Esikoiseni, minulla on ikävä meitä

24.11.14

Mulla on ikävä tytärtäni. Mulla on ikävä meitä. Mulla on valtavan ikävä meidän kahdenkeskisiä hetkiä. 

Viikonloppuna olin taas useampaan otteeseen nenälläni äitiyden pohjamudissa. Kävin kolmistaan lasten kanssa kaupungilla todetakseni (taas), että en enää ikinä lähde tämän sakin kanssa mihinkään. En enää tunnista sitä ravintolan pöydän alla kielloista huolimatta ilkikurisesti nauraen möyrivää lasta omakseni. Enkä sitä huutavaa ja rimpuilevaa lumipalloterroristia, joka monottaa talvisaappaallaan naamaan ja lopulta potkii kengät levälleen keskelle loskaista katua.

Vauvan syntyminen ei muuttanut perhedynamiikkaamme kokonaisuutena niin valtavasti kuin olin etukäteen ajatellut. Mutta minun ja tyttäreni välit se on laittanut solmuun ja koetukselle tavalla, jota en osannut odottaa. Kun olin epäonnisen kaupunkireissun jälkeen saanut lapset nukkumaan – ja selvinnyt hetkellisestä hermoromahduksesta tajuttuani, että miehellä onkin vapaaillan sijaan toinen pitkä yövuoro putkeen – selailin vanhoja postauksiani minun ja Minimen yhteisistä touhuista. Kyyneleitä nieleskellen muistelin kahdenkeskistä kesäretkeä Turkuun, matkaa Tallinaan, puutarhatouhuja tiluksilla ja kahvilaoleilua Teurastamolla. Miten ikävä mulla onkaan sitä, että meillä on ponnistelematta kivaa yhdessä.
Minime ei osoita mustasukkaisuuttaan vauvaa kohtaan, päinvastoin, mutta mun rakkauttani hän koettelee kaikin keinoin. Mieskin saa toki osansa, mutta lapsi haluaa selkeästi varmistaa, että minä olen yhä tässä ja häntä varten. Hän haluaa syliin juuri sillä hetkellä, kun olen kädet maitokakassa. Hän heittäytyy äksäksi aina kun nappi ei aukea tai haarukassa ei olekaan Muumipeikon kuvaa. Hän ei osaa enää pukea, ei syödä, ei pestä käsiään tai nukkua selkeästi tarvitsemiaan päiväunia. Hänestä on tullut täysin isintyttö, jolle äiti ei tunnu välillä kelpaavan kuin syntipukiksi kaikkiin maailmaan vääryyksiin. Joka ilta katsoessani nukkuvia lapsiani lupaan onni sydämessä väreillen, että huomenna en menetä hermojani. Ja silti seuraavanakin päivänä joudun joskus montakin kertaa pyytämään anteeksi omaa käytöstäni esikoista kohtaan. Paskamutsimorkkikset ovat jäätäviä.

Meillä on ollut iltaisin tapana jutella lapsen kanssa, mikä on ollut päivässä kivointa. Nykyään vastaus on aina päiväkoti. Silloinkin, kun hän ei ole ollut päiväkodissa. Käymme iltaisin ennen nukkumaanmenoa myös läpi, mitä huomenna tehdään, ja monesti myös kyselen, mitä hän tahtoisi silloin puuhailla. Nykyään hän vastaa yleensä tahtovansa vain päiväkotiin. Vaikka onkin mahtavaa, että hän viihtyy päiväkodissa, on tässä asetelmassa nyt jokin pielessä. Sitten kun hän sinne päiväkotiin pääsee muutamana päivänä viikossa, minä olen ainut vanhempi, jonka mukaan ei tahdota iltapäivällä lähteä, jota juostaan karkuun ja jonka nähdessään lapsi kyselee isän perään. Mikä pahinta, joskus tekisi mieleni paiskata päiväkodin portti kiinni ja sanoa, että jää sitten sinne saatana.
Minun ja lapsen suhde tarvitsee kipeästi hoitoa. Olen yrittänyt pohtia, mistä nipistäisin ihan kahdenkeskistä aikaa esikoisen kanssa. Vauvan nukkuessa olemme leiponeet ja askarrelleet. Mutta voisiko pian lähteä vaikka kahvilaan, luistelemaan tai museoon ihan kahdestaan? Mulla on niin ikävä sitä, että meillä oli kunnolla aikaa toisillemme. Kaipaan mielettömästi sitä, että arki ei ole vain suorittamista: toppahanskojen, pipojen, kaulureiden, töppösten, villahaalareiden, kypärämyssyjen ja coretexin täyttämää pukemispalapeliä. Me tarvitsemme kahdenkeskistä aikaa. Vaikka rakastan vauvaa ja nelihenkistä perhettämme, samalla sattuu ajatus siitä, että me emme enää koskaan tyttären kanssa ole me samalla tavalla. Nyt me tarkoittaa laajempaa kokonaisuutta. Jos sen ymmärtäminen aiheuttaa itsessäni kasvukipuilua, ei ihme, että lapsi skitsoaa.

Lapsen uhma ei ole uuden elämäntilanteen äärellä oleellisesti pahentunut, vaikka niin saattaisi kuvitella. Olen edelleen sitä mieltä, että uhmailua on helpompi kestää kuin esikoisen hankalan vauvavuoden mysteereitä. Oma sietokykyni uhmaa kohtaan on vain heikentynyt, kun kokonaisuudessa on mukana myös toinen minua tarvitseva pieni ihminen. Kun vastaan räyhäämiseen räyhäämisellä, on kierre valmiina.
Riittämättömyyden tunne ei siis todellakaan ole helpottanut. Tahtoisin antaa molemmille lapsilleni enemmän kuin tällä hetkellä kykenen. Enemmän kuin ehkä enää koskaan kykenen. Välillä olen miettinyt, että isompi ikäero olisi saattanut helpottaa tilannetta, vaikka samalla seisomme edelleen tarkasti harkitun ikäeron takana. Olen kuitenkin kahden lapsen arkea eläessäni tajunnut yhä selkeämmin, että en riittäisi kolmelle lapselle. En sillä tavalla kuin haluan riittää. Eihän minusta meinaa irrota edes kahdelle. Taannoiset ajatukset kolmannesta lapsesta olenkin ymmärtänyt vain paniikiksi oman rajallisuuden tajuamisen ääressä. On kamalaa tajuta, että en enää ikinä ole raskaana, synnytä tai koe hetkiä vastasyntyneen kanssa. On pysäyttävää ymmärtää, että olen niin vanha, että en voi enää sanoa, että katsotaan sitten kolmekymppisinä asiaa uudestaan. Lapsiluku on nyt tässä, enempään minusta ei ole.

Nyt on annettava näillä kahdelle maailman tärkeimmälle se kaikki, mitä minulla on antaa. Ja toivottavasti ajan kanssa siitä tulee taas osa normaalia arkea, jolloin mietin näitä tämän ajan kipuiluja helpottuneena ja samalla haikeana hymähdellen.

Lue myös nämä

54 kommenttia

  1. Voi ei! Tai siis tarkoitan, että voih, mä pelkään jo nyt noita samoja tuntemuksia, vaikka kuopuksen laskettuun aikaan on vielä reilu kuukausi. Mulla on aiemminkin ollut huono omatunto, että riitänkö sitten molemmille, mutta nyt tajusin, että juuri tuo sama asia on painanut välillä mieltäni – siis vaikka vielä toistaiseksi olenkin ihan vaan yhden lapsen äiti. Mutta kuten olen itselleni toitotellut, paras lahja minkä lapselleen voi antaa on sisarus. Jospa se vähän korvaisi menetettyä äidinpalasta! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on tää sekopäistä. Samalla kun tuntuu, että kuopus-poloinen vain roikkuu mukana esikoisen ottaessa kaiken huomion, ei meillä silti esikoisen kanssa enää ole sitä sellaista me-aikaa. Mutta siitä olen ainakin oman sisaruskokemuksen perusteella täysin varma: sisarus paras lahja, jonka lapsilleen voi antaa.

      Poista
  2. Meillä ikäero isompi kuin teillä, mutta samoja fiiliksiä koin vauvavuoden aikana. Nyt kun lapset on 1,5v ja 4,5v ehtii molemmpien kanssa olla sitä "me"-aikaa, ja sitten taas ihan koko porukalla on myös jo tosi hauskaa. Eli kyllä se aika auttaa noihinkin fiiliksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja lisäksi nykyään on myös paljon "ne" -aikaa, johon äitiä ei edes haluta mukaan. Eli vaikka esikoinen "menetti" yksinoikeuden äitiin, hän myös sai "rikostoverin", jonka kanssa on ihan erilailla hauskaa kuin äidin kanssa :D

      Poista
    2. Just noin se menee. Aika auttaa! Ja ennen kuin arvaatkaan, teidän duo on muodostanut ihan oman tiimin, eikä esikoinen edes muista aikaa ennen pikkuveljeä.

      Mä muista edelleen vuosikausien takaa tismalleen samat fiilikset, kun meillä oli pieni esikoinen ja vauva. Esikoisen käytös minua kohtaan oli tosi samanlaista kuin teille Minimen. Mutta tilanne helpotti. Puolessa vuodessa paljon, kun pystyttiin tekemään esikoisen kanssa pikkuhiljaa juttuja kahdestaankin. Ja vuodessa jo täysin. Suhde palautui hyväksi, ihanaksi, lämpimäksi, ainutlaatuiseksi. (Ja samanlainen suhde kehittyi tietenkin ajan kanssa myös muiden lasten kanssa.)

      Tänä päivänäkin on ihanaa tehdä juttuja ihan kahdestaan tuon rakkaan ison esimurkkuikäisen esikoiseni kanssa. Vuosien takainen murhe ja kolhu suhteessamme tuli ja meni lopulta ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Tilanne tasoittuu kyllä nopeasti, usko pois.

      Poista
    3. Ihania ja tsemppaavia kommentteja, kiitos. On varmasti totta, että sitten tulee ne-aikaa ja monenlaisissa kokoonpanoissa me-aikaa. Hyvä tästä tulee, kyllä mä sen nyt jo tiedän. Mutta silti vähän pitää näemmä kipuilla uudessa elämäntilanteessa, äidinkin.

      Poista
  3. Voi että! Jotenkin nuo ajatukset kuulostaa silti niiiiin viisailta. Vaikka miten kokisit olevasi huono ja paska ja riittämätön, ehkä mikään ei ole minusta paremman äidin merkki kuin oman rajallisuutensa tunnistaminen ja tutkailu. Siltä ei varmastikaan tunnu juuri nyt sinusta, tai varsinkaan lapsesta, mutta niin se minusta vaan on.

    Voiko sitä edes tosissaan rakastaa ja huolehtia toisesta jos ei joskus tunnusta olevansa ihan todella riittämätön ja kesken? Semmosia me ihmiset, ja te ihmisäidit, ollaan. Aina vähän kesken, usein väärässä ja kärttyisiä, mutta silti aika hemmetin hyviä ja tärkeitä.

    Hurrrrrjasti tsemppiä, ei voi millään tavalla olla siltikään helppoa tuo vaihe. Huh!

    VastaaPoista
  4. <3 nyt mustakin tuntuu (neljän) kanssa että repeän sinne-tänne hetkesi tekemään jollekin jotain enkä sitäkään kokonaan mutta ........... : asiat kyllä löytää uomansa! *

    VastaaPoista
  5. jos vauva kerran nukkuu rattaissa, menette yhdessä museolle, jos tarvitsee syötellä niin siellä aulassa sitten. jäätte isomman kanssa sinne, isä/mummi/kummi tai kukalie voi sen ajan vaikka kärräillä lähistöllä vauvaa rattaissa? silloin olisitte kuitenkin kaksin, mutta saatavilla jos vauva vetääkin hirveät hepulit :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinähän se ongelma on. Jos vauva vetää hirveät hepulit, niin esikoinen jää kuin nalli kalliolle.

      Poista
    2. Joo, mutta jos syö vaan tissiä niin minkäs teet? Voihan se olla että joillain lapsilla on esim 2-3h ruokailuvälit jolloin en näe ongelmaa.. mutta tarkemmin kun en tiedä niin en voi sanoa. Ehkä kuitenkin kivempi ottaa sitä yhteistä aikaa edes vähän nyt, kuin vasta enemmän vuoden päästä?

      Poista
    3. Minusta esikoisen kannalta on reilua, että hän aina välillä saa äidin itselleen niin, että vauva ei sitä yhteistä hetkeä pääse keskeyttämään.

      Me teimme esikoisen kanssa retkiä vauva-aikana niin, että jätimme vauvan isälle ja totesimme, että ei se vauva kuole, jos isällä on tuttipullo kädessä. Joko se syö siitä tuttipullosta tai huutaa sen kaksi tuntia. Vauva huusi sen kaksi tuntia, mutta on nykyään ihan eläväinen viisivuotias (eli ei kuollut).

      Poista
  6. Tuttuja tuntemuksia, tosin tilanne vähän toisenlainen. Meidän vauva (alle 4kk) on niin suuritarpeinen, itkuinen, vaivainen että tuntuu että esikoiselle (2.5v) ei aika kunnolla riitä. Meidän reissut sujuu aina miten sujuu, yleensä vauva on mallia ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄÄ ja esikoinen kiltisti, ehkä se huomaa että nyt ei passaa riehua. Ennen kyllä sai uhmakiukkukohtauksia ja teki älyttömyyksiä. Yleensä siis vauvan takia reissut menee pieleen. Yritänkin tehdä kahdenkeskiä juttuja isomman kanssa, mitä nyt imetykseltä ja miehen töiltä pystyn. Ikävä esikoista ja sitä että sai rauhassa touhuilla sen kanssa ilman että vauva hytkyy (ja silti karjuu) sylissä. Ja silti valtava rakkaus myös vauvaa kohtaan ja tietysti ihmetys että mikä sitä vaivaa kun itkee niin paljon.. :(

    VastaaPoista
  7. Mä voin yrittää lohduttaa sillä, että muistan itkeneeni samoja asioita itsekin silloin kun toinen lapsi syntyi: me ei olla enää me kaksi ensimmäisen kanssa, huono omatunto, riittämättömyys, väsymys, hormonit ja kaikki uudessa elämäntilanteessa sai kyseenalaistamaan koko jutun järkevyyden. Ensimmäinen lapsi pyysi leikkimään Legoilla ja mua itketti, että mä en enää koskaan leiki Legoilla kahdestaan vaan aina siinä on se toinen lapsi jne.. Tuntui kuin olisi katsonut omaa elämäänsä ja suoriutumistaan kuin sellaisena etäännytettynä muukalaisena, joka arvioi suoriutumistaan "kahden äitinä".. Ja muistan kuinka juoksin tissi lepattaen Kampin keskuksen imetyshuoneesta kiinni esikoista jonkun ihan horror-kaupunkireissun jälkeen.
    Mutta jotenkin se aina homma menee eteenpäin ja kunkin elämänvaiheen kauhut unohtuu, ja mekin tehtiin kuitenkin se kolmaskin, jota en kuitenkaan itse ainakaan koe miksikään "elämänpäättymiskauhu-lapseksi" tai miten sen nyt sanoitkaan :)!

    Tsemppiä uuteen arkeen!

    VastaaPoista
  8. Voi miten tuleekaan kipeä mieli, kun muistan kokeneeni ihan saman. Mutta hei, kyllä se siitä. :) Mä olen jo kahden vuoden päässä tuosta kuvailemastasi hetkestä, ja aika pitkään jo on olleet nuo tunteet unholassa. ;) Jatkuva hermojen menetys oli kyllä mun mielenterveydelle ja identiteetille aika iso kolaus. Ihan vain, kun en ollut kuvitellut olevani sellainen. Helpotti, kun myönsi, että nyt näköjään olen, eikä siihen kukaan kuole. Eikä romahduksiin ei saa jäädä vellomaan. Vellova äiti on kauhean raskas kaikille. Annan itelleni anteeksi (ja pyydän asianosaisilta) ja lakkaan murehtimasta, meneeköhän huomennakin hermot. Sitten jonain päivänä ei enää meekään.

    VastaaPoista
  9. Kuulostaa hyvin tutulle. Kun vauva täytti vuoden sain esikoiseni takaisin. Tänä syksynä huomasin taas vuorostaan, että olen hyvin läheinen esikoisen kanssa, mutta kuopus on jäänyt lapsipuolen asemaan. Nyt on syksy työstetty tätä suhdetta.

    VastaaPoista
  10. Tuttuja tuntemuksia! Nyt kun meillä on vauva 7 kk ja esikoinen 2v 8kk, on elämä nelihenkisenä perheenä asettunut uomiinsa, vaikka horroreimmat hetket on kyllä silloin kun mies ei ole kotona ja molemmat huutavat yhtäaikaa tarpeineen. Silloin on riittämättömyyden tunne taattu.

    Armollinen on pakko olla itselle ja uskoa ettei ole paska mutsi kun parhaansa yrittää. Sitten kun ne pahimmat tilanteet ovat ohi, niin ainakin itse saan taas voimaa hetkistä jolloin on pakahtua onnesta että miten mulla voi olla kaksi näin ihanaa lasta! :)

    Sylittely- ja jutteluhetkiä on toki aina kun mahdollista esikoisenkin kanssa mutta ihan oma äidin ja esikoisen erityisjuttu jokaviikkoinen saunavuoro.

    VastaaPoista
  11. Tämä on kuin mun näppikseltä 1,5 vuoden takaa. Silloin valtavissa riittämättömyyden tunteissa rämpiessäni tuntui niin usein juuri tältäkin. Nyt sanoisin 1,5 vuoden takaiselle itselleni näin:
    Teille on syntynyt ihan äskettäin vauva. Teistä on tullut nelihenkinen perhe, jota joka ikinen perheenjäsen vielä kipuilee ja johon tottuminen kestää oman aikansa. Anna teille kaikille aikaa ja ole armollinen itsellesi, olethan? <3

    Mutta siis niinkuin joku tuolla aiemmin kommentoi, niin hiljalleen ei pelkästään tule takaisin sun ja esikoisen muodostama me vaan tulee myös monta muuta kokoonpanoa kuten tosiaan lapsien toistensa kanssa muodostama me. Meillä siis nyt 4,5vee ja 1,5vee ja on niin hykerryttävää kun noilla on jo usein yhteiset leikit ja riehumiset, silloin on kyllä äiti niin out;).

    VastaaPoista
  12. Kuullostaa varmaan raaalta, mutta kyllä mä olen kolmen lapsen kokemuksella todennut, että tämä mainitsemasi ME-aika onnistui ainoastaan ensimmäisen lapsen kohdalla. Jos nyt alat repiä jostain paniikkiaikaa teille kahdelle, niin siinähän hajoaa pää! Tässä täytyy äidin oppia relaamaan. Näen asian niin, että meidän vanhin poika sai NAUTTIA tästä me-ajasta reilut kaksi vuotta. Mutta sitten olikin aivan tervettä ja tärkeää, että lapsi sai oppia jakamaan rakkauden, huomionosoitukset, sylin jne. Ei lapsi tästä yleensä (!) kovasti kärsi, kunhan kenkkuilee. Ihan normaalia! Itsekriittiselle äidille tämä uusi tilanne on suurempi ongelma, tuttu tunne. Ja mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä vähemmän kahdenkeskeistä aikaa meillä äideillä on lapsillemme. Koulu, kerhot, harrastukset, omat menot… you name it. Eri tilanne on tietenkin silloin, jos tukiverkosto on suuri. Itselläni ei valitettavasti ole näin hyvä tilanne. Minun vinkkini onkin: ole itsellesi armollinen, hyväksy uusi tilanne ja relaa… (Itsekin yritän jo 7 vuoden ajan, välillä paremmalla, välillä heikommalla menestyksellä, hah!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta mä olen huomannut, että nyt kun koko konkkaronkka ovat vähän isompia, niin itse asiassa kullekin on taas paljon helpompi järjestää myös sitä kahdenkeskistä aikaa. Ymmärtävät jo sellaisen päälle ja ovat kiinnostuneita vähän erilaisista asioista ja osaavat odottaa omaa vuoroaan. Ja, mikä hauskinta, eivät ole aina KAIKKI kovin kiinnostuneita minun seurastani. :-)

      Joku tuossa kirjoittikin, että ajan myötä useampilapsisessa perheessä tulee monia erilaisia kokoonpanoja. Just niin! Monesti teen jotain ihan kaksin jonkun kanssa. Samoin puoliso. Joskus ollaan koko perhe porukalla, joskus lapset keskenään tai pareittain.

      Kyllä minusta voi pyrkiä viettämään välillä kahdenkeskistä aikaa jokaisen perheenjäsenensä kanssa. Mutta jos uusin tulokas on vasta ihan minivauva, niin silloin pitää kyllä heittää kaikki syyllisyys menemään ja antaa asioille aikaa.

      Ei sillä, muistan kyllä tosi hyvin sen riittämättömyyden tunteen ja ikävän esikoista kohtaan. Mutta pian helpottaa. <3

      Poista
  13. Tuttuja tunteita! Meidän tytöillä ikäeroa on 2,5 vuotta ja vielä kesällä tuskailin tosi kovin sen kanssa, että en enää voi viettää isomman kanssa kahdenkeskistä aikaa, kun pienempi takiainen on kokoa ajn iholla. Nyt tuo takiainen on 10 kk ja välillä teemme isomman kanssa irtiottoja ja karkaamme kahdestaan jonnekin, kun isiukko hoitaa pienempää. Ja voi, kuinka olemmekin nauttineet yhteisestä ajasta! Kiukut ja turhat äksyilyt unohtuvat molemmilta pitkäksi aikaa! :)

    VastaaPoista
  14. Komppaan edellisiä; niin tuttuja tunteita! Meillä on tytöt 6kk ja 5v, eikä muuten auta näinkään iso ikäero tuohon. Me ollaan kanssa esikoisen kanssa tehty reilu neljä vuotta kaikki melkein yhdessä ja nyt koetellaan. Sääliksi käy isompaa ja paskamutsitunteet jokapäiväisiä. Samaistun ihan täysin. Kai se on edellisiä uskottava, että kyllä tämä tästä...

    VastaaPoista
  15. Mulla on neljä lasta, vanhin seitsemän ja nuorin 4 kk, ja varmasti paras asia lasteni elämässä ovat sisarussuhteet. Sen, minkä he menettävät vanhempiensa huomiossa, he saavat monin verroin takaisin siinä, miten paljon he tykkäävät toisistaan ja kuinka hauskaa heillä on keskenään. Varmasti paljon mukavampaa kuin ainoana lapsena, jolloin kyllä saisi vanhemmiltaan huomiota ja leikkiseuraa, mutta elämä olisi paljon hiljaisempaa ja tylsempää. Ole armollinen itsellesi, pikkuveli on varmasti yksi parhaista asioita joita olet esikoisellesi antanut.

    VastaaPoista
  16. niiiiin tuttua, mutta helpottaa kyllä! mulla ei ikinä ollut tällaisia äitifiiliksiä esikoisen kanssa, sitten musta tuli hirviöäiti. nyt kun fröken täytti juuri 7kk alkaa helpottaa. mut joo, välillä tuntuu et molemmat on paitsiossa ja mihin ihmeeseen se aika karkaa vuorokaudesta. luojan kiitos esikoisen uhma on nyt vihdoin VUODEN JÄLKEEN taittunut, ja kyllä tuosta kuopuksestakin ihan kiva, naurava tyttö on kasvamassa. vauvalle vähän ikää lisää, niin jos saa pumpattua ja suostuu pullosta syömään, saa kivan muutaman tunnin retkiajan esikoisen kanssa. pienelläkin hetkellä pärjää pitkälle. meillä on nyt esikoiselle paljastunut kauhea asia - lelujen jakaminen! siinä seuraava kasvun paikka... oikein paljon tsemppiä teille kaikille, mut ennenkaikkea sinulle!

    VastaaPoista
  17. Samaa mieltä olen kuin edellä, että sisar on lahja, perhe on eri perhe kuin se "kolmistaan" perhe ja aika aikaansa kutakin. Perhedynamiikka ehtii vielä seur parinkymmenen vuoden kuluessa varmaan muuttua kerran jos toisenkin. Omat ovat 4,5 v ja 10 kk ja nauratti tuo aidan kiinni paiskaaminen sillä juuri sama fiilis oli eilen mulla kun kersa ei millään halunnut jäädä, tai lähteä, tai pukea tai yleensä mitään. Huusi vaan et kaikki on tyhmää. Samaistuin kyllä sillä hetkellä siihen naperoonkin ;-)

    VastaaPoista
  18. Piti vielä jatkaa, että nyt siis tilanne on ehkä vähän helpottanut. Ei siksi että minulla olisi enemmän aikaa (sitä on vieläkin vähemmän) vaan valitettavasti koska esikoinen on vähän antanut periksi eikä enää pyydä leikkimään, lukemaan jne. Hän on siis vähän etääntynyt minusta. Edelläkin joku kirjoittikin, että äitien aika ja keskittyminen per lapsi tuntuu vaan vähenemän iän myötä. Näin koen sen itsekin ja se on oikeastaan aika helpottavaa kun sitä ajattelee. Mutta lapsethan eivät olekaan täällä äitejä varten vaan elämää varten (oliko se Kibranin lause..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kahlil Gibran, Profeetta, 1923.

      Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
      He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
      He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
      ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.

      Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
      sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
      Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
      sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
      jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

      Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
      mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
      sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

      Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
      Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
      taivu riemulla.

      Poista
  19. Voih, kirjoituksesi on kuin suoraan minun elämästäni tällä hetkellä. Esikoinen 4,5v ja vauva 7viikkoa. Mietit että olisiko helpompaa jos lapsillasi olisi ikäeroa enemmän - tuskin! Ihan samojen asioiden kanssa meillä painitaan ja esikoinen on taantunut varsin vauvan tasolle, hän kun ei ykskaks kykenekkään tekemään itsenäisesti mitään. Myös ennen näkemätön uhma on astellut meille.. Että paska mutsi -fiilarit on täälläkin ihan jokapäiväisiä.

    VastaaPoista
  20. Oh, tuo päiväkotikappaleen viimeinen lause! Vaikka meillä ei kukaan päiväkodissa olekaan niin sama fiilis asian kuin asian kanssa. "Ole sitten syömättä s*****a. Me sitten alasti pihalle s*****a. Ole sitten nukkumatta.." ja niin edelleen.

    Sinulla on upeita lukijoita ja ihania kommentteja! Sain itsekin niistä kovasti uskoa, että aika muuttaa kaiken parhain päin. Vaikka meillä on jo nyt huomattavasti iisimpi meininki kuin kuukausi sitten (eli teidän nykyisellä hetkellä), odotan vielä tilanteen tasaantuvan jokaisen mielen osalta. Lähinnä omani...

    VastaaPoista
  21. jaaa jaaa jaaa, "päiväkoti" menee niin mielelläään, mutta koita nyt miettiä vaikka omalle kohdallesi, miehesi ottaa uuden vaimon sinun lisäksi, ja sä saat mennä päiviksi töihin ja miehesi jää uuden vaimon kanssa,,,,jaa-a

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ööh, en nyt ihan ymmärrä kommenttiasi. Ja musta tuntuu, että säkään et ole nyt ihan ymmärtänyt postaukseni pointtia.

      Poista
    2. En ole tuo ylempi anonyymi, mutta joku kasvaturguru on joskus tainnut verrata sisaruksen syntymää yhtälaiseksi shokiksi lapselle kuin tilanne olisi sinulle, jos miehesi ottaisi uuden vaimon. Siis toiseksi vaimokseen. En sitten tiedä onko se hyvä vertaus, mutta pistäähän se miettimään tuota tilannetta lapsen kannalta vähän eri valossa. Toi ylläoleva kommentti oli kyllä vähän oudosti muotoiltu...

      Poista
  22. <3 Tuttuja ajatuksia. Auttaisko, jos muistelette ääneen yhdessä esikosien kanssa, että eikö ollut kivaa siellä ja siellä silloin, että pitäiskö meidän mennä taas kahdestaan sitten kun vauva on vähän vanhempi.
    Ja en tiedä, auttaako tää yhtään, mutta musta tuntuu, että meillä saattoi vähän helpottaa ymmärtämään vauvan tarvitsevuutta, kun selitin esikoiselle (hyvinä hetkinäni, ei tietenkään niissä omissa paskamutsi raivopää -hetkissä ;) millainen se oli vauvana ja miten sille vaihdettiin vaippaa ym. samaan tahtiin kuopuksen huoltotoimenpiteiden kanssa.

    VastaaPoista
  23. Samoja fiiliksiä oli mulla, kun kuopus syntyi. Jossain välissä se kääntyi toisin päin, huolestuin kun tuntui että kuopus ei saa riittävästi huomiota. Meillä esikoisella on ollut tukitarpeita ja siksi vaatinut välillä enemmän huomiota.

    Nyt kuopus (minimen ikäinen) ja esikoinen leikkivät hienosti keskenään ja eilen tunsin itseni tarpeettomaksi, kun kuopus otti mua kädestä kiinni ja ilmoitti, että äiti lähtee nyt pois, hän leikkii nyt isoveljen kanssa ja äitiä ei tarvita...

    VastaaPoista
  24. Itkuhan tuota tekstiä lukiessa tuli, olen nimittäin itse hyvinkin samassa tilanteessa. Tyttöni oli 2,5 vuotias kun toinen lapsemme syntyi kesäkuussa. Ja niin paljon kun vauvaa myös rakastan niin kyllä mä kaipaan mun ja esikoiseni yhteistä aikaa. Kun luuhattiin kirppareilla, kahviloissa ja lounailla kaupungilla. Mentiin vaikka minne monella junalla, bussilla ja metrolla. Tyttö sanookin monesti olevansa "äitin paras reissukamu". Nyt onneksi pikkuhiljaa olen koittanut paluttaa vanhaa kuviota takaisin, vauva on suht tyytyväinen kunhan maitoa saa ja viihtyy kantorepussa hereilläkin olleessaan, joten torikahville Hakaniemeen on päästy kuten myös kaupungille ostoksille (Lapsi on aina ihan täpinöissä kun pääsee Ruohonjuureen, kun se on kuulemma niin kiva kauppa!). :)

    VastaaPoista
  25. Moi taas!
    Voin lohduttaa, ettei mulla ole ollut koskaan me-aikaa lasten kanssa... Esikoiset kun on tuplat, niin he vasta ovatkin kovan koulun käyneitä. Siinä itkettiin kaikki kolme samanaikaisesti: yksi vaipanvaihdossa, yksi odotti vuoroaan lattialla ja minä, kun en vaan riittänyt muuhun. Mieheni teki tuohon aikaan paljon keikkoja (lue: joka vkonloppu) päivätyönsä lisäksi, joten meidän esikoiset ovat tottuneet odottamaan vuoroaan kaikissa asioissa. Kun liikuin niin paljon yksin tyttöjen kanssa, meillä ei myöskään päästy julkisissa rattaista pois, ei saatu painaa stop-nappia tai hissin nappia tms. Pikkujuttuja, mutta tuntuu olevan metakasta päätellen tärkeitä asioita joillekin lapsille :D .

    "Keskimmäistä" odottaessani pelkäsin todella paljon, että pystynkö uutta tulokasta rakastamaan läheskään niin paljoa, kuin tyttöjä. Olimme hitsautuneet tiiviiksi kolmikoksi ja meillä oli paljon kivoja omia juttuja.
    Onneksi tämä "keskimmäinen" oli helppo lapsi, niin mulla jäi aikaa myös tyttöjen jutuille. Olen myös aika hanakasti käskyttänyt omiani tyyliin: nyt tämä päälle, nyt haet sen jutun, nyt syömään/pesulle/hampaat...jne. Meillä asioista ei pahemmin neuvotella, äidin (ja isän) sana on laki. No joo, esikoiset on nyt yläasteella ja niin mallikelpoisia, että heidän kanssaan neuvotellaan jo tieteystä asioista. Ja tietyt asiat saavat päättää aivan itse.

    Ikävä on tavallaan sitä aikaa, kun tytöt olivat pieniä ja meillä oli aivan omia juttuja. Reissattiin joka lauantai ympäri metsiä ja Helsinkiä. Odoteltiin isiä töistä ja soitettiin vaan, että tule esim. Suomenlinnaan, me ollaan täällä.

    Nyt luuhaan vauvan (kohta 1-v.) kanssa kotona ja odotan isompia koulusta! Imetys valitettavasti loppui juuri, mutta tämän myötä olen voinut ottaa muiden lasten kanssa me-aikaa. Shoppailua, uimista, ulkoilua ym.
    Mulla ennemminkin on pelko persiissä, että koska nuo isommat eivät enää halua äidin kanssa touhuta...

    Tsemppiä! Me ei olla paskamutseja ja riitetään just täysin hyvin kaikki (vaikkei siltä aina tunnu)!! Ok, en ole raivonnut kahteen päivään, niin on hyvä fiilis...

    T: äiti toisesta Itä-Helsingin lähiöstä

    VastaaPoista
  26. Mäkin muista ajan kahden (!! jaiks!!) vuoden takaa, kun Tosikoinen oli noin kuukauden ikäinen kääryle ja Esikoinen alle 1,5-vuotias ihanuus. Havahduin eräänä päivänä yhtäkkiä siihen, että minulla oli ikävä Esikoista. Mies kuunteli vähän ihmetellen, kun yritin hänelle selittää, kuinka voi ikävöidä jotakuta henkilöä, jonka kanssa on kuitenkin tekemisissä liki 24/7 ja jota näkee päivittäin. Silti, kun vauva oli silloin todella paljon rinnalla ja sylissä, ei voinut samalla tavoin touhuta lapsen kanssa. (Ja puolitoistavuotias kun on niin hurmaavan ikäinen!) Näköjään tuokin on äitiyteen kuuluva ja varsin yleinen Vaihe, vaikka silloin tuntuikin asialta, josta kukaan muu ei ollut koskaan puhunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäyksenä vielä tuohon puolitoistavuotiaan hurmaavuuteen, että niin - hurmaava silloin KUN ei testaillut rajojaan kirjaimellisesti hyppimällä pöydällä äidin imettäessä vauvaa. Eli kyllä senkin ikäinen jo osasi testailla ja vaatia itselleen (äidin) huomiota, vaikkei ehkä sanallisesti olisikaan osannut sivaltaa samoin kuin Minime teillä nyt sinua kohtaan.

      Mutta venymistä, sitä se kai tämä äitinä oleminen on. Venymistä, kompromissien etsimistä, ja riittävän hyvän tasapainon löytämistä asiassa kuin asiassa.

      Poista
  27. Taas kerran tuttuja tuntemuksia. Esikoinen oli niin helppo vauva, että ajattelin, että toinen menee samalla kaavalla, syö ja nukkuu omassa kopassaan, kun me leikitään ja touhutaan esikoisen kanssa. Mutta pikkumies onkin vähän ärtsympi tapaus ja osaa vaatia osansa. Esikoinen ei vauvalle kiukuttele (mitä nyt joskus ilmoittaa, että vauva pois), mutta mulle kyllä kiukkua ja turhautumista näytetään. Esikoisella myös pinna on lyhentynyt ihan selvästi, kaikki pitäisi tapahtua juuri sillä sekunnilla, kun neiti keksii jotakin pyytää. Kyllä tää tästä, kunhan vauva oppii itse liikkumaan, eikä ole niin mukana kannettavaa sorttia :)

    VastaaPoista
  28. Voi kuule, ihan samat tuntemukset täällä. Tämä kosketti tosi paljon. Pieni ihana poikamme on muuttanut meidän kahden suhteen äysin. Tämäkin aamu oli esikoisen kanssa taas kerran katastrofaalinen, kaikki meni pieleen, oli liian kiire, menetin hermoni, valitin miehelle kaipaavani happea nyt ja heti ja loppujen lopuksi inhosin omaa käytöstäni. Minullakin on ikävä niitä pieniä yhteisiä hetkiä prinsessan kanssa. Nyt arki on pelkkää säätämistä, hirveää hässäkkää, suorittamista. Jotain tartteis tehdä.

    VastaaPoista
  29. Kyyneleet silmissä luen sun tekstiä. Ihana, että kirjoitat niin suoraan ja häpeilemättä. Miten tutunkuuloista, miten helpottavaa, että jollain muullakin on samanlaisia ajatuksia (ja näistä palautteista päätellen aika monella muullakin). Muistan itkeneeni hormonihuuruissa ja synnytyssairaalassa sitä, että mitä minä olen mennyt tekemään esikoiselleni. Jos siinä on äiti sekaisin, niin voin vaan kuvitella mitä pieni 2v. mielessään käy läpi, kun tajuaa, että tuo pötkylä tuli tähän ja sotki kaiken. Mua lohdutti erään kätilön sanat: "pian se esikoinen ei edes muista aikaa ennen sisarusta, sen elämässä sisko on ollut siinä aina". Ei se elämä enää koskaan ole samalla tavalla "me", sitä on turha haaveilla, ihan kuin esikoisenkaan synnyttyä elämä ei enää koskaan ole sitä, mitä se oli ennen lasta. Mutta elämä opettaa selviytymään. Tulee omia hetkiä kummankin lapsen kanssa ja ihan uudenlaisia "me-hetkiä".
    KIITOS, kun kirjoitat näin suoraan. Nämä kyyneleet minä tarvitsin.

    VastaaPoista
  30. Voih, kuulostaa niin tutulle! Mä kyllä itse yhdistin tuon kaiken nimenomaan mustasukkaisuuteen, vaikka en tiedä, oliko se sitä sitten. Meilläkin esikoinen oli aina hellä ja ihana vauvaa kohtaan, mutta kaikessa muussa sitten kuului ja näkyikin. Voimia. Kyllä se siitä, uskallan käsi sydämellä luvata. Näin kuopuksen juuri täytettyä kaksi vuotta voin sanoa, että tämä vanhemmuushomma on ihanaa.

    VastaaPoista
  31. Tuttuja tuntemuksia vuoden takaa. Nyt tilanne on kääntyny. Äitiki kelpaa tyttärelle ja kuopuspoika alkaa huolia iskän. Aivan kuten joku mainitsi, aika auttaa! :)

    VastaaPoista
  32. Suosittelen löysäämään vauva vuodeksi kaikista asioista mitä pitäisi tehdä paremmin. Ei se esikoinen rikki mene ;) Koen itse riittäväni varsin hyvin kolmelle alle kouluikäiselle. Alussa stressasin hirveästi miten pystyn vastaamaan kaikkien tarpeisiin ikätason mukaisesti, kunnes lopetin murehtemisen ja stressaamisen ja aloin elää päivä kerrallaan. Hyvin onnellisia ja tasapainoisia ollaan kaikki, ainakin vielä :D Ja varmaan jokainen tuntee riittämättömyyttä, mutta kukaan muu niitä rimoja ei itselle aseta kun ihminen itse :)

    VastaaPoista
  33. Hyvä että joku näistä asioista puhuu. Me ollaan sen vuoden sijaan pyöritelty tätä toinen lapsi asiaa kolme, vituttaa ankarasti. Poikamme on kohta neljä, mutta alkaa vahvasti tuntumaan siltä että tähän ei enää ketään mahdu. Koska me ollaan niin "me", eikä halua muuttaa asioita ole. Tämä selkeytti silleen hyvällä tavalla asioita tämä teksti. Tsemppiä teille! Kyllä se helpottaa :)

    VastaaPoista
  34. Tätä lukiessa tuli mieleen, miten fiksusti miehesi kanssa teitte kun päätitte minimen jatkavan päiväkodissa pienokaisen syntymän jälkeen. Kyllähän minimellä varmasti on niitä ilon hetkiä ihan yhtä lailla kotonakin, mutta onhan tuo isosiskoksi tulo aivan hurjan iso elämänmuutos! Ja sehän on muuttanut ihan pysyvästi minimen "osan" perheessänne: hän on nyt isosisko. Kun taas päiväkodissa hän on edelleen ns. sama henkilö kuin ennen pikkuveljen syntymää. En nyt osaa tätä paremmin selittää, toivottavasti ymmärsit ajatuksen. Päteehän meihin aikuisiinkin sama ilmiö, että isoihin elämänmuutoksiin on helpompi sopeutua kun muut elämänalueet pysyvät stabiileina. Joka tapauksessa tsemppiä teille kaikille nykyiseen tilanteeseenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossahan tosiaankin on järkeä. En ollut edes ajatellut sitä nyt, vaikka juurikin arjen säilyminen mahdollisimman ennallaan oli yksi syy, miksi taannoin päätimme Minimen jatkavan päiväkodissa myös vauvan syntymän jälkeen. Kiitos kun muistutit siitä, nyt tuolle vähän turhan innokkaalle päiväkotifanittamiselle tuli selkeä ja järkevä syy.

      Poista
  35. Meillä on ollut isosiskon puolesta melko samanlaista käytöstä vauvan syntymän jälkeen. Itsekin tulee tiuskittua lapselle takaisin ja tiedetään, se ei ole hyvä keino. En lukenut kaikkia kommentteja enkä tiedä joko joku tästä mainitsi, mutta luin vasta, että tuo äidin hyljeksiminen kuuluu ikään, jos yhtään lohduttaa. Meillä siis tuotaKIN ihan samaa havaittavissa. Tässä iässä lapsi huomaa vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa ja yht'äkkiä samaa sukupuolta oleva vanhempi ei kelpaakaan. Meillä taitaa olla melko samanikäiset lapset. :) Tsemppiä vauva-arkeen!

    VastaaPoista
  36. Voi niin tuttua! Onneksi esikoinen, äidin tyttö on äidin vieläkin! Olen tehnyt kaikkeni säilyttääkseni noita me-hetkiä. Toki ne ovat vähentyneet, mutta kyllä niitä on päivittäin. Luulen, että meillä 4,5 vuoden ikäero lapsilla helpottaa vähän. Sisarten kaverustuminen ehkä on hitaampaa, mutta minusta on helpompi keskittyä äitinä yhteen lapseen kerrallaan, kun rytmit ja touhut ovat aivan erilaiset. Se surettaa, että kuopus ei ole koskaan koko maailmani, kuten esikoinen oli. Hän ei saa äidin sataprosenttista huomiota ja rakkautta koskaan. Tuleekohan kuopuksesta isin tyttö? Toivoisin voivani antaa kuopukselleni enemmän, yhtä paljon kuin esikollekin. Minusta vaan ei riitä jaettavaksi 200 prosenttia. Vai olisikohan se mahdollista....

    Onneksi äidin esikoinen haluaa aina äidin mukaansa, äidin kanssa sinne ja tänne, äidin lukemaan satuja, ja äidille kertoo huolensa ja murheensa. Kunpa tämä äiti osaisi säilyttää tämän tärkeän ja vaativan roolinsa. Ja osaisi antaa kuopuksellekin vähintään kaiken.

    Voi tätä äitiyttä!

    VastaaPoista
  37. Tervetuloa useamman lapsen vanhemmuuteen :) Riittämättömyyden tunnetta, tiuskimista, häpeää, sääliä yms mutta toisaalta niin paljon rakkautta, iloa ja naurua. Muistui mieleen yksi iltapäivä kun esikoinen oli 1,5 vuotta ja kakkonen vauva ja olin ensimmäistä viikkoa yksin lasten kanssa isyysloman jälkeen. Istuin olohuoneen lattialla kaksi tuntia molemmat lapset sylissä kurkku suorana huutaen ja minä itkien, että en pystykään tähän :D Nyt jo naurattaa! Nuo kaksi ovat nyt kaksi vuotta myöhemmin toisilleen rakkaimmat mahdolliset ja toista ikävöidään kovasti, jos ollaan erossa. Ihanaa kun heillä on toisensa!! Ja äiti ja isä haaveilevat kolmannesta ;)

    VastaaPoista
  38. Viiden lapsen äitinä oma kokemukseni on, että juurikin toisen lapsen syntymä oli suurin shokki. Toki nytkin on vauva-arjessa haasteensa kun perheessä on pari teiniä, 9v. ja uhmaikäinen. Sitä venyy ja välillä paukkuukin mutta näin on hyvä. Kyllä se kolmas teille vielä tulee.. ;)

    VastaaPoista
  39. Lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että ensimmäisen vuoden jälkeen olette entistä ihanempi Tiimi. Täällä oli samat fiilikset kun nuorin syntyi, vuosi vuodelta olen entistä onnellisempi mun tuplaunelmakaksikosta ja kahvilat yms. muut retket on hauskempia kuin koskaan. Hali tähän hetkeen ja paljon voimia sekä vahvaa tukiverkkoa rakkaista auttamaan ja antamaan aikaa molemmille pienille <3

    VastaaPoista
  40. Kiitos tästä textistä! Pohdiskelen koska olisi aika toiselle lapselle ja totean etten halua vielä luopua täydellisestä kolmen hengen perheestä. Elämä on yksinkertaisesti vaan niin ihanaa yhden lapsen kanssa ja ehkä sillä on tarkoituksensa että minuun ei ole iskenyt vauvakuume sitten yhtään, vielä. Poikamme on siis 2v 4 kk nyt. Tämän kirjoituksen luettuani ymmärrän ettei minun pidä antaa periksi ulkopuoliselle paineelle hankkia lisää lapsia yhtään aikaisemmin kunnes olen siihen täysin valmis. Kiitos!

    VastaaPoista
  41. Kiitos tästä postauksesta (ja monesta muustakin ja koko blogista :D). Olen lukenut tämän varmaan kymmenen kertaa. Se on kuin suoraa omasta päästäni. Sen avulla jaksan paremmin käsitellä näitä omia ajatuksia kun tiedän, että en ole ainut joka tuntee näin. Elämäntilanne on tällä hetkellä just toi. Esikoinen todella uhmakas melkein 3v tyttö ja kuopus 8kk poika. Onneksi sun lapset on vanhempia niin täältä voi myös käydä lukemassa uudempia postauksia ja lohduttautua, että kyllä se siitä! ;)
    Onko samasta aiheesta niin, että miten tilanne muuttui, saitteko kahdenkeskistä aikaa tai mikä muu auttoi sinun ja esikoisen väleihin? :) tämä sun blogi on ehdottomasti paras blogi mitä olen koskaan lukenut, kiitos kun kirjoittelet! :)

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe