Työelämä

Huomenna se alkaa: miesten Iholla!

Täpinöinnin määrä alkaa olla maksimissaan! Vielä kun malttaa nukkua yhden yön yli, on se päivä, kun Iholla-sarjan kolmas tuotantokausi käynnistyy Avalla kello 21. Olen elänyt Iholla-miesten ja heidän lähipiirinsä kanssa jo yli vuoden, enkä voisi olla enempää innoissani, että nyt vihdoin tekin pääsette tutustumaan heihin paremmin.

Ensimmäisen puolivuotisen elin miesten kanssa televisioruudun välityksellä toimien yhtenä sarjan toimittajista. Välillä olikin sellainen fiilis, että tiedän heidän kuulumisensa paremmin kuin oman mieheni, jonka kanssa ehdin tuona hektisenä syksynä viettää paljon vähemmän aikaa.

Postauksen kuvat ovat juhlista kahdeksan kuukauden takaa, kun sarjan päähenkilöt sekä tuotantotiimi tapasivat yhtenä köörinä ensimmäisen kerran. Se oli hauskimpia iltoja hetkeen! Oli hassu fiilis, kun itse tiesi sarjan ihmisistä niin paljon, mutta heille olin vielä silloin ihan vieras. Jotenkin oli silti helppo olla, kun tiesi heidän elämästään juttuja isoista ja aroistakin asioista pieniin hassuihin yksityiskohtiin, kuten siihen, missä he säilyttävät vessapapereitaan. Siinä ei tullut itsellekään tarvetta olla mitään muuta kuin itsensä.

Juhlien jälkeen ollaan pidetty tiiviisti yhteyttä. Viestitelty, tavattu, sporttailtu ja juhlittu. Koko porukalla ja pienempinä kokoonpanoina. Kun sarjan mainoksia alkoi ilmestyä katukuvaan, bongaili koko tekijätiimi mainoksia innoissaan. Kolmistaan-blogin Karoliina keräsikin noita bongauskuvia yhteen viimeisimpään postaukseensa. Varmaan tiesittekin, että tuon blogikolmikon Esko on yksi sarjan päähenkilöistä?

En olisikaan ikinä uskonut tuotantoon lähtiessäni, että siitä jäisi ympärilleni näin iso joukko upeita ihmisiä. Minimekin on saanut työni kautta kaverin, kun on ystävystynyt Eskon ja Karoliinan tyttären kanssa. Lapset ovat muun muassa laskeneet yhdessä pulkkamäkeä ja bailanneet festareilla. Siinä onkin mielenkiintoinen tarina kerrottavaksi ystävyyssuhteen alkamisesta, jos ja kun he pitävät yhtä vielä aikuisinakin!
Lastenvaatteet

Esimakua Mainion syksyn ja talven lastenvaatemallistosta

Tässä teillekin pieniä herkkupaloja Mainion tulevasta vaatemallistosta, joka julkaistaan ensi viikon perjantaina 5. syyskuuta! Me päästiin lapsen kanssa hipluamaan vaatteita jo tovi sitten, sillä kuten ehkä huomasittekin, Minime teki mallidebyyttinsä Mainion kuvauksissa. Joku varmaan bongaa sieltä myös muiden bloggaajien lapsia?

Kirjoitin Mainion vaatteista alkukeväällä, kun vaatemerkki julkaisi ensimmäisen kokoelmansa. Siitä lähtien Mainio on kuulunut sekä omiin että lapsen suosikkeihin. Vaatteet suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan luomupuuvillasta intialaisessa tehtaassa, jolla on yhteiskuntavastuullisuudesta kertova sertifikaatti. Vaatekokoja löytyy vauvasta koululaisille, mikä on iso plussa moniin muihin merkkeihin verrattuna. Tykkään myös siitä, että Mainiot ovat hintansa puolesta monien saatavilla.

Kuoseissa ja väreissä tämä uusikin kokoelma natsaa omiin mieltymyksiini. Lapsi sai kuvauksista vaatteita mukaansa, ja mielellään hänkin valkkaa niitä päälleen aamuisin. Alkaa nimittäin tuo tenava olla siinä iässä, että on ihan turha hankkia mitään vaatetta, ilman että kysyy häneltä ensin mielipidettä. Pidän siitä, että Mainion vaatteet ovat rennon tyylikkäitä, mutta silti maanläheisiä lastenvaatteita. Mä kun en oikein lämpene sille, että pukisin lapsen minikokoiseksi aikuiseksi. Vaatteet päällä pitää voida heittää kuperkeikkaa ja kiivetä puuhun.

Mainion suunnittelija Outi on hakenut kuoseihin vaikutteita itselleni rakkaista elementeistä: räsymatoista, ristipistoista ja kotikutoisista neuleista. Väreissäkin on potkua, mikä luo lisää mielenkiintoa. Tiilenpunaista, petrolinvihreää, korallinpinkkiä, kullankeltaista, mustikansinistä ja havunvihreää. Upeita väriyhdistelmiä, joita minä en olisi osannut laittaa kimppaan.

Mutta miten siellä kuvauksissa meni? Mikä oli lapsesta kivointa? Miten minimallit pitävät odotellessa fiilistä korkealla? Miten tehdään kuvauksiin syksy, kun on oikeasti helle? Koska tätä blogiklisettä pääsee käyttämään ihan liian harvoin, nyt on oivallinen paikka: siitä lisää myöhemmin, kun tiedossa on behind the scenes -matskua!
Hyvinvointi

Purkkanaisen tilinpäätös ja arvonta


Enpä olisi vannoutuneena sinisen Jenkin jauhajana uskonut kesän alussa, että syksyllä napsin karkinmakuisiakin purkkatyynyjä mielelläni. Purkkayhteistyön myötä keittiön purkkakuppiin on ilmestynyt purkkaa sateenkaarenväreissä ja kas, alan ymmärtää niidenkin pointin. Niillä saa huijattua ruuan jälkeen jälkkäriä himoitsevaa mieltään luulemaan, että suuhun laitettiin jotain sokerisen makoista. Välillä huijaus ksylitolilla onnistuu paremmin, välillä huonommin.

Kesän aikana olen myös tullut pohtineeksi paremmin perheemme hampaidenhoitorutiineita. Hyvällä tolalla ne olivat jo aikaisemmin, mutta selkeitä muutoksia on ollut oma yritykseni käyttää hammaslankaa useammin ja laukkuuni ilmestynyt ksylitolpastillipurkki. Kuljetan aina mukanani purkkaa, joten onkin vähän kummallista, että vasta nyt tajusin pakata veskan vakivarustukseen omat ksylitoltuotteensa myös lapselle. Sillä joo, en ole edelleenkään uskaltanut antaa lapselle purkkaa.
Että tekin pääsisitte osaksi tätä purkkamaniaa, nyt olisi tarjolla arvottavaa! Jenkki lanseeraa ensi kuussa uuden tuotteen, täyskylitolpurukumi Clean Feelin. Jenkin lupaus on, että tuossa tuotteessa yhdistyvät sekä suuveden että hammastahnojen hyvät ominaisuudet. Olen nyt testaillut Clean Feeliä muutaman viikon ajan, eikä purkasta todellakaan puutu raikasta potkua! Clean Feel on kuin suosikkini sininen Jenkki potenssiin sata. Kunnon painepesuripesufiilis niihin hetkiin, kun hammasharjaa ei ole saatavilla, mutta suu pitää saada nopeasti raikkaaksi.

Arvontapakkaukseen valkkasin mukaan omia suosikkituotteitani Xylitol Jenkiltä sekä Cloettalta.
Arvontavoittopaketti sisältää:
  • 10 pussia Jenkki Professional Clean Feel -purkkaa nautittavaksi pussailua ennen.
  • 10 pussia Jenkki Mint Mix -purkkaa laukussa kuljetettavaksi ja kavereille jaettavaksi.
  • 10 pussia Twisted rasberry liquorice -purkkaa hämäämään makeanhimoa ruuan jälkeen.
  • 5 rasiaa Läkerol Dents caramel mint -pastilleja työpöydän kulmalle ensiapupakkaukseksi akuuttiin makeanhimoon.
  • 5 pussia Jenkki Sorbet lemon-lime -purkkaa makeiden purkkapallojen puhaltamiseen. Kesän ajan jatkuneiden testien jälkeen todettu ainoaksi ksylitolpurkaksi, josta saa jättimäiset ”hubbabubba”-pallot.
  • 5 rasiaa Herra Hakkaraisen päärynänmakuisia täyskylitolpastillia lapsille hammaspeikkojen karkottamiseen ruuan jälkeen.
  • 5 rasiaa Herra Hakkaraisen mansikanmakuisia täyskylitolpastilleja nautittavaksi kylillä syödyn päivällisen jälkeen.
  • 5 pussia päärynänmakuista Jenkki Professional Junior -purkkaa niille rohkeille vanhemmille, jotka eivät mahdollisia purkkaklönttejä lastensa hiuksissa pelkää.
Arvontaan osallistut jättämällä tämän postauksen kommenttiosioon minikertomuksen oman perheesi suunhoitotottumuksista. Muistathan jättää kommenttiin myös nimimerkin ja sähköpostiosoitteen, niin saan sinuun yhteyden voiton osuessa kohdalle. Arvontaan on aikaa osallistua reilu viikko, sunnuntaihin 7. päivä syyskuuta asti. Voittajalle ilmoitan henkilökohtaisesti, minkä lisäksi julkaisen hänen kommenttinsa ja nimimerkkinsä Lähiömutsin Facebook-sivuilla.
Raskaus

Äidin pelot

Mua on jäänyt vaivamaan tapahtuma monien vuosien takaa. Olin silloin tekemässä sisustusaiheista radiohaastattelua ennustajan luona. Puhuimme niitä näitä tummista samettiverhoista ja suitsukkeista, kun ennustaja yhtäkkiä kysäisi, onko minulla jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä. Hänen mielestään minusta huokui sellainen fiilis. Hämmästyneenä vastasin, että ei ole. Ennustaja tahtoi minun kokeilevan jotakin kirjaa kädelläni ja kysäisi, tunnenko kirjasta hehkuvan lämmön. En tuntenut. 

Ennustajasta minussa oli kuitenkin jotain niin salamyhkäistä, että hän tahtoi estelyistäni huolimatta tehdä minulle tähtikartan. Sen hän lupasi postittaa kotiin. Olin jo unohtanut koko jutun, kun kuukausia myöhemmin postiluukusta kolahti paksu kirjekuori. Siellä ei ollut vain tähtikarttaa, vaan kymmeniä ja kymmeniä sivuja ennustajan kuulakärkikynällä kirjoittamaa tekstiä minusta. Monet asiat tunnistinkin itsestäni ja menneisyydestäni, osassa ei ollut mitään päätä tai häntää. Ennustaja oli kirjoittanut tekstinivaskan loppuun, että monet asioita saattavat aueta minulle vasta vuosien päästä.
Yksi ennustuksista on jäänyt vaivaamaan. Siinä sanottiin, että tulen kokemaan elämässäni jotain sellaista, mikä vetää täysin pohjalle. Ja että tuon tapahtuman myötä lopulta löydän itsestäni kyvyn auttaa muita saman tilanteen kokeneita. Vaikka en uskokaan mihinkään yliluonnolliseen, suhtaudun ennustuksiinkin samanlaisella kunnioituksella kuin vaikka erilaisiin uskontoihin. Joillekin ne tuovat lohtua ja merkitystä elämään, joten joku perä niissä kaikissa saattaa olla.

Tiedän silti, että on ihan pöljää vaivata päätään tuollaisella. Muistan tuon ennustuksen kuitenkin aina silloin tällöin. Nyt se on noussut mieleen, kun hormonicocktail on vetänyt mielen apeaksi. Mitä jos se ennustus tarkoittaakin, että lapsilleni tulee tapahtumaan jotain?
Synnytyksen lähestyessä olen alkanut pelätä. En kipua, vaan sitä, mitä kaikkea synnytyksen aikana voi käydä. Esikoisen aikana en edes ehtinyt tajuta antaa pelolle mitään sijaa päässäni. Hyvä, sillä vaikka ennenaikaisen synnytyksen takia sille olisikin ollut syytä, se ei olisi auttanut synnytyksessä mitään. Nyt pelkään ihan valtavasti, että jotain menee pieleen. Että vauva kuolee. Että vauvalle tulee synnytyksessä jokin pysyvä vamma. Tiedän, että en ikinä lopettaisi itseni syyttelyä, jos synnytyksessä jokin menisi pieleen. Pelkään, että minussa ei olisi tarpeeksi vahvuutta vammaisen lapsen äidiksi. Oman lapsen kuolemasta en selviäisi.

Vanhemmaksi ryhtyminen on hullua. Siinä laittaa itsensä pelkäämään ja olemaan huolissaan toisen puolesta loppuelämänsä. Miten paljon huolikouraisuja kaksivuotiaankin kanssa saa jo vatsaansa kehitettyä. Miten se pärjää? Onko sillä kavereita? Olenhan minä tarpeeksi hyvä olemaan noin mahtavan ihmisen äiti? Onhan hän onnellinen itsenään, tässä perheessä? Ja mitä tulevaisuudessakin vielä on edessä! Sydän kouristelee tuskissaan jo siitä ajatuksesta, että se tulee myötäelämään lapsien sydänsurut, huolet ja riidat. Entä miten ne löytävät paikkansa maailmasta? Saavatko opiskelupaikan, töitä ja haaveensa?
Ennustuksia enemmän uskon siihen, että jokainen voi muuttaa omilla teoillaan kohtalonsa suuntaa. Mutta lapsensa puolesta sitä ei voi lopulta tehdä, vaikka vanhemmat ovatkin näkymättömiä majakoita lastensa elomeressä. Ja se pelottaa.
Päiväkoti

Paluu päiväkotiin

Minime palasi tänään päiväkotiin lähes kolmen kuukauden tauon jälkeen. Moisen luksusloman teki mahdolliseksi vuoristoratainen raskauteni, joka on pakottanut ottamaan iisimmin. Laskimme miehen kanssa keväällä, että vaikka tekisin kesän ajan vain vähän niin kutsuttuja oikeita töitä, pärjäisimme blogista saamieni tulojen ansiosta. Ja siinä samalla lapsi voisi olla kanssani kotona. Kaikkien mutkien kautta kiitos pitkästä kesälomastamme kuuluu siis teille lukijat. 

Oli hauskaa päästä maistamaan muutamien kuukausien ajaksi, miltä tuntuisi olla vielä hoitovapaalla. Se kun lapsen iän puolesta olisi vielä mahdollista. Ainakaan näin kesäaikaan kotimutseilu ei tuntunut lainkaan hullummalta! Itsellä ei ole päätä hajottavia määriä kiirettä tai stressiä, ja kaksivuotias osaa olla mitä parhainta lomailuseuraa. Lapsi oppi kesän aikana hurjasti uusia asioita. En tiedä, oliko se loman ansiota vai oliko nyt muuten vain oikea aika.
Toisaalta kesään mahtui myös monia päiviä, kun olin jo lähellä poiketa päiväkodin portilla anellakseni heiltä apua. Niinä päivinä on supistanut, oksettanut ja huipannut. Ja sitten on ollut niitä työpäiviä, kun lapsi ei olekaan – ihan ymmärrettävästi – jaksanut kulkea niin reippaana työmenoissa mukana. Niinä päivinä olen tiennyt, että sekä lapsen että itseni olisi parempi, jos lapsi olisi sillä hetkellä päiväkodissa tekemässä hiekkakakkuja kavereiden kanssa. Kaiken kaikkiaan kesä oli kuitenkin ikimuistoinen, hyvällä tavalla. En tiedä, koska moiseen rentoiluun ja rusketusraitojen kehittämiseen on seuraavan kerran mahdollisuus.

Pitkän loman jälkeen mua jännitti, miten lapsi ottaisi päiväkotiin paluun. Vaikka päiväkodin perään onkin kyselty koko kesän ajan. Asumme ihan päiväkodin vieressä, joten hän näkee usein tutun pihan. Päiväkotikavereita on taas näkynyt harva se päivä pihoilla, puistoissa, kaupoissa, julkisissa liikennevälineissä ja kaverisynttäreillä. Sellainen on nostattanut sosiaalisessa lapsessa ikävän päiväkotiin. Hoitajiakin on ikävöity. Tietenkin, ovathan he vuodessa muodostuneet tärkeiksi ihmisiksi, joita lapsi näkee kolmena päivänä viikossa. Se on rutkasti enemmän kuin vaikka kaukana asuvia isovanhempia, joita heitäkin lapsi ikävöi.
Ensimmäinen päivä loman jälkeen sujui jännityksestäni huolimatta hyvin. Tänään päiväkotiin lähti reipas tyttö, joka oli innoissaan uusvanhoista kumppareistaan. Riemukas jälleennäkeminen parhaan päiväkotikaverin kanssa sinetöitiin kertomalla, miten hän tuota kaveria rakastaa. Päiväunetkin olivat menneet hyvin, vaikka kesällä aikataulut ovat olleet mitä sattuu. Päiväkotipäivästä riitti kerrottavaa koko illaksi.

Se taisinkin taas olla minä, jolle paluu päiväkotiin aiheutti haikeutta. Kun on viettänyt lähes kolme kuukautta vuorokaudet läpeensä toisen kanssa, olo tuntuu tyhjältä ja vajavaiselta. Kävin kaupungilla, eikä repussa ollutkaan lapsen tavaroita. Meinasin käyttää hissejä ja unohtaa maksaa metromatkani, kun olen niin tottunut kuljettamaan rattaita mukanani. Mikään ei oikein tuntunut miltään, kun lapsi ei ollut jakamassa asioita kanssani. Mutta enköhän minäkin tähän taas totu, kun pääsen kiinni vanhempainvapaan ajalle suunnittelemiini kirjoitusprojekteihin.
Kirppislöydöt

Parvekevaunut vuosikymmenien takaa

Esikoisen vauva-aikaan suhtauduin parvekevaunuihin jääräpäisesti. Meillehän ei sellaisia rumiluksia ja parvekkeen tukkivia härpäkkeitä tulisi! Siinähän sitten kuljin pitkin kyliä aina päiväuniaikaan, kun sisälle nukkumatti ei tietään löytänyt. Tällä kertaa ajattelin päästää itseni helpommalla.

Halusin parvekevaunujen olevan ehdottomasti sellaiset, joita jaksan katsella olohuoneen ikkunasta koko niiden käyttöajan. Koska olen haaveillut vintagekiesien ostamisesta ihan normaalikäyttöön, päätin hankkia sellaiset parvekevaunuiksi. Kun lykkimispinta-alaa on muutama metri, mahdollisesti epäkäytännöllinen vaunutekniikka ei haittaisi yhtään.

Onneksemme saimme ystäväperheeltä lainaan heidän vanhat Suomessa valmistetut Jovin vaunut. Tiedän, että kiintyisin tällaisiin niin paljon, että jälleenmyyntihetkellä pitäisi tirauttaa pari kyyneltä. Nyt on hyvä tietää koko ajan, että vaunut ovat vain lainassa. Vaunujen tarkkaa valmistusvuotta en tiedä, olisivatko peräti värityksensä puolesta 70-luvulta? No päheät ne ovat joka tapauksessa ja kuin luotu kaveriksi siirtolapuutarhahenkisen parvekkeemme kanssa.

Vaunujen sisään sopii täydellisesti kesällä kirpputorilta ostamani vakosamettinen ja viininpunainen kantokoppa. Sen pitäisi sopia myös kaupunkivaunujemme koppaan, jahka ne vain ensin saadaan kotiin. Näin voin pakata vauvan kantokoppaan jo sisällä ja kantaa hänet kopassa alakertaan tai parvekkeelle – tai alakerran ja parvekkeen väliä. Pikkusiskoni sininen äitiyspakkausmakuupussi pääsee taas lämmittämään yhtä uutta suvun jäsentä.

Nyt sitten vain pidetään peukkuja, että toisin kuin esikoinen, kuopus suostuisi ottamaan vaunut edes vaihtoehtona kantorepun ja -liinan rinnalle.
Hyvinvointi

Lääkkeetön kivunlievitys synnytyksessä: tens-laite ja guasha-kampa

Mä toivoisin tälläkin kertaa voivani synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Haluan tuntea kroppani ja vastata synnytyksen edetessä sen antamiin alkukantaisiin toimintaohjeisiin. En myöskään haluaisi itselleni tai herkälle vastasyntyneelle lääkkeiden tuomia sivuvaikutuksia

Siksi olen tälläkin kertaa valmistautunut ottamaan synnytyskivut vastaan ikivanhoin luonnonmukaisin keinoin ja lisäksi nykyteknologiaa hyväksikäyttäen. Ei tässä nyt sentään pellonlaidassa olla ponnistamassa, onneksi. Jos koen lääkkeelliset puudutukset ylivoimaisen tarpeelliseksi oman ja täten vauvan jaksamisen kannalta, toki olen valmis niihin turvautumaan. Toivon kuitenkin, että saan kokea samanlaisen tai vielä paremman synnytyksen nyt kuin ensimmäisellä kerralla.

Valmistautuminen. Synnytyskipujen lievittämisessä ja sietämisessä omasta mielestäni tehokkain ja kokonaisvaltaisin tapa on valmistautuminen synnytykseen. Monesti kuulee, että mitäs sitä miettimään, kun jokainen synnytys on erilainen ja kätilöt osaavat hommansa. On totta, että synnytyksen kulkua ei voi todellakaan ennustaa. Yhden ennenaikaisen ja nopeahkon synnytyksen kokeneena olen saanut siitä yllätyksellisyydestä palaseni. Mutta sitä suuremmalla syyllä synnytykseen pitäisi valmistautua.
Lukemalla aihepiirin kirjallisuutta, saa käsityksen siitä, miten synnytys suurin piirtein etenee. Omia kirjasuosikkejani ovat Minna Haatajan Hyvä syntymä sekä Malla Rautaparran Kantamisen kausi. Myös Katerina Janouchin Synntys-kirja on hyvä selvennys siitä, mitä synnytyksessä voi eteen tulla. Kirjallisuuden lukeminen on antanut itselleni varmuutta, turvallisuudentunnetta ja etenkin fiiliksen siitä, että tilanne on hallussani siinä määrin kuin voi. Ajatus siitä, että makaisin sairaalasängyssä tietämättömänä ja täysin muiden vietävänä on kamala. Kun tietää, mitä ympärillä tapahtuu, voi itse aktiivisesti osallistua synnytyksen kulkuun. Valmistaudutaanhan työhaastatteluunkin, vaikka koskaan ei voi tietää, mitä edessä on.

Itse imin etenkin ensimmäiseen synnytykseen valmistautuessani myös muiden synnytyskertomuksia. Mitä verisempiä ne olivat, sen parempi. En halunnut elää vain jenkkileffojen synnytyskuvausten varassa. Luin ja kuuntelin mielenkiinnolla myös kaikki luonnonmukaiset synnytystarinat, sillä halusin tukea omille ajatuksille ja toiveilleni. Olen myös miettinyt synnytysvalmennukseen osallistumista tällä kertaa osana valmistautumista. Fiksuna likkana olisin osallistunut sellaiseen jo esikoista odottaessa. Kyllähän sitä uimistakin nykyään harjoitellaan, eikä vain tiputeta uimataidotonta veneestä keskellä järveä.

Myös synnytyssuunnitelman kirjoittaminen on järkevää, vaikka ei olisikaan pukertamassa ulos ensimmäistään. Siinä samalla tulee taas käydyksi omat toiveet ja pelotkin läpi. Lista on lisäksi kätevä muistilappu puolisolle etenkin siinä vaiheessa, kun synnyttäjä on vaipunut omaan kuplaansa, jossa ulkomaailma unohtuu.
Tens-laite. Itselläni oli ensimmäisen raskauden aikana varaus Tens-laitteen vuokraan Aktiivinen synnytys ry:ltä. Esikoinen syntyi kuitenkin ennenaikaisena, joten en koskaan päässyt kokeilemaan laitetta. Tällä kertaa sain Tens-laitteen lainaan ystävältäni.

Tens-laite on härpäke, joka lähettää ihoon kiinnitettävien elektodityynyjen avulla hermokudokseen sähköimpulsseja. Nuo sähkärit auttavat kehoa vapauttamaan sen omia kipua lieventäviä kemikaaleja, kuten endorfiineja. Laitteen impulssit tuntuvat kuulemma kihelmöintinä tai jos tahtoo, napit kaakkoon vääntämällä kunnon täräyksenä. Muun muassa Kempparin Noora on käyttänyt Tenssiä molemmissa synnytyksissään.

Mä voisin kuvitella tämän toimivan itselläni, sillä oman kropan kipua lievittävät endorfiinit olivat isossa osassa ensimmäisessä synnytyksessä. Olin niin endorfiinipöllyissä vielä viikon synnytyksen jälkeen, että en tarvinnut lainkaan kipulääkkeitä leikellystä taistelutantereesta ja kätilöiden hämmästelystä huolimatta. Vasta kotona episiotomiahaava alkoi tuntua. Lopulta olin niin kipeä, että vaikka yleensä vältän kipulääkkeitä ja lisäksi imetin, vetelin Buranoita kuin karkkia. Siinä vaiheessa aloin vasta tajuta, miksi kätilöt kummastelivat, kuinka ylipäätään pystyin istumaan sairaalassa ollessani.

Supistusaaltojen mukaan heittäytyminen. Tätä en olisi tajunnut ilman valmistautumista. Ja mukaan heittäytyminen oli varmasti yksi tärkeimmistä syistä, että kykenin kokemaan lääkkeettömän synnytyksen. Supistukset tulevat aaltoina. Ne voimistuvat, saavuttavat kuohuvan huippunsa ja sitten laantuvat. Sellaisiakin tapauksia tietty on, että yksi supistus kestää tunnin, mutta onneksi omani tulivat ja menivät.

Pyrin aina heittäytymään supistusaaltojen vietäväksi. Jos en olisi tehnyt sitä tietoisesti, olisin joka kerta supistuksen saapuessa jännittänyt kroppani lukkoon kipua vastaan. Ja sehän sattui aivan helvetisti enemmän – tuli todettua muutamaan kertaan, kun unohdin supistuksilla surffailun. Mitä rennompana kropan pystyy supistusten aikana pitämään, sitä vähemmän sattuu. Jännitys kuulemma myös hidastaa synnytystä. Rentoutumiseen itselläni auttoi sen surffailuajatuksen lisäksi vauvan miettiminen. Synnytyskipu ei ole mitä tahansa kipua, vaan tuo vauvaa koko ajan lähemmäksi. Kun luotin kehooni ja siihen, mitä se on tekemässä, oli helpompi antautua synnytyksen vietäväksi.
Kauratyyny. Tätä ei ehditty edellisessä synnytyksessä edes kaivaa kassista, mutta käytössä olivat sairaalan kuumavesipullot. Lämpö jeesii itselläni mukavasti, vaikkakaan ihan loppuvaiheen kivunlievittäjäksi tästä ei enää ole. Kauratyyny toimii kuitenkin hyvin myös maidon noususta arkojen rintojen hellimiseen.

Agua-rakkulat. Näitä käytin kivunlievityksessä ensimmäisessä synnytyksessäni. Aqua-rakkulat eli papulat tarkoittavat sitä, että kätilö ruiskuttaa synnyttäjän ihoon steriiliä vettä sisältäviä rakkuloita. Itselläni niitä laitettiin ensin neljä vatsaan ja sitten myöhemmin neljä selkään, kun kipukin oli siirtynyt selkään.

Aqua-rakkulat tuntuivat kuin ampiaisenpistoilta, ja jos oikein olen ymmärtänyt, niiden teho perustuu myös kehon omien kipua lievittävien kemikaalien, endorfiinien vapauttamiseen. Niiden vaikutus kesti noin tunnin, ja totta puhuen olin ajatellut niiden lieventävän kipua hieman tehokkaammin.
Gusha-kampa. Ikivanha kiinalaisen lääketieteen ihmekapistus. En ollut kuullutkaan tästä läpyskästä ennen esikoisen syntymää, mutta onneksi kätilö osasi sitä tarjota. Sitä käytettiin mulla kivunlievityksessä ihan viimeisenä ennen ponnistusvaihetta ja jösses! Vaikka en edes nähnyt, miten ja millä mies minua hieroi, vaivuin pehmoiseen tiedottomuuteen.

Siksipä tällä kertaa tahdoin varmistaa gushan saatavuuden myös tässä synnytyksessä. Tilasin kamman Ipanaiselta, vaikka kuulemma ihan säilöntäpurkin pyöreäreunainen kansi ajaa samaa asiaa. Kammalla siis rapsutetaan, painellaan ja kaavitaan iho melkein vereslihalle. Kuulostaa brutaalilta, mutta ainakin loppuvaiheessa synnytystä guashaaminen tuntui ihanina säkenöivinä tähtinä kropassa.

Liike, vesi ja akupunktio. Yllä mainittujen lisäksi toivon tällä kertaa pystyväni hyödyntämään liikettä paremmin kivunlievityksenä. Esikoisen synnytyksessä jouduttiin ennenaikaisuuden takia seurata vauvan sydänääniä tarkasti, joten olin koko synnytyksen kiinni piuhoissa. Se ei onneksi sitonut pelkojeni mukaisesti kokonaan sänkyyn, mutta rajoitti silti liikkumista. Tällä kertaa toivon voivani liikkua vapaasti kroppani viestejä kuunnellen. Itselläni auttoi etenkin kävely ja takapuolen vatkaaminen. Synntystwerkkaus sen olla pitää!

Piuhoissa kiinni olemisen takia en voinut ensimäisessä synnytyksessäni käyttää kivunlievityksenä vettä. Tiedän kehoni rauhoittuvan ja nauttivan veden painottomuudessa olemisesta, joten arvelisin sen olevan itselleni nappivalinta kivunlievitykseksi. Se että amme saattaisi hidastaa synnytystä ei kohdallani välttämättä olisi ollenkaan huono juttu, sillä esikoisen synnytyksen perusteella oletettavissa on nopea synnytys. Jos amme ei onnistu, voisin kuvitella lämpimän suihkuinkin tuntuvan jumalaiselta.

Olen valmis kokeilemaan myös akupunktiota, jos kohdalle sattuva kätilö sitä mahdollisesti osaa. Akupisteiden painelu ihan käsin kun tuntuu sekin varsin mellevälle.

Mitkä lääkkeettömät kivunlievityskeinot te olette kokeneet synnytyksessä toimiviksi?
Raskaus

33. raskausviikko

Tämä viikko on onneksi edellistä parempi, molemmissa päissä kroppaa. Supistukset tyyntyvät, kun miehen kotiinpaluun myötä ei tarvitse olla varpaillaan jokaisesta nipistyksestä vatsassa. Ehdin välillä myös levätä kropan niin vaatiessa. Silti pieni selittämätön alakulo vääntää sydämestä ja tuntuu painona hartioilla. Raskaushormonit, minkäs niille kai mahtaa.

Käymme tällä viikolla yhdessä koko perheenä ostamassa vielä puuttuvia vauvatavaroita. Hankimme itselleni sairaalakassiin pakattavia asioita ja vauvalle Ruskovillalta muun muassa välihaalarin pikiriikkisessä koossa. Vaikka varsinaista tarvetta ei olisi, hankimme vauvalle myös kotiutumisvaatteet ihan uutena. Tuntuu kivalta, että päätöstä vaatteista on tekemässä koko perhe, isosiskoa myöten.

Kuten Lähiömutsia Instagrammissa seuraavat jo tietävätkin, tällä viikolla antaudun täysin pesänrakennusvietin kuljetettavaksi – ja vetäisen siinä samalla miehen mukaani. Teemme vain ihan pikkupikku lattiaremonttia, mutta kuten jokaisessa remontissa, tässäkin sekä aikataulut että budjetit paukkuvat. Nukumme koko viikon minne vain kaaoksen ja remonttipölyn keskellä patjoinemme sovimme, välillä myös siskoni luona.

Kasvava vatsa alkaa tehdä olon välillä jo todella tukalaksi. Hengitys on hankalaa, ja pelkkä kiipeäminen ylimmän kerroksen kotiin saa aikaan rapakuntoisen huohotuksen. Ummetuskin tekee paluun, ihan vain varmistaakseen, että keskivartaloni seuduilla on takuulla tungosta.

Itselleni vieras vaiva, närästys, ilmaantuu seuraksi tällä viikolla. Kurkkua korventaa ja rintaa polttelee etenkin vatsan ollessa tyhjillään. Välillä ruokailujen jälkeen löydän itseni halailemasta pönttöä, mutta ruoka pysyy juuri ja juuri sisällä. Pitäisi kuulemma syödä pienempiä annoksia, mutta useammin.

Kroppa alkaa kerätä huolella nestettä. Etenkin vanhasta vammasta oireileva nilkka on pullea kuin komea joululimppu. Kun turvotukseen yhdistää liian monta viikkoa kestäneen hikiliikuntatauon, alkaa peilikuva näyttää taikinalta. Allit höllyvät ja kaksoisleuka tutisee. Kaipaan jumppasalin pinttynyttä hienhajua ja sitä kun saa juoksulenkillä vetää spurtin jäljiltä hengästyneet keuhkonsa vaivatta täyteen happea.

Vauva alkaa tällä viikolla saada selvästi enemmän puhtia potkuihinsa. Välillä olen ollut ihan huolissani, kun kaveri on tuntunut olevan isosiskoaan paljon rauhallisempi liikkeissään. Mutta nyt minua monotetaan niin että kylkiluut natisevat. Tuntuu, että vauva on kääntynyt pää alaspäin, sillä tunnen hänen jalkapohjansa ylävatsalla. Vauva alkaa tuntua todemmalta, siellä ihan oikeasti on joku! Vaikka toivon sen jonkun pysyvän kohdussa vielä tovin, huomaan odottavani innolla ja jännityksellä, että pääsen tutustumaan häneen. Ihan pian saan kutitella hänen varpaitaan ja painaa nenäni vasten hänen vastasyntynyttä nöpönenäänsä.

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.
Raskaus

Hiplaa, lääpi ja paijaa raskausvatsaasi

Esikoista odottaessani mä varoin julkisilla paikoilla koskemasta raskausvatsaani. Olin jostain saanut päähäni ajatuksen, että oman ruhoni lääppiminen tekisi musta mamman, henkilön, jonka koko elämä on vain vauvavauvavauva. Pelkkä käden pitäminen vatsan päällä olisi tarkoittanut samaa kuin hyppäämistä pää edellä äitiyden mustaan aukkoon. 

Elämänmuutoksen keskellä myllertävä pääni ei antanut lupaa lässyttää vatsalle kotonakaan. Vatsan rasvaaminen raskausarpien ehkäisyn toivossa oli kuitenkin hyvä tekosyy antaa kasvavalle vatsalle huomiota. Rakastin niitä hetkiä iltaisin, kun rauhassa levitin öljyä vatsalleni ja siinä samassa salaa itseltäni lellin kohtuani. Kun lapsi syntyi, kummakseni huomasin ikävöiväni rasvaushetkiä ja raskausvatsaani.
Toista odottaessa ei onneksi tarvitse olla niin totaalisen sekaisin tässä(kään) asiassa. Annoinhan itselleni lopulta esikoisen vauvavuoden aikana luvan jopa hurahtaa äitiyteen, heittäytyä kuperkeikan kautta äitiyden mustaan aukkoon. Mammautumistakaan en enää pelkää. Vaikka olen äiti, tiedän silti olevani myös nainen ja ihminen, joka on kykeneväinen säilyttämään elämässään muitakin mielenkiinnon kohteita kuin kestovaippojen kuosit tai muovituttipullojen kemikaalit.

Silti mä olen tässäkin raskaudessa antanut vatsalleni kitsastellen huomiota. Tämä tuli puheeksi muutama kuukausi sitten osteopaattini Marjo-Riitan kanssa, kun hän näytti, miten voin erilaisin kosketuksin itse helpottaa raskausvaivoja. Marjo-Riitta sai mut ensimmäistä kertaa edes miettimään, miksi niin kovasti kammoksuin ja edelleen vieroksun raskausvatsaansa koskettelevia äitejä.
Myönnän, että mulle ei ollut aikaisemmin tullut mieleenikään, että ehkäpä se Pirjo siellä kaupassa ei hieronutkaan vatsaansa vain siksi, että halusi mammapäissään tehdä selväksi, miten hänen kohdussaan kasvaa sutinoinnin hedelmä. Ehkä hän pyrki hieronnalla helpottamaan supistuksia, närästystä tai vaikka siirtämään vauvaa eri asentoon, että saisi itse paremmin hengitettyä. Feel you Pirjo!

Marjo-Riitta sai mut myös kunnolla ymmärtämään asian, minkä olisi luullut olevan selvä viimeistään toista lasta odottaessa. Vatsan hierominen ja koskettelu on oman olon helpottamisen lisäksi seurustelua kohdussa kasvavan lapsen kanssa. Lapsi tuntee kosketukset ja useasti vastaakin niihin töytäisemällä takaisin. Kun hieron vatsaani, hieron samalla vauvaani. Koska olen tässä raskaudessa pyrkinyt aktiivisesti luomaan suhdetta lapseen jo ennen hänen syntymäänsä, lupasin heti alkaa paijata vatsaani.
Kotona olen yrittänyt malttaa ottaa vatsan rasvaamisen lisäksi hetkiä, kun keskityn vain vatsaani. Ihan liian usein on  ollut mukamas niin kiire, etten ehdi pysähtyä koskemaan, kuuntelemaan ja aistimaan kohdussa asuvaa tyyppiä. Välillä olen kuitenkin malttanut keskittyä vain omaan vatsaani, minuun ja vauvaani. Niinä hetkinä on parhaimmillaan tuntunut kuin vauvan kanssa voisi keskustella. Se fiilis on luonut välillemme sidettä, joka on voimakkaampi kuin meitä vielä yhdistävä napanuora.

Oman kodin ulkopuolella vatsan lääppiminen on ollut hankalampaa. Aloitin varovaisesti vain pitämällä kättä vatsani päällä. Vedin sen kuitenkin nopeasti pois, jos huomasin jonkun katsovan. Ärsyynnyin itselleni, miten tämä nyt muka on näin hankalaa! Enhän minä muutenkaan jaksa vaivata päätäni miettimällä, mitä ihmiset tekemisistäni ovat mieltä! Aloin tunkea itseäni tietoisesti epämukavuusaluelle ja koskettelin vatsaani ruuhkabussissa tai keskellä kauppakeskusta. Silti tuntui, että homma ei tule luonnostaan ja että täten koko touhusta on enemmän haittaa kuin hyötyä minulle ja vauvalle.
Viikko sitten kävin taas osteopatiassa. Lopuksi Marjo-Riitta huomautti, miten ihanasti koskettelen vatsaani. Olin ihan, että mitähä – ja laskin samalla vatsallani lepäävät kädet alas. Olin kuulemma heti saavuttuani silitellyt vatsaani. Ja aina kun puhe oli ollut vauvasta, kädet olivat hakeutuneet vatsalle. Kun olin puhunut ennenaikaisen syntymän aiheuttamista peloista, olin suojannut vatsaani molemmilla käsilläni. Enkä todellakaan ollut itse näistä kosketuksista tietoinen, vaan ne tulivat huomaamatta, luonnostaan.

Enpä olisi vuonna 2011 ikinä uskonut, että joskus tietoisesti pyrin olemaan raskausvatsaani lääppivä mamma. Ja että miten iloinen olen, kun vihdoinkin tämä normaali ja ehkä jopa alkukantainen paijausreaktio tulee minultakin luonnostaan!
Muu Suomi

Muumimaailma hardcore

Olipa kerran kuluneena kesänä helteinen päivä Naantalin Muumimaailmassa. Se oli, noh, sanottaisiinko että elämys. Valmistauduin päivään tsemppaamalla itseäni. Päätin ottaa lapsenmielisen asenteen ja ottaa ilon irti pienistäkin asioista. Ja että jos oma ilo ei riittäisi, nauttisin siitä, että lapsi on muumeista joka tapauksessa totaalisen pähkinöinä. Lapsi jaksaa hienosti kulkea mukana mun menoissa, joten nyt mentäisiin täysin hänen ehdoillaan.

Huh. Asennoitumiseeni tuli takapakkia jo ennen Muumimaailmaan rynnimistä, kun emme onnistuneet löytämään Naantalista mitään kunnollista kasvisapetta. Se sapettaa aina, ja murjottaja pyrki tunkemaan esiin. Ruokapettymyksen lisäksi nieleksin kuitenkin jotenkuten alas myös Muumimaailman sisäänpääsylippujen kalliit hinnat. Silti alueella iski ahdistus. Ryysis ei ollut edes valtavin, mutta pakenemisrefleksi kytkeytyi päälle. Tekisi mieli syyttää raskausvatsaa, mutta totta puhuen olisin varmasti normiolosuhteissakin joutunut puuskuttamaan vähän väliä kaksinkerroin kyetäkseni jatkamaan.
Siirryin siis suunnitelmaan B. Revin riemun irti siitä, että lapsella on saletisti kivaa. Ja niin myös oli. Vaikka nurkan takaa yllättänyt ensikohtaaminen jättikokoisen ja puhumattoman muumihahmon kanssa sai aikaan – kuten Valeäiti osuvasti kutsui myös oman lapsensa reaktiota Muumimaailmassa – paskahalvauksen, vierailu idolien luona oli tuhannesti parempaa kuin jättimäinen jäätelötötterö.

Loppupäivästä – kun itse olin saanut sen jäätelön ja väkikin oli jo vähentynyt – aloin minäkin rentoutua. Käytiin moikkaamassa muumitalon asukkaat rauhassa, kun ympärillä ei ollut lapsia kuin muurahaiskeossa. Istuttiin penkeillä ihastelemassa kauniita saaristomaisemia, kun vihdoin vähäisillä penkeillä oli tilaa väsyneelle raskausruholleni. Lapsi sai valita alueen kaupasta yhden muumihahmon ja pitkän harkinnan jälkeen päätyi Niiskuneitiin.
En oikein vieläkään tiedä, onko Muumimaailma aikuisen vinkkelistä katseltuna uhka vai mahdollisuus. Mutta kun katselen, millä rakkaudella lapsi kuljettaa nyt jo nuhraantuneeksi muuttunutta Niiskuneitiä mukanaan minne meneekin, oletan keskiluokkaisten muumikärsimysteni olleen kaiken hien, tuskan ja epämukavuusalueen rajojen kolistelun arvoisia.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe