Arki

Mennyt vuosi ja pala tätä uutta

Takana on melkein kuukausi vuotta 2014. Vihdoin hengitys alkaa tasaantua. Loppuvuosi oli hullunmyllyä, kun tein kokopäiväisen päivätyön lisäksi kirjoitushommia ja kuvausjärjestelyjä. Blogikin piti kiireisenä. Perheeni sai viettää aikaa väsymyksestä ja aikataulusekamelskasta romahtelevan suohirviön kanssa. 

Nyt hommia on yksi päivätyö vähemmän, kun sain oman duunini Iholla 3 -projektissa valmiiksi. Olen tirautellut kyyneleitä jättäessäni luultavammin yhden maailman upeimmista työporukoista taakseni. Tätä se media-alan pätkätyöläisen arki on. Onnea uusista työkuvioista ja -kavereista, ikävää vanhojen jäämisestä taakse. Tällä kertaa työn loppuminen toi mukanaan myös uudenlaisen tuntemuksen: mulla on välillä hurja ikävä sarjan päähenkilömiehiä ja huomaan pohtivani, mitä heille kuuluu. Eikä mikään ihme, mähän kuuntelin heidän juttujaan kuluneen puolen vuoden aikana enemmän kuin oman mieheni! Tekin pääsette tutustumaan Iholla 3 -kauden upeisiin miehiin, jahka sarja tulee ulos vielä tämän vuoden aikana.
Yhtäkkiä mulla on vapaa-aikaa vähän liiaksikin. En ole kuitenkaan pitänyt hurjaa hoppua lisäduunien haalimiseksi. Mielessä on muutama ikuisuusduuniprojektikin, mutta luultavasti siirrän ne taas tulevaisuuteen. Vaikka kuinka rakastan asioita, joita saan elämässään tehdä, on ollut ihanaa välillä olla juoksematta.

Olen nukkunut kunnon yöunia, ainakin joka toinen päivä. Olen taas ehtinyt käydä liikkumassa kuukauden tauon jälkeen, kun joulukuussa oli pakko luovuttaa ja tajuta, että kuusi tuntia unta on parempi kuin neljä tuntia unta ja Bodypump. Olen ehtinyt pöristää antaumuksella lapsen vatsaa, nähdä ystäviä, pohtia miehen kanssa yhteisiä unelmia ja olla ulkona valoisaan aikaan. Ja kun jaksoin tehdä kahta työtä päällekkäin, on tammikuussa onneksi ollut myös juuri ja juuri tarpeeksi laskutettavaa.
Olen myös ehtinyt miettiä, miten mullistava viime vuosi oli. Siihen sisältyi niin paljon uusia asioita ja oppimista, että en usko moista vuotta tulevan ihan heti uudestaan. Vietimme silloin isäkuukauden Thaimaassa. Mä tein hoitovapaan yhteydessä töitä ja hajoilin kotityöhuoneella ajanpuutteeseen. Lapsi oppi kävelemään. Perustin yrityksen. Kirjoitin ensimmäiset juttuni perhelehtiin, joiden konseptiin nyt mutsina ymmärrystä on vähän paremmin. Vietin elämäni ensimmäisen kesäloman, palkattoman sellaisen. Lähiömutsi sai paljon uusia lukijoita, Suomen Blogimedia perustettiin ja tutustuin liutaan lahjakkaita ja ihania ihmisiä. Aloitin täysipäiväisessä työssä sitten lapsen syntymän. Tein töitä televisiotuotantoyhtiössä. Lapsi aloitti päiväkodissa. Tein kirjanpitoa, maksoin alv-veroja ja yritin pysyä kärryillä eläkemaksuista. Ryhdyin hoitamaan kuvausjärjestelyjä, mitä en ole tässä mittakaavassa aikaisemmin tehnyt. Vietin joulun kaupungissa.

Viime vuosi oli myös uudenlaisen arjen opettelua. Olen ollut välillä ihan liian väsynyt ja todella tajunnut, mitä tarkoitetaan ruuhkavuosilla. Vaikka tykkään menosta ja meiningistä, eikä pysähtyminen tai totaalinen oravanpyörästä hyppääminen kuulu haaveisiini, nyt oli pakko tajuta, että perheellisenä en enää pysty ihan kaikkeen entiseen. Enkä haluakaan pystyä.
Alan jo nyt tajuta sen, mitä kaikki paremmin tietävät toitottavat: lapset todellakin kasvavat vauhdilla. Minime on vuodessa oppinut niin paljon, tullut isoksi tytöksi. Välillä katson häntä leikeissään, ja sydäntä kouraisee ajatellessani, että vielä jonain päivänä hän tahtoo muuttaa omilleen. Jonain päivänä hän ei enää tahdo pelata muistipeliä ihan päättömillä säännöillä, laulaa Laiva-laulua viittäkymmentä kertaa peräkkäin tai kiivetä syliin vain pyyhkimään räkää paitaani.

Tietenkin haluan edelleen tienata itse elantoni ja olla onnellinen tehdessäni töitä, joista pidän. Mutta pyhä tarkoitukseni on haalia duuneja vain sen verran, että ehdin esimerkiksi harrastaa sellaista luksusta kuin nukkuminen. Haaveilenkin, että joskus blogihommat tuottaisivat niin paljon, että voisin pyhittää vain niille muutaman työpäivän ja iltaisin lapsen mentyä nukkumaan voisin välillä koneella kökkimisen sijaan neuloa, lukea, nukkua – tai vaikka kuulkaa ihan katsoa televisiota.
Suutarin lapsilla kun ei ole kenkiä, eikä mulla ollut viime kuukausien aikana aikaa lukea blogeja saati katsoa televisiota. Jälkimmäistä mä harrastan valikoidusti noin muutenkin, mutta nyt tahtoisin alkaa seurata jotain hyvää sarjaa. Olen nimittäin pohtinut, että silloin aikatauluni ovat kohdillaan, jos voin ainakin kerran viikkoon rojahtaa sohvalle ja antaa telkkarin hoitaa loput. Kun onneksi neulomistyöt onnistuvat siinä samalla, niin ei ihan toimettomaksi itseään tunne.

Kuvat Dallas Claytonin It’s never too late – A kid’s book for adults -kirjasta, jonka siskoni osasi antaa minulle joululahjaksi.
Blogitouhut

Kerro postaustoiveesi ja osallistu Muumi-arvontaan

Yhteistyössä Arabia, Finlayson ja Fazer 

Mä olen viime aikoina saanut ilahduttavan paljon mielenkiintoisia postaustoiveita. Sellaisia, joita en olisi itse tullut miettineeksi tai joiden en olisi ajatellut lukijoita liiemmin kiinnostavan. Koska sillä puolella ruutua selvästi osataan katsoa blogilaatikon ulkopuolelle, olisi kiva kuulla enemmänkin, mistä toivoisitte Lähiömutsissa kirjoitettavan.

Siksi pyydänkin teitä jättämään tämän postauksen kommenttiosioon postaustoiveita ja -ideoita. Niistä voin sitten pitkässä juoksussa toteuttaa mielivaltaisella yksivaltiaan päätöksellä ne, jotka itseäni inspiroivat. Toki jos jokin asia tuntuu kiinnostavan monia ja on Lähiömutsin höllästi asetettujen hyvän maun rajojen mukainen, saatanpa aiheesta kirjoittaa, vaikka itse en teemasta niin täpinöisikään.

Tiedän esimerkiksi, että en ole edelleenkään kirjoittanut sitä kaiken kattavaa kestovaippailupostausta, vaikka sitä tasaisin väliajoin pyydetään. Anteeksi. Kun kakkapyykkirumbaa on pyörittänyt aikansa ja mieli toiveikkaana odottaa jo koko vaippa-arsenaalista luopumista tarpeettomana, en ole jaksanut vaippoja pyöritellä sen kummemmin vielä blogissakin. Mutta kyllä se tuolla postauskalenterissa on roikkunut koko ajan. Sitä on vain niin kätevä siirtää koko ajan muutamalla viikolla eteenpäin.

Toivoisin apua myös postauksen kanssa, jota olen kirjoittamassa lähitulevaisuudessa. Lähiömutsin ja mainonnan suhde puhuttaa silloin tällöin, joten on aika koostaa aiheesta oma postauksensa. Koska itse olen sen verran sisällä näissä jutuissa, en ehkä osaa nähdä, mitkä asiat mietityttävät niitä, jotka eivät blogi- ja bannerimainontaa sekä sisältöyhteistöitä niin hyvin tunne. Jotta yksikään juttu ei jäisi epäselväksi, kysynkin nyt teiltä, mitä tahtoisitte aiheen tiimoilta tietää?

Kaikkien kommentin jättäneiden kesken arvon Muumi-tuotepaketin, johon kuuluu Arabian Muumi Seikkailu Muutto -kaadin, kaksi saman sarjan mukia, Finlaysonin Pikku Myy -keittiötekstiilisetti (sisältää essun, lasten essun, patakintaan ja patalappusetin) sekä Fazerin Muumi-tuotteita.

Muista jättää kommenttiin nimimerkkisi sekä sähköpostiosoitteesi. Aikaa osallistua arvontaan on reilu viikko, keskiviikkoon 5. päivä helmikuuta asti. Otan voittajaan yhteyttä henkilökohtaisesti ja lisäksi julkaisen hänen nimimerkkinsä Lähiömutsin Facebook-sivuilla. Jos Muumit eivät ole sinun juttusi, voit toki jättää mietteesi postaustoiveista ilman arvontaan osallistumista. Ja postausajatuksia voi tietysti tiputella myös arvonta-ajan loputtua.
La Gomera

Hiekkainen päivä auringossa

Tulihan sitä sieltä vihdoin viimeisenä lomapäivänä, aurinkoa. Vietimmekin toissapäivän rannalla varmistaen, että korvista ja lomavaatteiden saumoista löytyy hiekkaa vielä ensi talvenakin. Valle Gran Rayn hippiasteen pystyi laskemaan rannalla siitä, kuinka monta ryppyistä hippimummon ja -papan paljasta pyllyä päivän aikana näkyi. Mä menin parin tunnin jälkeen laskuissa sekaisin.

Minime temmelsi innoissaan nakuina kirmaavien lasten kanssa. Lapsia oli niin paljon, että en millään pysynyt perässä, kuka niistä oli kenenkin vanhemman. Enkä ole varma, tiesivätkö sitä batiikkivärjättyjen peittojen päällä pötköttelevät vanhemmatkaan.

Päiväuniajaksi vetäydyimme hotellille. Me miehen kanssa nautimme terassilla aurinkoenergiaa lapsen nukkuessa. Mies kävi uimassa altaassa ja väitti, että tuntui jäätävämmältä kuin avantouinti. Nauroin, mutta en uskaltanut itse testata.

Aurinkoenergian lataamisen lisäksi päivän merkittäviksi tapahtumaksi laskettakoon pahanmakuisen, mutta niin kauniiseen pulloon pakatun oluen juominen ja siitä noin viiden erilaisen blogikuvan ottaminen. Join myös yhden hullunkurisen pienen oluen, josta siitäkin otin noin viisi erilaista blogikuvaa. Niissä jokaisessa näkyvät myös legendaariset lomavarpaat.

Nyt olemme kotona. Viikko tekemättä oikeastaan mitään riitti varsin hyvin, ja on ihana olla taas kiinni arjessa ja tekemisenmeiningissä. Etenkin kun selvisimme voittajina 16 tunnin kotimatkasta. Olen kuullut sanottavan, että parisuhteensa kestävyyttä voi testata kasaamalla yhdessä Ikean huonekaluja, mutta voi kuulkaa. Kyllä siihen toimii vielä paremmin kello 03.30 herätetyn ja siitä jääräpäisesti yhtä soittoa iltaan asti valvoneen lapsen kanssa lentomatkustaminen.
La Gomera

On ilmoja pidellyt

Olemme olleet miehen kanssa kuin ehta vanhapari Kanarialla ja turinoineet säästä hartaasti ja pieteetillä. Vaikka hotelli Hermiguassa oli maksettu viikoksi, pakkasimme tavaramme torstaina ja jätimme sateisen laakson taaksemme pisaroiden vihmoessa tuulilasiin. Sateet, kylmyys ja vuoristo olivat lapsiperhemittakaavassa nähty, ja tahdoimme viimeisiksi lomapäiviksi lempeää lämpöä ja letkeää oleilua. Pohdimme jo tovin siirtymistä Teneriffalle, mutta sääennustusten sinne lupaamat sateet sekä vilpoinen keli olisivat olleet vähän plus-miinus-nolla.

Niinpä ajoimme aurinkoa ja päälle 20 asteen lämpötilaa lupailevaan Valle Gran Reyhyn, jossa yhtenä päivänä ehdimme jo piipahtaakin toteamassa meiningin sopivan letkeäksi loppuloman tarkoituksiimme. Noh, nyt täällä on tuullut niin, että tuulipuvut ovat revetä päältä. Sähköt ovat olleet poikki useampaan otteeseen, joten kaupat ja ravintolat ovat olleet auki vielä epävarmemmin kuin espanjalaisella mentaliteetilla noin muutenkin.
Viime yönä tuntui kuin olisimme nukkuneet epävireisessä nokkahuilussa. Läpiveto sai nurkat uikuttamaan, ikkunat helisemään, ovenkarmit kolisemaan ja meidät hätkähtelemään vähän väliä hereille. Ulkona ryskyi ja paukkui kunnon maailmanlopunmeininkiin. Aamulla totesimme sähköjen olevan taas poikki, kun lapsi heräsi pari tuntia ennen auringonnousua. Lapsen viihdyttäminen pilkkopimeässä parin tunnin ajan olikin jännää. Etenkin kun samalla on metelin perustella varma, että ikkunasta rysähtää hetkenä minä hyvänsä sisään palmu, aurinkotuoli ja laumallinen vuohia.

Auringon vihdoin noustua, kävimme tepastelemassa kylillä. Tuuli kiskoi riveleistä, riepotteli hiukset rastoille ja sai huulet ahavoitumaan. Tiellä lenteli palasia muovituoleista, mainoskylttejä, puiden oksia ja saviruukkuja kukkasineen. Teitä oli suljettuina, sillä talojen kattotiiliä oli tipahdellut kaduille hajottaen ainakin autojen ikkunoita. Meri tyrskysi valkoisenaan, ja valkoiseksi menin myös minä, kun ajattelinkin tulevaa laivamatkaa takaisin Teneriffalle.
Tuntui turvallisemmalta palata hotellille. Päivä onkin kulunut lähinnä varpaita laskien, päikkäreitä nukkuen ja tuulen ulvontaa kuunnellen – mikäs siinä toisaalta on ollessa. Netti ei toimi kuin pätkissä. Sama pankkikorttiyhteyksien kanssa. Punkku on loppu. No, se kaipaamamme aurinko on sentään paistanut välillä, jos sitä on ilmassa lenteleviltä esineiltä ehtinyt huomata. Mies liimasi viheltäviin tuuletusaukkoihin lapsen tarroilla kiinni piirustuspaperia, joten epävireistä nokkahuilukonserttia ei sentään enää ensi yönä tarvitse kuunnella.
La Gomera

La Gomeran aurinkoa etsimässä

Kyllähän sitä Kanarille matkustaessaan tietää, että lämpimän loman voi varmistaa vain pakkaamalla laukkuun villapaitoja. Noh, yhden vajaan laukun taktiikalla niitä ei sitten pakattu. Ja nyt tuntuu kuin olisi päätynyt bikini+tuulipuku-varustuksella Irlantiin. 

Ilma on niin kosteaa, että seinille ja ikkunoihin tiivistynyt kosteus valuu noroina lattialle. Uikkarit ja pyyhkeet tuntuvat yön aikana kuivumisen sijaan imevän itseensä lisää kosteutta. Kirjojen sivut kupruilevat, ja petivaatteet sekä muut kledjut tuntuvat niin nihkeiltä, että niihin alkaa pian kasvaa sieniä ja sammalta. Hotellihuoneessa tuntuu kuin majailisi kellarissa, hajua myöten.
Gomera on halkaisijaltaan noin 22 kilometriä leveä pikiriikkinen saari, mutta korkeuserojen ansiota tämä on maantietofanaatikon tai sääbongarin unelma. Samalla saarella kasvaa palmuja, kaktuksia, havupuita, ikivihreää nahkealehtistä kasvillisuutta sekä elokuvamaisen mystistä ylänkösademetsää. Kun yhdessä laaksossa aurinko porottaa, viereisessä sataa. Merenrannassa lämpötila on päälle parikymmentä, kun taas ylhäällä vuoristossa 15 astetta vähemmän. Säätiedotukset näyttävät suht samoilta saaren eri kaupungeissa, mutta totuus on toinen.

Me pidämme majaa Hermiguassa, joka on kolmen päivän kokemuksemme perusteella yhtä kuin Gomeran Irlanti. Aurinkoa ei ole näkynyt kertaakaan, ja pilvet roikkuvat niin alhaalla, että niitä koskettaakseen ei tarvitse nousta vuorenrinnettä kuin hitunen ylöspäin. Usva vaeltaa pitkin laaksoa kosteutta hönkien.
Aamulla sataa, illalla sataa, yöllä sataa. Päivistä en tiedä, sillä olemme karauttaneet vuokra-autolla muualle heti aamupalan jälkeen palataksemme vasta iltasella. Usvainen luonto on kaunis sekä vehreä, ja miehen kanssa kyllä keksisimme sadepäiviksi puuhaa, mutta kylmät sadepäivät lapsen kanssa lomalla kiristävät koko sakin pinnaa vielä kotoisia sadepäiviä enemmän. Vaikka lähinnä minähän siitä säästä olen kiukutellut, ihan näin selvennykseksi, jos vaikka luit edellistä postausta, mutta et ihan loppuun saakka.

Onneksi viereisestä laaksosta saattaa jo löytyä aurinkoa. Tai kun ottaa kilometrin vasemmalle, ei ehkä enää sada. Onpa ainakin tullut nähtyä saarta ristiin ja rastiin, kun olemme ajelleet auringon perässä. Kotoisimmalta paikalta on tuntunut rauhallinen ja uinuva merenrantakylä Valle Gran Rey, jossa on säilynyt palanen sen muinaista hippitunnelmaa. Siellä upotimme varpaamme mustaan laavahiekkaan, ja illalla iho auringosta hehkuen tuntui vääryydeltä lähteä nukkumaan kosteaan kellariin.
Olemmekin nyt pari päivää pohtineet ja punninneet, mitä tehdä. Auto onneksi kuljettaa, mutta olisi se kiva olla perillä koko ajan. Etenkin nyt, kun olemme ehtineet saarta kolmen päivän ajan kiertää. Vaikka linnuntietä etäisyydet ovat lyhyitä, kiemuraisilla vuoristoteillä matkaa kertyy yllättävän paljon, ja keskimääräinen ajonopeus vuoristossa on tällaisilla Pohjanmaan lakeuksien kasvateilla noin 25–30 kilometriä tunnissa. Ja siihen päälle minä tasoittelen matkapahoinvoivaa kroppaani rapian tunnin suuntaansa.

Aamulla päätämme, tahdommeko vaihtaa majapaikkaa, vaikka siitä koituisikin lisämaksua. Jos ikkunaverhot avatessa eteen avautuu taas sateinen maisema, päätös on helppo. Ainakin tällä hetkellä pisarat hakkaavat tuttuun tapaan kostean kellariluolamme ikkunoita.
Hahahehe

Kanarialintu kireänä

Lento Kanariansaarille meni hyvin. Se viihtyi yli kuuden tunnin lennon ajan reppuun pakattuja viihdykkeitä tutkien ja torkahtikin hetkeksi. Vain ruokailutilanne ahtaissa tiloissa meinasi hermostuttaa. Voita oli rinnuksilla, tomaattikastiketta sylissä ja puolet tarjottimen sisällöstä ruokailun lopuksi lattialla, kun vieruskaveri vahingossa potkaisi pöytää.

Heiluva laivamatka Gomeralle sai hiljaiseksi, kun se selkeästi ei tiennyt, onko huojuminen ja heijaaminen tavallaan ihan hauskaa vai vain ihan kamalan oksettavaa. Hotellilla se selkeästi oli vähän pettynyt, kun netistä sille näytetyt kuvat eivät vastanneet todellisuutta majapaikasta. Lisäksi pienen uima-altaan vesi on jäätävää, mutta kyllä se silti sinne uhosi menevänsä polskimaan.
Retkellä vuoriston huipulla sijaitsevassa kansallispuistossa se selkeästi pyrki esittämään reipasta parhaansa mukaan, vaikka collarit ja tuulitakit eivät todellakaan olleet tarpeeksi lämmin varustus sateiseen ja tuuliseen +9 asteen lämpötilaan. Ei ehkä tullutkaan muille matkaseurueen jäsenille yllätyksenä, että nälkäkiukun yltyessä se viimein teki selväksi, että luuli jättäneensä tämän kuramutapaskasään kotiin – jossa itse asiassa on nyt paljon kivempi sää kuin täällä.

Autossa se on viihtynyt ihmeen hyvin, vaikka yleensä tulee aika helposti matkapahoinvoivaksi ja on muutenkin vähän huono istumaan pitkiä aikoja paikallaan tekemättä mitään. Mutta se on selkeästi perinyt äitinsä pelon korkeisiin paikkoihin. Eksyimme tänään puolivahingossa todella kapealle serpentiinitielle, jonka reunalla ei ollut minkäänlaista aitaa antamaan edes kuvitteellista suojaa monen sadan metrin pudotukselle alas laaksoon. Yllättävän pitkään se jaksoi olla reipas, ihan kuin ajatellen muita matkaajia ja heidän mahdollisia pelkotilojaan, kunnes vahingossa antoi yhden paniikkikyyneleen valua poskelle. Se mursi padon, mitä seurasi hysteeriseksi yltynyt itkukohtaus.
On sillä selvästi ollut kivaakin. Se on innoissaan vehreydestä ympärillään ja tykkää tutkia kukkia ja siellä täällä kasvavia hedelmäpuita. Henkäisevän kaunista maisemaa se osoittelee innoissaan ja hengittää raikasta sekä kosteaa meri-ilmaa syvään sisäänsä. Alempana meren lähellä myös ilma on lämpimämpää, mikä tuntuu sitä miellyttävän. Se on nukkunut hyvät yöunet ja makoisat päiväunet missä ja miten vain. Ruoka on sen mielestä ollut tuoretta, raikasta ja yksinkertaisen hyvää. Kotona se ei yleensä liiemmin perusta perunoista, mutta täällä se söisi varmaan pelkästään niistä itsensä ähkyyn.

Se on ollut myös yllättynyt, miten hyvää kahvia joka paikasta saa. Lähikaupasta ostettu halppispunkkukin saa aikaan tyytyväisiä huokailuja. Se on myös pirun onnellinen siitä, että sillä on mukanaan asian kuin asian lungisti ottava mies ja luultavasti maailman sopeutuvaisin lapsi, jonka mielestä loma on täydellisen onnistunut viimeistään silloin, kun hotellin ikkunasta näkyy laakson pohjalla löntysteleviä kilipukkeja ja kanoja.
La Gomera

Paluu Kanariansaarille

Tuulipukujen kahinaa tulivuoren laella. Nahistuneita sipsejä vuokra-auton takapenkillä. Mustekalapizzoja. Biljardimatsissa minä ja sisko vastaan isi. Vyölaukkuja. Kalisevia hampaita hotellin uima-altaalla. Simpukankuorien ja muiden aarteiden etsintää hiekkarannalla. Kamelin pitkät silmäripset. 

Vesipuistoja, joiden liukumäissä uikkarit lähtevät päältä. Palmuja. Muoviset aurinkotuolit. Neonvärisiä tennissukkia sandaaleissa. Minigolffia. Vaahtokarkkiöverit hotellihuoneella. Sateenkaarenvärinen rantapallo. Aasi, joka nappasi hiukset suuhunsa. Yves Rocherin aurinkorasvan tuoksu. Spriteä pillillä.

Sellainen on mun lapsuuden Kanaria.
Vanhemmillani ei ole koskaan ollut kesämökkiä – tai ylipäätään kesälomaa – sillä heidän töissään kiireisin aika on kesällä. Viikon-parin lomat onkin pidetty talviaikaan, jos silloinkaan. Ja kun loma välillä onnistui, silloin yleensä pakattiin matkalaukut ja lähdettiin jonnekin lämpimään. Mä olenkin onnekkaasti päässyt lapsuudessani näkemään ja kokemaan maailmaa, erilaisia kulttuureita, makuja, ihmisiä ja tapoja.

Olen vanhempieni kanssa reissatessani muun muassa kellunut Kuolleessa meressä Israelissa, kuunnellut ikihipin kitaransoittoa Floridan kärjessä sijaitsevassa pastellisävyisessä Key Westissä, syönyt maailman parasta sipulikeittoa rähjäisessä rantaravintolassa Intiassa, laskettanut kelkalla alas vuoristotietä Madeiralla ja kuunnellut Minareetista kaikuvaa rukouskutsua Bahrainissa.
Ja sitten on Kanaria. Ihana, nolo, söpö, raivostuttava ja rakas Kanaria. Ne muutamat reissut Kanariansaarille – Lanzarotelle ja Teneriffalle (plus yksi 18-vuotiaana tehty rymyloma Gran Canarialle) – olivat mahtavia. Uimiseen oli aina vähän liian kylmä, mutta siellä me siskon kanssa polskuteltiin, kunnes huulet sinertyivät. Turistikohteiden ruuissa ei ollut mitään supereksoottista, mitä nyt sitä mustekalaa pizzassa ja ne pienissä pulloissa tarjoillut Spritet. Vuokra-autolla kiemuraisia teitä matkustettaessa matkapahoinvointi iski viidessä minuutissa. Hotellin ilmastointia ei saanut pois päältä, joten nukuimme villasukat jaloissa. Mutta joku siinä kanariafiiliksessä on. Se on lomaa, rentoa oleilua viimeisen päälle. Mihinkään ei ole kiire, kun mitään aivan erityisen ainutlaatuista nähtävää ei ole.

Huomenna teen paluun Kanarialle. Mukaani nappaan yhden lapsen, yhden miehen ja yhden matkalaukun. Lennot ovat Teneriffalle, josta otamme alle vuokraauton, ajamme satamaan ja matkaamme meritse viereiselle La Gomeran saarelle. Se on pikkuinen ja vuoristoinen saari, joka lukemieni juttujen perusteella ei ole ihan niin kanariamianen kuin lapsuuteni Kanaria. No, sentäs collareilla ja tuulipuvuilla näyttäisi säätietojen perusteella olevan ihan yhtä lailla tarvetta nyt kuin kaksikymmentä vuotta sitten.
Jos joku teistä on ollut La Gomeralla, kuulisimme mielellämme kokemuksia ja vinkkejä. Kirjastosta löytyi yksi Teneriffa-kirja, jossa on kymmenen sivua La Gomeran kasveista ja kukista. Mukavia juttuja nekin, mutta olisi kiva kuulla, mitä muuta saarella kannattaa nähdä ja kokea.

Kuvat Lanzarotelta vuodelta 1992.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe