Äidin mustasukkaisuus syntymätöntä lasta kohtaan

22.5.14

Raskaustestin kahden viivan jälkeen huomasin rintalastan päällä välillä kummallisen painon tunteen. Huomasin sen etenkin niinä aurinkoisina päivinä, kun kaikki oli kuin kauniista vastavaloon kuvatusta musiikkivideosta. Silloin kun koko perhe oli nukkunut hyvin, olimme viettäneet koko päivän yhdessä ja olin niin onnellinen siitä, että me olemme juuri me. Niinä pökerryttävän onnellisina hetkinä tunsin yhtäkkiä mustasukkaisuutta.

Olin mustasukkainen kohdussani kasvavalle sikiölle. Se oli yllättävä ja järjetön tunne. Sisarukset voivat olla tulevalle vauvalle mustasukkaisia, mutta eivät kai nyt vanhemmat itse! Olin hykerryttävän onnellinen toivotusta raskaudesta, mutta silti huomasin järkytyksekseni mielessä välillä vilahtavan mustan sukkapyykin värisen ajatuksen: meillä on nyt kaikki näin täydellisesti, mitä jos vauva tulee ja pilaa kaiken.
Ajatus oli tuttu niiltä ajoilta, kun vasta pohdimme toista lasta. Silloin kun ajattelimme, onko järkeä laittaa kaikki palasiksi juuri nyt. Juuri kun kaikki voivat taas täyspäisesti ja onnellisesti. En kuitenkaan kuvitellut sen pamahtavan mieleeni enää raskautumisen jälkeen. Olimmehan pohtineet toista lasta kauan ja tulleet tulokseen, että neljä on vielä parempi kuin kolme.

Mustasukkaisuus syntymätöntä lasta kohtaan kertoo kuitenkin sen totuuden, joka on päätöksistä huolimatta selvää. Vaikka me uskomme ja toivomme toisen lapsen olevan meidän perheellemme hyvä ratkaisu, emme me voi tietää sitä varmaksi. Mitä tahansa voi tapahtua. Synnytys voi mennä pieleen, vauvalle voi tapahtua jotain, minä voin sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Elo neljänä ei välttämättä sujukaan. Me emme olisi enää me. Vauvan syytä se ei tietenkään olisi, vaan kokonaisuuden. Meidän vanhempien, jotka emme ole osanneet ottaa kaikkia muuttujia huomioon. Vaikka uskomme meidän olevan neljänä vielä vahvempi tiimi kuin kolmena, ei se tietenkään ole varmaa.
Ja se pelottaa, vaikka kuinka seisoisi päätöksensä takana. Että hulluko tässä on, kun ehdoin tahdoin koittaa, meneekö onni sirpaleiksi vai ei. Kun tunnistin mustasukkaisuuden tunteen ja mutustelin sitä, se alkoi tuntua ihan normaalilta. En vain ollut koskaan kuullut asiasta puhuttavan, joten tunne yllätti. Mutta sama juttuhan on jokaisen ystävyys- ja parisuhteenkin kanssa. Niihin lähtee luottaen, että juuri tämä tekee elosta vielä elettävämpää. Antoisampaa karikkoineen kaikkineen. Mutta koskaan ei kuitenkaan voi varmaksi tietää, mikä on lopputulos.

Olin varautunut elämään satunnaisten mustasukkaisuusaaltojen kanssa siihen asti, että vauva syntyisi maailmaan ja ottaisi paikkansa perheessämme. Onneksi aallot kuitenkin vaimenivat vatsani kasvaessa. Aloin tuntea, että sisälläni kasvaa uusi ihminen. Täysin oma persoonansa, jolla on minulle valtavasti opetettavaa ja näytettävää. Vaikka vauva ei ole vielä syntynytkään, tuntuu kuin hän olisi aina ollut osa meitä. Meidän perhettä.

Lue myös nämä

35 kommenttia

  1. Vitsi, kiitos. Puit sanoiksi kaiken sen epäilyn. Se epäily on vielä voimakkaampi kuin halu saada toinen lapsi.

    Kivinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siitä epäilystä näemmä aina pääse eroon edes siinä vaiheessa, kun päätös on tehty. Mutta vaikka pieni epäilys jäikin, hullunrohkeus ja usko tulevaan jyllää huomattavasti voimakkaampana.

      Poista
    2. Mulla sama kuin Kivisellä. Epäily on voimakkaampi. Nostan hattua, että siitä huolimatta uskaltaa yrittää!

      Poista
  2. Tunsitko ikinä noin ensimmäistä lasta odottaessasi? Itse nimittäin toistaiseksi lapsettomana täällä pohdin juurikin, että "hulluko tässä on, kun/jos ehdoin tahdoin koittaa, meneekö onni sirpaleiksi vai ei." Voiko ensimmäisenkin lapsen hankinta tuntua riskaabelilta? :o Nimim. paljon kysymyksiä, vähän vastauksia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti voi tuntua riskaabelilta! Mä näkisin sen suhtautumistapana olevan vain tervettäkin. Ensimmäistä odottessa tilanne oli niin eri. Siinä ehti koluta läpi koko tunnekirjon moneen otteeseen. Tämä Kun ahdistuneesta raskaana olevasta naisesta tuli lopulta onnellinen mutsi -postaus vastaa kysymykseesi laajemmin.

      Poista
    2. Haluaisin sanoa, että ei se onni välttämättä pysy sen yhden lapsen kanssakaan stabiilina. Tarkoitan, että kaikkea ikävää voi valitettavasti sattua: lapsen vakava sairastuminen, vanhemman sairastuminen jne. Tunnistan kyllä tunteen, josta kirjoitit. Varsinkin kolmannen lapsen kohdalla (mietintävaiheessa) ajattelin, että koettelemmeko onneamme / hyvää tuuria liikaa... mitä jos synnytyksessä menee jotakin pahasti vikaan lapsen tai minun osaltani, entä jos lapsi ei olekaan terve (esim. kehitysvammainen sisarus veisi eri tavalla vanhempien aikaa ja jaksamista, mikä olisi pois isommilta sisaruksilta). Mutta sitten ajattelin, että nykyiselläkin kokoonpanolla voi mitä tahansa sattua. Ja olen ikionnellinen että uskalsimme yrittää "bonuslastamme" ja saimme hänet luoksemme.

      Poista
    3. Se on toki ihan totta. Mitä tahansa voi sattua. Tai olla sattumatta. Ja se on se pointti. Yhden lapsen kanssa asiat todennököisesti rullaavat mukavasti, kun tähän asti on päästy. Toisen lapsen hankkimisella taas nimenomaan koettelee onneaan ja hyvää tuuriaan ihan tarkoituksella. Kiva kuulla, että teillä uskallus palkittiin! Näin se käsittääkseni yleensä onneksi onkin, ja näin luotan asian laidan olevan myös meidän kohdallamme. Parhaat asiat ovat kuitenkin itselleni tapahtuneen aina sen seurauksena, kun on uskaltanut käväistä omien mukavuusalueidensa ulkopuolella ja hypätä tuntemattomaan. Kuten ensimmäisenkin lapsen kohdalla.

      Poista
  3. Yllä oleva kommentti oli tarkoitettu ihan uudeksi aloitukseksi; ei liittyen edellisiin kommentteihin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos että sä sanoit tän kaiken ääneen... Olen syyllistänyt nimittäin itseäni pohtiessani samoja asioita ja miettinyt että minussa on jotain vikaa kun mä tälläsiä pohdin. Ihanaa huomata etten ole ainoa.
    Kiitos, kivi vierähti sydämmeltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Mä olin varma, että en ole ainoa. En vain kummakseni ole kuullut tästä aikaisemmin puhuttavan missään.

      Poista
  5. Tämä on mielenkiintoinen aihe, jonka kanssa itse painiskelin nimenomaan toista lasta odottaessani. Tunsin todella syyllisyyttä ajatuksistani, jotka alkuraskaudessa olivat kovinkin pessimistisiä. Näin jälkikäteen ajateltuna tajuan sen olleen ihan luonnollinen reaktio uuden ja tuntemattoman edessä. Hassua sinänsä, että ensimmäisen lapsen kohdalla tunteet eivät olleet läheskään niin voimakkaat. Silloinhan sitä vasta onkin ison muutoksen edessä. Toisaalta omalla kohdallani se toisen lapsen saapuminen perheeseen oli suurempi muutos kuin ensimmäisen. Ehkä aavistin sen jo raskausaikana. se, että päätimme haluta sisaruksen esikoisellemme on joka tapuksessa ollut elämäni paras päätös:)!

    Oikein ihanaa odotusaikaa sinulle! Tykkään blogistasi:)
    -Milla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti se on juuri tuota, luonnollinen reaktio uuden ja tuntematton edessä. Olenhan mä monien pienenpienkin asioiden alussa panikoinut. Esimerkiksi vaihtovuoden lähestyessä itkin hysteerisenä, että en halua lähteä, ja hulluko olen, kun itse on tähän kamalaan tilanteeseen ja ikävään itseni hankkinut. Ja vaihtoaika oli yksi elämäni parhaista päätöksistä ja kokemuksista!

      Mä itse panikoin ja pelkäsin paljon paljon enemmän ensimmäistä odottaessani. Ehkä jotenkin kuvittelin, että niistä tunteista on jo päästy, ja siksi fiilikset yllättivät.

      Poista
  6. Niin tuttu fiilis, tätä sisälläni kasvavaa ensimmäistä suunniteltaessa ja odotuksen alussa.
    Pääsin yli puhumalla, jauhamalla kaikille ystäville ja miehelle kyllästymiseen asti.
    Jos ei olis tullut puhuttua, puhuttua, puhuttua, varmaan vieläkin miettisin asiaa. Ehkä se on vain sitä normaalia prosessointia, joka on käytävä läpi nyky-ihmisen.
    Hauska, en ole nimennyt sitä mustasukkaisuudeksi. Peloksi ennemminkin. Miksei se voisi olla mustasukkaisuuttakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama keino itsellänikin, jauhaminen ja puhuminen :) Mä luulen, että olen nimennyt tunteen mustasukkaisuudeksi sen takia, että odotan nyt toista. Että kun sisarus voi olla mustasukkainen vatsassa kasvavasta vauvasta, pelätä sen pilaavan kaiken ja sotkevan perheen kuviot. Ja nyt noita tunteita kävinkin läpi minä, äiti.

      Poista
  7. Tuttuja tuntemuksia. Itsellä iski myös vielä joku ihan älytön sääli ensimmäistä kohtaan, että kun vauva syntyy en voi esikoisen kanssa enää samallalailla asioita touhuta. Mikä sitten kävikin toteen, esimerkiksi metässä ei voitu tehdä enää retkiä samallalailla koska vauva ei alkanut kantoreppuun eikä liinaan (meillä täällä Pohjois-Suomen metissä ei ainakaan vaunuilla kuljeta, ei ainakaan meidän lähi metissä). Joku painava syyllisyyden tunne oli kokoajan, että esikoinen jää vauvan synnyttyä vähemmälle huomiolle väkisin. Mutta kummasti se vaan alko uus elämäntilanne kahden lapsen kanssa sujua omalla painollaan ja sitä sitten tehtiin niitä mettäretkiä kun isä tuli töistä...Enemmän ehkä kuitenkin kuopus soljahti mukaan jo meidän valmiiseen arkeen entä kuin olisi muuttanut sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, no sekin! Tuttu fiilis. Kiva kuulla, että kuopus kuitenkin solahti arkeen, eikä niinkään muuttanut sitä. Toivon, että näin käy myös meillä, ja kaikki saavat tarpeeksi huomiota, hellyyttä ja rakkautta.

      Poista
  8. Pisti silmään tekstissä ajatus, että kaikkeen pitäisi voida valmistautua ja kaikki muuttujat voidaan ottaa huomioon. Lasten saannissa ja kasvamisessa kaikkea ei vaan voi huomioida etukäteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No shit, Sherlock.

      Poista
    2. Kun tuijottelin ensimmäisen raskauden aikaan järkyttyneenä raskastestiä, tuli kyllä selväksi, että elämä yllättää. Että enhän minä sitä. Pointtini oli se, että jos homma menee pieleen, se ei ole vauvan vika. Silloin me vanhemmat emme ole osanneet löytää apua voimavaroihimme.

      Poista
  9. Minulla oli ihan samoja tuntemuksia, kun odotin toista lasta: ärsytti se mahassa oleva vauva välillä tosi paljon, kaduttikin koko raskaus. Vauvan syntymän jälkeen fiilisten kohde muuttui: vauva tuntui ihanalta, mutta esikoinen ärsytti lähes pelkällä olemassaolollaan! Ei mitään mukavimpia fiiliksiä, mutta tosiaan uuteen elämäntilanteeseen kuuluu kaikelaisia ajatuksia. Ja ylipäätänsä vanhemmuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kuullut myös muilta, että vauvan syntymän jälkeen esikoinen saattaakin yhtäkkiä tuntua ärsyttävältä, kun tahtoisi rauhassa tutustua vauvaan. Nyt se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, mutta hyvä kuulla tästä tuntemuksesta, ettei sitten mahdollisesti ilmestyessään pääse täysin yllättämään.

      Poista
  10. Tää on kyllä jännä tää sun blogi kun tätä jaksaa lukea, vaikkei ole yhtään lasta itsellä! Silti täältä tunnistaa tuttuja fiiliksiä. Ensinnäkin hurjasti onnea koko perheelle uuden tulokkaan odotuksesta ja kiitokset sulle jälleen vaikean aiheen esiintuomisesta!!
    Itse olen asunut ihanan miehen kanssa kohta 4 vuotta avoliitossa ja oon 26v. Samanlaisia ajatuksia pyörii välillä päässä mahdolliseen esikoiseen liittyen, entä jos se pilaa tän kaiken mitä meillä on. Eihän tässä vielä ole kiire, mut toisaalta välillä on sellanen hassu olo... koulut käyty, työt alla, suurin biletysinto alkaa jo karista, baareissa ei jaksa istua joka viikonloppu. Vähän sellainen jotain puuttuu -fiilis, mitä nuo eläinlapset ei täysin täytä, jyllää ajoittain päällä. Toisaalta, minkälainen monsteri musta tulee vähäunisena ja stressaantuneena nykyisin, saatika sitten, jos muksu valvottaisi vuosikaudet... Miehestä tulisi mahtava isä, se on jotenkin kypsempi kun mä, itsestäni en tiedä. Mummolla oli mun ikäisenä jo kolme lasta, onko tällanen jahkailu nyt vähän säälittävää ja itsekästä. Sitten jos kaikki menee vituiksi tai ei vaikka pysty tulemaan raskaaksi, sittenhän se on luonnollisesti näiden itsekkäiden ajatusten vika.

    Eli joo, kelat pyörii, vaikkei olisi vielä yhtäkään. Mutta varmaan nämä ajatukset lopulta johonkin suuntaan ja lopputulokseen sitten vie, itse kunkin kohdalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin hauska kuulla, että blogiani on kiva lukea ilman lapsiakin! Nuo sinun pohdintasi alkavat kuulostaa siltä, että se on pian menoa, jos vain onnistaa :)

      Poista
  11. Anonyymi23. toukokuuta 2014 15.10:

    Kuulostaa niin tutulta pohdintasi. Sanoisin, että odotapa pari viikkoa-kuukautta, niin huomaat olevasi valmis ajatukseen elämästä lapsen kanssa. Kun aivot työstää intensiivisesti asiaa, mielipide voi muuttua yllättävän pian. Seuraavaksi voi sitten panikoida, että entä jos raskaustesti ei ookaan positiivinen... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ihan samaa mietin minä hänen kommentistaan :)

      Poista
  12. Kai siinä on sekin että tietää jo etukäteen millaista se elo sen ihan pienen vauvan kanssa on? Kun vaikka kuinka neuvolassa kerrottiin millaista on lapsen yösyöttäminen sun muut, itse jotenkin kuvittelin kaiken "ruusuisemmaksi" koska oma lapseni oli kovinkin mahavaivainen koliikkivauva... Että kuinka sitä uskaltaakin ottaa kaiken sen vastaan uudelleen. Mä haluaisin toisen lapsen, mutta olin NIIN pahasti pahoinvoiva että en ihan vielä halua lähteä oksentelurumbaan uudestaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, varmasti siinä on myös sitä. Ja kun nyt ajattelee, että siinä on vielä lisäksi esikoinen, joka kaipaa huomiota ja rakkautta, ja jolle kipeästi tahdon myös löytyvän tarpeeksi aikaa.

      Poista
  13. Hyvin sanottu. Tuttu tunne näin kolmatta odottaessa. Kun takana on juuri sellainen täydellinen päivä, pelkää tulevaisuuden "pilaavan" sen. Sama ahdistus astuu esille huonoina päivinä kun pojat uhmaa ja jäähypenkin ovi käy konsanaan. Tuntuu järjettömältä, että kolmatta tässä odotellaan tähän sekaan. Mutta kuten sanoit, ei se vauvan vika ole ja varmasti tulokas tulee kaikesta huolimatta antamaan tuhannesti enemmän kuin ottamaan! <3 Onnellista odotusaikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah no joo, sitten ne huonot päivät! Silloin meinaa kauhu ottaa riveleistä kiinni, kun miettii, että mitäs sitten kun tässä on vielä vauva, mahdollisesti suuritarpeinen sellainen. Huh. Mutta silti odotan tulevaisuutta innoissani ja luottavaisin mielin. Kyllä se siitä, vaikka pakolla. Onnellista odotusaikaa myös sinne!

      Poista
  14. Juuri noita ajatuksia minäkin mietin vuosi sitten odottaessani toista lastani! Toinen lapsi oli enemmän kuin toivottu, mutta minuakin mietitytti, meneekö koko systeemi jotenkin pilalle... No, ei mennyt! Elämä nelihenkisenä perheenä on ollut vielä mukavampaa kuin kolmisin. Neljä henkeä tuntuu jotenkin ihan oikealta perheeltä, sellaiselta vakavasti otettavalta oikeiden aikuisten perheeltä. Yhden lapsen kanssa ajattelimme ennemminkin olevamme kaksi melko nuorta ihmistä, joilla nyt vain sattuu olemaan yksi lapsi. Syksyllä minusta tuli kahden lapsen äiti ja heti perään kolmikymppinen, joten kaipa tässä pitää jo aikuiseksi alkaa. Kirjoitin muuten tuosta samasta aiheesta tammikuussa postauksenkin otsikolla "Sisko ja sen veli": :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että systeemi ei mennyt pilalle! Peloista huolimatta mullakin on vahva luotto, että hyvä tästä tulee. Vielä täydellisempi kokonaisuus kuin tätä ennen.

      Poista
  15. Nyt vasta löysin tämän tekstin ja täytyy kiittää siitä ja ihanasta rehellisyydestäsi!
    Itse koin ihan vastaavia fiiliksiä tokan ja kolmannen raskauden alussa. Ja kummallakin kerralla olin (jep, sillä kolmannellakin, vaikka luulisi, että olisin jo jotain edelliseltä kerralta oppinut) hyvin yllättänyt noista tunteista ja ajatuksista. Tunsin myös valtavaa syyllisyyttä kun haaveiltu ja odotettu raskaus ja vauva muuttuikin plussatestin ekan riemun jälkeen peloiksi ja negatiivisiksi tunteiksi. Kukaan lähipiirissäni ei ole myöntänyt ikinä tunteneensa samanlaisia tunteita, joten olen tähän saakka kuvitellut olevani jotenkin poikkeuksellinen. Iso kiitos siis vielä!

    Omassa tapauksessani nuo fiilikset ovat menneet niin, että raskauden edetessä nuo alun pelot ja epäilykset ovat jääneet kun rakkaus vauvaa kohtaa on kasvanut. Mutta sitten vauvan synnyttyä on iskenyt päälle muutaman viikon voimakas baby blues, jolloin samanlaiset ajatukset ja tunteet ovat taas iskeneet päälle. Tai ei ehkä ihan samalla tavalla, sillä vauvaa kohtaan on ollut myös ääretöntä rakkautta. Baby blues tarkoittaakin minulla tilaa, jossa KAIKKI tunteet kasvaa potenssiin sata. Mutta sekin on kestänyt vain sen muutaman viikon ja tasaantunut vähitellen. Mutta siinäkin asiassa koen olleeni hyvin outo lintu siinä mielessä, että heti vauvan synnyttyä elämä ei ole tuntunut pelkältä ruusunpunaiselta hötöltä ja unelmalta, niinkuin monella tuntuu olevan (rohkenen kyllä epäillä todenmukaisuutta).

    Pahoittelut jos teksti on sekava tai kirjoitusvirheitä tänne, kirjoitettu jatkuvin keskeytyksin.

    M

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe