Arpi minussa

14.2.14

Mulla on olkavarressa nelisen senttiä pitkä arpi, jota ihmiset yleensä luulevat ehkäisykapseliksi. Kun siitä kysytään, kerron tarinan kulttiin liittyvästä verirituaalista. Vasta lopulta paljastan, että kaikki lähti yhdestä ampiaisesta. Tämä tuli mieleen, kun Katja kyseli tontillaan arpitarinoita lapselleen sattuneen palovammahaaverin jälkitutinoissa. Oma kroppanikin on täynnä merkkejä sattumuksista. Ne kuuluvat niin olennaisena osana minuun, että en muistaisi niiden olemassaoloa, ellei joku niistä aina välillä kysyisi.

Vietin lapsuuteni kuten kai lähes jokainen terve kakara: kroppa mustelmilla, pikkukolhuilla ja naarmuilla. Ensimmäisen kerran veri roiskui kunnolla eräänä 80-luvun lopun kesänä, kun juoksin pyöräilyshorteissa ja ylisuuressa t-paidassa serkkupoikani ja naapurin pojan perässä. He halusivat kiusankappaleestaan eroon ja yrittivät piiloutua vanhaan linja-autoon, joka tuolloin toimi mansikanpoimijoiden taukotilana. He kiskaisivat linjurin vanhan haitarioven nenäni edestä kiinni, mutta mä ehdin saada pikkurillin oven väliin.

Seuraavat muistikuvat ovat, kun paappani taluttaa räkää ja kyyneleitä valuvan minun kylpyhuoneeseen ja laittaa kylmän veden valumaan. Pidän verta pulppuavaa sormea hanan alla, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna sitä olisi varmasti pitänyt verenvuodon tyrehdyttämiseksi painaa jollain. Vesi muuttuu kirkkaan punaiseksi ja katson vesisuihkussa olevaa sormea, josta tursuaa vaaleanpunaista hyytelöä ja jotain valkoista. Olisiko se ollut luu, en tiedä. Vanhempani eivät olleet kotona, joten lääkäriin mentiin joko paapan kanssa traktorilla tai mummin kanssa taksilla, en muista. Lääkärissä sormenpää ommeltiin paikoilleen ja nykyään tuosta 80-luvun lopun kesästä on muistona enää haalea viiru vasemmassa pikkurillissä.

Liimalle taas tuli käyttöä 90-luvun alkupuolella, kun naapurin likan kanssa rakennettiin kotitalomme nurkalle jättimäistä lumilinnaa. Käsipelillä homma oli hidasta, joten otimme käyttöömme kunnon lapiot, vaikka ne olivat niin painavia, että niitä hädintuskin saimme nostettua. Seuraava muistikuva on äiti, joka kantaa minua hätääntyneenä sylissään pihan poikki. Piha näyttää punaiselta, sillä silmiini valuu verta. Lapion terävä pää on kolahtanut minua nenänvarteen, suoraan silmien väliin. Muutama sentti suuntaan tai toiseen ja tapaturmasta ei olisi selvitty kunnanlääkärillä ja liimalla.
Sen jälkeen arpia on tullut sinne ja tänne. Pyöräillessä, rullaluistellessa ja tippuessa puusta, muun muassa. Työskennellessäni pizzeriassa, käsivarteni olivat aina palovammoilla uunista. Sama homma reisille hampurilaisravintolan parilan ja rasvakeittimestä räiskyvän rasvan kanssa. Ja kahvilassa olkapäille muffinssiuunin kanssa. Ne arvet ovat haalenneet lähes näkymättömäksi. Kohtuuttoman näkyville taas on jäänyt kissamme Pekon käteeni nirhaisema pitkä raapaisu. Oikeassa reidessäni on syntymämerkin leikkaamisen jäljiltä paksu arpi, joka näyttää siltä, kuin siellä majailisi iso iilimato. Jos hillun bikineissä, saan aina olla selittämässä, mikä alien reidessäni majailee. Kun kerron, kuulijat ovat yleensä pettyneitä ja selvästi odottavat jotain jännittävämpää tarinaa.

Siksi olenkin kehittänyt vasemmassa olkavarressani olevalle arvelle valetarinan, jossa on enemmän jännitystä. Kun olen kertonut, että ei, kyse ei ole ehkäisykapselista, aloitan vakavana tarinan pienestä uskontoryhmästä, johon kuulun. Kerron, että en puhu siitä usein, etten saisi hihhulin leimaa. Kerron, että päästäkseen ryhmään sisään, täytyy ihmisen antaa itsestään pala, ja tällä verivalalla osoittaa halunsa antaa koko ruumiinsa ja mielensä uskonnolle. Tässä vaiheessa ihmisten silmät ovat yleensä hämmennyksestä selällään, mutta jatkan, että kun pala otetaan ilman puudutusta veitsellä, siitä jää yleensä aika ruma arpi. Kerron vielä, että en kuitenkaan tahdo korjauttaa arpea, sillä se muistuttaa minua joka päivä siitä, mihin ja kenelle kuulun. Mussa taitaa olla vähän hihhulinvikaa, sillä yleensä jengi uskoo tarinan mutisematta.

Oikea tarina, se jonka kerron sitten, kun hirnumiseltani kykenen, ei ole ihan niin jännittävä. Ehkä vähän kummallinen vain. Todellisuudessa olkavarteeni pisti lapsuudessa ampiainen. Sitähän sattuu. Mutta tällä kertaa piikki jäi ihoni sisälle ja ajan kuluessa se kapseloitui sinne. Niinpä se leikattiin pois ja arpi syntyi. Ja vaikka en palvokaan ampiaisia, en ole kokenut mitään tarvetta silotella arpista ihoani.

Mites teillä?

Lue myös nämä

19 kommenttia

  1. Hahah, ihan paras tarina :D itsellä ei kyllä yhtä mielenkiintoisia arpia ole, yksi palovamma- arpi saunanluukusta, siitä ei oikein tarinaa saa aikaiseksi kun on jo niin haalea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saunanluukku taitaa olla aika yleinen polttoleimain!

      Poista
  2. Maalla kasvaneena 80-luvun lapsena polveni ovat arpiruvella vieläkin, leuassani on pieni viiru tikkien jäljiltä, ja etusormessani jännittävä pylpyrä, sillä nelivuotiaana leikkasin ihan uudella sähköleivänleikkurilla leipää, ja sormi vaati sitten tikkejä. Minulta on myös kipsattu käsi, kun tipuin traktorista. Vaan eihän näille 2000-luvun lapsukaisille mitään niin jännittävää tapahdu koskaan... Eivät pääse vertailemaan arpia eivätkä kertomaan jännittäviä tarinoita toisilleen. Onpas tylsää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä pelkään kuollakseni, koska lapselle tulee ensimmäiset arvet, mutta toisaalta pelkään kuollakseni, että niitä arpia ei tule. Koska silloin on saattanut käydä niin paskaisesti, että olen hokenut liian paljon "varo varo".

      Poista
    2. Ei huolta, 2- ja 3-luokkalaiset lapseni ovat osoittaneet, että vaikka ihan yhtä järisyttäviä tapaturmia heille ei olekaan käynyt kuin äidilleen, sääret ovat jatkuvasti mustelmilla ja vähäisiä arpiakin muutamia. Niitä tulee puissa kiipeillessä, majaleikeissä, mäenlaskuissa ja varsinkin pojalle skeitatessa, fillaroidessa ja potkulautaillessa. Eikä niiden tuloa enää pelkääkään kun tietää että kypärät ja suojukset on tarvittavalla tasolla. Ajan kanssa oppii olemaan pelkäämättä ennakkoon, antamaan lasten olla lapsia ja kun haveri sattuu, lohduttamaan sitten (tai tarvittaessa soittamaan päivystykseen että pitääkö huolestua). Kyllä ne lapset vanhempansa kouluttavat.

      Poista
  3. Olen luonnostani äärimmäisen tapaturma-altis ihminen (ja valitettavasti piirre näyttää periytyneen kuopukselleni, lapsiparka...). Arpia on siis joka lähtöön mutta komein niistä majailee sääressäni, se on yli kymmenen senttiä pitkä ja noin sentin leveä. Sain sen kun putosin tuolilta, minua tuntevat eivät ole tästä koskaan yllättyneitä :) Horjahdin ja tulin oikein vauhdilla alas, koko sääri tuolin reunaa viistäen. Luu on niin pinnassa että muutamasta kohdasta sekin pilkotti, lääkäriin en tietenkään mennyt, seuraavana päivänä aloitin uudessa työssä, kevyesti alkuun kolme 10-tuntista päivää seisten... Teki tiukkaa sillä jalka oli aivan hullun kipeä mutta ylpeys ei antanut myöten että olisin heti työuran alkuun hakenut saikkua tuollaisen syyn takia :D Arpi jäi, tapahtuneesta on yli kymmenen vuotta ja yhä joka kesä saan kertoa tarinaa kuinka pudotaan oikeaoppisesti tuolilta ;)

    - Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, saako tuolilla noin pahaa jälkeä aikaan! No, aika sissi oot kyllä ollut, kun sillä kintulla olet duunipäivät seisoskellut!

      Poista
  4. Mulla on komee arpi reidessä: Kolmevuotiaana oltiin uuden kotitalomme raksalla. Istuin potalla ilmeisen pitkään ja tylsistyneenä ja mummuni päätti antaa minulle "puuhaa" ojentaen pahvilevyn ja mattopuukon! Vetäisin sitten samantien puukolla reiteen...
    Toinen selkeä arpi nilkassa on muisto ala-asteelta. Odoteltiin bussia, ja vaeltelin pysäkin viereiseen metsään. Bussi tuli, lähdin juoksemaan ja jalkani jäi piikkilankaan kiinni. En keksinyt muutakaan kuin riuhtaista täysiä! että en myöhästyisi bussista. Vasta sisällä huomasin, että koko sukka ja kenkä on veressä...vieruskaveriakin alkoi pyörryttää.
    Teini-iässä kaveriporukassani taas oli epäterve tapa kokeilla nahkansa kestävyyttä, ja siitä edelleen muistona "tiikerijäljet" käsivarressa. Ne olen jo vuosia suunnitellut peittäväni tatuoinnilla...
    Viimeisin yllättävän iso arpi taas tuli mahaan raskausaikana. Palloksi venyneessä mahassa kissankynnen raapaisusta tuli paksu ventti, mutta muuten raskausarvet jäivät onneksi haaleiksi viivoiksi yläreisiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahvilevy ja mattopuukko pottatekemisiksi, mahtava keksintö! :D Mä en onneksi mennyt viiltelemään käsivarsia, vaikka joku järjenvastainen villitys siihen oli myös Pohjanmaalaisessa pikkupitäjässä 90-luvulla.

      Poista
  5. Mulla on vain näitä "älä pliis jatka tarinaa" -arpia. :-D Ei mitään vakavaa, (mutta mm. tulehtunut sormi, josta tuli vihreää mätää, nivelsideleikkaus ja leuan alla oleva arpi (joka tuli karusellissa, kun remuttiin liikaa ja tappi tuli suun puolelle...)) aiheuttavat usein yökötyksiä. Kas kummaa ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mätää pursuavat arvista on aina hyvä iskeä tarinaa :D

      Poista
  6. Ihan sama postausaihe kuin eräällä toisella bloggaajalla juuri äskettäin..? Siis tämä arpiteema. Wonder why..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hengitä syvään ja lue juttu alusta, ehkä tämä mysteeri vielä sinullekin selviää ;)

      Poista
    2. Mulla on ratkaisu kans! Tämän järisyttävän mysteerin selvittämiseen tosiaan tarvitaan jotain niinkin kummallista kuin postauksen lukeminen! Ihan ensimmäinen kappalekin riittää tällä kertaa. Vau! Ihan Katja itse haastoi minut ja muut Suomen Blodimedian tyypit Fb:ssä tähän haasteeseen.

      Poista
  7. Minun arpeni kuuluvat ihan "toiseen kategoriaan". Olen alle kouluikäisenä ollut seitsemässä lonkkaleikkauksessa ja niistä muistona on piiiiitkät arvet reisissä. Kun leikkauksia on jatkettu vielä aikuisenakin, reiteni ovät täynnä lähes 30 senttisiä arpia. On siinä uimahallissa tuijottelemista. Lapsuudesta muistan, että äitini aina lohdutti, että voin aikuisena käydä plastiikkakirurgilla niitä poistattamassa. Ei ole tullut mieleenkään, en ole niitä koskaan hävennyt. Sitä paitsi niitä tulee vielä lisää.

    VastaaPoista
  8. Siinä onkin sitten muistoa jälkeä elämästä kerrakseen!

    VastaaPoista
  9. Mulla on vasemmassa peukalossa kaksi koko sormen mittaista arpea. Siitä leikattiin vauvana pois kaksoispeukalo. Ainoat arpeni, joilla on ihmisten mielestä siisti tarina. :D

    VastaaPoista
  10. Jos nyt oikein katsoin noista kuvista, niin tuo arpesi näyttää aika pullealta ja punakalta. Onko muut arpesi koholla olevia tai pulleita? Arpi näyttäisi nimittäin heiman hypertrofiselta, eli liikakasvaneelta arvelta. Jos sinulla on taipumusta arven liikakasvuun, ja jos joskus joudut johonkin operaatioon, niin se kannattaa huomioida. Arpien liikakasvua voidaan hoitaa ja ehkäistä erilaisilla silikoni- ja painetuotteilla fysiatrialla työskentelevien toimintaterapeuttien vastaanotoilla. Arven liikakasvu voi myös olla perinnöllistä, joten kannattaa tarkkailla lapsesi arupeutuvia haavoja. Jos siis sellaisia joskus tulee. :) Mutta voihan olla, että (hurmaavalla) Minimellä, tai sinullakaan ole tätä taipumusta. :) Joskus kun esimerkiksi aivan viattomilta näyttävien korvisten reiät saattavat kasvattaa harmillisen ison ja pitkäaikaista hoitoa vaativan keloidin korvanlehteen.

    Iloa ja aurinkoa lähenevään kevääseen toivottelee toimintaterapeutti, jonka silmään arpesi otti ehkä eri mielessä kuin muiden. :)

    VastaaPoista
  11. Mull on kulmakarvan kohdalla arpi. Se ei oikeastaan näy kovin hyvin, karvat ei vaan kasva siinä(onneksi on kulmaväri ;) ). Tapaus sattui ollessani 1-2 vuotias, isä antoi vauhdit pihassa olevassa mäessä ja laskin pulkalla autoa pahki. Pakoputki sattui just silmän kohdalle ja siitä tuli arpi. :)
    Yksi arpi on vasemman käden kämmenselässä(vai mikä tuo käden osa on?), se tuli ollessani kesätöissä kaupassa. Hyllytin karkkihyllyllä ja hyllyn reuna osui siihen. Jännä et jäänyt mieleen oikein missä kohdin olin. :)
    Arpia löytyy ranteesta.. Mutta ne on kissanpentu saanut aikaan. Tiedä sit kuin moni on uskonut kissanpentujen olleen syynä.. :D

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe