sateenvarjo, molemmilla hartioillani kaksi kassia ja päälläni vaalea takki, jonka pesuohjeessa lukee ”vain kuivapesu”.

Koitan nostaa lasta kädestä ylös, josko se suostuisi kävelemään, jos oikein osaisi maanitella. No ei suostu, vaan alkaa parkua enemmän. Vieressä seisova päiväkodin työntekijä sanoo lapselle, että äiti on nyt tullut niin hienoissa vaatteissa hakemaan, ettei syliin voi ottaa. Tunnen, miten tuskanhiki alkaa liimata paitaa kiinni selkään. Vaikka media-alan duuneissa persoonallinen pukeutuminen on monesti ihan hyväksyttävää, en sentään käy toimistotöissä kokovartalokuravaatteissa, vaikka sellaiset omistankin.

On siis toimittava toimistorotan asukokonaisuus päällä. Paiskaan sateenvarjon maahan. Yritän asetella kasseja paremmin olilleni, sillä en halua niitä märkään maahankaan laskea. Yksi kasseista on liikaa, ja pyydän päiväkodin työntekijää pitämään sitä. Nappaan kuraisen lapsen maasta syliini ja huuto onneksi lakkaa heti. Lapsi painaa kyyneleistä ja hiekasta tahmaiset kasvonsa kainalooni, kun yritän saada sitä yhtä kassia keikkumaan olkapäälleni. Sen jälkeen kyykin kantamuksineni alas ja nappaan tuulen mukana kauemmaksi tanssineen sateenvarjonkin mukaan. Sadepisarat valuvat pitkin silmälasien linssejä.

Päiväkodin eteisessä riisun lapselta kuraiset vaatteet pois. Oma takkini on myös kurainen, mutta sen pidän päälläni, vaikka kainalotkin ovat jo hikiset. Hiestä viis, nyt on vaan toimittava nopeasti. Otan molemmilta kengät pois ja lasken lapsen maahan saadakseni huuhdeltua kuravaatteet puhtaiksi. Sukkani kastuvat eteisen märällä lattialla. Lapsi istuu kuravesilammikossa syliä huutaen. Huuhtelen kumia niin nopeasti kuin kykenen ja kuraista vettä roiskuu hihoille. Yksi lapsen kurahanskoista tipahtaa lavuaaripöydän taakse. Kontin ähisten lattialla saadakseni hanskan seinän ja pöydän välistä pois. Lapsi kiskoo takinlievettä itkien.

Sipsuttelemme lapsen naulakolle. Märät sukat jättävät jäljet lattiaan. Puen lapselle kuivemman kelin ulkovaatteet ja kiepautan hänet kantoreppuun. Naulakosta nappaan olalleni päiväkotikassin muiden olillani jo valmiiksi keikkuvien kassien seuraksi. Silmälasien linssit alkavat vetää huuruun ja märistä hiuksista valuu ohimoille mutaista mönjää. Eteisessä koettelen reisilihaksieni kuntoa huojumalla kyykyssä toisella jalalla samalla, kun yritän saada märällä sukalla kuorrutettuja jalkojani liian tiukalle nyöritettyihin kenkiin.

Selviän ulos voittajana, avaan sateenvarjon ja kävelen lapsineni ja kantamuksineni kotiin. Eteisen peilistä näkyy äiti. Vain huulissa juuri ja juuri näkyvä puna paljastaa, että jossain siellä kuran ja hien alla on myös toimistotyöläinen.

Ai että, kyllä nämä sadepäivät ovat sitten tunnelmallisia.
Kaupungilla

Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsena

Lapsen kanssa löytää itsensä välillä tilanteista, joihin ei pelkkien aikuiskavereiden kanssa päätyisi: vaihtamaan vaippaa festareiden bajamajaan, konttimaan Tavastian lattialle sunnuntaipäiväisin, traumatisoitumaan leffateatteriin pissahousuisten kavereiden kanssa ja kuuntelemaan kymmenien lasten kanssa sinfoniaorkesterin konserttia Musiikkitalolle.

Jälkimmäisen elämyksen mahdollistaa Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsiprojekti, jonka ajatuksena on tutustuttaa lapset vauvasta lähtien klassiseen musiikkiin ja luoda lapsille koko elämän kestävä rakkaus rytmiin. Kummilapsiksi on kutsuttu kaikki vuonna 2012 syntyneet helsinkiläislapset, ja mukana onkin jo yli 3000 perhettä.
Minime on käynyt kuuntelemassa, katselemassa ja leikkimässä nyt kolmessa kaupunginorkesterin konsertissa. Ensimmäinen kosketus elävään klassiseen musiikkiin otettiin varovaisesti pienen vauvaporukan kanssa opistotalon lattialle levitetyllä viltillä pötkötellen. Kamarimusiikkikokoonpano soitti satumaisia klassikoita, kuten Tsaari Saltan -oopperan Kimalaisen lennon. Konsertteja vetää musiikkipedagogi Satu ”Tuttiorkesteri” Sopanen yhdessä kummimaskotti Nalle Nappisilmän kanssa.

Viime keväänä ja nyt syksyllä konsertit on järjestetty isommalla musisointiporukalla Musiikkitalossa. Siinä on jännää jo se, että musiikkitalossa on ihanat piiiiitkät portaat, joita kiivetä edestakaisin. Muutenkin puitteet ovat niin komeat ja juhlavat, että luulisi jo senkin puolesta konserttien jättävän muistijäljen lapsen mieleen etenkin vähän vanhempana. Kummilapsitoiminta nimittäin kestää lapsen kouluikään asti, ja tuon seitsemän vuoden aikana lapset saavat pari kertaa vuodessa kutsun kuuntelemaan sinfoniaorkesteria. Esitettävä musiikki ja konsertin muu ohjelma on aina suunniteltu lapsen ikävaihetta ajatellen.
Minime on ollut konserteista haltioissaan. Jos yleensä koko ajan pitää touhottaa ja mennä, konserttien ajaksi hän nauliintuu paikoilleen kuuntemaan koko kehollaan. Kun patarumpu kumahtaa, hän vetäisee syvään henkeä. Ja kun huilu lurittaa laulunsa, lapsen selkää pitkin taitaa räpytellä perhosia.

Näyttää itse asiassa siltä, että konserttien ajan lapsi hengittää musiikin tahtiin.
Ruokatouhut

Koko perheen snacsit kotiuunissa: lehtikaalisipsit

Leffailta ilman naposteltavaa on kuin aurinkoloma ilman aurinkoa. Vaikka hyvällä asenteella homma voi toimia, jotain oleellista puuttuu. Mä en ole koskaan ollut karamelli-ihmisiä, vaikka raskaus saikin mut sekoamaan suklaaseen. Mun herkkumättörakkaus syntyy rasvan ja suolan paheellisesta liitosta. Siksi kotileffailtoina tehdään talouden isoimmassa kattilassa popcornia ja dipataan paukkumaissia ranteita myöten dippikulhoihin.

Mä odotan innolla, että myös perheen minein alkaa kiinnostua elokuvista, jotta voimme viettää koko perheen yhteisiä leffailtoja. Kömpiä perjantaisaunan jälkeen lökärit ja pieruleggarit jaloissa yhdessä sohvalle ja katsoa vaikka iki-ihanan Totoron tai aina hauskan Rottatouillen. Siihen lapsella ei kuitenkaan keskittymiskyky vielä riitä, eikä kiirettä sen asian suhteen pidetä.
Meillä on kuitenkin jo valmiina uusi hittisnacsi tuleviin koko perheen leffailtoihin. Tai vaikka Minimen yökyläilijäkavereiden kanssa tehtäväksi ja nautittavaksi. Kokeiltiin nimittäin tehdä ensimmäistä kertaa lehtikaalisipsejä. Ja tämä on niitä juttuja, kun miettii, miksi en ole tätä jo aikaisemmin tehnyt. Sen verran hyvin toimii! Lehtikaalisipsejä on näkynyt silloin tällöin blogeissa, kuten Kempparin Nooran juhannushumussa, mutta banaanilettukeissin tai blogipastan tapaisiksi hitiksi ne eivät ole ainakaan mun seuraamissa blogiympyröissä nousseet. Ainesta siihen niissä olisi, sillä sipsit ovat hämmentävän hyviä ja yksikertaisia sekä nopeita valmistaa.

Lehtikaalin kehnohko saatavuus saattaa olla lehtikaalisipsien maailmanvalloituksen tiellä, mutta meidän lähimarketista lehtikaalia löytyi. Sen lisäksi ei tarvitakaan kuin öljy, mausteet ja uuni tai kuivuri. Ja näin se menee:
Pese lehtikaalin lehdet ja kuivaa ne vaikka keittiöpyyhkeeseen painellen. Revi lehdet soppelin kokoisiksi palasiksi ja irrota samalla lehden kova keskiosa pois. Sen jälkeen sekoita öljy ja mausteet kulhossa. Mä laitoin kahden lehtikaalipussillisen (noin 400–500 grammaa yhteensä) kanssa 1,5 desiä oliiviöljyä. Vähempikin olisi todellakin piisannut, mutta tulipa ainakin öljyttyä jokainen lehti kunnolla ja huolella. Mausteiksi käytin chiliä, paprikaa, valkosipulirouhetta ja suolaa. Mausteita ja niiden määriä voi tietty varioida ihan sen mukaan, minkä ikäisiä ja minkälaisilla makunystyröillä varustettuja herkuttelijoita sipsikulholle on tulossa. Joka tapauksessa kannattaa muistaa, että jättimäinen kulho lehtikaalia kutistuu uunissa tai kuivurissa pieneksi kulholliseksi sipsejä.

Kun öljymausteseos on valmiina, sekoita se lehtikaalien kanssa. Sen jälkeen levitä lehdet uunipellille tai kuivuriin. Mä tein testiksi molemmilla. Uunissa paistoin kiertoilmauunissa 150 asteessa noin 20 minuuttia. Sanoisin, että sekä asteita että paistoaikaa saisi olla ihan hippusen vähemmän. Jotkut lehdet kun pääsivät tummumaan liikaa. Kuivurissa ohuet lehdet tulevat myös nopeasti, omalla masiinallamme reilussa kolmessa tunnissa. Meidän herkkukerhon mukaan kuivuriversiot maistuvat paremmilta, vaikka olinkin varma, että sipseihin tarvitaan uunin tuoma rapeus.
Lehtikaalisipsit eivät erinomaisuudestaan huolimatta ihan kykene selättämään leffaillan kunkkua, popcornikulhoa. Mutta jos popcorni on leffaillalle sama kuin aurinko aurinkolomalle, lehtikaalisipsi on sama kuin yllättävän hauska museopäivä aurinkolomalla. Piristävää vaihtelua ja terveellisempi vaihtoehto.

Okei, nyt mä lopetan näiden hölmöjen vertauskuvien maalaamisen ja menen nuolemaan lehtikaalisipsikulhon pohjaa iltapalaksi.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe