Eka trauma ja lohtukässät

7.4.14

Harvemmin tuntuu näin mukavalta, kun maanantai taas viikonlopun jälkeen koittaa. Viikonloppu oli nimittäin yhtä kiukuttelua ja ikkunapesuveden harmaita ajatuksia. Olin parin päivän ajan kuin tiikeri, jolta on juuri kiskottu epilaattorilla perskarvat irti. Kaikki lähti kai siitä, kun luultavasti aiheutin lapselle hänen elämänsä ensimmäisen trauman.

Olimme lauantaina MLL:n kirpputorilla täällä Herttoniemessä. Sieltä olen edellisinä vuosina tehnyt hyviä löytöjä, kun naapuruston vanhemmat eivät kehtaa myydä puolitutuille mutseille ja faijoille kuin hyvässä kunnossa olevaa vaatetta ja tavaraa. Niinä edellisinä vuosina olen myös oppinut, että paikalla on enemmän väkeä kuin muurahaisia pesässä. Kyselinkin lapselle hoitajaa aamuksi, että olisin päässyt rauhassa hikoilemaan tungokseen.
Hoitajaa ei löytynyt, mutta pitkän lastenvaatetarvelistan kannustamana uskaltauduin kirpputorille lapsen kanssa. Hyvin pian kävi jälkeen kerran selväksi, että vaikka lapsi jaksoi reippaasti kulkea mukana, ei löytöjen tekemiseen vaadittavaan tonkimiseen ollut mitään mahdollisuuksia kaksivuotiaan kanssa. Aloimmekin luovia tietämme ruuhkassa ulos. Ja siinä jossain vaiheessa, kun olin ihmismassan vietävänä kuin muinoin festaritungoksessa ja joutunut jo päästämään lapsen kädestä irti, kadotan lapsen näkyvistäni.

Kuljen ahtaita käytäviä hikisessä ihmismeressä yrittäen löytää lasta. Ei siinä varmaan ollut ehtinyt kulua paria minuuttia kauempaa, mutta kurkussani alkoi tuntua paniikki. Muistan itse, miten pienenä joistain syystä välillä pelkäsin ihan kamalasti, että esimerkiksi bensa-asemalle tankkausta maksamaan mennyt äitini ei koskaan tulisikaan takaisin. Sitten näen lapsen. Siellä se kulkee aikuisten jaloissa hiljaisena eteenpäin, ympärilleen katsellen, silmissä kyyneleitä. Nappaan lapsen syliini, pussailen, halailen ja pyytelen anteeksi. Vakuutan, että en ikinä jättäisi häntä mihinkään. Että aina löydän hänet. Että ollaan aina yhdessä. Lapsi haluaa olla tiukasti sylissäni, kun raivaamme tiemme ulos kirpputorilta.
Luulisi, että tuollaisen kokemuksen jälkeen olisimme viettäneet viikonlopun halien ja jäätelöä yhteisestä kupista syöden. Mutta minä pahanilmanlintu ärsyynnyin sen jälkeen täysin järjenvastaisesti joka asiasta. Välillä vain kaikki tuntuu olevan pielessä, vaikka oikeastaan kaikki on loistavasti. Elämässäni täytyy asioiden ollakin todella hyvin, kun välillä maailman suurimmalta vääryydeltä voi tuntua se, että lapsi ei nukahda päiväunille, vaikka itse olen järkytyksestä rättiväsynyt. Tai se, että kun lapsi vihdoin on nukahtamassa, soi ovikello.

Jossain vaiheessa sekopäistä kiukutteluani tajusin, että nyt tarvitaan lohtukässäprojekti. Käsityöt toimivat itselleni parempana rentouttajana ja pään tyhjentäjänä kuin mikään meditaatio. Ja samalla saa jotain aikaiseksi – rentoutusmalli mun makuun. Vaikka kirpparilta ei tärpännyt ja tarvelista on edelleen pitkä, sainpa edes jotain tarvittavaa lapsen vaatevarastoon ompelemalla lippalätsän sekä pipon pieneksi jääneiden tilalle.
Lippalätsä on samaisella ohjeella tehty kuin viime kesänä ompelemani lätsätkin. Päälliskangas on Marimekon Räsymatto. Näemmä vasta nyt tajusin, miten reuna huolitellaan ja lakista tuli tekemäkseni siisti. Seuraavaa lätsää varten pitää kuitenkin muistaa pidentää lakin kappaleita, jotta lätsä menee syvemmällä päähän. Se näyttäisi sillä tavalla mielestäni kivemmalta. Megalomaanisen pallon koko komeuden päälle ompelin vaippakankaista jääneestä trikoosta.

Pipo taas on sillä samaisella superhelpolla ja nopealla ohjeella tehty kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Kangas on Aarrekidin Puutarhassa. Tupsu on anopin kirpparikasasta löytyneestä pitsiverhosta väsätty. Se näyttää välillä myös erehdyttävästi hyttysverkko- tai sukkahousumytyltä, joten katsotaan tupsun kohtaloa lähiaikoina tarkemmin.

Johan helpotti purkaa selittämätöntä ärsytystä ompelukoneen ja saumurin paininjalan alle. Lapsikin oli kovin tyytyväinen. Sekä uusiin päähineisiinsä että äidin leppyneeseen tuuleen.

Lue myös nämä

16 kommenttia

  1. Lätsät on räleitä ja jos ja kun kaikki kaatuu silloin tällöin niskaan, niin mullakin on AINA sen jälkeen ompelusessiot ( pahimmissa tapauksissa taloussuklaalla höystetyt)ja sitten onkin taas polla nollattu:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, suklaata olis vielä pitänyt olla :D

      Poista
  2. Onneksi tuon tyyppiset stressaavat ja ahdistavat tilanteet eivät nykytiedon mukaan tuhoa lapsen mielenterveyttä tulevaisuudessa, vaan saattavat päinvastoin vahvistaa. (Olettaen että kyseessä ei ole hengenvaara tai muuten erityisen vakava ja/tai pitkäkestoinen/jatkuva tilanne)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän uskoa tähän. Ehkä se oli lopulta kovempi kolaus mun sydämeen ja johonkin kivuliaaseen äitiyskulmaan.

      Poista
  3. Voih, tunnistan sen pienen lapsen etsivän ja hieman hätääntyneen katseen. Puolitoistavuotias tyttäreni "eksyi" kerran muskarissa... Tyttö käveleskeli ympäri salia tanssivien lasten ja äitien seassa sormiaan näpräten ja tuttuja kasvoja etsien. Huulilta luin sanan äiti. Sydän meinasi pakahtua siihen paikkaan, vaikka itse näin tytön sijainnin koko ajan. Voin siis vain kuvitella millainen fiilis hillittömässä väentungoksessa oli! Onneksi tarina päättyi onnellisesti. Hienot lätsät!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tilanne piirtyi kyllä luultavammin ikuisiksi ajoiksi muistiin. Pieni rakas lapsi.

      Poista
  4. No, siitä sitten tuli jännittävää. Mua niin harmitti kun ei voitu auttaa hoitokuvioissa - luulen, että olis mennyt hoitohommat hienosti, jos ei olisi ollut juuri meidän perheen tukka putkella -päivä. Ja kun musta vielä olis niin hauskaa, että voitais tuolleen olla apuna! Mutta eiköhän neiti tuosta toivu, sulla voi toki mennä tovi kauemmin.

    Sitä kyllä ihailen, että vasta nyt koet aiheuttaneesi ensimmäisen trauman. Mä oon synkeän varma, että me hoideltiin homma alta pois jo vauvavuonna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Ja älyttömän hienot kässäilyt. Opetaksä mut ompelemaan? Tarviin apua käytännön ompelutyössä ja siinä, miten harhautetaan lapsi "auttamasta".)

      Poista
    2. Varmasi olis menneet hoitokuviot hienosti! Mä yritin toki kysellä muitakin, mutta jostain syystä aamuvuoro lauantaina ei ole hoitajista se houkuttelevin :D

      Vauvavuosi oli sen verran jäätävää välillä, että eiköhän sielläkin joku traumasiemen kyde. Mutta yritän luottaa siihen, että vauvavuotta tyyppi ei muista, kun taas tämän tilanteen se saattaa jo hyvin muistaa loppuelämänsä. Kiva kun ensimmäinen muisto äidistä on se, että se jätti yksin kirpputorille...

      Ja opetan sut ompelemaan! Tai ainakin sen, mitä luulen osaavani. Mähän olen opetellut vasta aikuisena oikeasti ompelemaan, kantapään kautta tietenkin. Lapsen harhauttamiseen mulla ei sen sijaan ole hyviä vinkkejä. Tällä kertaa harhautuksen suoritti siskoni, joka tuli kyläilemään.

      Poista
  5. Hei oikeesti? Lapsi kaksi v ja nyt vasta eka trauma??? Meillä rupesivat siinä iässä etsimään itse terapeuttia :D Mut toki, kurjia tilanteita, mut meillä on kaikki kyllä yrittämällä yrittäneet mennä hukkaan, ja kerran onnistuminen on riittänyt. Mukelo on tajunnut itsekin pysyä vanhemman fölissä.
    Ja nyt kun pääsin kommentoinnin makuun, niin kiitos blogista! Sattuma johti tänne ja jäin vakilukijaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässähän on ideaa, siis että saisi kerran "hukkua" ihan tarkoituksella - meidän 2,5v kun on nimenomaan sellainen, että kun seikkailufiilis iskee, niin ei paljon päätä palele ja isä + äiti saa jäädä, jos on jäädäkseen ja sitten me hökätään hepun perässä, ettei se menisi hukkaan - että olisi ihan asiallista, jos yritystä pysytellä toistensa näköpiirissä tulisi molemmista suunnista. :)

      Poista
    2. Tiedän myös lapsia, jotka karkailevat ja ihan tarkoituksella pyrkivät menemään hukkaan. Silloin voisin kuvitellakin tuon käytännön opetuksen purevan. Mutta sitten on myös näitä lapsia, jotka kyllä vipeltävät menemään, mutta silti pitävät huolen, että se joku tuttu ihminen on koko ajan näkyvissä. Koska itsekin olen ollut jälkimmäisen kaltainen lapsi, tiedän sen kamalan ja ahdistavan tunteen, kun tajuaa vahingossa eksyneensä äidistä tai isästä. En siis todellakaan aio lastani koulia antamalla hänen tarkoituksella mennä hukkaan. Tämä kirppistilannekin oli ihan omasta typeryydestäni kiinni, ei siitä, että lapsi olisi pyrkinyt katoamaan ihmisryysikseen.

      Poista
  6. Ou nou! Pitää näemmä iloita vielä tästä, kun voi tonkia kirppareilla pirpanan uinuessa vaunuverhon takana. Hyi, muistan, kuinka aina lapsena pelkäsin, että eksyisin vanhemmista kaupassa. Onneksi niin ei koskaan tainnut käydä, vaikka varmaan olisin ihan tasapanoinen silti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tälle kyseiselle kirpparille ei olisi kyllä ollut mitään asiaa vaunujen kanssa :D

      Poista
  7. Hienot hatut! Ens lauantaina on Lauttasaaren mll:n kirppari, kokeile paremmalla onnella silloin. Sieltä olen aina tehnyt hyviä löytöjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lauantai on jo tupaten täynnä menoa, mutta muuten olisin voinutkin harkita. Kiitos vinkistä!

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe