Suuritarpeisen vauvan jälkeen

8.11.14

Kakkoskierroksen vauvaeloa on takana rapiat neljä viikkoa. Vielä ei siis kannattaisi huudella suuntaan tai toiseen, minkälainen tyyppi meille on muuttanut. Jonkinlaisia johtopäätöksiä olen silti uskaltanut tehdä. Varovaisen arvioni mukaan vauvamme on perustyytyväinen bebe.

Hän on kyllä babypilates-ryhmän ainut minikokoinen jumppa-avec, jonka kanssa tunti menee oikeastaan imettämiseen ja hytkyttelyyn. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna esikoiseen, joka oli suuritarpeinen vauva. Kuopuksen kanssa olen monta kertaa ihmetellyt, voivatko vauvat tosiaankin olla tällaisia. Hän on puolimetrinen pötkylä, joka kulkee mukana tyytyväisenä, eikä ota pulttia pienistä.
Ensimmäinen hämmästyksen aiheeni on ollut imetys. Esikoisen aikana sohvaan kului kolo takapuoleni kohdalle. Tuijottelin satojen ja satojen imetystuntien ajan vauvaa, lumisia puita ja luin kirjoja sekä lehtiä. Iltaisin vauva viihtyi rinnalla niin kauan, että tavakseni tuli katsoa kaksi elokuvaa putkeen. Söin, nukuin ja kävin vessassa imettäen. En ehtinyt siivota saati käydä suihkussa. Minä imetin ja imetin. Kakkonen sen sijaan on pikasyömäri. Hän ottaa rinnan suuhunsa ja keskittynyt ilme kasvoillaan sekä posket lommoilla imee rinnan tyhjäksi kuin pillimehupurkin. Ryyyysk! Pari minuuttia, maksimissaan kymmenen ja homma on selvä.

Nälästäänkin nämä kaksi tekelettäni ilmoittavat hyvin eritavoin. Kun esikoisen vauvamahassa alkoi tuntua nälkä, hän parahti itkemään holtitonta itkua saman tien. Joskus harvoin sain pieniä varoituksen merkkejä nyrkin imemisenä tai hamuamisena, mutta yleensä se oli unesta suoraan palohälytykseen. Kaupungilla kuljeskelu etenkin talvisin oli kuumottavaa, kun koko ajan piti olla mielessä paikka, johon syöksyä imettämään, kun käsky käy. Kuopus ottaa asian vähän lungimmin. Maiskuttelu ja sormien imeskely alkaa hyvissä ajoin. Ensimmäisien öninöidenkin jälkeen mulla on vielä peliaikaa. Nälkäkuolemaitkua ei nuorimmaisen suusta ole kuulunut vielä koskaan. Ei vaikka kahden lapsen kanssa säätäessä vauvan toiveisiin ei todellakaan pysty joka kerta vastaamaan nopeasti.
Itkua on muutenkin mahtunut tähän vauvavuoteen vähemmän vauvan keuhkoista tarjoiltuna (kop kop). Ensimmäisen viikon itkukarjumisen jälkeen kattolaastit ovat pysyneet katossa. Suihkutissihoidon ansiota rintaraivaritkin ovat helpottaneet. Näyttäisikin siltä, että tällä kertaa ei tarvitse kokea monen kuukauden itkuhelvettiä, jolle ei tunnu löytyvän mitään syytä tai helpotusta.

Nukkumisen suhteenkin homma tuntuu menevän luonnostaan mukavasti, alun kangertelun jälkeen. Vauva nukkuu öisin jo parin tai jopa kolmen tunnin pätkissä. Tehoaterioinnin jälkeen hän ähkäisee ja nukahtaa uudelleen. Aamuyöt ovat edelleen välillä hulinaa, mutta taas kerran: tämä ei ole mitään verrattuna vauvaeloon pari vuotta sitten, kun vauva ei nukkunut kuin tissi suussa. Jos rinnan yritti huljuttaa paikoiltaan, seurauksena oli itkuräjähdys. Tällä kertaa en ole tissiteline ja elävä tutti, en ainakaan ympäri vuorokauden.
Ensimmäisen vauvavuoden jälkeen oli kammottavaakin tajuta, mikä kaikessa oli raskainta: se että lapsi ei halunnut olla irti ihostani hetkeäkään. Niin ihanaa, mutta niin helvetin kuluttavaa. Lattialla tyytyväisenä pötköttelevät vauvat olivat utopiaa, ja mietin sellaisia kummajaisia tavatessani, onkohan niissä jokin vialla. Oma vauvani huusi hysteerisenä, jos hänet edes yritti laittaa lattialle pötköttelemään. Neuvolan terkkarikin sitä koitti monet kerrat, kunnes uskoi, että meidän vauvaamme ei kertakaikkisesti pysty makoiluttamaan lattialla. Sitterissä vauva sentään suostui olemaan muutaman minuutin – kunhan istuinta hytkytti toisella jalallaan ja samalla lauloi kovaan ääneen. Vaunuissa hän ei ensiviikkojen jälkeen suostunut matkaamaan ilman ongelmia. Rattaat tekivät paluun elämäämme vasta vauvan ollessa kahdeksankuinen. Ilman kantoliinaa ja kantoreppua elämästä ei olisi tullut yhtään mitään.

Nyt kakkoskierroksellakin syli tai kantoliina on paikka, jossa vauva viihtyy parhaiten. Tietenkin, niinhän sen kuuluukin olla. Mutta välitön ihokosketus ei ole välttämätöntä vuorokauden jokaisena sekuntina. Babyblues-viikonlopun jälkeen olen päässyt suihkuunkin ilman että heilutan suihkukopin ulkopuolella olevaa sitteriä toisella jalallani. Uskallan jopa jättää sitterin kylpyhuoneen ulkopuolelle. Lattiallakin vauva jaksaa pötkötellä tovin, vaikka ei hän sentään ole niitä vauvoja, joiden äidit kahvittelevat ystävättäriensä kanssa sillä aikaa kun lapsi viihtyy viltillä vain omaa sukkaansa järsien.
Vähempään tyytyväinen vauva on vaatinut totuttelua. Huomaan heijaavani ja hytkytteleväni vauvaa sylissäni, vaikka minityyppi on vallan tyytyväisenä kainalossani. Esikoisen aikana löysin itseni lähikaupasta tuudittamasta ostoskoria, joten heijaamisliikerata on ensimmäisen vauvavuoden jälkeen niin iskostunut selkärankaani, että siitä on vaikea päästä irti. Kun vauva pötköttelee sitterissä, en voi käsittää hänen olevan tyytyväinen ihan noin vain. Koen tarvetta laulaa tai vähintäänkin lorutella vauvalle siinä samalla, kun laitan ruokaa. Tuntuu, että vauvalle pitäisi antaa koko ajan jotain. Tai ei vain jotain, vaan kaikkensa. Jos en niin tee, koen olevani huono äiti, jättäväni vauvan huomiotta. En voi ymmärtää, että tämä vauva ei koko ajan vaadi, että olen sirkus, seremoniamestari, soittorasia, runotäti, satulipas ja meijeri samaan aikaan.

Olen niin automatisoitu toimimaan yhden vauvan kokemuksien perusteella, että kuopuksen oma persoona meinaa jäädä huomiotta. Hän napittaa tumman harmailla silmillään ja yrittää selvästi kertoa, että mutsi hyvä, ota nyt vähän rennommin. Mun pitäisi kaiken hytkyttämisen ja hätiköimisen sijaan pysähtyä katsomaan, kuuntelemaan ja aistimaan, kuka tämä uusi ihminen oikein on.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämä vauvavuosi ei nimittäin tunnu merkittävästi paljon helpommalta kuin se ensimmäinenkään. Siitä pitää huolen yksi rakas ja niin tärkeä suuritarpeinen vauva, josta on vajaassa kolmessa vuodessa kasvanut suuritahtoinen leikki-ikäinen.

Lue myös nämä

36 kommenttia

  1. Onpa ihanaa, että kuopuksen kanssa menee iisimmin ja rennommin! Juuri kirjoitin omalle tontilleni meidän kaksikuisen meiningistä. Samaistun moneen kirjoittamaasi kohtaan. Varsinkin tuo ryyysk verrattuna sohvakuoppaan on niin tuttu juttu! Tuntuu, että esikoistyttö eli tissi suussa monta kuukautta, kun tämä kuopuspoika taas hoitaa syönnin ja jatkaa oleiluaan.

    Hei tuo haalari on upea! Bongasin sen jo imetyspostauksessa. Todella suloinen poika! Onko hänellä jo bloginimi? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi meni molemmilla niin, että sohvakuoppa oli esikoisen kohdalla ja ryysk kuopuksen. Muuten olisi elo vielä jännempää kuin nyt :D

      Haalari on tosiaan upea, se on Mainion. Ja suloisen pojan bloginimi on Minihe, kuten ehkä oletkin jo vastauksen viipyessä lukenut uudemmasta postauksestani :)

      Poista
  2. Hienoa kuulla tuollaisista kokemuksista! Meillä on myös nyt 1,5v esikoinen mallia erittäin viihdytettävä, edelleenkin alan vaistomaisesti kulkea eestaas tai vähintään keinuilla jos pidän jotain muuta vauvaa sylissä. Meillä oli myös kaikenlaiset matolla ja sohvalla makoiluttamiset utopiaa, sitterissä vauva suostui oleen max minuutin heijaamatta. Sylissäkin ollessa piti liikkua koko ajan. Kuulostaa siis hyvin tutulta tuo kirjoittamasi! Ollaan joskus mietittykin että jos tulee toinen lapsi joka vaikka olisi paikallaan istuen sylissä niin miltäköhän se tuntuisi ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah joo, mäkin aloin ja edelleen alan hytkyttelemään kavereiden vauvoja heti kun heidät syliin saa. Niin automatisoitu se toimintamalli esikoisen ajalta.

      Poista
  3. Hauskaa, että lapset ovat jo pienestä pitäen omia persooniaan. On muuten mahtava ilme tuossa postauksen toisessa kuvassa! =) Tuoko on pojan reaktio kun leikit sirkustaiteilijaa tai seremoniamestaria?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä, omia persooniaan he ovat jo ihan vauvoina. Tokan kuvan ilme taitaa olla vastaus mun älämölöintiin, kun yritin saada poikaa katsomaan kameraan :DDD

      Poista
  4. Meillä on aivan samanlainen tilanne :) esikoinen oli vauvana ja on edelleen 2,5-vuotiaana hyvin vaativa, minkä vuoksi mulla on kestänyt tovi ennen kuin olen tajunnut rentoutua tämän nyt 3,5 kk -ikäisen kuopuksen kanssa...mulla oli parin ekan kuukauden ajan ihan samanlainen olo kuin mitä jutussasi kuvailit: jos kuopus köllötteli sitterissä, olin jotenkin ihan paniikissa, että mitä ihmettä, mitä mun nyt pitäis tehdä, kaivanko lorukirjan esille, rupeanko laulamaan vai miten tässä oikein kuuluu toimia, miten käy varhaisen vuorovaikutuksen, kun vauva vaan möllöttää tyynesti!! :D esikoisen kanssa kun tosiaan piti koko ajan olla liikkeessä ja keksiä jotain viihdykettä. Lattialla se ei juurikaan suostunut olemaan; muistan miten kummityttö joskus totesi ilahtuneena, että hei, S ei ruvennutkaan itkemään kun se laitettiin lattialle! Yleensä tosiaan tuli välitön protesti-itku. Onhan tämän kuopuksenkin kanssa omat hankaluutensa, mutta itse olen miettinyt, että tämä vauva taitaa olla sellainen aika "tavanomainen" vauva syömisineen ja nukkumisineen. Ja onneksi näin päin: mun ystävä oli ihan pulassa, kun helpon esikoisen jälkeen maailmaan putkahti varsinainen mielensäpahoittaja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi joo, just tuo, että meneeköhän meidän varhainen vuorovaikutus nyt jotenkin pieleen, kun en kahteen minuuttiin anna vauvalle täyttä huomiota. Huh huh, oli se esikoisen vauva-aika vaan aikamoista. Että tosiaankin, onneksi menivät vauvat näin päin. Ensin kunnolla haastetta, sitten perään tilanteen tasaaja.

      Poista
  5. Oi mikä ihana asu pötkylällä! Mistä se on peräisin? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös ole! Se on Mainion, mutta tuota väriä ei taida enää olla myynnissä.

      Poista
  6. paljon onnea sinne! minulla toisinpäin, esikoispoikani oli vauva-aikoinaan juuri se sukkaansa imeskelevä pötkylä, joka seuranani sain kahvitella kuinka halusin. tämä toinen, Fröken isolla F:llä, on vieläkin vain pieniä hetkiä tyytyväisenä lattialla kerrallaan. peruskätinä on päällä koko ajan ja asia ovat oikeastaan hyvin vain silloin kun voi pomppia sylissä. olen odottanut ensin alkuviikkojen/vatsavaivojen katoamista, sitten refluksin helpottumista, puolen vuoden rajaa, mutta ei - kai se on hyväksyttävä että tässä on high maintenance girl from the block... ja jos esikoinen olikin helppo vauva-aikana, niin aloitti uhman 1-vuotiaana joka on muuttunut kohta 3-vuotiaan tahtovaiheeksi. hommia piisaa yhdelle käsiparille, mut ehkä sit vauvavuoden jälkeen helpottaa. ehkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peruskätinä! Voi joo, kyllä! Niin tuttua esikoisen vauva-ajoilta. Ja sama meno jatkuu nyt pian kolmevuotiaana, huh. Hommia tosiaan piisaa, vaikka tämä tuorein tyyppi ottaakin elon huomattavasti lungimmin.

      Poista
  7. Meillä ihan sama tilanne! Esikoinen oli joko tississä kiinni tai sitten istuin jumppapallolla ja pompin ylös alas ja rukoilin että se itku loppuisi. Tää toinen on esikoiseen verrattuna niin paljon helpompi vaikka muihin vauvoihin verrattuna tääkin on vähän "haastava" vauva. Alkuun oli vatsakipuja ja unettomia öitä mut etenkin nyt kun on tullut jo 4kk täyteen niin huomaan miten helppoa tämä arki on. Ehkä se mahdollinen kolmas vauva olisi meillä sit sellainen joka nukahtaa itsekseen sitteriin lelu suussaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiäkkö, tämä meidän nuorimmainen on pari kertaa nukahtanut itsekseen sitteriin, kun olen ollut esikoista auttamassa iltatoimissa. Melkein olen sännännyt antamaan elvytystä, kun olen niin säikähtänyt, että mikä sillä on :D

      Poista
  8. Älä nuolaise... meillä kuopus oli aluksi tuollainen helppo imetettävä: kymmenen minuuttia tehokasta tankkausta, sitten plop ja röyh. Kunnes tuli vähän enemmän ikää, pöllöniskavaihe ja imetys sujui vain yhdessä asennossa makuuhuoneen hiljaisuudessa. Kun ei maltettu edes siksi kymmeneksi minuutiksi rauhoittua syömään, jos kuului jotain kiinnostavaa. Ja sitten piti huutaa, kun ei syöminen ja maailman tarkkaileminen samanaikaisesti onnistunutkaan.

    Maratonimuttelija, jonka kanssa kuusi tuntia imetystä meni niin että hujahti, oli loppu viimeksi se helpompi imetettävä. Se nyt sentään aina rauhoittui edes iholla / tissillä. Tuo toinen taas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pöllöniskavaihe! Hahah, huippu termi ja niin kuvaava! :D

      Poista
    2. Pöllöniskavaihe on tosiaan erittäin kuvaava! Ja voi, niin tuttu esikoisen ajoilta. Vauva kun voi olla sekä nautiskeleva ruokailija että elämään malttamattomasti suhtautuva pöllöniskainen. Vaikka pystyin kuitenkin esikoista imettää julkisilla paikoilla pöllöilyn alkamisen jälkeenkin. Jotain liinaa piti suojaksi laittaa ja maitoa roiskusi, kun ei maltettu pitää rintaa suussa, mutta jotenkin se onnistui. Siksi uskaltaisinkin väittää, että helpompaa on nopeasti syövä pöllöniskainen kuin hitaasti tankkaava pöllöniskainen :D

      Poista
  9. Voi aamen miten tutulta sun esikoisarki kuulostaa! Meillä on nyt reilu 1v lapsi, joka on kyllä ollut ihana, mutta aika vaativa. Todellakin toivon, että jos toinen saadaan, niin hän olisi vähän vähempään tyytyväinen! Silti saa olla onnellinen, että lapsi on terve, ei edes pahoja allergioita, ja että tissi suussa nukuttiin molemmat melko hyvin ja mieskin alkuaikana toisessa huoneessa. ;) Vasta 1v tienoossa omaan sänkyyn opeteltaessa on ollut rankkaa väsymystä puolin ja toisin.

    On muuten todella söpö vauva ja muutenkin teidän tyyli on ihan huippu. Kiitos blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin esikoisen vauvavuotena just sitä, että lapsi on kuitenkin terve, joten ei saisi valittaa. Mutta aina jollakin on vielä huonommin asiat. Joten saa kyllä tuntea ja sanoa olevansa ihan helvetin väsynyt. Sen olen nyt kakkoskierrokselle tullessa oppinut. Onneksi nyt opeille ei ole vielä ollut käyttöä, kun näemmä päästään vähän helpommalla. Tsemppiä siis sinne! Paljon nuo lapset ottaa, mutta onneksi myös antaa :)

      Poista
  10. Ootko miettiny että esikoisellasi olisi ollut refluksia? Minun esikoinen meinaan oli aika samanlainen tapaus, ja itse ainakin uskon että hänellä oli refluksia. Teidän kakkonenkin kuulostaisi samanlaiselta kuin meidän :) Nyt 5kk ja edelleen on niin perus-tyytyväinen tapaus et on edelleenkin vaikea uskoa että tälläisiä on olemassa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että oli refluksia. Ei edes pulautellut koskaan. Mutta muuten kyllä oli vatsavaivoja, joten mistäs näistä tietää. Tällä kertaa tuntuisi vauvalla olevan vatsankin kanssa asiat mukavammin.

      Poista
    2. Minulle tuli heti mieleen silent refluks. Siinä kun ruoka ei tule ulos asti, vaan seilaa ruokatorvessa. Närästystä pahimmillaan :(

      Poista
  11. Ihana postaus, jälleen kerran! Ja mikä ihanuus teidän vauvanen onkaan ♥

    Meillä on neljä muksua, kahden ekan jälkeen pidettiin 7v huilitauko. Meidän pataljoonan kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että oman kokemuksen ja käytännön harjoittelun myötä myös vauvat ovat olleet edeltäjiään helpompia. Jokin taika siinä vain on. Rennommat vanhemmat, rennompi lapsi.

    Muistan kyllä itsekin käyttäneeni ostoskärryä vaunujen korvikkeena, sama liike kokoajan menossa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehdottomasti myös kokemus ja oma varmuus tuo rentoutta ja helpoutta toiseen vauvavuoteen. Silti olen niin onnellinen, että vauvat tulivat tässä järjestyksessä. Olisi voinut olla melkoinen järkytys saada perustyytyväisen beben jälkeen suuritarpeinen vauva.

      Poista
    2. Meillä(kin) toinen lapsi on merkittävästi helpompi kuin esikoinen. Osittain ehkä temperametilla tekemistä asian kanssa. Mutta olen pohtinut myös tuota, että rennompien vanhempien kanssa vauvan on vain mukavampi olla ja sitä myötä vauva on perustyytyväinen. Ikävä ajatus tosin, että esikoisrukka on joutunut hermoilemaan vanhempiensa toilailuja ja hätäilyjä :(

      Poista
  12. Neljän lapsen perusteella sanoisin, että omieni kohdalla lapsen temperamentti on jollain tapaa näkynyt jo synnytyssalissa :) Se, millaisella karjunnalla tämä maailma ja maailmaantulon tuomat muutokset vastaanotetaan, on kertonut jotain heti lapsen tavasta reagoida..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, varmasti. Esikoinen syntyi ennenaikaisena ja siksi odotettiin heikkoa vauvaa, joka ei jaksaisi edes äännellä. Noh, hetken kesti, että parkaisu tuli, mutta johan se sitten tullessaan kajahti ja lujaa!

      Poista
  13. Mulla aivan sama kokemus! Esikoinen (nyt 2v10kk) oli suuritarpeinen, ei viihtynyt lattialla tai sitterissä, itki paljon ja ties mitä. Kakkonen, nyt neljä kuukautta on tyytyväinen, nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn, viihty sitterissä ja lattialla, itkee vain nälkäänsä tai mahan kipristelyjä. :D Ja esikoisen jälkeen huomasin itsekin hyssytteleväni ostoskoria kaupassa ja tätäkin vauvaa tulee hytkyteltyä aina! Niin se vaan jäi takaraivoon! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekseen omaan sänkyyn nukahtaminen tässä vaiheessa – jestas että olen ollut pölmistynyt vauvan moisesta käytöksestä :D

      Poista
  14. kyllä, huutavan ja kannettavan vauvan jälkeen sitä on ihmeissään kun se lapsi nukkuu. se nukkuu rattaissa 4h, se (Ehkä) nukkuisi omassa sängyssä jos sellanen olisi ollut, se nukkuu sohvalla, se nukkuu sylissä vaikka tekisin ruokaa, leikkisin isompien kanssa, tai söisin.
    ja hereilläkin se viihtyi ilman että sitteri tuntui lähtevän lentoon tai pelkäsin saavani kuulon aleneman.
    semmonen parantava kokemus se kolmas vauva.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, parantava kokemus, siksi tätä tosiaan voi sanoa jo näin kuukauden kokemuksella. Jos ykkönen olisi ollut näin vähään tyytyväinen, mä ehkä olisinkin vanhempainvapaan aikana kirjoittanut sen kirjan, järjestänyt kaikki valokuvat ja pelastanut maailman :D

      Poista
  15. Kuullostaa niin tutulta. Itselläni parhaillaan suuritarpeinen 9kk vauva..kaikessa vaativuudessaan super ihana kuitenkin :) minkä ikäisenä esikoisesi kanssa helpotti niin ettei tarvinnut kokoajan viihdyttää ja "kuunnella kitinää"? Koko vauva vuosi? Taaperonakin?

    -S-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ysikuisena muistelisin, että välillä tuli hetkiä, kun tajusin, miksi jotkut niin kovasti fiilistelevät vanhempainvapaata. Mutta menihän siinä aikaa. Kun muut lapset leikkivät omiaan, hänelle piti vielä olla sirkustirehtöörinä. Kitinä on vuosien saatossa muuttanut muotoaan, mutta sitähän tämä on :D Tempperamenttia piisaa edelleen, mutta suuritarpeisesta en enää puhuisi :)

      Poista
  16. Mulla oli suuritarpeinen vauva. Se oli ihokontaktissa 24/7 ensimmäiset 10 kuukautta, se ei nukkunut siihen asti minkäänlaisia päiväunia ollenkaan ja ensimmäisen kerran elämässään 4 putkeen tuntia 1,5-vuotiaana. Yleensä yöt menivät 1-2 tunnin pätkissä. Se ei suostunut olemaan sitterissä ei autossa ei missään ja me yritettiin kaikkea. Lähipiiri "tuomitsi" kun ei vauvat ole sellasia, hemmottelen sen vaan pilalle kun pidän aina sylissä, ettei pikkukitinöistä kannata ylireagoida. Omaan äitiini auttoi se, että irrotin vauvan ihokontaktista ja se välittömästi pärähti huutamaan kuin päätä sahattaisiin irti...

    Mä oon nyt uudestaan raskaana. Esikoinen on omatoiminen, aurinkoinen ja herttainen ollut siitä lähtien kun uhma (joka meillä oli sekin keskivertoa rankempi, se raivosi aamusta iltaan ja sai monen tunnin totaaliraivareita jopa öisin...) loppui. Nyt elämä sen kanssa on äärettömän helppoa, mutta kauhulla odotan uutta vauvavuotta. Tosin tää nyt mahassa on ollut ihan erilainen kuin isosiskonsa: tää löllöttelee ja viitsii muutaman tunnin välein ilmoittaa itsestään ja silloinkin lähinnä möyrii. Ei sellaista 24/7 tauotonta potkintaa mitä esikoinen kohdussa piti siitä lähtien kun liikkeet alkoivat ylipäänsä tuntua. Eipä ollut tarvetta miettiä onko se elossa...

    Mua vaivaa hirveästi kun tähän ei saa vertaistukea. Kaikki lähipiiristä saavat helppoja/normaaleja vauvoja ja sitten pätevät miten heidän vauvansa ovat helppoja, koska he ovat vauvasta asti määrätietoisesti tehneet milloin mitäkin. Pahinta on, että musta ois taatusti tullut tuollainen pätijä, ellei esikoinen olisi ottanut multa kaikkia luuloja pois heti aluksi. Liikunnan harrastaminen vauvavuonna ei ollut vain omasta asenteesta kiinni.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe