Helsinki

Kevätretki Fastholman autiohuvilalle

Tänä viikonloppuna on nautiskeltu harvinaislaatuisesta herkusta, kun koko kolmikollamme on ollut yhteinen viikonloppuvapaa. Pitkästä aikaa olikin aikaa retkeillä perheen kesken! Suunnistimme tällä kertaa ihan oman kylän metsiin, Fastholman autiohuvilalle. Kävimme jo lauantaina tarkistamassa paikat talven jäljiltä, ja mies korjasi kärsineen nuotiopaikan. Tänään sitten suuntasimme Fastholmaan eväät sekä nuotiopuut toisessa repussa ja lapsi toisessa.

Fastholma on taas yksi niistä paikoista, joissa ei voi uskoa olevansa parin kilometrin päässä metroasemalta Helsingissä. Sinne pääsee kyllä hiekkateitäkin vaikka autolla, mutta kun alla on onneksi toimivat jalat, retkitunnelmaan pääsee mukavammin rämpimällä keväisen mutaisia metsäpolkuja. Perillä odottaa pihamaa, jossa ehdimme bongata vipeltämässä jäniksen ja oravia. Metsäkauriitakin alueella elelee, mutta nyt niitä ei näkynyt. Jos umpeen kasvaneen merenrannan takaa eivät näkysi Arabian ja Hermannin asuinalueet, voisi helposti luulla olevansa 3G-verkkojen ulottumattomissa.
Huvilan puutarha on jo nyt keväällä luonnon oma leikkipuisto lapselle. Siellä on kalliota ja kivenlohkaretta, joten mitään mälsää nurmikkoa siihen ei onneksi edes saisi. Meininki on lähempinä Peppi Pitkätossun puutarhaa kuin mikään näkemäni. Maasta puski jo kukkasia, ja seuraavaksi Fastholmaan on tehtävä retki viimeistään huvilan omenapuiden kukkiessa. Jos vain saisin lisättyä tähän sen sen äänimaiseman, joka syntyy nuotiossa palavien puiden rätinästä ja mustarastaiden sekä satojen muiden lintujen liverryksestä huvilan puissa!

Mä en ole ihan varma, mikä Fastholman kohtalo tällä hetkellä on. Vuonna 1910 rakennettu huvila on ollut tyhjillään vuodesta 2011. Kaupunki omistaa sen, ja käsittääkseni huvilaan on saatu purkulupakin. Muistan, kuinka keväällä 2012 herttoniemeläiset aktiivit alkoivat puuhata huvilasta talkoovoimin vapaa-ajanviettopaikkaa kaikille kaupunkilaisille, mutta itse en ehtinyt toimintaan mukaan. Oli nimittäin sellainen kuin vauvavuosi siinä mukavasti aluillaan. Huvilalla on ollut ainakin kesäkahvilaa ja yhteisviljelmiä, mutta toiminnan nykytilasta en löytänyt netistä päivityksiä.
Toivottavasti alueen arvo luontoretkikohteena ymmärretään, ja että huvilalle voisivat tulevaisuudessakin tehdä retkiä vaikka päiväkotiryhmät. Ymmärtääkseni päärakennus on yhä asuinkelvollisessa kunnossa, tai ainakin kunnostettavissa. Miettikää, miten jännittävä yöretkikohde se olisi vaikka koululaisryhmille! Tai miten upea ja uniikki juhlapaikka – jos vain vieraat suostuvat pissimään huussissa.

Noh, meidän kolmikon juhliin riitti tällä kertaa pihamaa ja nuotiopaikka, jolla korkkasimme kevään nuotiokauden avatuksi. Vedän eron talvi- ja kevätnuotioretkelle siinä, että nyt tarkeni ensimmäistä kertaa talven jälkeen syödä ilman hanskoja. Ja siinä, että melkein maltoimme odottaa hyvää hiillosta, kun vilu ei puskenut jäseniin. Mutta vain melkein, joten perinteitä noudattaen saimme vedellä soijanakit vähän kärventyneinä tälläkin kertaa.
Retken jälkeen oli ihana käpertyä sänkyyn vilttien alle perhepäikkäreille hiukset nuotiolta tuoksuen. Vaikka sikin sokin menevissä työvuorossa on puolensa, ei käy kieltäminen, ettenkö olisi tällaisten viikonloppujen jälkeen melkoisen onnellinen ja levännyt muija.

Jos rauniohuvilaromantiikka kiinnostaa, muistakaahan myös Kruunuvuorenrannan hylätty huvilayhdyskunta. Sinnekin pääsee näppärästi retkelle täältä Herttoniemen kautta!
Kaupallinen yhteistyö

Vallan Mainio lastenvaatemerkki + arvonta

Yhteistyössä Mainio Clothing

Teistä moni on varmasti jo kuullut suomalaisesta Mainio-lastenvaatemerkistä. Vaikka nettikauppa avattiin vasta vajaa pari kuukautta sitten, merkin ympärillä on riittänyt pöhinää. Ja täpinöinnille todellakin on syytä!

Mä tykkään Mainion vaatteissa siitä, että niissä yhdistyy tyylikäs graafisuus ja hassunkurinen retro sekä raikkaat värit ja menneisiin vuosikymmeniin vievät sävyt. Vaatteissa on jujua, mutta silti ne ovat mukavia käyttövaatteita, joihin pukeuduttuaan lapsi mielellään harjoittelee kuperkeikkoja ja hyppii sohvalla. Testattu on. Jättimäisen plussan vaatteet saavat luomupuuvillaisesta materiaalistaan ja siitä, että kerrankin vaatteissa piisaa kokovaihtoehtoja vauvaikäisestä aina 12-vuotiaaksi asti.
Vaatteet suunnitellaan Suomessa, mutta ne valmistetaan intialaisessa tehtaassa, jolla on yhteiskuntavastuullisuudesta kertova sertifikaatti. Mainion perustaja Johanna on ollut pitkään tekstiilialalla ja hän kertoi mulle vierailleensa tuolla tehtaalla useita kertoja. Mainio lahjoittaa ostoista kaksi prosenttia tehtaan työntekijöiden hyvinvoinnin parantamiseen, kuten työntekijöiden lasten koulutukseen. Vaatteiden tuotantoketju onkin avoin, ja kuvia sekä tietoja tehtaalta voi käydä katsomassa täällä.

Intiassa oleva tehdas mahdollistaa Mainion vaatteiden melko edukkaat hinnat. Luomupuuvillaiset vaateherkut ovatkin lähes jokaisen perheen saatavilla. T-paidat maksavat 17.90 euroa ja leggarit euron enemmän. Koko malliston kallein tuote on hupparitakki, joka kustantaa 49,90 euroa. Kun vertaa ketjuliikkeiden hintoihin, materiaaleihin, tuotantotapoihin ja yksilöllisyyteen, tässä on putiikki, josta jatkossa ostan uutena hankkimani perusvaatteet lapselle. Mainio on muuten mukana Lapsimessuilla, joten siellä tuotteita pääsee myös hipelöimään, vaikka muuten niitä ei saakaan kuin nettikaupasta.
Me saimme lapsen kanssa valita suosikkimme Mainion kevätmallistosta, josta viimeinenkin vaate on tänään saatavilla myös nettikaupassa. Olo oli vähän sama kuin vegetaristilla ravintolassa, jonka listalla jokainen ruoka onkin yllättäen omaan ruokavalioon sopiva. Mallistossa ei ollut vain paria suosikkia, vaan tykkäsin niistä kaikista. Sanoinkin mainiolaisille, että ottaisin mielelläni samanlaisia vaatteita myös omaan komerooni. Ja tiedättekö mitä, syksyllä Mainiolta on tulossa naistenvaatteita! Kehujen lisäksi jouduin antamaan myös kritiikkiä unihaalareista, joista ei ole saatavilla terällisiä versioita. Lisäksi nepparit ovat pienen lapsen käytössä vähän hankalia, vetskari toimii etenkin yöllisillä pottareissuilla mukavammin.

Kuvissa näkyvät valintamme, jotka onnekkaina saimme lapselle omaksi. Kuvien ulkopuolelle jäivät aina kuvaushetkillä pesussa ollut unihaalari sekä kesäisempiä kelejä odottava hupparitakki, josta tykkään ihan hurjasti. Lapsi itse ihastui etenkin valitsemaansa mintunvihreään trikootunikaan. Ja miten onnelliseksi voikaan pieni ihminen tulla aamutakista! Hän on ollut niin riemuissaan ja ylpeä, että on voinut tepastella taloyhtiön saunavuorolle aamutakissa, ihan kuten äitikin. Jahka kesä ja rantakelit tulevat, collegesta valmistettuun aamutakkiin on varmasti mukava kääriytyä uimareissujen jälkeen.
Ja sitten pieni herkkupala myös teille! Sain Mainiolta luvan arpoa yhden collegehupparin, joka myös Minimellä on. Osallistu arvontaan jättämällä tähän postaukseen kommenttisi, josta käy ilmi nimimerkkisi sekä sähköpostiosoitteesi. Jos tahdot, kerro ihmeessä kommentissa myös, mikä postaus Lähiömutsista on jäänyt mieleesi, hyvässä tai pahassa. Minusta se olisi mielenkiintoista ja hyödyllistä tietoa! Vastausaikaa on lauantaihin 5. huhtikuuta asti. Voittajalle ilmoitan henkilökohtaisesti. Lisäksi julkaisen hänen nimimerkkinsä Lähiömutsin Facebook-sivuilla.
Kasvatus

Kaksivuotiaan lempeä uhma

Teillä ei ole tainnut uhma vielä alkaa, odotapas vain! Tällaisia kommentteja tipahteli blogin kommenttiosioon kirjoittaessani siitä, miten helppoa ja ihanaa elo kaksivuotiaan kanssa on verrattuna vauvavuoteen. Mutta väärään osuivat kommentoijien arvaukset. Kyllä se uhma on tänne Herttoniemenkin perukoille tiensä löytänyt. 

Pahinta laatua se ei ymmärtääkseni ole. Siinä saamme kiittää geenien hyvää jakautumista, sillä lapsessamme on mukavassa suhteessa äitinsä tulisuutta ja isänsä lungiutta. Mutta kyllä rajojen testailussa, raivareiden mittasuhteissa, jääräpäisyydessä ja tottelemattomuudessa selkeästi haiskahtaa uhma entiseen meininkiin verrattuna.
Ja tiedättekö mitä, hyvä niin! Sehän on normaalia, siitä on tulossa ihminen! Kyllä muakin ottaisi päähän, jos vetoketju ei aukeaisi sitten millään. Kyllä minäkin sanoisin vahvasti oman mielipiteeni, jos porukka minulta kysymättä päättäisi, että nyt mennään nukkumaan, vaikka kuinka kivaa olisi. Ihan salettiin vetäisin äksäksi maahan, jos joku kehtaisi väittää, että nyt on kiire ja siksi en voi hyppiä lätäköissä, jos minulla itselläni ei olisi yhtään minnekään kiire.

Mä olenkin huomannut, että pahimpien kilarien takana on yleensä kiire. Asiat rullaavat mukavasti, kun mulla on aikaa kuunnella lasta ja touhuta hänen tahdissaan. Mutta kun kuvioissa on kiire, kaikilta palaa proppu. Pukeminen on taistelua, koska en mukamas ehtisi odottaa, että lapsi haahuilee ja pukee kenkiä kymmenettä kertaa vääriin jalkoihin. Kellon tikittäessä en tahtoisi antaa lapsen laittaa likaisia astioita koneeseen, kun itse voin tehdä sen nopeammin ja kerrasta kunnolla. Ulkona hoputan ja kiirehdin, vaikka lapsi olisi löytänyt maasta maailman komeimman oksan, jota on tietenkin pakko testata mullan kuopimiseen. Koska kiire on aina jostain omasta aikataulumokastani johtuva tila, mun ei pitäisi tartuttaa sen tuomaa paskafiilistä lapseen.
Pikkulapsiajan tuomasta kiireestä huolimatta mä kestän uhmaa paljon paremmin kuin vauvavuotta. Sietokykyni uhmailua kohtaan on yllättänyt itsenikin, sillä pinnani ei ole siitä pisimmästä päästä. Ratkaisu on siinä, että nykyään mä ymmärrän pientä ihmistä paljon paremmin. Kun vauva itki, huuto meni suoraan vatsaan ja väänsi sen sykkyrälle. Vauvalla oli jokin hätä, mutta liian usein lopullinen syy itkuun jäi epäselväksi. Vauvan taukoamaton itku stressasi, kulutti sisintä ja ahdisti.

Uhmakohtauksiin on yleensä jokin looginen syy – tai sitten ihan päätön syy, mutta syy joka tapauksessa. Ja kuka edes määrittelee, mikä on hyvä syy raivota? Lapsen mielestä voi olla maailman kummallisinta ja raivostuttavinta, että toisessa lapasessa on pesulappu mutta toisessa ei. Vielä raivostuttavamman asiasta voi tehdä se, että äiti ei pysty taikomaan toiseenkin lapaseen välittömästi pesulappua, vaikka aikuisena ja äitinä onkin tietenkin kykeneväinen ihan mihin vain. Välillä syy uhmalieskoihin jää mysteeriksi, mutta toisin kuin vauvavuotena, mä tiedän, ettei lapsella ole mitään hätää. Siinä sitten huutaa, kunnes rauhoittuu.
En mä mikään tyyni ja aina vienosti hymyilevä äitiyden Mona Lisa kuitenkaan ole. Välillä uhmaileva lapsi saa mut huutamaan, vaikka tiedän, että sillä tilanne vain pahenee. Silloin saatan mennä toiseen huoneeseen ja vetää oven perässäni kiinni. Sanoa, että ovi avataan vasta, kun molemmat ovat rauhoittuneet. Ja kun oven molemmin puolin hengitykset sitten alkavat tasaantua ja itkun jälkeiset nikotukset vaimentua, kurkkaan ovenraosta ja kysyn, ollaanko taas kavereita. Ja aina se on halunnut olla.

Ihana pieneksi ihmiseksi kasvanut vauvani, joka osaa kokeilla rajojaan ja osoittaa mielipiteensä ikäkautensa mukaisella tavalla, mutta myös sopia, katua ja antaa anteeksi. Paljon ymmärrettävämpi kaveri kuin se kolmekiloinen parkuva sintti.
Kaksio

Koti putsussa

Tänään on ollut kiva ja erikoinen maanantai. Meillä kävivät kylässä Camilla ja Jaana, jotka tekevät parivaljakkona sisustusjuttuja Unelmien talo & koti -lehteen. Aikamoista! Kyllähän me kodistamme tykkäämme ihan hurjasti, kuten kai lähes jokainen omasta kodistaan, mutta ajatus tämän huvikumpuhyrskunmyrskyn päätymisestä sisustuslehden sivuille on silti hassu. 

Mutta niin vain pääsi käymään, ja juttu ilmestyy lehdessä vuoden sisällä. Voisin melkein lyödä vetoa, että meidän kotimme tulee olemaan ensimmäinen sisustuslehdessä esitelty koti, jossa on pakastin keskellä olohuonetta!

Kuvauspäivästä oli se hyöty, että laitoimme vihdoin melko ryönäiseen kuntoon päässeen kotimme putsuun. On meinaan ollut tässä viime kuukausien aikana niin paljon kaikenlaista, että kotiin kertynyttä sontaa ei ole saanut hämättyä piiloon edes pitämällä pöydällä aina tuoreita leikkokukkia. Ja mä kun luulin kukkien tepsivän kaikkein katastrofaalisimpiinkin siivoustilanteisiin.

Nyt on pesty ikkunat, verhot, matot, lattiat ja sohvatyynyt, joista ainoankaan edellistä pesukertaa en ihan tarkasti edes muista. Pölyt on pyyhitty ja torkkupeitot tuuletettu. Kun ammattilainen oli ensin kuvannut kotimme, mäkin räpsin puhtaista pinnoista ja kevätvalossa kylpevästä kodista kuvia muistoksi. Makuuhuone jäi vielä tallentamatta, sillä lapsi kiskoi siellä jännän kuvauspäivän päätteeksi superpitkät päikkärit. Mutta makkariin palaillaan vielä, saatiin nimittäin vihdoin lehtikuvauspäivän hoputtamana valmiiksi lapsen uninurkkaprojekti. Eihän sen tuumailu ja laittaminen aloitettukaan kuin vasta viime elokuussa!
Nukkuminen

Unikaverina säteilevä puhelin

Meillä latautuu yön aikana makuuhuoneessa kaksi puhelinta. Toinen miehen puolella ja toinen minun puolella sänkyä. Minun puoleni vieressä on lapsen sänky. Vaikka en totaalifoliohattuisesti matkapuhelimien säteilyyn suhtaudukaan, onhan se nyt pöljää kaiken päivittäisen käytön jälkeen nukkuakin puhelimen kanssa. Etenkin kun vieressä pötköttää lapsi.

Voisihan puhelimen tietenkin sammuttaa yöksi. Mutta voi laiskuus, kun sen laittaminen päälle vie aamulla sitten ainakin sen kymmenen sekuntia ylimääräistä aikaa. Enkä myöskään kykene täysin luottamaan siihen, että sammutetun puhelimen herätystoiminto pelittää. Voitaisiin myös hankkia vanhanaikaiset herätyskellot ja ladata puhelimemme öisin makkarin ulkopuolella. Äh, mukamas niin hankalaa. Puhelimeen kun voi asentaa vakiohälytykset, eikä niitä tarvitse joka ilta asettaa päälle.

Juttelin ystäväni kanssa tästä laiskan ihmisen matkapuhelinsäteilyongelmasta ja hän kertoi laittavansa puhelimen aina yöksi lentokonetilaan. Nerokasta! Miten olen ollut niin urpo, että en sitä itse tajunnut aikaisemmin! Niin se ei säteile, mutta esimerkiksi herätyskello toimii normaalisti. Aamulla puhelimen saa toimintavalmiuteen sekunnissa. Ainoana miinuksena se, että miehen ollessa yövuoroissa vähän huolestuttaa, että hän ei tai kukaan muukaan ei saa minua puhelimitse kiinni.

Mites teillä? Onko makkarissa unikavereina matkapuhelinta, padia tai tietokonetta? Olenko minä ainut maailmassa, joka ei ollut tajunnut käyttää öisin puhelimen lentokoneasetusta? Vai sammutatteko masiinat kokonaan?
Helsinki

Ihanien ystävien brunssi


Päivän paras ateria on ehdottomasti aamupala, ja voisinkin vallan hyvin elää pelkillä aamupaloilla ja brunsseilla. Tuorepuristettuja appelsiinimehuja, yltäkylläisiä hedelmävalikoimia, ihanan rasvaisia juustoja ja pähkinäisiä smootheita, voi autuus! Aikana ennen lasta kävimme roikkumassa kiireettömillä brunsseilla harva se viikonloppu. Sitten tapahtui jotain, johon liittyvät jämähtäneet kaurapuuroliisterit keittiön pöydän päällä ja nurinpäin levinnyt voileipä pöydän alla.

Lapsen kanssa kello 12 alkavat brunssit ovat vitsi, kun oikeasti aamupala on syöty viisi tuntia aikaisemmin ja puoliltapäivin ollaan jo lounaan jälkeen painumassa päiväunille. En tiedä, ovatko monet ravintoloitsijat saaneet lähiaikoina lapsia ja siitä valaistuneena aikaistaneet brunssiensa alkamisia, sillä nykyään näyttäisi brunsseja olevan vihdoinkin tarjolla myös lapsiperheille sopivaan aikaan. Kun aamupalan kiskoo kotona, lounaaksi voikin nauttia brunssin. Sopii tällaiselle aamupalarakastajalle paremmin kuin hyvin!
Kutsuin taannoisena lauantaina ystäviä – muun muassa Kolmistaan-blogin ihanan kolmikon ja Pudonneita omenoita -blogin hulvattoman Liinan – saman brunssipöydän ääreen Sandroon. Siellä brunssitarjoilu alkaa jo kymmeneltä, joten kahden tunnin herkuttelusessio onnistuu mukavasti päiväuniaikaan mennessä. Vaikka olen saanut kihmelöivän ihania makuelämyksiä Sandrossa lounaalla sekä illallisella, brunssi oli vielä testaamatta. Lauantaisin katetaan vegebrunssi, ja olikin hassua, että lautaselle pystyi napata jotain halutessaan vaikka joka kulhosta!

Brunssin maksamisessa testasin ensimmäistä kertaa muutaman muun brunssiseuralaiseni kanssa Danske Bankin MobilePay-sovellusta. Sen idea on juurikin ravintolakäynnillä nerokas. Koko pöytäseurue voi ottaa yhteisen laskun, jonka maksamisen yksi hoitaa. Sen jälkeen muut maksavat osuutensa sovelluksella, mikä tapahtuu hieman kuin tekstarin lähettäminen. Niin pätevä idea, että tällainen hifistelyn rakastaja ei tajua, miten sitä ei ole keksitty aikaisemmin!
Sovelluksen lataaminen ja sen vaatimien tietojen täyttely vie viitisen minuuttia. Tai vähän kauemmin, jos pankkitunnukset ovat hukassa ja tekee hätäpäissään kirjoitusvirheitä, kuten yksi brunssiseuralaisistani, joka latasi sovelluksen brunssin päätteeksi. Latailun ajan odottamaan kykeni kuitenkin jopa päiväunilleen kaipaileva lapsi, joka oli jo omatoimisesti pukenut kengät sekä pipon ja oli lähdössä sillä varustuksella ulos.

Parasta sovelluksessa on tällaiselle matikkaurpolle se, että voin naputtaa siihen laskun loppusumman, lisätä ihmiset, joiden kanssa laskun jaan ja sovellus hoitaa laskutoimituksen puolestani ja lähettää osuutensa laskusta muille. Ja kun he salasanansa näpyteltyään hyväksyvät laskuni, rahat lähtevät minulle.
Sovellus ei ollut ihan niin kätevä brunssilla, jossa hinta on kaikille aikuisille sama ja maksukin hoidetaan etukäteen. Mutta MobilePaylle olisi ehdottomasti paikkansa ravintolaillallisella, jossa jaetaan pöytäseurueen kesken viinipulloa ja vaikka alkupaloja. Ja ihan huippu MobilePay on Ravintolapäivinä ja kirppareilla, kun kolikot ovat loppu ja automaatti kaukana. Mulle saa siis maksaa kirppisostoksensa myös MobilePaylla Vanhan Herttoniemen pihakirppispäivänä, jolloin olemme taas viime vuosien tapaan myymässä.

Sen lisäksi, että toivon MobilePayn tulevan oikeasti arjessani käyttöön jatkossakin, tahtoisin myös ottaa brunssit taas useammin eloa piristämään. Niin hienosti ne mukulatkin siellä mukana pyörivät – ainoan pitkin pöytiä menneen mehulasinkin kaatoi aikuinen.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe