Ei kahta ilman kolmatta lasta?

29.10.14

Ehkä nähdään sitten ensi kerralla, huikkaa kätilö vielä ennen lähtöämme synnytyssairaalasta. Naurahdan ja totean, että eiköhän tämä ollut nyt tässä. Ääneni on huolettoman iloinen ja siitä kuulee, että kaksilapsiseen lopputulokseen on päädytty pitkän pohdiskelun jälkeen. Mutta mielessäni on jo raskausaikana alkanut kyteä epävarmuus. Entä jos kahta ei sittenkään ole ilman kolmatta?

Teinirakkaustarinamme alussa minä ja mieheni haaveilimme suurperheestä. Ei mistään kymmenen katraasta, mutta kuitenkin laajemmasta kattauksesta kuin mitä perinteinen kaksi lasta, omakotitalo, farmariauto ja labradorinnoutaja tarjoaisivat. Meillä molemmilla on useampia sisaruksia, minulla kolme ja miehellä neljä. Kai sitä vähempi tuntui vajaalta, tai sitten olimme vain yksinkertaisesti nuoria ja naiiveja. Kun elämä sitten lähti kulkemaan teini-iän lähtökuopistaan, yhtäkkiä lapsille ei tuntunut edes olevaan tilaa. Aina oli väärä hetki. Aina oli vielä liian paljon koettavaa ennen kuin passi vaihtuisi neuvolakorttiin ja vintagemekot kaurapuurotahmaisiin esiliinoihin.
Sitten elämä päätti puolestamme, että nyt tuo jahkailu ja venkoilu saa riittää. Kohtuuni muuttanut salamatkustaja pyöräytti elon ympäri. Kukaan toinen ei ole opettanut minulle niin paljoa elämästä kuin esikoiseni. Vauvavuoden aikana mietimme miehen kanssa moneen kertaan, että jos tästä vauvakarsinasta selvitään taaperoiden aitaukseen, ikinä emme ryhdy leikkiin uudestaan. Silti tiesimme sanomattakin, että vielä joskus ullakolle jemmatut minikokoiset vaatteet tulisivat taas käyttöön.

Kun ensimmäinen tuli pyytämättä, toinen tuli harkiten. Jos osaisin käyttää Exeliä, olisin varmasti luonut lomakkeita, joissa toisen lapsen toivomista olisi järkeistetty kaavion ja graafein. Kuopusta odottaessa raskauteen suhtautui eri tavalla kuin esikoisen aikaan. Jokainen vaihe ensimmäisistä potkusta ultriin oli viimeisiä, joita saisin tässä elämässä kokea. Se tuntui lopulliselta. Liian lopulliselta. En vieläkään voi uskoa, että en ikinä elämässäni enää saa tuntea sitä, että sisälläni kasvaa joku. Että en koskaan enää saa kokea syntymän ihmettä. Esikoisen vauva-aikana odotin koko ajan jotain etappia. Että hän oppisi istumaan, nukkumaan, konttimaan, käymään potalla ja olemaan ihmisiksi. Nyt taas katson pariviikkoista vauvaa, joka näyttää jo niin isolta, eikä enää yhtään sellaiselta ryppyiseltä vastasyntyneeltä. Toivon, ettei aika kuluisi niin nopeata ja että meillä olisi aina mutruhuulinen ja maidolta tuoksuva mittarimato. Noh, yöt hän sentään voisi alkaa nukkua, siihen myönnyn.
Olemme miehen kanssa fiilistelleet sitä, miten seuraavan Herttoniemen pihakirppiksen aikaan saamme laittaa raskausvaatteiden lisäksi ne kaikista pikiriikkisimmät vauvanvaatteet eteenpäin. Ja että parin vuoden päästä ullakolla on monta laatikollista vähemmän säilytettävää, kun pikkulapsivermeistö pääsee palvelemaan seuraavia perheitä. Ja sitten samalla minä huomaan miettiväni, että ainakaan tuota suloista nuttua en vain voi myydä. Pohdin, mitä jos sittenkin joskus vielä meille odotetaan vauvaa. Mietin, että eikö silloin olisi hyvä, että kaikki tarpeisto olisi valmiina, ihan varmuuden vuoksi.

Mistä oikein tietää, että lapsiluku on täynnä? Järjellä ajateltuna se nimittäin nyt on. Meillä ei riittäisi kolmeen lapseen resursseja. Ei henkisiä, ei fyysisiä, ei rahallisia, ei urallisia, ei materiallisia. Joo joo, on sitä lapsia maakuopassakin kasvatettu, mutta siihen emme halua lähteä. Kahden lapsen normiin tungetaan myös ulkoapäin. Hotellihuonetarjoukset, pääsyliput, vuokra-autot. Kaikki ohjaavat nelihenkisen perheen onneen, johon ylimääräisiä ei mahdu. Mutta mitä jos näistä kaikista huolimatta minulle ja miehelle iskee ensimmäistä kertaa elämässä vauvakuume? Polttava tarve, tyhjyys ja vajavaisuus, jota ei täytä kuin untavaposkinen vauva?
Tällä hetkellä mahdollisen kuumeilun ensioireita hoitaa hyvin huonosti nukutut yöt. Viisivuotissuunnitelmaamme ei myöskään mahdu vauvoja, vaan ainoastaan kerran elämässä -mahdollisuuksia, joihin aioimme nelihenkisenä perheenä napata kiinni. Joten älkää huoliko työntilaajat, en ole paksuuntumassa. Niin, en ainakaan lähivuosina. Mutta mitäs jos meille käy nelikymppiset? Että huomaamme tuossa vajaan kymmenen vuoden päästä, että kappas, elo on jotenkin kummallisen helppoa. Ja sitten juuri kun kuopuskin on siirtymässä esiteini-ikään, pistämme pakan sekaisin ja alamme toivoa iltatähteä.

Ehkä silloin olisi vihdoin aika suostua miehen haaveisiin koirasta. Olisi siinä sitten joku, joka opettaa sisäsiistiksi, joku joka kuolaisi päälle, joku joka herättäisi uikuttamalla aamuyöstä ja joku joka kipittäisi kuraisilla jaloillaan suoraan valkoiselle sohvalle kiehnaamaan.

Lue myös nämä

54 kommenttia

  1. Pusu. Hyvä kirjoitus ja realistinen... MUTTA _ Niin siinä saattaapi käydä. Mulle kätilö huusi morot ja tervetuloo uudestaan vuonna 2010 kun kakkonen tuli... kuinkas ollakkaan suunnitelmista huolimatta 2013 oltiin siellä taas ja 2014 taas.... viikko sitten ;) - me emme ole tehneet mitään määrällisiä suunnitelmia kun ei se niin mene mutta mä ymmärrän sun ajatuksia oikein oivallisesti :* Neljä olen nyt synnyttänyt. Mutta vielä voisin synnyttää. Odottaa. Kasvattaa. Kotona on jo ihana pian 11vee, 4vee, 1,5vee ja nyt 1vko vauva... sydämessämme on silti vielä tilaa JOSKUS <3 :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, teillä tosiaan on koko kirjo siellä! Mä tiedän, että itsestäni ei samaan olisi. Tuskin edes kolmanteen lapseen, vaikka mieli hulluna asiaa onkin pyöritellyt. Nevö sei nevö, mutta eiköhän kaksi ole meille kuitenkin se juuri oikea luku :)

      Poista
  2. Älä huoli, kyllä teille vielä vahinkolapsi tulee. About sitten kun nuo ensimmäiset aloittaa koulun. Jostain syystä semmoset n. 37-vuotiaat saa hirveesti vahinkovauvoja, siis ihan vain oman kokemukseni mukaan. Nytkin 4 tuntemaani sen ikäistä ihmistä ovat raskaana (suunnittelematta), osa ei edes parisuhteessa mutta kaikilla kuitenkin lapsia jo entuudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee :D Mä luotan siihen, että salama ei voi osua kaksi kertaa samaan paikkaan.

      Poista
  3. Meillä oltiin varmoja että kaksi palleroa on hyvä, mies varsinkin! Lähes kaikki vauvatavarat laukaistiin eteenpäin, mitä niitä nyt nurkissa pyörittelemään. Ihania, pieniä vaatteita jemmasin tuleville lapsenlapsille, samoin leluja ( siis pitäähän sitä 28v valmistautua lapsenlapsiin). Yhtäkkiä omaan tajuntaan iski kaipuu kolmannesta, en tuntenut porukan olevan vielä kasassa.. Pitkällisten keskustelujen ja itkujen (juu, myönnetään muutamat tirautukset) jälkeen annoimme mahdollisuuden kolmannelle, tosin olin varma ettei asiat kävisi helposti, vaikka toisin kävi ja viikkojen sisällä meille odotetaan syntyväksi sitä viimeistä villahousua. Ymmärrän hyvin siun mietteitä! :) <3 Ja tavallaan edelleen pohdin mihin sitä taas tuli pää pistettyä, mutta silti en vaihtaisi yhtään potkua, supistusta tai tulevia vähäisiä yöunia mihinkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mäkin aion jemmata tuleville lapsenlapsille muutamia vaatteita ja leluja! Mutta muut vauvatavarat laitetaan eteenpäin. Jos sitten alkaa kuumeiluttaa, on ainakin yksi järkeä päähän takova fakta, kun kaikki tavaratkin pitäisi hommata uudelleen :D

      Poista
  4. Mies on aina halunnut enemmän lapsia, nytkin ehdotteli että joskus kun mun koulu on ohi ja työpaikka alla, voitaisiin vielä neljäs vauva. Oon kuunnellut tätä useammanlapsenvirttä nyt hmm.. 7 1/2v ajan, siitä kun esikoinen oli pieni. Että hyvin se sopisi tänne joukkoon, raaskinut ja.muut jutut. Pk-seudulla taitaa eläminen olla sen verran kalliimpaa, että pitää miettiä tarkasti. Autotta voi pärjätä, mutta ei voi asua pienessä asunnossa, iso perhe tarvitsee tilaa. Toki useamman lapsen kanssa joutuu karsimaan asioista, ulkomaanmatkoista, kalliista harrastuksista, omista menoista yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä tosiaan asuminen on niin pirun kallista, että tällaisten perustalliaisten ei kannata suurperheistä haaveilla. Toki autottomuu sitten taas säästää. Me olemme sen verran mielihyvän haluisia, että emme vain tahdo karsia esimerkiksi ulkomaanmatkoista, ulkona syömisestä tai muusta jakamisen ja nautinnon kannalta meille oleellisesta asiasta. Rahallisten resurssien sijaan tärkein syy pysyä kaksilapsisena perheenä on kuitenkin henkiset resurssit. Tiedän itse, että enempään en kykenisi täysipäisenä.

      Poista
  5. Ihana kirjoitus! Mihin tahansa päädyttekin, sain sen vaikutelman että olette siitä miehesi kanssa täysin yhtä mieltä (koiraa lukuun ottamatta :-). Se on aikamoinen rikkaus!

    Tuttavapiirissäni on muuten useampi, jotka muuten päättivät yrittää kolmatta, ja saivatkin kaksoset...

    Itse yritän vielä suostutella miestäni että yrittäisimme toista. Ensimmäinen tuli meille yhtä yllätyksenä kuin teillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tosiaan olemme samoilla linjoilla miehen kanssa asiasta. Että vaikka kumpikin tietää lapsien olevan nyt tässä, kumpikaan ei kuitenkaan ole valmis niin lopulliseen ehkäisymuotoon kuin piuhojen poikkaisemiseen.

      Poista
  6. Mä aina ajattelin, että vähintään kolme lasta. Vielä silloinkin, kun esikoinen oli vauva. Mies tosin on alusta asti sanonut, että max kaksi lasta. Jossain vaiheessa se oli kyllä myönnettävä, ettei meillä oli (henkisiä) resursseja moneen lapseen, mutta tämä toinen vielä haluttiin ja onnellisena häntä odotetaan syntyväksi. Hämmästyksekseni ei ole ainakaan vielä tullut mitenkään haikeaa oloa, ettei tätä saa enää koskaan kokea.

    Sitten vielä se, että kaikki ne, joille olen sanonut, että tämä on meidän viimeinen vauva ovat sanoneet "kyllä se mieli siitä vielä muuttuu". Kaikki, ihan jokainen mukaan lukien neuvolan terkkari. Kaikille en tosi ole tätä sanonut, mutta nekin tuntuvat odottavan vielä lisää lapsia, vaikka tämä yksi vielä majailee mahassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama, henkiset resurssit ovat ne, jotka ensimmäisenä loppuisivat kolmen lapsen kanssa. Pohdimmehan todella pitkään, riittäisivätkö ne (ja muut resurssit) edes kahden kanssa.

      Poista
  7. Voi miten tutunkuuloisia ajatuksia! Ihana, että jaoit ne meidän kanssa :)
    Ihan samoja asioita mietin toisen raskauden kohdalla ja muistan kun palasimme synnäriltä toisen nyytin kanssa kotiin, paruin lähes räkä poskella, että "minä en saa enää ikinä synnyttää!". Samalla tavalla tämän toisen kohdalla jokaisessa vaiheessa on vain toivonut, että se pysyisi aina tuollaisena pienenä eikä kasvaisi ja kehittyisi niin huimaa vauhtia. Mutta kuitenkin samaan aikaan ajatukset käyvät keskinäistä kamppailuaan siitä, että "miten mahtavia juttuja voidaan tehdä, kun lapset ovat vähän isompia" (puhumattakaan siitä, että saisi NUKKUA) ja toisaalta "olisihan se kiva vielä joku päivä saada pukea nämä miniminivaatteet oman lapsen päälle, saada tuntea ne pienet potkut mahassa". On tämä ristiriitaista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah joo, samalla kun toivon, että tämä kaikella todennäköisyydellä viimeiseksi vauvakseni jäävä lapsi ei koskaan kasvaisi isoksi, mietin miten siistiä on sitten, kun lapsikaksikkomme on vähän isompi. Että mitä kaikkea voidaankaan tehdä yhdessä, mitä kaikkea voin heille opettaa ja mitä kaikkea mulle tulevatkaan opettamaan!

      Poista
  8. Voih, tippa linssissä luin tätä kirjoitusta (okei, massiivinen univelka voi myös olla syynä tähän helppoon herkistymiseen), koska itselläni on niin vahva tunne, että "ei tämä vielä ole tässä". Meidän kakkonen on nyt 5kk, ja on aika suuritarpeinen vauva. Miehen mielestä lapsilukumme on tässä, mutta minä tiedän, että meitä kuuluu olla enemmän. Kuitenkin samaan aikaan kauhistuttaa ajatus uudesta vauvavuodesta valvomisineen ja vauvan vatsanpuruineen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hullu on ihmisen mieli :D Mä olen lähes satavarma, että meidän lapset ovat nyt tässä. Voi kun vain saisi sen pienen epäilyksen ja haikeuden pois mielestä!

      Poista
  9. Hyviä mietteitä! Minulla ei ollut ensimmäisen eikä oikeastaan toisenkaan kohdalla vauvakuumetta, mutta toisen synnyttyä tuli heti sellainen olo, että meidän perhe ei ole vielä tässä. Hetken aikaa piti asiaa sulatella, miettiä uskaltaako 'riskeerata' onnekkuutensa kahden hyvin menneen odotuksen ja synnytyksen jälkeen ja haluta kolmatta. Onneksi uskalsimme - nyt, viisihenkisenä perheenä (plus koira ;-) - koira oli tosin jo ennen lapsia) tunnemme vahvasti, että olemme koossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuon onnekkuudenkin riskeeraaminen vielä! Kun niin moni asia voi mennä pieleen. Ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän huolta ja pelkoa. Ja varmasti onneakin. Mutta vaikka mielessäni onkin kolmannesta lapsesta luopumisen tuska, kyllä tämä oli nyt tässä. Asiasta kirjoittaminen teki siitä päätöksesta selvemmän itselleni, vaikka se pieni haikeus taitaa jäädä aina jonnekin sielun sopukoihin.

      Poista
  10. Meillä kakkonen tuli ajatuksiin aika luontevasti, kun ensimmäinen lapsi oli parivuotias. Kahden pienen kanssa olikin sitten melkoisen rankkaa, ja mm. yöheräilyt jatkuivat useamman vuoden ajan. Mulla oli itselläni aina ollut sellainen fiilis, että kolme lasta olisi ehkä mukava määrä, mutta niille haaveille olin jo jättämässä surullisia ja haikeita (ja vähän katkeriakin) hyvästejä. Olin ihan lopussa.

    No, jonkun vuoden päästä elämä oli kuitenkin kummasti helpottanut. Univelat oli kutakuinkin nukuttu pois ja ylimääräistä kapasiteettia tuntui taas olevan. Mielessä oli vahva fiilis siitä, että perheestämme puuttui vielä joku. Yllättävän voimakas tunne tällaisen järki-ihmisen kokemana. Asiasta keskusteltiin kyllä puolison kanssa todella paljon. Jaksaisimmeko? Riittäisivätkö rahat? Riittäisikö tila kotona? Kestäisikö parisuhde, joka oli ollut kahden ensimmäisen lapsen kanssa melkoisella koetuksella.

    Päätimme uskaltaa. Lapsi tuli ja jotenkin merkillisellä tavalla hän teki meidän jengistä kokonaisen. Kolmas lapsi toi mukaaan ihan mielettömän määrän iloa ja onnea koko perheelle. Olemme kaikki asiasta yhtä mieltä. Ja, mikä parasta, sittemmin en ole kokenut minkäänlaista kaipuuta, haikeutta taikka luopumisen murhetta. Meidän porukkan on nyt tässä. On ihanaa kasvattaa isoja lapsia. En enää koskaan ole raskaana, synnytä enkä imetä, mutta se tuntuu yksinomaan mukavalta (vaikka kaikki nuo kuviot sujuivatkin meillä aina tosi hyvin). Ei enää koskaan vauvavuotta. Olen iloinen, sillä se ei ole ikinä ollut minulle elämän parasta aikaa. Nyt on hyvä, ja tätä elämää on mukava elää eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina teidän perheellä! Ja niin hyvä, että olette miettineet realistisesti omia resurssejanne ennen suurta päätöstä. Mä toivon, että tämä oma haikeuteni häviää, kun vauva vähän kasvaa ja suurimmat hormonihuurut ovat LOPULLISESTI mennyttä elämää.

      Poista
  11. No, elämäpä saattaakin yllättää. Olisin voinut kirjoittaa samantapaisia ajatuksia vuosia sitten, kunnes ensimmäinen yllätys tulikin vastaan. Ero aivan puskista. Pieni lapsi ja toinen tulossa.

    Ja niitä eroja on tässä alkanut tippumaan ympärillä enemmänkin, kun alkaa kaikilla se 40 ikävuotta lähestyä, ihan yllättävänkin paljon ja lähes aina juurikin niiltä pareilta, joista on ajatellut, että ovat niin hyvä tiimi ja päällisin puolin kaikki hyvin. Siinä sitten ollaan vauvojen, pienten lasten, raskaanakin tai ei olla ehditty tekemään lasta (onneksi ja ei onneksi) mutta biologinen kello tikittää. Sitten yhtäkkiä ollaankin aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa, eikä enää oikein voikaan miettiä sitä, että olikohan lapsiluku tässä vai miten tää nyt menikään. Saattaa iskeä hätäkin jos oikein alkaa miettimään, että ehdinkö saamaan jo haluamani lapset, tuleeko niitä ollenkaan tai että mitä jos ei löydäkään uutta miestä, jonka kanssa jatkaa lastentekoprosessia. Ja ne tilanteet, joissa lisää lapsia haluttaisiin, mutta toinen osapuoli on jyrkästi vastaan ja toinen vaipuu onnettomaan tilaan, katkeruuteen... ne ovat sitten taas omat tarinansa.

    Elämä vaan vei. Elämä vaan vie. Halusipa tai ei.

    No, itse ajattelin ja olen edelleen sitä mieltä, että on hienoa elellä lasten kanssa, en kaipaa tähän kuvioon miestä. Erityisesti se, että koti on vain meidän, minun ja lapsieni, on todella ihanaa. Mutta toki olen tapaillut miehiä, koska "koskaanhan ei voi tietää". Joo, koskaan ei voi tietää miten se elämä vie...

    Olin sanonut ääneen vuosia vuosia sitten, että haluaisin olla kotona, kun esikoiseni on tietyn ikäinen, silloin voisi olla aika kolmannelle lapselle. Elämä kuuli sen, ja tulin raskaaksi tapailemalleni miehelle, en vahingossa, en kevytkenkäisyyttäni, vaan erityisen hyvin hoidetun ehkäisyn jäljiltä. Elämänkokemuksieni perusteella vaihtoehtoja ei ollut, vaan vauva sai tulla. Ihan ei elämä mennyt kuin olin sen suunnittellut, tai tavallaan kai menikin juuri niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eroja tosiaan tapahtuu paljon ja puskista. Vaikka tietenkin itse uskoo ja luottaa siihen, että meidän tiimimme on ja pysyy, eihän sitä koskaan tiedä. Voi käydä niinkin, että kumppani lähtee käymään kaupassa ja jää auton alle suojatiellä. Itse en millään pärjäisi yksin tai edes vuorottain lasten kanssa. Tai kai sitä pärjäisi, kun pakko olisi.

      Paljon rakkautta, iloa, onnea ja jaksamista sinulle!

      Poista
  12. Kiitos tästä kirjoituksesta! Kuulostaa ihanalta, että olette miehesi kanssa samalla aaltopituudella mitä tulee lapsilukuun. Meillä menneet ajatukset tuon asian kanssa aina hieman ristiin. Itse olen halunnut useamman lapsen vaikka vauvavuodet olleet rankkoja ja minulla taipumusta masentuneisuuteen. Lapsia nyt kolme ja viime keväänä kuopuksen täyttäessä kaksi alkoi taas vauvakuumeiluni. Mieheni neljättä ei halunnut, joten asia jäi siihen. Aloin itsekin tottua ajatukseen, että lapset on nyt tässä. Syyskuussa menkat olivat myöhässä - raskaustesti positiivinen. Järkytys oli kamala. Mieheni ei enempää lapsia halunnut. Kolme viikkoa mietin asiaa aamusta iltaan. Jaksanko vielä yhden vauvavuoden, kuinka saan aikani riittämään kaikille lapsille, loputtomasti kysymyksiä, ahdistusta ja pahaa oloa. Lopulta päätin sanoa ihmisen alulle hyvästi. Minulla tulee aina olemaan yksi lapsi vähemmän mitä olisin toivonut. Elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Tai ehkä tämän olikin tarkoitus mennä näin jotta loputon vauvakuumeiluni sai lopun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että jaoit tarinasi. Miten vaikean päätöksen oletkaan joutunut tekemään! Paljon paljon jaksamista sinulle!

      Poista
  13. Hui! Pelottavan tuttuja ajatuksia. Meillä mies on ollut se, joka sanoo, että kolme lasta olis hyvä. Nuorin on nyt himpun vajaa 7 kk ja raskausaika oli yhtä tuskaa alusta loppuun järkyttävine liitoskipuineen, peräpukamineen, suonikohjuineen SIELLÄ ja täällä. Voi jestas, menee kylmät väreet vieläkin. Vannoin ettei todellakaan tule kolmatta ja kaikille sanoin, että jos mies kolmannen tahtoo, niin saa vaihtaa naista. Jostain käsittämättömästä biologisesta syystä mulla on kuitenkin sellainen olo, että ei tää voi olla viimeinen, vaikka järki sanoo kaikkea muuta! En todellisuudessa edes halua, mutta tunnetasolla...jotenkin todella, todella outoa. Saa nähdä miten käy, parempi olla liikaa funtsimatta. Ihania hetkiä pikkuvauvan kanssa! Nyt sen todella tajuaa kuinka nopeasti aika menee, esikoisen kanssa yritti vaan selviytyä ja toivoi nopeaa kasvua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järki ja tunne eivät tosiaan aina pelaa yhteen. Mä toivon, että mun biologinen kelloni ei tästä enää ainakaan villiinny. Sillä näillä resursseilla on vain ajateltava järjellä.

      Poista
  14. Hei aiheesta poiketen kysäisen että oletkohan mahtanut kirjoittaa rokotuksista joskus blogissasi. Lukisin mielelläni mutta en nyt ehdi etsimään aiheeseen liittyviä postauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole rokotuksista kirjoittanut. Mutta pähkinänkuoressa kaikki rokotukset on otettu ajallaan, vaikka rotaa pohdimmekin kauan. Lisäksi esikoinen on rokotettu ennen Thaimaan-matkaamme molempia hepatiitteja vastaan.

      Poista
  15. Itse olin myös asian kanssa painiskellut vaikka haastava esikoinen on lisänny pienemmän lapsiluvun plussa-puolia mutta silti itselläni suurin ahdistuksen syy asian tiimoilta on maapallon ihmisluku. Kiinnostaisi tietää pohtiiko kukaan muu asiaa? Että miten paljon liikaa meitä täällä on ja että moni asia olisi paremmin kun ihmiset hankkisivat 0-2 lasta? Kaikilla on tietysti vapaus valita oma elämä ja tehdä omat päätökset. Hoitaako luonto itse asian joskus jollain katatrofilla kuntoon vai pitäisikö meidän ihmisten hillitä omia tarpeita ja uhrata suurperhehaaveita? Tämä on mielestäni vaikea kysymys.
    Ja tarkoitukseni ei nyt ole saada ketään kimppuuni tai syytellä ketään vaan kiinnoistaisi tietää Lähiömutsin ja ihmisten ajatuksia asiasta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/pelasta_maapallo_ehkaisylla

      Poista
    2. Eikohan Suomessa ole viela yhdelle tilaa :) Katsoin vuosi sitten Hans Roslingin tahdittaman "statistiikka-shown" jossa Hans vallan mainiosti osoitti kuinka maapallon vakiluku kasvaa n. 8 miljardiin ja eika siita enaa nouse. Kiitos parantuvien elinolosuhteidein ja ehkaisytiedon maissa jossa tehdaan perinteisesti paljon lapsia.
      http://www.telegraph.co.uk/culture/tvandradio/10434043/Dont-Panic-the-Truth-About-Population-BBC-Two-review.html
      http://www.gapminder.org/videos/dont-panic-the-facts-about-population/#.VFHxOB746rU

      Poista
    3. Mä pohdin asiaa etenkin nuorempana todella paljon. Olin jo varma, että meidän tapamme saada perhe on adoptio tai sijaisvanhemmuus. Noh, sitten elämä päätti toisin. Ja toisen lapsen kohdalla olin jo lähes unohtanut pyhät periaatteeni, ja toivoin biologista lasta ihan vain itsekkäistä syistä.

      Naisten oikeus ehkäisyyn (etenkin kehitysmaissa) sen sijaan saa mut edelleen nuoruuden paloon ja intoon nousta barrikadeille.

      Poista
  16. Me ollaan vaan päätetty, että jossain vaiheessa piuhat poikki ja sitten sitä etsitään muualta sisältöä kuin lisääntymisestä. Vielä ei ihan siellä olla, mutta muutaman vuoden päästä varmaan kylläkin. Lapsemme on 4v ja toista ei välttämättä tule, ei ainakaan "suunnitellusti".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piuhoista on puhuttu täälläkin, mutta ei vain vielä kykene. Vaikka molemmat tiedämme, että jossittelusta huolimatta tässä nämä meidän lapsemme nyt ovat. Elämän sisältöä ei onneksi tarvitse hakemalla hakea. Enemmänkin elämässä on niin paljon koettavaa, että yksi elämä ei riitä kaikkeen, mukaanlukien kolmas lapsi.

      Poista
  17. Tuttuja mietteitä. Tuleeko tosiaan joskus se tunne että tämä on nyt tässä? Joillekin ystävilleni se on kuulema tullut, itselle ei. Enkä koskaan missään elämäni vaiheessa haaveillut suurperheestä! Mutta kuhan tämä viimeinen pulla on uunista ulos, on se päätös nyt vaan tehtävä että lapsemme on nyt tässä. Monta iloa olemme jo saaneet ja tähän on hyvä päättää. Aika aikaansa kutakin. Ja kun viimeinenkin on täysi-ikäinen, ollaan me miehenkin kanssa vielä suht nuoria. :)

    Päätös kolmannesta lapsesta oli muuten varmaan kaikista eniten mietitty, päätös muiden "hankkimisesta" on tullut suht helposti. Kolme on se rajaluku ilmeisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joillekin se tunne tosiaan tulee. Mut yllätti, että nyt aloin vatvoa kolmatta lasta, kun asian piti olla ihan selvä. Kai asian lopullisuus vain kauhistuttaa. Mutta nyt on vain peitettävä biologisen kellon pikkuiset tikitykset järjellä.

      Poista
  18. Parasta kun päättää heti yhden jälkeen, että toiselle kierrokselle ei oo lähtemistä. :P
    No, never say never, mutta lähes pääni pistän pantiksi, että kolmihenkisellä perhellä mennään loppuun asti :) Ja en edes tiedä kenen kanssa sen toisen tekisin, kun mies on vielä varmempi, että yksi lapsi on just tarpeeksi :) :P

    Vitsit tää sun blogi on niin ihana <3

    Terkuin,
    Pirita
    http://www.aurinkoisiaaamuja.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päätettiin, että kaksi ja piste. Enkä uskonut ikinä, että sitten alkaisin kaiken järjen vastaisesti jossitella kolmannesta. Mutta kai se surutyö asioiden lopullisuudesta pitää vain käydä läpi. Ja kun vauvavuoden alun hormonimyräkkä tästä helpottaa, toivottavasti järki peittää loputkin biologisen kellon sekoilut alleen.

      Poista
  19. Mua aina naurattaa, kun pohditaan sitä kolmatta lasta, ja otetaan esiin ne hotellihuoneet! Kuinka usein ihmiset oikein nukkuu niissä hotellihuoneissa! :D Ja siis me itse oikeastaan nukutaan, tehään viikonloppureissuja autolla tosi usein ja muutaman kerran vuodessa lennetään pidemmällekin, eikä kolmas lapsi ole muuttanut mitään ja samanlaisiin yhdistelmähotellihuoneisiin tai huoneistoihin mahdutaan kuin kahdenkin kanssa. Auto tosin oli pakko vaihtaa, kun harvaan menee kolme istuinta rinnakkain, se on ainoo konkreettinen juttu mikä muuttui! Resurssit sen sijaan ovat riittäneet paremmin kuin silloin kuin kakkonen oli vielä kuopus. Kaksi isompaa kun ovat bestikset eivätkä vaadi niin paljoa leikkiseuraa ja äidin huomiota kuin se ainoa isosisko/-veli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, no ei ehkä edes ne hotellihuoneet, vaan lentoliput neljän sijaan viidelle ihmisille. Ei vain pätäkkä riitäisi ilmastonmuutoshullutteluun niin usein kuin tahtoisimme.

      Mutta on varmasti totta, että kun isoimmista sisaruksista on seuraa toisilleen, eivät vanhemmat tunne niin suurta riittämättömyyttä kuin nyt vaikka itse kahden kanssa koen.

      Poista
  20. Tuttua. Omassa lapsuudenkodissani on kolme lasta ja minusta se oli aina liian vähän :) Useamman ystävän kotona oli enemmän lapsia, lue enemmän elämää ja tapahtumia, sisarusystäviä jne. Löysin sitten miehen, joka on suurperheestä ja sain liittyä isoon kirjavaan ja hauskaan joukkoon. On vävyjä ja miniöitä, serkkuja jne. Ihanaa.

    Luulin, että meille riittää neljä lasta. Nyt olen sitten sen 37 vee (niin kuin joku tuossa yllä kirjoitti) ja viides on pitkän tauon jälkeen tulollaan :) Tervetulleena sillä tavalla suunnitellun epäsuunnitellusti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tykkään isoista suvuista ja perheistä, joissa riittää menoa ja meininkiä! Harmi, että sekä omat että mieheni sukulaiset asuvat pääsääntöisesti kaukana meistä, ympäriinsä Suomea.

      Ja paljon onnea raskauteen!

      Poista
  21. Meidän lapsilla oli pieni ikäero (1½ v.) ja mulla oli niiiiin riittämätön olo kahden kanssa. Yritin kaikkeni, ettei esikoinen kärsisi ja suorastaan traumatisoituisi tilanteesta ja olin niiiiin väsynyt kun yritin täysillä vastata molempien lasten tarpeisiin. Sen jälkeen tuntui siltä, ettei minusta ole enempään. Lapset ovat ihania, vauvat ovat ihania, mutta minä en sovellu monen lapsen äidiksi. Toisin kuin moni muu :) Ja yllättäviä tilanteita kun tulee elämässä eteen, mietin myös miten pärjäisin kolmen kanssa jos puolisoni kuolisi, sairastuisi tai ottaisi hatkat. Ja miten pärjäisin jos saisimme vaikeasti sairaan, vammaisen, koliikkisen jne. kolmannen lapsen. Näiden suhteen kipuraja meni mulla kahdessa lapsessa, koska ei ole hyviä tukiverkostoja. Enkä mä ole oikea suomalaisnainen joka hoitaa yksin lehmät ja seitsemän lasta syrjäisessä metsäpirtissä.
    Mutta nää oli siis mun lähtökohtia lapsiluvun suhteen. Ymmärrän ja toivonkin että muut ihmiset pohtivat lapsilukuaan vähän idealistisemmasta maailmankuvasta käsin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen todennut, että en ole suurperhemutsi. En vaikka biologinen kello yrittäisi sekopäisyydesssään jotain muuta viestittääkin. Elämässä on myös niin paljon tehtävää ja koettavaa, että aika ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen, ei vaikka lapsia on "vain" kaksi.

      Poista
  22. Heh, me ajateltiin että toinen lapsi olis kiva. No nyt niitä on kolme - tuli kaksoset. Uhmakkaan 3-vuotiaan ja puolivuotiaiden tuplien + sen koiran kanssa ei kyllä elämä käy tylsäksi. Tukiverkothan meillä toki on 400 kilsan päässä ja silmäpussit sitä myöden polvissa. Ja silti, silti sitä miettii minkälaista tää ruljanssi olis neljännen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, siinä on aina tuo pieni yllätysmomenttiriski! Kuulostaa kuitenkin siltä, että jotenkin olette selvinneet sopasta – ja sulla on vielä huumoriakin jäljellä :)

      Poista
  23. Kyllä on tosiaan ihmiset erilaisia. Meille tuli kolmas lapsi yllärinä (siis ehkäisemättömyys ei tietysti ollut yllätys vaan se, että tämä tosiaan tuli tuosta vaan kun edellisiä on tehty 2 ja 3 vuotta) ja minä kyllä sanon suoraan, että elämä kolmen lapsen kanssa on helvetin paljon rankempaa kuin kahden. Yhtälö ei vaan täsmää, kun lapsia on enemmän kuin aikuisia, ei henkisesti eikä fyysisesti (just auton turvaistuimet, hotellihuoneet jne. ja tosiaan, me kyllä tykkäämme matkustaa ja olla hotellissa valmiin aamupalan äärellä, mutta se alkaa olla jo TOSI kallista!). Mieskin tuossa totesi, että ehkä tämä meni vähän liioittelun puolelle ja itse olen ihan samaa mieltä. Toki vauva on ihana eikä sitä tietenkään enää pois antaisi, mutta "etäämmältä" ajatellen meidän olisi ehdottomasti pitänyt pysyä kahdessa, emme ole sellaisia vanhemmuusorientoituneita ihmisiä kuten ihmiset kai yleensä on. Mä en viihdy sellaisessa ihanassa vauhdikkaassa lapsihärdellissä vaan lähinnä kammoksun sitä. Että lapsimäärä pitäisi tosiaan valita sen mukaan, mitä itse haluaa ja mikä itselle sopii, ei sen mukaan millaisia kokemuksia muilla on.

    Joskus kuulin, että perheelle sopiva lapsimäärä on se, kun ajattelee että yksi vielä menisi. Allekirjoitan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en ihan hahmota, miten pystyy toimimaan, kun ei ole yhtä aikuista yhtä lasta kohden. Ei niin tietenkään aina ole missään perheessä, mutta että olemassa kuitenkin on se optio. Ja joo, mekin tykätään matkustamisesta ja monesta muusta asiasta, jotka alkavat tuntua lompakossa jo nyt, jahka vauva tuosta kasvaa. Rahan lisäksi muutkaan resurssit eivät kyllä riittäisi kolmanteen lapseen, vaikka biologinen kello yrittääkin hämätä.

      Paljon tsemppiä, jaksamista ja halpoja hotellitarjouksia sinne! Hyvä vinkki tuo viimeinen, sen perusteella tämä on nyt TODELLAKIN tässä.

      Poista
  24. Luulen, että ainakin meillä pelastus ovat olleet isohkot ikäerot. Toki se tarkoittaa sitä, että jokaista hiton lapsuuden ja nuoruuden vaihetta tahkotaan perheessämme vuosikymmen. Mutta silti. Jos jotain olemme tietoisesti valinneet, niin sen, että perheessä ei ole kahta vaippaikäistä samaan aikaan. Siksi kolmosen kanssakin oli niin leppoisaa ne ajat, kun olimme perhevapailla: isot lapset olivat jo koulussa ja omissa kuvioissaan sen verran tiiviisti, että pienimmälle jäi oikeasti aikaa. Ja omatoimiset lapset nyt helpottavat arkea muutenkin.

    Tuo huoli siitä, voiko vielä tämäkin lapsi syntyä terveenä, on todella tuttu. Toki aina elämän varrella myöhemminkin voi sattua mitä vain. Mutta kyllä sitä kahden kutakuinkin terveen lapsen jälkeen mietti tosi paljon, että jatkuuko hyvä onni. Ja kun syntyi terve tulokas, niin kiitollisuus oli kyllä melko suurta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei missään nimessä kahta vaippaikäistä! Näin mekin asia pohdittiin. Vaikkakin sitten samalla pyrittiin saamaan ikäero mahdollisimman pieneksi, ettei jokaista lapsuuden vaihetta tarvitse tahkota vuosia. Mutta näen kyllä isojenkin ikäerojen hienouden. Itse olen esimerkiksi hoitanut vanhemman pikkusiskoni kanssa todella paljon itseäni 14 vuotta nuorempaa siskoani. Veljen kanssa minusta ei niin paljoa enää apua ollut, kun ehdin muuttaa lapsuuden kodistani ennen hänen syntymäänsä.

      Ja juu, mitä enemmän lapsia, sitä enemmän huolta ja pelkoa. Ja toisaalta varmasti myös iloa ja rakkautta.

      Poista
  25. Ihana juttu ja ihana blogi. Meillä on kaksi, 2 v 10 kk ja 8 kk. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaksi lasta on riittävästi ja minulle oikea lapsiluku. Raskausaikana ja synnytyksen jälkeen tuhahtelin lähinnä, jos joku puhui kolmannesta. Ei missään nimessä mitään sellaista! Äitiysvaatteet lahjoitin pikapikaa pois ja pienet vaatteet lajittelin laatikkoon ja kirjoitin päälle "myytäviä vaatteita". Seuraavan laatikon päällä lukikin enää vain 62-68. Kesäkuussa nimittäin varasin ajan kierukan laittoon ja peruutin sen paria päivää aiemmin. Kun silloin iski vahva tunne, että en mä
    mitään viiden vuoden ehkäisyä halua, vaan kolmannen lapsen. Vauva oli silloin 3,5kk. Silloin ajattelin, että kuitenkin vasta vähän myöhemmin, muutama vuosi on oltava taukoa. Nyt tuntuu siltä, että mun puolestani voisimme alkaa yrittää jo nyt. Haluan kokea uudelleen raskauden, synnytyksen, pikkuvauvan ihanuuden ja ison perheen. Vaikka tykkäämme matkustelusta ja teemme sitä monta kertaa vuodessa myös jo näiden kahden kanssa. Ei se kuitenkaan saa olla syy mulle olla hankkimatta lapsia (jos kolmatta joskus edes suodaan). Mieskin on vähitellen ajatukseen tottunut ja suostuvainen kolmannen lapsen yritykseen.

    VastaaPoista
  26. En voinut olla nauramatta juttusi luettua. Ihan oli samat ajatukset toisen jälkeen mutta hupsis! kolmas tulikin vielä keskimmäistä imettäessä ("ei-voi-tulla-raskaaksi-aikana"). Silloin mietin kauhuissani, että mistä kaikesta sitä joutuu luopumaan kolmen kanssa. Eihän me enää mahdutaisi yhteen taksiinkaan. :D Mutta voihan suloisuus tätä meidän kuopusta <3 Hän on antanut niin paljon iloa ja valoa meidän elämäämme. Hän on antanut paljon paljon enemmän kuin mistä ikinä edes kuvittelin joutuvame luopumaan eikä herralla ole vasta kuin vuosi ikää.

    VastaaPoista
  27. Mä aina luulin, että meidän lapsiluku olisi kaksi. Kunnes niitä oli kaksi, ja mä kuumeilin samalla tavalla kuin sinäkin. Nyt meillä on 5-v., 3-v ja 1/2-vuotias, mikä tuntuu aivan mahtavalta. Synnytyksen jälkeen mietin, että kyllä haluaisin sen vielä joskus kokea, mutta nyt järki sanoo, että tämä on tässä; tyttö ja kaksi poikaa. 3-v. poika kyllä välillä aina puhuu, että olisi kiva jos saisi vielä pikkusiskonkin. Never say never. Kolmas raskaus oli kyllä todella paljon rankempi, liitoskipuineen, peräpukamineen. Olen todella kiitollinen meidän lapsista. En uskaltaisi neljättä lähteä "rohmuamaan", pelkäisin voisiko vielä saada terveen neljännenkin. Vaikka taloon ja sydämeen mahtuisikin!!! Meidän ei tarttenu hankkia btw uutta autoa, Toyotan Avensiksen farkkuun mahdutaan ihan hyvin, kaikki lapset takapenkille.
    Mä olen ainakin 100% onnellinen, että uskallettiin vielä kolmannellekin kierrokselle!! Isommatkin on edelleen kotihoidossa, he leikkivät oikeasti tosi paljon keskenään ja auttavat vauvan hoidossa yllättävän paljonkin; pitävät vauvalle seuraa, viihdyttävät, hauskuuttavat, käyvät laittamassa tuttia pyytämättäkin, ovat oppineet selvästi hoitamaan ja rakastamaan tätä. Vaikka äidin huomiota saa vähemmän, saa hän sitä isommilta paljon, eli määrällisesti varmasti ainakin yhtä paljon kuin esikoinen aikanaan.

    Myös nyt kolmannella kerralla tästä osaa nauttia aivan eri tavalla kuin ennen. I lov :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aijuu, edelliseen piti vielä lisätä, että rakennettiin omakotitalo tuossa kakkosem ja kolmosen välissä. Päästiin uuteen taloon muuttamaan 8kk sitten, eli 2kk ennen kolmosen syntymää. Hyvin meni ja tiivisti vielä meidän porukkaa entisestäänkin. Rohkea rokan syö.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe