Hiplaa, lääpi ja paijaa raskausvatsaasi

24.8.14

Esikoista odottaessani mä varoin julkisilla paikoilla koskemasta raskausvatsaani. Olin jostain saanut päähäni ajatuksen, että oman ruhoni lääppiminen tekisi musta mamman, henkilön, jonka koko elämä on vain vauvavauvavauva. Pelkkä käden pitäminen vatsan päällä olisi tarkoittanut samaa kuin hyppäämistä pää edellä äitiyden mustaan aukkoon. 

Elämänmuutoksen keskellä myllertävä pääni ei antanut lupaa lässyttää vatsalle kotonakaan. Vatsan rasvaaminen raskausarpien ehkäisyn toivossa oli kuitenkin hyvä tekosyy antaa kasvavalle vatsalle huomiota. Rakastin niitä hetkiä iltaisin, kun rauhassa levitin öljyä vatsalleni ja siinä samassa salaa itseltäni lellin kohtuani. Kun lapsi syntyi, kummakseni huomasin ikävöiväni rasvaushetkiä ja raskausvatsaani.
Toista odottaessa ei onneksi tarvitse olla niin totaalisen sekaisin tässä(kään) asiassa. Annoinhan itselleni lopulta esikoisen vauvavuoden aikana luvan jopa hurahtaa äitiyteen, heittäytyä kuperkeikan kautta äitiyden mustaan aukkoon. Mammautumistakaan en enää pelkää. Vaikka olen äiti, tiedän silti olevani myös nainen ja ihminen, joka on kykeneväinen säilyttämään elämässään muitakin mielenkiinnon kohteita kuin kestovaippojen kuosit tai muovituttipullojen kemikaalit.

Silti mä olen tässäkin raskaudessa antanut vatsalleni kitsastellen huomiota. Tämä tuli puheeksi muutama kuukausi sitten osteopaattini Marjo-Riitan kanssa, kun hän näytti, miten voin erilaisin kosketuksin itse helpottaa raskausvaivoja. Marjo-Riitta sai mut ensimmäistä kertaa edes miettimään, miksi niin kovasti kammoksuin ja edelleen vieroksun raskausvatsaansa koskettelevia äitejä.
Myönnän, että mulle ei ollut aikaisemmin tullut mieleenikään, että ehkäpä se Pirjo siellä kaupassa ei hieronutkaan vatsaansa vain siksi, että halusi mammapäissään tehdä selväksi, miten hänen kohdussaan kasvaa sutinoinnin hedelmä. Ehkä hän pyrki hieronnalla helpottamaan supistuksia, närästystä tai vaikka siirtämään vauvaa eri asentoon, että saisi itse paremmin hengitettyä. Feel you Pirjo!

Marjo-Riitta sai mut myös kunnolla ymmärtämään asian, minkä olisi luullut olevan selvä viimeistään toista lasta odottaessa. Vatsan hierominen ja koskettelu on oman olon helpottamisen lisäksi seurustelua kohdussa kasvavan lapsen kanssa. Lapsi tuntee kosketukset ja useasti vastaakin niihin töytäisemällä takaisin. Kun hieron vatsaani, hieron samalla vauvaani. Koska olen tässä raskaudessa pyrkinyt aktiivisesti luomaan suhdetta lapseen jo ennen hänen syntymäänsä, lupasin heti alkaa paijata vatsaani.
Kotona olen yrittänyt malttaa ottaa vatsan rasvaamisen lisäksi hetkiä, kun keskityn vain vatsaani. Ihan liian usein on  ollut mukamas niin kiire, etten ehdi pysähtyä koskemaan, kuuntelemaan ja aistimaan kohdussa asuvaa tyyppiä. Välillä olen kuitenkin malttanut keskittyä vain omaan vatsaani, minuun ja vauvaani. Niinä hetkinä on parhaimmillaan tuntunut kuin vauvan kanssa voisi keskustella. Se fiilis on luonut välillemme sidettä, joka on voimakkaampi kuin meitä vielä yhdistävä napanuora.

Oman kodin ulkopuolella vatsan lääppiminen on ollut hankalampaa. Aloitin varovaisesti vain pitämällä kättä vatsani päällä. Vedin sen kuitenkin nopeasti pois, jos huomasin jonkun katsovan. Ärsyynnyin itselleni, miten tämä nyt muka on näin hankalaa! Enhän minä muutenkaan jaksa vaivata päätäni miettimällä, mitä ihmiset tekemisistäni ovat mieltä! Aloin tunkea itseäni tietoisesti epämukavuusaluelle ja koskettelin vatsaani ruuhkabussissa tai keskellä kauppakeskusta. Silti tuntui, että homma ei tule luonnostaan ja että täten koko touhusta on enemmän haittaa kuin hyötyä minulle ja vauvalle.
Viikko sitten kävin taas osteopatiassa. Lopuksi Marjo-Riitta huomautti, miten ihanasti koskettelen vatsaani. Olin ihan, että mitähä – ja laskin samalla vatsallani lepäävät kädet alas. Olin kuulemma heti saavuttuani silitellyt vatsaani. Ja aina kun puhe oli ollut vauvasta, kädet olivat hakeutuneet vatsalle. Kun olin puhunut ennenaikaisen syntymän aiheuttamista peloista, olin suojannut vatsaani molemmilla käsilläni. Enkä todellakaan ollut itse näistä kosketuksista tietoinen, vaan ne tulivat huomaamatta, luonnostaan.

Enpä olisi vuonna 2011 ikinä uskonut, että joskus tietoisesti pyrin olemaan raskausvatsaani lääppivä mamma. Ja että miten iloinen olen, kun vihdoinkin tämä normaali ja ehkä jopa alkukantainen paijausreaktio tulee minultakin luonnostaan!

Lue myös nämä

18 kommenttia

  1. Voihan hyvin olla, että olet jo koskenut esikoisvauvaasi vuonna 2011, jos tuo koskettelu voi olla niin huomaamatonta ja tiedostamatonta, ettei sitä edes itse huomaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, niin voi tosiaan olla! Jotenkin en kuitenkaan sitä usko, sillä edelleen tuntemattomien ihmisten kanssa huomaan olevani ärsyttävän tietoinen siitä, miten vatsani kanssa olen. Kummallisista, yksinkertaisista ja luonnollisista jutuista sitä voi itselleen saada aikaiseksi ison asian. Syvällä mutsilandiassa ollaan taas :D

      Poista
  2. Sulla on kyllä todella kaunis maha :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, voi kiitos! Toinen asia, jota en olisi ekassa raskaudessa ikinä uskonut: esittelen PALJASTA vauvavatsaani internetissä! :DD

      Poista
  3. Mulle tuli tästä tekstistä jotenkin todella voimakas tunneflashback sellaiseen hetkeen, kun pallomahaa supistaa jostain kohtaa, ja sitten sitä hinkkaa ihan vain siksi, että vähän helpottaisi. Hajamielisesti ja tomaattien hintaa tutkien. Hassua.

    Ja siis hei, oikeestaan vaan mahtavaa lukea, että on jotenkin helpompi olla tuollaisten asioiden kanssa nyt. Vähänkin helpompi on aina parempi kuin ei yhtään helpompi, niin että taputa itseäsi selkään vain (mutta olkapää ei sitten siinä puuhassa saa mennä sijoiltaan.)

    Komppaan myös tuota edellistä ulkonäköpolitiikasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että sä olet osannut rennosti hinkkailla mahaa esikoistakin odottaessa. Mä olen onnistunut tekemään niin monet asiat hemmetin ja typeränä vaikeiksi ekalla kerralla. Kyllä taas voi huokaista, että onneksi en odota ensimmäistäni, huh!

      Poista
    2. No en nyt tiedä, kyllä mäkin aika kierroksilla olin :D Mutta hinkkailu oli varmaan jotenkin just sellaista, jota en itse edes huomannut ja *nyt vasta* tajusin tehneeni. Kun kirjoitit tästä.

      Poista
  4. Tuo vatsan koskettelu on varmaan juuri sellaista alitajuntaista hommaa osalla ihmisistä. Ainakin itse huomaan vaistomaisesti väkijoukossa suojaavani vatsaa käsilläni (ja inhoan väkijoukkoja nyt loppuraskaudessa). Juuri tuolla silittelyllä ja kädellä painamalla vauvaa voi koittaa houkutella vähän parempaan asentoon, jotta tuntuisi paremmalta kylkiluissa. Olen myös huomannut, että välillä sitä hakee vauvamahaa silittelemällä eräänlaista lohtuakin.. Tyyliin ei tässä tilanteessa yksin olla. Huh nyt kun alkaa miettimään, niin omalle kohdalle tulee paljon syitä kosketella vauvamahaa :)

    Ihania silittelyhetkiä sinnekkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epämukavuuden ja turvattomuuden tunteen väkijoukoissa muistan vahvasti esikoisen ajoilta. Silloin esimerkiksi kävin baareissa kavereiden kanssa, ja etenkin humalaisten seurassa suojelin vatsaani herkeämättä. Ja tuon lohdun hakemisen vatsasta tunnistan taas vahvasti tästä raskaudesta! Tsemppiä ja iloa loppuraskauteen ja -rutistukseen!

      Poista
  5. asian vierestä, mistä noi ihanat korvikset on??!!

    VastaaPoista
  6. Muistan, kun odotin esikoista ja yhtenä päivänä tulin töistä ja junaliikenne oli ihan sekaisin. Junaa joutui odottaamaan ihan hirveän kauan ja kun se vihdoin tuli se oli ihan äärimmäisen täynnä. Mulle tuli sitten vahva tunne, että älä mene tuonne änkeämään mahasi kanssa, että tulee kyllä (joskus) toinen juna joka on vähemmän täynnä ja pääsee istumaan. Tuli jotenkin tosi vahva tunne, että sinne väen tungokseen ei kannata mennä mahan kanssa. Varmasti suojelun halua mahaansa kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu fiilis. Mä kuljin esikoisen aikaan töihin sellaisella bussilinjalla, joka oli aina kuin sardiinipurkki. Aina. Se oli todella epämiellyttävää ja saikin kohdun oireilemaan urakalla. Ja kukaan ei tietenkään edes antanut paikkaansa mulle, vaan jouduin mahan kanssa heilumaan ihmismassan mukana. Huh, se oli kamalaa. Olisi pitänyt olla munaa pyytää istumapaikkaa, mutta jotenkin ei kehdannut.

      Poista
  7. Mulla on niin kauhea ikävä mun mahaa! Kyyneleet silmissä luen ja muistelen, kuinka tunnepitoista oli koskea kerrankin omaa mahaansa julkisesti, paistatella sillä, helliä sitä. Kaipaan sitä tunnetta kun pystyi rakastamaan omaa mahaansa, kun siellä oli koti sille maailman rakkaimmalle. HUOH :D T: Julkilääppis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julkilääppis :D Mustakin on ihanaa, että tällä kertaa olen voinut olla sinut vatsani kanssa ja tykätä siitä. Ekan kohdalla kun en esimerkiksi mitenkään korostanut vatsaani, kun nyt olen kulkenut makkarankuorimekoissa. Vielä kun voi!

      Poista
  8. Minulla on päinvastainen ongelma: olen kovan luokan kinesteetikko ja jokainen vatsatuntemus saa kädet hakeutumaan navanseutue silittelemään. Mutta minä en ole raskaana, saati koskaan ollutkaan! Kroonisesti suolistovaivaisena vatsantuntemuksia vaan riittää, ja aina välillä nolostun, että ympäristö kuvittelee minun olevan raskaana, kun niin ahkerasti vatsanseutua hellin. Huomaan koettavani kosketella kivun pois toki silloinkin, jos kyseessä on kivistävä ranne tai tykyttävät ohimot, mutta niiden hierominen ei nolostuta julkisestikaan.

    Ihana lukea, että tässä raskaudessa olet uskaltanut ja osannut nauttia vauvavatsasta enemmän kuin ensimmäisellä kerralla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah niin totta, tietty sitä vatsaansa voi myös muissa vatsaongelmissa hieroa ja kosketella – ei siihen raskautta tarvita. Hassua muuten, miten sitä ei pidä mitenkään nolona just vaikka hartioiden tai ohimoiden hieromista, mutta vatsan kanssa olen häveliäämpi.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe