Mitä jos lapsen saaminen ei tuokaan onnea?

4.2.14

Mitä jos kaikille lapsista haaveileville sanottaisiin, että lapsi ei tuo onnea? Että itse asiassa lukuisten tutkimusten mukaan lisääntyminen vähentää sitä? Lopettaisivatko he pienestä nyytistä unelmoinnin ja kävisivät vetelemässä poikki piuhat varmistaakseen onnellisuutensa? Tuskin. Muuten ihmislaji olisi jo kuollut sukupuuttoon. Tutkimuksista huolimatta homo sapiensin keskuudessa elää vahvana ajatus, että onnellisuudesta ei tiedä mitään, jos ei ole kokenut lapsen tuomaa onnea. Vaikka tutkimuksissa on todettu lapsettomien olevan elämässään onnellisempia kuin lapsiperheiden vanhempien.

Tämän opin lukiessani arvostelukappaleena saamaani Vuoden Mutsi Kakkosta, joka ilmestyi viime kuussa. Siinä Salamatkustaja-blogin Satu ja Project Mama -blogin Katja kertovat nasevasti, miten selvitä elossa ja tervejärkisenä taaperoajasta. Itselläni eniten ajatuksia heräsi tästä onnellisuuden alamäestä lapsen syntyessä. Tutkimusten mukaan parisuhde ei lasten myötä ole kukkeimmillaan. Itse asiassa onnellisimmillaan pariskunnat ovat ennen lasten syntymää. Kaikista parasta aikaa on vuosi ennen lapsen syntymää – silloin kun lapsi on vasta ajatuksissa ja ollaan päästy tavoitteellisen sutinan makuun. Lapset myös masentavat. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa huomattiin, että alaikäisten lapsien mutsit ja faijat olivat enemmän päästään rikki kuin lapsettomat.
Mä tunnistan näistä itseni etenkin vauvavuoden ensimmäisinä kuukausina. Oli siellä onneakin, paljon. Mutta hitto, miten sekavaa aikaa se oli. Kun raahustin univelkaisena ja imetyshormoneista mielipuolisena pieruleggariämmänä sumuisista päivistä toiseen, ei olo ollut auvoinen. Parisuhteen koin toisaalta vahvistuvan, mutta suhteen glamour oli yhtä kuin toisen viemä roskapussi ja kylki kyljessä nyhjöttäminen silloin, kun puhumiseen – saati nyt mihinkään muuhun – ei ollut energiaa. Mä en ole masentuvaisuuteen taipuvainen, mutta yllättävä raskaus laittoi mielen myllerrykselle niin pahoin, että se vaikutti jo fyysiseenkin hyvinvointiin. Vauvavuoden aikana googlasin pariin kertaan ihan tosissani ”kaksisuuntainen mielialahäiriö”, kun saman päivän aikana fiilikset heittelivät pehmoisesta onnesta raivoavaan epätoivoon.

Mutta nyt lapsen ollessa kaksivuotias, huomaan onnellisuuden keinulaudan pysyvän suurimman osan ajasta suorana. Yhä useammin se myös nousee ylös kuin laskee alas. Kaksivuotias on kertakaikkisen huippuiässä. Joka kuukausi tuntuu, että elo lapsen kanssa sujuu helpommin, mutta jo ensi kuussa yllättyy tajutessaan, että se sujuu vieläkin helpommin.
Lisäksi me vanhemmat alamme saada lisää ja lisää vanhaa elämäämme takaisin. Emme kokonaan, mutta niiden puuttuvien palasten tilalle on tullut lapsen luomaa elämää – ja onnellisuutta. Perheellisenä koen riemua asioista, jotka tulivat elämääni ja tietoisuuteni vasta lapsen myötä. Monista asioista oppii myös olemaan onnellinen vasta, kun ne onnenaiheet on viety pois. Rauhassa juotu kahvikupponen, jestas! Vessassa ilman, että kukaan tunkee syliin, voi luksus! Päiväunet silloin kuin itseä väsyttää ja huvittaa ovat jo niin kuuma fantasia, että taju meinaa lähteä siitä haaveillessa. Ehkä vielä joskus!

Mulla on tapana sanoa, että äitiys ei muuttanut mua, mutta toi päälleni kerroksen uudenlaista minuutta. Ja tykkään siitä kerroksesta, vaikka se onkin saanut silmäkulmat stressirypyille, hiukset lähtemään päästä ja mahan jäämään säkiksi, joka näyttää vahvasti siltä kuin olisin pysyvästi menossa raskausviikolla 20. On upeaa voida olla sekä minä että äiti.
Tutkimusten mukaan tyytyväisyys omaan elämäänsä jatkaa laskemista pakkaselle aina lapsen kaksivuotissyntymäpäivään saakka. Sitten se jumahtaa toviksi, ehkäpä uhmaan, mutta alkaa siitä hiljalleen taas nousta. Kun lapsen syntymästä on kulunut neljä vuotta, onnellisuus on vihdoin kivunnut takaisin niille sijoilleen, jolla se oli ennen lapsen syntymää. Hemmetin pitkä aika.

Mutta hetkonen. Jos olemme nyt siinä pysähtyneessä tilassa, josta matka on vain ylöspäin ja olemme jo nyt näin selvillä vesillä ja onnellisia, ei se voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa. Mä olen ihan pirun onnellinen mutsi.

Lue myös nämä

54 kommenttia

  1. Kirjotat niin osuvast ja rehellisest et tuntuu usein ku lukis suoraa omii ajatuksii! Mut pakko kysyy et teil ei vissii uhmaikä oo viel alkanu? Kuulostaa ainakii ihan silt. Vaikka eihän kaikille lapsille mitää hirveetä uhmaa tulekkaa. Meil on 1,5v. poika ja saa hurjii kiukku raivareit ihan joka ikisest asiast et se helpotus mikä siin vuoden iäs tuli et onpas tänkaa elämä nykyää tosi helppoo ja ihanaa on jo mennyttä taas. Siis se helppous. Ihanaa elämä on silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, aihe, josta mun on pitänyt kirjoittaa jo tovi. Ei tosiaan ole uhmaa vielä näkynyt. Ihan normivenkulointia ja -raivoamista vain silloin tällöin :D

      Poista
  2. Todella hyvä ja osuva kirjoitus. Varmasti riippuu perheestä, tilanteesta ja perheen jäsenten luonteesta paljonkin onnellisuus. Pitäisi enemmän muistaa nauttia siitä mitä itsellä on, eikä koko ajan vaan miettiä että mikä voisi olla paremmin/mitä voisi tehdä toisin.. muistutan itselleni jatkuvasti, että olen maailman onnellisin, minulla on ihanat lapsi ja mies, ja suht ok työ/rahatilanne ja itse ollaan ja kaikki läheiset ovat terveitä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, monista asioista se on kiinni. Eikä vähiten omasta asenteesta. Välillä on jännää miettiä, minkälainen elämämme olisi nyt, jos ei olisi lasta. Varmasti erilainen, mutta onnellinen myös niin. Silloin mulla olisi varmasti onnellisuudenlähteitä, joista en nyt edes tiedä tai osaa haaveilla. Ihan samalla tavalla kuin mulla nyt on onnellisuudenlähteitä, joista en ennen lasta tiennyt. Tärkeintä kai onkin, että muistaa ne onnellisuudenlähteet, eikä vähättele niitä.

      Poista
  3. Olisiko sulla linkkejä tutkimuksiin, joissa viitataan tuohon onnellisuuden vähenemiseen 2-vuotissynttäreihin saakka, siitä jumin kautta nousuun? Se tulisi nyt kyllä tarpeeseen.
    Ja spontaanit päiväunet, oih! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuoden Mutsissa lähteeksi on vinkattu tämä: Clark, Diener, Goergellis, Lucas. Lags and Leads in life Satisfation: A test of the Baseline Hypothesis. 2008.

      Ja joo, spontaanius on ehkä se, mitä eniten kaipaa ajalta ennen lasta. Spontaanit päiväunet, spontaani sutinointi, you name it!

      Poista
  4. Ja entäs sit kun se toinen lapsi syntyy esikoisen ollessa kaksi.. Elämä alkoi olla helppoa kunnes.. Nyt tilanteessa, että jaloissa konttaa pallero ja lisäksi kanssamme asuu kunnon uhmalla varustettu kohta kolme vee :D välillä vähän väsyttää. Mutta onhan sitä onneakin tuplasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin sanoa, että tutkimusten mukaan onnellisuus laskee entisestään, kun lapsia on kaksi tai enemmän. Mutta sanonkin vain, että mieti, miten ihanaa on sitten, kun se toinen on se "helppo" kaksivuotias ja toinen osaava nelivuotias!

      Poista
    2. Ja apua, pakko huomauttaa vielä, että kyseessä ei siis ollut ironia. Mä luulen oikeesti, että kun saat nuorimmaisen kaksivuotiaaksi, homma helpottuu.

      Poista
    3. Ja oi, tämä vuosi kun se nuorempi on neljä!!!! Oi! Autuus, vapaus, rutiinit, lapsiperheonnellisuus!

      Poista
  5. Mulla alkaa kanssa näkyä erittäin kirkasta valoa ensin mustan ja sitten harmaansävyisemmän lapsiperhetunnelin päässä. Juurikin kaksivuotissyntymäpäivien lähestyessä, eli omakohtaisten kokemusten perusteella tuossa on vinha perä. Suuri roolinsa onnellisuuden kasvussa on ollut myös ns. omaan elämään kiinni pääsemisellä opiskelujen kautta. Vaikka ainahan osa syyllistää ja ihmettelee.

    Monessa kohtaa samoja juttuja pohdin siis itsekin tovi sitten:
    http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2014/01/23/onnellisuudesta-ja-moninaisesta-vanhemmuudesta/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sillä on myös itselleni ollut suuri merkitys, että aloitti töiden tekemisen "kunnolla", eikä vain hätäisenä hoitovapaan ohessa. Vaikka hitonmoista opiskelua uudenlaisen arjen hallintaan tämä on ollutkin.

      Poista
  6. Sama onnellisuus käyrä on täälläkin havaittavissa. Elämä on suorastaan ihanaa tuon melkein 2v. kanssa. Mua niin hämmentää kun vähintään puolet tutuista on joko kakkoskierroksella tai kovasti haaveilemassa siitä, kun itsellä tunne on lähinnä onneksi kahdesta ekasta vuodesta on (melkein) selvitty, eikä niitä tarvitse kokea ikinä uudestaan :) Eli ei sisaruksia meidän ainokaiselle ainutkertaisella pienelle rakkaalle muruselle (koska oletan että on parempi lapselle että sillä on (henkisesti) ehjät molemmat vanhemmat, kuin että sillä on sisarus). En kyllä voi kuin nostaa hattua omille vanhemmelleni (lapset 1,5-2v. ikäerolla) ja ylipäänsä kaikille jotka pystyy siihen hommaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, ihanaksi tätä elämää voisi nykyään kuvailla! Onhan niissä vauva-ajoissakin ihanat puolensa, mutta huh, johan on ihanaa, kun tyyppi alkaa olla ihmismäisempi tapaus!

      Poista
    2. Pakko sanoa, tähän kohtaan, että tämä Anonyymin kommentti kiteyttää täsmälleen mun ajatukset! Ihanaa, että on olemassa joku toinenkin, joka kokee näin! Kun yleensä hämmentää juuri tuo, että muilla tuntuu tässä vaiheessa olevan jo kova hinku uusintakierrokselle, mutta itse olen vain todella onnellinen siitä, että ei tarvitse enää ikinä käydä kaikkea sitä läpi... Ja tuokin on suoraan yksi yhteen mun ajatusten kanssa, että parempi kuitenkin järjissään olevat vanhemmat ainokaisella kuin ne sisarukset (silloin kun täytyy näiden välillä valita). Ja vielä siihenkin samat sanat, että todellakin hatunnosto kaikille niille, jotka pystyvät moneen kertaan homman hoitamaan kunnialla ja oman mielenterveytensä säilyttäen!

      Poista
    3. Huojentavaa lukea muidenkin ajatuksia siitä, että yksi muksu on varsin hyvä. Ainakin itse olen kokenut että paine toisen lapsen "hankkimiseen" on todella suuri tuttavapiirissä ja yleisesti yhteiskunnassakin. Ainoista lapsista tuntuu edelleen yleisen mielipiteen mukaan kasvavan automaattisesti pilalle hemmoteltuja kakaroita. Minulle on jopa sanottu että tulen katumaan jos en toista lasta hanki.

      Itselläni lievä synnytyksen jälkeinen masennus on pitänyt vauvahaaveet kaukana. Vaikka selvisin masenuksesta ja sen jälkeen lapsen kanssa oleminen on muuttunut helpommaksi, en halua ottaa riskiä että kokisin saman uudestaan. Yhdessäkin lapsessa on riittävästi huolehdittavaa ja nyt kun 5-vuotiaan kanssa elämä on jo varsin mukavaa, taidamme mennä tällä kokoonpanolla.

      Poista
  7. Todella lohduttavaa kuulla, että parannusta on edessäpäin! Sitä on nimittäin välillä hyvin vaikea uskoa 4-kuisen itkuisen ja huonosti nukkuvan vauvan kanssa... Jospa se aurinko sieltä mäen takaa joskus vielä pilkottaisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä vaan! Alku oli meilläkin kamalaa, mutta alkoi helpottaa jossain 8 kk kohdalla. - Oliver

      Poista
    2. Auts. Itkuisuus ja huonosti nukkuminen. Vaikka kaikki muu olisi elämässä kohdillaan, ne saavat mustan verhon laskeutumaan. Ei kai voi muuta toivottaa kuin jaksamista! Kuten Oliver tuossa, mäkin muistelen, että joskus 8 kk kohdilla havahduin tajuamaan, että välillä vanhempainvapaa tuntui jopa vanhempainlomalta.

      Poista
    3. mulle on ihan mysteeri miksi ihmiset toitotti että siinä 2-3 kk:n paikkeilla helpottaa. mulla nimittäin erittäin vahvana kokemus myös siitä että sillon 8 kk:n kohdalla alkoi helpottaa välillä. hyvä kirjoitus, kiva lukea näitä rehellisiä ja samalla lohduttavia kirjotuksia äitiydestä!

      Poista
  8. Kyllä! Tosin mun kokemus kaksosten kanssa oli, että vauvavuosi vielä meni (varmaan siinä imetyshormonipöllyssä), mutta eka taaperovuosi oli aika haastava - mutta kun ne täytti kaksi, niin rupesi elämä taas rullaamaan, ja nyt kun ne on jo kolmen ja esikoinen koululainen, niin onhan niistä vain tosi paljon iloa. No on toki sitä hiusten raastamistakin, enkä mä nyt vieläkään aina pääse vessaan yksin, mutta helpompaa ja hauskempaa on koko ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, on noi minityypit vaan niin veikeää seuraa sitten, kun ne alkavat itsekin tajuta jostain jotain. Se, että toisen kanssa voi kommunikoida helposti, on aika iso osa elämän mukavuutta.

      Poista
  9. Täällä toinen kaksosten mutsi, naperot just 1-vee. Mä oon kyllä kokenut tämän ekan vuoden todella rankaksi. Koko vuosi on mennyt enemmän tai vähemmän sumussa kahden tarpeiltaan ja temperamentiltaan hyvin erilaisen vauvan kanssa, ehkä imetyshormonit jotain pelastivat. Mutta kahden vauvan imetys kyllä on käynyt työstä! Huoh. Mutta ihanaa lukea rehellistä puhetta myös perhe-elämän varjoisemmista puolista. Lohduttavaa, että ei ole yksin väsymyksen ja hermojen (tai niiden puutteen) kanssa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En voi kun arvostaa. Mä en olisi selvinnyt vauvavuodesta kahden kanssa. En vain olisi. Supermutsi olet! Ja joo, et todellakaan ole yksin hermojen puutteen kanssa!

      Poista
  10. Hei! Minua kiinnostaisi tietää (olen rv 33 ja odotan ensimmäistäni, tyttöä myös) mikä johti siihen että tyttönne syntyi ennen viikkoa 37, tai hieman ennenaikaisena vaikka olikin jo valmis paketti? Minulla todettiin streptokokki b ja olen huolissani, koska se saattaa laukaista ennenaikaisen synnytyksen. Eli oliko sinulla joku mahdollinen tulehdus vai päättikö neiti vaan tulla? Ja oliko hänellä jotain ennenaikaisesti syntyneille tyypillisiä ns häiriöitä/ongelmia. Kiitos vastauksesta ja kaikkea ihanaa teidän suloiselle perheellenne!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitään varsinaista syytä ei ollut. Lapsivedet vain roiskahtivat olkkarin lattialle ollessani raskausviikolla 34. Tosin nyt fiksumpana olisin kuunnellut kroppaani paremmin. Mulla oli supistuksia, jotka vetivät kivusta kyyryyn, mutta en tajunnut niiden olevan supistuksia. Koska "kyllä sä sitten tiedät, mitkä niitä supistuksia ovat". No en tiennyt, alkuun synnytyksen käynnistyessäkin olivat kuin menkkakipuja. Kävin kyllä tutkituttamassa itseni supistusten takia. Mutta kaikki arvot olivat kohdillaan, samaten paikat kiinni.

      Kun synnytys sitten ihan liian monta viikkoa aikaisemmin käynnistyi, kätilö varoitti, että lapsi ei syntyessään ehkä äänähdäkkään ja että hänet viedään suoraan tarkkailuun. No, lapsi oli kuitenkin aikamoinen sissi. Ei tarvittu edes nenämahaletkua, mutta jouduin kyllä alkuun pumpata maidon, sillä lapsi ei ollut tarpeeksi voimissaan syödäkseen suoraan rinnalta. Saimme myös alkuun luovutettua maitoa, kun kesti tovin, että maito nousi. Normaalistihan sitä odotellaan äidin oman maidon nousua, mutta ennenaikaisten kanssa syömistä tarkkaillaan paljon enemmän.

      Muutaman päivän kuluttua syntymästä lapselle tuli ns. keltaisuutta, mikä on yleistä keskosilla, ja sitä hoidetaan valohoidolla. Oli kurjaa, kun lapsi joutui olemaan muutaman päivän kaiken mahdollisen ajan "solariumissa", vaikka olisi tietenkin tahtonut pitää sylissä koko ajan. Onneksi solariumin sentään saa ihan normiosastolle, joten saimme olla koko ajan samassa tilassa. Viikon jälkeen kotiuduttiin, minkä jälkeen käytiin vielä pari kertaa extratarkistuksissa, joissa kaikki oli onneki ok.

      Toivottavasti sun minityyppi jaksaa oleilla kohdussa mahdollisimman pitkään! Iloa odotukseen ja kaikkea hyvää synnytykseen!

      Poista
    2. No hyvä kuulla. Mullakin onneks kaikki paikat vielä kiinni ja vauva voi kuulemma hyvin. Käytiin tsekkaa kun tuli kivuliaita supistuksia, jotka kylläkin loppu. Toki vauvoissa on eroja, jos meidän päättää syntyä ennen aikojaan, luotan siihen että hän on tähänkin asti selvinnyt esim epillereistä ja muutamista juhlista ollessaan vasta nuppineulanpäänkokoinen. tulin siis raskaaksi tietämättäni ja epillereitä ehdin muutaman viikon vetää ihan tyytyväisenä. Onneksi ei mitään haitaa siitä ollut. kiitos vastauksesta!!

      Poista
  11. Kiitos hienoista kirjoituksista. Tunnistan itseni monista hyvin läheisesti. Sekä niin hyvinä hetkinä, että niinä, jolloin tekisi mieli heittäytyä siihen itkupotkuraivarillisen viereen ja vetäistä samanlaiset tai paremmat niin että permanto tärisisi. Ikää jälkikasvulla nyt 1,25 vee ja nyt on opittu kiipeämään tuoleille/pöydille ja vääntelemään aina ohikulkiessa lieden nuppeja. Tekeehän mutsikin niin! Päivän hyvä uutinen oli tämä kahden vuoden rajapyykki - sitä odotellessa! Tsemppiä hektiseen elämääsi, välillä ihan pukkaa väsyttämään, kun tätä blogiasi lukee. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu tunne! Lapsi ihmettelee, että miksi ei saa, kun kerran mutsikin niin tekee... Mutta joo, kaksivuotiaan kanssa elo on kyllä jo melkoisen mukavaa. Lähes koko ajan, eikä vain pilkahduksina siellä täällä.

      Poista
    2. Hellasta kuuluu ottaa nupit irti tuon raivostuttavan ajanjakson ajaksi ;) Meillä se ei onneksi kestänyt kovin pitkään, ja nupit saatiin pian takaisin paikoilleen. Nyt vaan täytyy olla skarppina kun tulee pieniä kavereita kylään...

      Poista
  12. Lapsettomuushoitojen jälkeen, nyt 1-vuotiaan äitinä totean, että kyllä mä tiesin, ettei se lapsi ole mitenkään yhtäläisyysmerkeissä mun onnellisuuden kanssa. Ehkä se lapsettomuuden epätietoisuus oli kamalinta mitä tietää saattaa, jos niiden vuosien aikana olisi saanut asian käsiteltyä loppuun, lopettanut sen yrittämisen, olisi voinut taas olla onnellinen. Silloin ei voinut keskittyä elämän hyviin puoliin, siihen, että sai nukkua silloin kun huvittaa. Ärsyynnyin, kun joku käski nauttimaan vapaudesta. Silloin se vapaus oli just se, mistä halusin eroon. Halusin vastuuta lapsesta, seurata jonkun kasvua, jonkun tarkoituksen elämälleni, tietää millaista on olla jonkun äiti. Ja ei, äitiys ei ollut koskaan mikään suuren suuri haave ja ykköstavoite, mutta lapsettomuudesta kärsiessä siitä sellainen tuli.

    Olen onnellinen lapsestani, mutta tiedän, että voisin olla onnellinen lapsettomanakin. Suuren, paikkaamattoman reiän se olisi minuun jättänyt, jos tuota ihanaa en olisi saanut ja pitkään olisi varmasti mennyt hoitojen jälkeen, että olisin osannut olla uudelleen onnellinen, mikäli tuomio olisi ollut ikuisesti lapseton.

    Mutta ei, ei lapsi yksin tuo onnea.
    N

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä kommentista! Ja onnea yksivuotiaasta unelmasta!

      Poista
  13. Ensimmäisen kanssa se eka vuosi oli enemmän raskas. Tokan kanssa toka vuosi. Toisen vauvan kanssa voin sanoa jopa vauvavuotta leppoisaksi. Se vauva meni niin helposti mukana, vaikka ei nyt mikään ihan helppo tapaus ollutkaan. Nyt aika menee taaperon perässä ravatessa ja sisarusten riitoja selvitellessä. Lisäksi ekalle tämä vaihe sisarussuhteessa on raskas. Toinen ei vielä ymmärrä, vaan kaikki tuhotaan koko ajan. Lisäksi vanhempien aika on radikaalisti vähentynyt päiväunien vähentymisen myötä. Yritä siinä keskittyä lautapeliin, kirjoihin yms.. mukana kohta 2- vee itsepäinen terroristi. On ne silti ralkkaita toisilleen ja hädän hetkellä puolustetaan kovasti :) Luulen että pahin tuhoamisvimma, kiipeilyt yms. tulevat vähentymään seuraavan puolen vuoden aikana.

    Tätä kohta 2-vee vaihetta en kyllä mitenkään helpoksi nimittäisi, vaikka ensimmäisen kohdalla muistan näin kokeneeni. Muistan kuinka lapsi oppi tulloin puuhailemaan jo kaikkea hetken itsekseen. Pienemmälle ei kelpaa omat puuhailut, vaan kaikki sama mitä isompi tekee. Puhuu jo hyvin ja seuraa kaikessa isompaa sisarusta. Esim. Ei kiitos, en halua puuroa. Haluan mandariinia!!!. Ja kaikkeen samaan kun isompi ei yllättäen ole vielä kykyjä (pukeminen, nukkejen pukeminen, isompien palapelit), niin sekös harmittaa. Pitäisi osata olla 2-vuotiaana 5-vuotias, helppo yhtälö ;) Ja nyt välillä tuntuu, että äidiltä kysytään ensimmäisen kerran sellaista pinnan venymistä, mihin en ole vielä koskaan joutunut. Eiköhän se tästä, kevätkin tulossa ja sitä rataa ,) Toisinaan kyllä mietin, että pienempi ikäero olisi voinut olla jees, koska tämä on todella erilaisiin tarpeisiin vastaamista.

    Näillä kuitenkin mennään ja saldo on plussan puolella. Mielestäni onni on sitä, ettei katso hetkeen taakse, eikä eteen. Yrittää löytää ilot siitä mitä on. Siihen pyrin ja joskus jopa onnistun.

    E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä muksuilla on sama ikäero. Tuo vaihe oli paha, mutta kyllä se ikäero siitä tasoittuu. Tää juo kahvinsa rauhassa, kun lapset leikkivät keskenään.

      Poista
    2. niin mä vähän akjattelinkin, et nyt on se pahin vaihe. Helpotusta odotellessa ;)

      Poista
    3. Huuh, kuulostaa aikamoiselta! Toivottavasti se siitä pian tasoittuu. Ja sitten tulee se ihana vaihe, kun ne pitävät toisilleen seuraa ja seremoniamestari voi juoda kahvinsa rauhassa.

      Poista
  14. Tammikuussa tärähti 2 vuotta nuorimmalle ja kyllä, tunne siitä että täällä kyllä selvitään vahvistuu koko ajan! Oikeastaan jo kun eka vuosi oli kunnialla (kait) ja lapsi hengissä hoidettu loppuun, alkoi fiilis siitä että nyt on helpompi hengittää. Ja toki onni ja ilo on ollut kaiken aikaa läsnä.. Enemmän ja vähemmän, mutta väittäisin noiden hormoonien, yökukkumisien ja muutenkin lapsiperhe-eloon sopeutumisen sekoittaneen aika vahvasti. Nyt en haluiskaan aloittaa hormonaalista ehkäisyä kun sekin puoli on viimein tasapainossa. Niin ja toisaalta, voishan sitä taas alkaa haaveilla uudesta perheen jäsenestä.. :D Että näin! Ihan hullua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä havahduin lapsen ollessa joku 8-kuukautinen siihen, että ymmärrän miksi vanhempainvapaata kusutaan joskus myös vanhempainlomaksi. No sittenhän se loppukin se loma siihen :D Sen jälkeen on elo tuon ihanan minityypin kanssa ollutkin melkein yhtä nousujohdetta. Vaikka tietty edelleen hermot menee ja raivareita tulee - puolin ja toisin.

      Poista
  15. Ja sitten, jos perheeseen tulee pikkusisko tai -veli, niin kaikki voi olla ihan yllättävän helppoa. Itsellä oli pari-kolmekymmentä vuotta sitten lasteni synnyttyä samat ajatukset - ja pettymykset. Mutta ajan myötä sitä onnellisuutta vasta tuleekin - ihan joka päivä. Kiva blogi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanapari yllättävän helppo yhdistettynä lapsiin kuulostaa epätodelliselta :D Mutta joo, olen mä sitä muiltakin välillä kuullut. Ehkä se siis on mahdollista!

      Poista
  16. Meilläkin asuu 5-vuotias esikoinen ja 2-vuotias miniterroristi. Esikoinen ei saa tehdä mitään tarkkuutta/huolellisuutta vaativaa puuhaa rauhassa. Terroristi iskee aina, kun menossa pelin pelaaminen / palapeli / legot tms. Terroristi saa kauhean hepulin, kun hänelle menee kertomaan, että toisen leikkejä ei rikota. Toivottavasti tämä helpottaa pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä samaa odotellessa, että josko vaikka 1/2 vuoden päästä. Nyt menee ihan turhaan pinna molempiin osapuoliin ja isommalta tulee välillä vaadittua liikaa. Kun järjellä ajattelee, niin todella ymmärrän sen turhauntumisen. Itsekin turhaudun kun kohta 2-vee "sotkee" ruoanlaiton jne.. Saati sitten 5-vee, jonka muutaman tunnin aikaansaannokset hävitetään kahdessa minuutissa. Ja pieni yrittää saada huutamalla Kaikki läpi. Myös isompi antaa periksi, kun tarpeeksi kiljuu, mikä tuottaa sitten mukavan noidankehän ;) Tsemppiä teillekin!

      E (joka kommentoi tuossa muutama viesti sitten samasta asiasta)

      Poista
    2. Mä niin voin nähdä nämä tilanteet - ja muistankin omasta lapsuudetani. Paitsi mä kyllä annoin kolme vuotta nuoremman pikkusiskoni kuulla kunniansa ja paikkansa. Eikä se ollut ihan nättiä aina se. Mutta jos se yhtään lohduttaa, nykyään ei enää potkita toisiamme, ja se paskapääsisko on rakas ja tärkeä ihminen elämässäni.

      Poista
  17. Olipa hyvä kirjoitus. Meille syntyi toinen tasan kahden vuoden ikäerolla ja rankkaa oli monta kuukautta, melkein koko kuopuksen eka vuosi. Nyt pienempi on 1v 4kk ja isoveli toimii kuin unelma. Uhmat on tältä erää hellittäneet ja mä just tässä joulun aikoihin heräsin outoon fiilikseen: onpa ihanaa ja helppoa. Esikoisesta varsinkin on jo niin paljon seuraa, sillä on ihan mahtavat ja hauskat jutut ja minimpi tulee innolla perässä kaikkeen. Suunta on erittäin nousujohteinen! Jes!

    VastaaPoista
  18. Ihana kirjoitus,mutta tuli vaan heti mieleen,että you have seen nothing yet :)

    VastaaPoista
  19. Omasta puolestani täytyy kyllä sanoa, että rankinta on ollut kulunut talvi uhmaikäisen kanssa. Uhma alkoi 2 v. 4 kk:n iässä ja jatkunut puoli vuotta.

    VastaaPoista
  20. helppoo se elo on jos on terveet lapset... Ja toi vauva/taaperoaika on kyl 100x helpompaa kuin murros/teini-ikä... Tai se että on 3 eri-ikäistä poikaa talossa, nimimerkillä yhen teinin, yhen erityislapsen ja yhen leikki-ikäisen äiti :)

    VastaaPoista
  21. Niin tuttua, varsinkin tuon pään sekoamisen ja väsymyksen osalta. Mutta ei se ala helpottaa, kun esikoinen täyttää kaksi vuotta, paitsi yksilapsisissa perheissä. Muilla, sen toisenkin tekevillä se vähintään tuplaantuu ja samaa rataa jatketaan, kunnes lapsiluku on täynnä. Edelleen odotan sitä helpottamista, lapset 9, 7 ja 4...

    VastaaPoista
  22. voin kyllä omasta puolestani sanoa että nyt on helpohko vaihe menossa, kuopuksen sairastelut tosin rasittaa, mutta kun lapsilla on tarpeeksi ikäeroa niin aahh miten helppoo... 13v teini pystyy olee 4v kanssa hetken ulkona, auttaa kotihommissa, touhuilla pienemmän kanssa ja äiti saa lepohetkensä silloin kun itse haluaa.. :) toki tuosta 9v on kanssa jo jossain määrin apua, mutta omien erityistarpeidensa takia on vielä aika pitkälle hoidettavana. väsymys kuuluu elämään, lapsiperheessä se toki on erilaista kuin lapsettomissa, ja väitänpä olevani onnellisempi nyt 3 pojan äitinä kuin silloin aikanaan ennen lapsia, tai sitten se onnellisuus on vaihtanut vain muotoaan :) enpä kait muuten olisi ollut 13v kotiäitinä ;) tsemii kyl se joskus, viimeistään sitten kun ne lapset lähtee kotoaan niin helpottaa.. ja se arki lasten kanssa on juuri niin helppoo tai vaikeaa kuin itse haluaa!!

    VastaaPoista
  23. Kuinka vähällä onnella elän oikein?? Esikoinen 4½v, keskimmäinen 3v, kuopus 1½v ja kesällä tulisi kaksoset, pitäisikö huolestua!? :p
    Onhan niitä huonoja hetkiä ollut mutta on niitä niin monia hyviäkin, tämähän on periaatteessa lohdullista, saamme sen "kunnon" onnen 4½ vuoden päästä vaikka luulin että tämä on onnellista aikaa :D

    VastaaPoista
  24. Yksi kolmevuotias lapsi on ja voi onni ja auvoisuus :) Enempää ei meille tule näitä omia ainakaan. Lainalapsia ehkä :)

    VastaaPoista
  25. Itse kasvattanut 3 vauvaa putkeen ja vieläkään ole kaikki asiat balanssissa kun nuorin 5v. En edes muista kun olivat 2v. Kirjoitus viittaa minusta hyvin 1lapsen perheeseen mutta monen kanssa on taistelua vuosia. Jos ei muuta niin riitelevät keskenään.

    VastaaPoista
  26. Kenenkään ahdistuksia väheksymättä ihmettelen, onko lapsien kanssa näin vaikeaa. Raskaana ollessani olin henkisesti valmistautunut siihen, että vauvavuodesta tulee todella rankka, avioliitto joutuu koville ja alkaa kaipaamaan takaisin töihin, koska tällaisen vaikutelman saa lukiessa lehtiä, blogeja jne... Vauvavuoden helppous kuitenkin yllätti ja näin tuntuu olevan myös muilla ystäväpiirissäni. Lapseni on toki vielä aika pieni, mutta en jaksa vaivata päätäni varoitteluilla (joita kuulee todella paljon) uhmaiästä, murrosiästä... Suurempi tabu tuntuu olevan se, että on lapsen kanssa varauksetta onnellinen eikä koe lapsiperhe-elämää rasittavaksi. Jotkut ärsyyntyvät siitä kovasti.

    VastaaPoista
  27. Vaikea kuvitella omalle kohdalle että lapset toisi jotain erityistä onnea mukanaan. Olen nyt onnellinen, enkä tavoittele elämässä mitään maksimaalista onnea muutenkaan. Ikään on yli 30 eikä mitään lapsikuumetta ole tähän päivään mennessä tullut. Onko pakko hankkia lapsia? Pitäisikö jotain haluta mitä ei halua? Miksi vaikeuttaa elämää tahallaan jos nyt menee hyvin?

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe