Äidin pelot

29.8.14

Mua on jäänyt vaivamaan tapahtuma monien vuosien takaa. Olin silloin tekemässä sisustusaiheista radiohaastattelua ennustajan luona. Puhuimme niitä näitä tummista samettiverhoista ja suitsukkeista, kun ennustaja yhtäkkiä kysäisi, onko minulla jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä. Hänen mielestään minusta huokui sellainen fiilis. Hämmästyneenä vastasin, että ei ole. Ennustaja tahtoi minun kokeilevan jotakin kirjaa kädelläni ja kysäisi, tunnenko kirjasta hehkuvan lämmön. En tuntenut. 

Ennustajasta minussa oli kuitenkin jotain niin salamyhkäistä, että hän tahtoi estelyistäni huolimatta tehdä minulle tähtikartan. Sen hän lupasi postittaa kotiin. Olin jo unohtanut koko jutun, kun kuukausia myöhemmin postiluukusta kolahti paksu kirjekuori. Siellä ei ollut vain tähtikarttaa, vaan kymmeniä ja kymmeniä sivuja ennustajan kuulakärkikynällä kirjoittamaa tekstiä minusta. Monet asiat tunnistinkin itsestäni ja menneisyydestäni, osassa ei ollut mitään päätä tai häntää. Ennustaja oli kirjoittanut tekstinivaskan loppuun, että monet asioita saattavat aueta minulle vasta vuosien päästä.
Yksi ennustuksista on jäänyt vaivaamaan. Siinä sanottiin, että tulen kokemaan elämässäni jotain sellaista, mikä vetää täysin pohjalle. Ja että tuon tapahtuman myötä lopulta löydän itsestäni kyvyn auttaa muita saman tilanteen kokeneita. Vaikka en uskokaan mihinkään yliluonnolliseen, suhtaudun ennustuksiinkin samanlaisella kunnioituksella kuin vaikka erilaisiin uskontoihin. Joillekin ne tuovat lohtua ja merkitystä elämään, joten joku perä niissä kaikissa saattaa olla.

Tiedän silti, että on ihan pöljää vaivata päätään tuollaisella. Muistan tuon ennustuksen kuitenkin aina silloin tällöin. Nyt se on noussut mieleen, kun hormonicocktail on vetänyt mielen apeaksi. Mitä jos se ennustus tarkoittaakin, että lapsilleni tulee tapahtumaan jotain?
Synnytyksen lähestyessä olen alkanut pelätä. En kipua, vaan sitä, mitä kaikkea synnytyksen aikana voi käydä. Esikoisen aikana en edes ehtinyt tajuta antaa pelolle mitään sijaa päässäni. Hyvä, sillä vaikka ennenaikaisen synnytyksen takia sille olisikin ollut syytä, se ei olisi auttanut synnytyksessä mitään. Nyt pelkään ihan valtavasti, että jotain menee pieleen. Että vauva kuolee. Että vauvalle tulee synnytyksessä jokin pysyvä vamma. Tiedän, että en ikinä lopettaisi itseni syyttelyä, jos synnytyksessä jokin menisi pieleen. Pelkään, että minussa ei olisi tarpeeksi vahvuutta vammaisen lapsen äidiksi. Oman lapsen kuolemasta en selviäisi.

Vanhemmaksi ryhtyminen on hullua. Siinä laittaa itsensä pelkäämään ja olemaan huolissaan toisen puolesta loppuelämänsä. Miten paljon huolikouraisuja kaksivuotiaankin kanssa saa jo vatsaansa kehitettyä. Miten se pärjää? Onko sillä kavereita? Olenhan minä tarpeeksi hyvä olemaan noin mahtavan ihmisen äiti? Onhan hän onnellinen itsenään, tässä perheessä? Ja mitä tulevaisuudessakin vielä on edessä! Sydän kouristelee tuskissaan jo siitä ajatuksesta, että se tulee myötäelämään lapsien sydänsurut, huolet ja riidat. Entä miten ne löytävät paikkansa maailmasta? Saavatko opiskelupaikan, töitä ja haaveensa?
Ennustuksia enemmän uskon siihen, että jokainen voi muuttaa omilla teoillaan kohtalonsa suuntaa. Mutta lapsensa puolesta sitä ei voi lopulta tehdä, vaikka vanhemmat ovatkin näkymättömiä majakoita lastensa elomeressä. Ja se pelottaa.

Lue myös nämä

39 kommenttia

  1. Tuttuja ajatuksia.
    Kahden teinin kanssa sitä on saanut kohdata pelkoja joita ei olisi osannut ajatellakaan. Ja hyvä niin, ei se auta mitään jos etukäteen pelkää pelkäämistä. Kuitenkin noiden tyyppien kanssa ne pelot on tietyllä tapaa kääntyneet innostukseksikin; mitähän niistä tulee isona, mitähän kaikkia opiskelupaikkoja on silloin olemassa kun hakeutuvat opiskelemaan, mitähän kaikkea ne elämänsä varrella keksiikään? Paljon on pelkojakin mutta osasta on päässyt yli ja irti ja odottaa tosi innolla sitä tulevaa.
    Muistan että raskausaikana se pelko oli välillä jopa puristavan ahdistavaa. Oli vaikeaa olla ja hengittää. Mietitytti että miksi ottaa näin isoja riskejä elämän kanssa. Jos kaikki ei menekään hyvin? Kaikista peloista huolimatta kyllä kannatti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh joo, voin vain kuvitella. Nyt en omia teiniaikojen kohelluksia miettiessä voi käsittää, miten vanhempani pystyivätkin pitämään niin hyvän yhdistelmän rajoja ja rentoutta. Mutta voin kuvitella myös sen, miten teinien kanssa tulevaisuudesta on jo ihan erilailla innoissaan. Mä kun jo nyt katson kaksivuotiasta ja mietin, miten hänestä voi tulla ihan mitä vain, kunhan vain itse niin päättää.

      Mutta joo, nyt just on meneillään tuo kuvailemasi vaihe, kun on vaikeaa olla ja hengittää. Ihan hullua laittaa itsensä pelkäämään näin paljon. Ja kun ei siitä pelosta edes ole vaikka synnytyksessä mitään hyötyä – päinvastoin.

      Poista
  2. Jossain määrin samoja fiiliksiä täälläkin (ilman ennustajaa). Meidän kuopuksella on tänään laskettu aika ja lähenevä synnytys mietityttää myös. Ei pelota, mutta mietityttää. Ihmismieli on vaan niin kummallinen, että jotenkin pelkään varmuuden vuoksi ihan vähän tulevaa, koska tähän asti kaikki on mennyt niin hyvin. Esikoinen on niin ihana, terve, aurinkoinen kaksivuotias, että onko meillä oikeutta ja mahdollisuutta toiseen yhtä ihanaan? Jotenkin sitä kuvittelee, että jotain vakavaa haastetta on varmasti varattu meidänkin huoleksi, mutta voi vain toivoa, ettei se liity omiin lapsiin.

    Sadepäivän fiiliksiä, mutta nyt taas aurinko paistaa! Hyvää mieltä ja aurinkoisia ajatuksia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just sama ajatus: esikoinen on niin terve ja täydellinen, voidaanko olla yhtä onnekkaita vielä toisenkin kanssa? Kun ei omaan eloon ole vielä mitään suuren suuria pohjakosketuksia mahtunut, aina pelkää, koska on oma vuoro romahtaa pohjalle. Ihan hölmöä ajatella ja pelätä moisia, mutta ihmismieli ei aina pysy hallinnassa, vaikka niin tahtoisikin.

      Poista
  3. heippa, ajattelin kommentoida vaikkei omia lapsia vielä ookaan enkä siten osaa samaistua äitiyspelkoihin :) mutta, oon työskennelly 2,5 vuotta erityislasten kanssa päiväkodissa ja huomannu, että onneksi se äidin ja isän rakkaus omaa lasta kohtaan tuo äärettömän paljon voimia elämään, vaikka lapsi olisikin kehitysvammainen, vammautunut tai muuten suuremman tuen ja ohjauksen tarpeessa. kuntoutuspuolella on menty valtavasti eteenpäin ja lapsen kehittyminen jo päiväkoti-iässä on mieletöntä! oikeiden apuvälineiden ja ammattitaitoisten ihmisten tuella pärjää varmasti, jos uskaltaa ja on halua ottaa apu vastaan. tällästä tsemppausta tähän väliin täältä!

    jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla kentältä kokemuksia. Rakkaus omaa lastaan kohtaan on joka tapauksessa valtavaa, mutta epäilen omaa vanhvuuttani kantaa niin suurta vastuuta kuin erityistarpeisen lapsen vanhemmilla on.

      Poista
  4. Voi. Mutta tiedätkö, tavallaan se oli tosi helppo ennustus. Kaikki kokevat jotain, mikä vie pohjalle. Poikkeuksen muodostavat vain he, jotka eivät rakasta tai he, jotka kuolevat nuorena.

    Mutta kyllä sitä selviää vaikka mistä, vaikka elämä tuntuukin kriisien jälkeen siltä kuin juna olisi ajanut raiteiltaan ja päättäväisesti jatkanut väärään suuntaan. Takaisin ei pääse.

    Olisi helppoa sanoa, ettei pelko auta, mutta se nyt varsinkaan ei auta. Sitä paitsi etenkn hormonimyrskyissä pelkoa on tavallista vaikeampi hallita. Tärkeää on silti, ettei jää pelkoon jumiin - no, en usko, että jäät, mutta pitipä nyt sanoa. Elämän parhaisiin asioihin liittyvät aina myös pahimmat, ja kyllä sen kanssa voi elää jos muuten jää niistä parhaista paitsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, nyt vaikutan ärsyttävältä besserwisseriltä, vaikka en kyllä erityisemmin halunnut päteä. Anteeksi.

      Poista
    2. Eiku just fiksusti sanottu, en osannut itse ajatella asiaa noin. Elämän parhaisiin asioihin liittyvät aina myös pahimmat. Ilman rakkautta tai välittämistä mitään tällaista ei edes pelkäisi. Ja mieluummin tunnen tunnen vahvasti sekä pelkoa että rakkautta kuin olisin täysin tunteeton.

      Poista
  5. "Siinä sanottiin, että tulen kokemaan elämässäni jotain sellaista, mikä vetää täysin pohjalle. Ja että tuon tapahtuman myötä lopulta löydän itsestäni kyvyn auttaa muita saman tilanteen kokeneita." Mä jotenkin heti ajattelin, että eka raskaus ja Minimen ensi kuukaudet olisi ollut jonkinlainen pohjakosketus ja nyt tämä blogisi kautta autat muita. Että jos nyt olisitkin matkalla ylöspäin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuli mieleen tismalleen sama ajatus!

      -Elina

      Poista
    2. Minä olin tulossa myös kirjoittamaan aivan samaa! Blogisi on melkoinen vertaistuki niin monille. Itse pikkukeskosen äitinä tunnistan kyllä huolesi. Ensimmäisellä kerralla meille kävi kaikesta huolimatta niin hyvin ja onnellisesti, että voisiko sama olla enää mahdollista. Että mitä hirveää sitä seuraavalla kerralla tapahtuisikaan ja haluaako sitä lähteä tieten tahtoen koettelemaan? Sinulle toivon pelotonta ja nautinnollista loppuraskautta ja hyviä synnytyskokemuksia!

      Poista
    3. Sama tuli mieleen minullekin. Olet ollut suuren suuri vertaistuki hyvin monelle vauva- ja taaperoarkea elävälle. Älä pilaa viimeisiä raskausviikkoja murehtimalla, se harmittaa sitten jälkeenpäin KUN kaikki meneekin hienosti :)

      Poista
    4. +1 Ennustushan on jo käynyt toteen tämän blogin kautta! Kaikesta huolesta ei tietenkään vanhempana pääse koskaan eroon, mutta tuosta ei siis ainakaan kannata enää kantaa huolta. :)

      Poista
    5. Mä ihan liikutuin. Ihanaa, että ajattelette noin. Kiitos! Jotenkin musta vain tuntuu, että itse olen ollut niin onnekas elossani, että vain raskaus ja haastava vauvavuosi eivät voi olla elämäni pahimpia pohjakosketuksia. Vaikka sekä raskaus että vauvavuosi tuntuivat välillä vievän kaiken, mitä mulla annettavissa oli.

      Poista
  6. Kuule ennustukset toimivat, koska ovat niin epätarkkoja tai ympäripyöreitä, etä toimivat jokaisen kohdalla. Otappa pikkaisen etäisyyttä ja mieti kuinka moneen henkilöön tuo sama juttu voisi sopia. Aivan jokaisen elämään mahtuu hyviä ja todella huonojakin hetkiä. Tietysti toisilla käy yleisesti ottaen parempi flaksi jo siinä minkälaiseen maahan tai perheeseen sattuu syntymään. Toisilla sattuu olemaan sitten enemmän onnea tai epäonnea siitä eteenpäin. Ja jokainen selviää niistä epäonnen hetkistä omien kykyjen mukaisesti. Olen melko varma, että lähes jokainen voi aikuisiällä jo sanoa, että on jossain vaiheessa käynyt pohjalla ja pystyy sen huonon kokemuksen perusteella tuntemaan enempi empatiaa toisia kohtaan. Kaikkihan on suhteellista, mikä toiselle on pohjakosketus, on toiselle vaan äärettömän tyypillinen maanantaipäivä... Tsemppia loppuraskauteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ihan totta. Jos olisin sattunut itse hakeutumaan ennustajalle, luultavasti olisin koko jutun jo unohtanutkin. Mutta kun ennustaja itse tahtomalla tahtoi tehdä tähtikartan ja lisäksi vielä kirjoitti ilman korvausta valtavan määrän tekstiä, ennustus jäi mieleen pyörimään. Mä kun annoin ennustajan tehdä tähtikartan, koska hän selkeästi ammatillisesti siitä oli kiinnostunut. En lainkaan ajatellut hänen sen lisäksi ryhtyvän tulkitsemaan karttaa.

      Poista
  7. Se pelko kylmää ja samalla vaatii luottamaan... Luottamaan siihen mahtavaan ihmiseen, sen kykyihin tehdä oikeita valintpja vaativissakin tilanteissa. Ja toisaalta luottamaan siihen että itse oli tarpeeksi hyvä äiti sille mahtavalle lapselle.

    Ihan loistava kirjoitus!
    Mun sydän pompottaa vieläkin ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä siinä tosiaan auta muu kuin luottaa ja toimia itse mahdollisimman hyvänä esimerkkinä sekä huomaamattomana majakkana.

      Poista
  8. Itsellä oli samanlaisia huolia esikoisen kanssa joka täyttää nyt syyskuussa 2 v. Hirveä huoli kaikesta. Nyt tässä raskaudessa (la 15.11.) pääsin nauttimaan odotuksesta ilman huolia, mutta sitten viime keskiviikkona vauvalta löytyi ultrassa lievästi laajentunut munuaisallas. Lääkärillä oli erittäin huono ulosanti ja pelästytti minut puhumalla lapsen kontrolleista, leikkauksista ja jopa downin syndroomasta!!!!!!! Kun pääsin kotiin ja tutkin itse asiaa niin suurin osa sikiöaikaisista munuaisaltaan laajentumista paranee itsestään jo ennen syntymää. Eli toisin sanottuna, turha huoli pois ja nauti raskaudesta ja lapsistasi!<3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, ihan muljahti sydämestä kun luin kommenttisi. Jo on lääkäri osannut kertoa asiasta pöljästi. Onneksi suurin osa paranee jo ennen syntymää. Paljon onnea loppuraskauteen!

      Poista
  9. Tuttua. Mä olen jokaisessa raskaudessa pelännyt aivan hysteerisesti kohtukuolemaa ja jonkun verran myös sitä, että saisin vaikeavammaisen lapsen. Tuo kohtukuolemapelko on todella kamalaa, etenkin kun olen tuntenut sikiön ekat liikkeet verraten myöhään, noin rv 20. Ja senkin jälkeen, aina kun vauva oli pidempään paikoillaan niin... Raskaus on ollut minulle fyysisestikin melko vastenmielistä, monella tavalla hyvin tuskaisaa, joten kolmannen lapsen raskausaikana sanoinkin jo miehelle, että jos tässä joku menee vikaan niin mä en pysty tähän enää koskaan.

    Pahimmat pelot ovat kyllä hellittäneet lasten syntymän jälkeen, ei niitä ehdi enää niin ajatella. Paitsi joskus hiljaisina hetkinä. Mutta se vaan kuuluu äitiyteen.

    Jaksamista! Ja etenkän synnytystä en pelkäisi, siinä et juuri pysty tekemään asioita, mitkä vahingoittaisivat vauvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi joo, kohtukuolemaakin on tullut mietittyä ihan liikaa. Hankin lainaan kotidoblerinkin, kun vauva on niin paljon isosiskoon rauhallisempi liikkeissään. Onneksi kohtukuolemanpelko on nyt jo helpottanut – tuoden sitten uusia pelkoja tilalle. Mutta kuten sanot, ne vain kuuluvat äitiyteen.

      Poista
  10. Hrr, mua kylmää tuollaiset ennustukset. Vaikka toisaalta vain hetken, ja sitten karistan myötäpelon ja tulen järkeväksi: tyhmä ennustus, ja hyvin monella tavalla mahdollinen toteutua. Mutta ensimmäinen ajatus oli, että aika röyhkeää ja edesvastuutonta ennustajalta sanoa tuollaista, mikä saattaisi saada huteran ihmisen (viittaan nyt esim. itseeni) pelkäämään koko elämänsä sitä tulevaa pohjakosketusta. Vaikka se saattaisi hyvin olla jo takana päin, kuten täälläkin eräät ehdottivat. Eikö ennustajallakin pitäisi olla velvollisuus sanoa vain asioita, jotka helpottavat, tsemppaavat ja ovat korkeintaan jännittävällä ja hauskalla tavalla johdattelevia? Eikö, eikö? ...hmph.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, juuri näin! Mullakin jäi päällimmäisenä mieleen tuo ennustajan tooodella outo käytös. Mä veikkaan, että positiivisia / neutraaleja asioita ne ennustajat yleensä taitaa kertoa. Ei ole asiallista käytöstä, että kirjoittaa kymmeniä sivuja ennustuksia vaikka henkilö itse ei ole tätä pyytänyt ja mukana tuollainen inhottava ennustus...

      Poista
    2. Itsekin luulisin, että yleensä ennustajalta haetaan lohtua, jota ennusttaja sitten antaakin. Itselleni tulivat tähtikartan kyljessä tulleet ennustukset ihan yllätyksenä. Minä kun vain lopulta annoin hänen tehdä tähtikartan, kun se näytti olevan hänelle ammatillisesti niin tärkeää. Ja ehkä näiden pyytämättä (ja maksamatta) tulleiden ennustusten takia ne ovatkin jääneet mieleen pyörimään.

      Poista
  11. Anonyymi tuossa hyvin yllä tiivistikin: ennustukset ovat ympäripyöreitä ja koko elämänkaarta katsoessa varmasti osuvat kohdalle. Ehkä kyse tosiaan oli ensimmäisestä raskaudestasi vaikkapa blogista, kuten myös yllä ehdotettiin?

    Ei sillä, en minäkään usko ennustuksiin (enkä käy ennustajalla), mutta kyllä tuollainen kirje saisi vähemmästäkin sekaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ympäripyöreitä ovat. Harmittaa itseäni, että silti kirje on jäänyt pyörimään mieleeni vuosikausiksi.

      Poista
  12. Hei,
    olen pahoillani, että puutun näin pikkumaisesti yhteen lauseeseen. Tämä ei ole moite tai arvostelu - tämä on ehkä eniten minulle itselleni kirjoitettua ajatusvirtaa. Toivon, etten myöskään liikaa järkytä puhumalla eräänlaisesta tabusta. Pysähdyin nimittäin kovin pitkäksi aikaa erään lauseen kohdalle, lauseen, joka on täysin tavallinen sanoa, itsekin niin sanoin ennen: "Oman lapsen kuolemasta en selviäisi".
    Meidän esikoistyttäremme kuoli synnytykseen sairaalan tekemiin virheisiin. Olin itse myös hyvin vakavassa tilassa, mutta selvisin hengissä. Niin, minä selvisin hengissä. Josta varmasti kannan syyllisyyttä lopun elämääni. Siihen ei järkipuheet auta. Oman lapsen kuolemasta ei kuitenkaan koskaan selviä. Mutta mikä on vaihtoehto? Sitä luulee kuolevansa - osa itsestä kuoleekin. Mutta niin kammottavaakin kuin se onkin, itse jää eloon. Hengenveto kerrallaan, tunti kerrallaan - lopulta päiviä, viikkoja kerrallaan. Sitä oppii elämään musertavan surun kanssa. Sillä - toistan - mikä on vaihtoehto? Suru asettuu perheeseen, elämään - se ei kysy lupaa. Kuin myös syyllisyys. Saako hyvä, lapsiaan rakastava äiti elää, vaikka lapseni on kuollut? Joka kerta, kun kuulen lauseen "en selviäisi lapseni kuolemasta", joudun käsittelemään tämän syyllisyyteni, uudelleen ja uudelleen: minä elän, nauran, hengitän, vaikka lapseni on kuollut. Ja silti ymmärrän sen lauseen niin hyvin, miksi niin todetaan - ja silti se tekee aina niin kipeää.
    Meille on syntynyt myös elävä lapsi. Hän toi valon mukanaan siihen mustaan sumuun, jossa elimme. Nykyään koen kiitollisuutta molemmista lapsistani, että he ovat osa minua ja elämääni, muuttaneet minua ja tehneet tämän naisen, joka olen tänään. Elämä on hyvää, vaikka raskasta taakkaa kannan mukanani. Ja elävän lapseni kohdalla haluan minäkin edelleen todeta saman: en selviäisi hänen kuolemastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon antavasta kommentistasi ja tabun avaamisesta. Olet uskomattoman vahva nainen ja äiti.

      Mä arvelinkin jo kirjoittaessani, että tuo pieni lause saattaisi jopa loukata joitakin. Mutta sillä tavalla juuri nyt tunnen. Olet oikessa, että oman lapsen kuolemasta ei selviä, mutta elämä jatkuu silti. Itselläni kantavana voimana olisi toinen lapsi. Mutta ajatus siitä, että mennettäisin koko perheeni. En vain tiedä, miten siitä kykenisi jatkamaan.

      Paljon iloa ja onnea teidän perheenne eloon!

      Poista
  13. Esikoisen vauva-aikana uuvutin itseni alkuun, kun yritin vahtia vauvaa joka ikinen sekunti. En halunnut päästää häntä silmistäni hetkeksikään, koska jotainhan voisi sillä aikaa sattua. Kunnes lopulta tajusin, että minä yksin en voi mitenkään ikuisesti suojella itseäni. Eikä se ole tarkoituskaan. Minun lapsellani on jokin tarkoitus tässä maailmassa, joka on ihan hänen omansa, eikä äiti valitettavasti liity siihen. Hänen pitää saada toteuttaa tätä tarkoitustaan, mikä se onkaan. Ja universumi auttaa häntä siinä ja suojelee häntä, jotta hän saa tarkoituksensa tässä elämässä täytettyä. Sen oivaltaminen auttoi valtavasti.

    VastaaPoista
  14. Hei!

    Heti jutun luettuani tuli mieleen.. Että mielestäni ennustus on käynyt jo toteen! Olit hyvin pihalla ja "pohjalla" ylläriraskaudesta ja todella rankasta vauvavuodesta. Olet itsekin kuvaillut kuinka pohjamudissa vetelit. Nousit sieltä ja perustit tämän blogin, olet toiminut mahtavana vertaistukena kaikille mutsilandiassa harhaileville! Tässä yksi näkemys :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, että ajattelet noin! Upeaa kuulla, että koet blogini mahtavana vertaistukena, kiitos! Vaikka tosiaan kävin aika syvällä raskauden ja vauvavuoden aikana, jotenkin tuntuu, että se ei ole se elämäni pohjakosketus. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, olen saanut niin paljon onnea elooni, että pelkään jotain paljon paljon pahempaa olevan tulossa kohdalleni.

      Poista
  15. Pohjakosketus on eri ihmisillä niin kovin eri asiaa tarkoittava...
    Onko se sitä, että "joutuu" valvomaan vauvan takia eikä pääse kreisibailaamaan, vaiko lapsen kuolema tai sairaus.
    Riippuu suhtautumitavasta, mutta tärkeintä on muistaa, että elämää ei voi hallita. T: Äiti jonka lapsi syntyi täysin "normaalina, mutta sai autismidiagnoosin 3-vuotiaana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Ja joillekin sitä pohjakosketusta tuntuu riittävän ihan liiaksi koko elon varrelle. Paljon jaksamista ja onnea sinun perheesi eloon!

      Poista
  16. Hei! Mistä nuo leggingsit on ostettu? ja tätä lausetta voi jokainen tulkita, miten haluu. Mä tiedustelen leggingsien perään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Ne ovat esikoisen odotusaikana kolmisen vuotta sitten H&M:n mama-osastolta ostetut.

      Poista
  17. Kirjoitat kyllä hienosti ja todella aidosti (minunkin) ajatuksista äitinä olosta ja lapsen kanssa menosta. Itse olen myös melkoinen huolehtia ja pelkääjä. Saatan tahtomattani kuvitella jotain onnettomuustilanteita, joissa läheisille voi käydä huonosti. Aina välillä huomaan, että suren pelkästään menetyksen mahdollisuutta. Ne on hirvittäviä ajatuksia ja haluan pyristellä niistä aina nopeasti pois - etenkin jos sellainen pelko liittyy mun lapseen. Joskus ihmettelin mun miehelle, et miks hemmetissä tällasia ajatuksia täytyy pyöritellä päässä! Hän osasi mun mielestä (insinöörinä) antaa siihen ihan loogisen ajatuksen: jospa se pelko valmistaa meidän mieltä mahdolliseen menetykseen, et sellaisesta ois ees pieni mahis selviytyä.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe