DIY

Ommellut kangaskorit

Lapsiperheelliselle kaikki niksit kaaoksen hallitsemiseen ovat tervetulleita. Eikä kikkakolmosten tarvitse aina olla uusia, sillä välillä tarvitaan vain idea virkistämään muistia. Siksi haluan esitellä teille ompelemani kangaskorit, jotka ovat sekä monipuolisia järjestyksen ylläpitäjiä että vielä kauniita katsella. Itselläni aikomuksena oli tehdä vain pari koria vauvan vaipanvaihtopisteelle, mutta kaapista löytyikin useampia palasia juuri sopivan kokoisia Marimekon kangasjämiä. Niinpä surautin kasaan neljä koria, jotka värimaailmansa puolesta sopivat minne tahansa kodissamme.

Kangaskoreihin sujahtaa kätevästi vaippatarpeiden ja kosmetiikan lisäksi vaikkapa leluja, villasukkia, pyykkipoikia, lankoja, latureita, käsipyyhkeitä, mitä ikinä! Pienille asioille pieni kori, isoille isompi. Kunnon martta vie kaverille tuliaissämpylät tai poimimansa omenat ommellussa korissa. Tekisi mieleni kokeilla, kuinka ison korin kankaasta voisi tehdä. Koreihin käyttämäni kankaat ovat jämäkkää verhoilupuuvillaa, joten isompikin säilytin esimerkiksi mummilassa odottavalle perintöjunaradalle saattaisi onnistua ilman tukikankaan käyttöä.

Tein korit Kässäkerho-blogin ohjeella. Isompien korien suorakaiteet ovat mitoiltaan 30 cm x 75 cm ja ympyrän halkaisija on noin 24 cm. Pienemmän korin suorakaiteet taas ovat 20 cm x 54 cm ja ympyrän halkaisija noin 17 cm. Näiden tekeminen oli niin helppoa, nopeaa ja hauskaa, että tekisi mieleni alkaa täysipäiväiseksi kangaskoriompelijaksi.
Raskauskierros2

38. raskausviikko

Raskaus on täysiaikainen! En olisi ikinä uskonut sitä etenkään niinä hetkinä, kun olen maannut sikiöasennossa sohvalla ennenaikaisten supistuksien rynniessä päälle. Viikko onkin hyvä aloittaa mother blessing -juhlilla, jotka ihanat ystäväni ovat järjestäneet. Mieli täynnä tsemppaavia ajatuksia ja kroppa hemmoteltuna olen valmis synnyttämään.

Olo on kevyempi sekä fyysisesti että henkisesti. Raskausmyrkytysepäily on edelleen niskassa, mutta päivittäisessä verenpaine- ja pissatestiseurannassa ei ole tapahtunut muutosta suuntaan tai toiseen. Mieli antaa luvan hellittää, ja pitkästä aikaa nautin raskaana olosta. Saunon, pyöräilen, kahvittelen, ompelen ja sytytän kynttilöitä pimenevissä syysilloissa. Käymme perheen kanssa leffassa, ulkona syömässä ja retkillä. Ehkä liikkumisen ansiosta kroppa ei tunnu niin raskaalta kuin edellisinä viikkoina, ja turvotuskin vähenee selvästi.

Parantuneesta yleisfiiliksestä huolimatta käyn hitaalla. Lapsen päiväkotipäivien aikana tarkoituksenani on hoitaa alta pois roikkuvat duunisähköpostit, pitää kirjanpitoa ajantasalla, vastata kaikkiin rästissä oleviin blogikommenttehin, kirjoittaa postauksia varastoon ja hoitaa muita duunihommia. Ja jos aikaa jäisi, tahtoisin myös ommella ilman innokasta miniassaria. En ikinä saa tehdyksi puoliakaan päiväksi laatimastani to do -listan hommista.

Tissirintamalla huomaa, että valmistautuminen vauvan saapumiseen on käynnistynyt todenteolla. Miten sen nyt korrektisti sanoisi: meininki leuan alla on normitilaan verrattuna pinkeä ja iso. Maitoa on tihkunut jo usean kuukauden ajan, mutta se on ollut enemmänkin tukkeutuneiden putkien yskimää ruostetta. Nyt hanat näyttävät taas olevan putsussa ja auki, sillä maitoa olisi tyrkyllä heti. Esikoisen aikana muutamaa maitotippaakin sai odottaa syntymän jälkeen pari päivää, mutta kai meininki on nyt eri, kun meijeri on jo kerran aikaisemmin pyörinyt täysillä tehoilla.

Tällä viikolla herään yöllä supistuksiin. Tajuan, että vaikka kipeitä supistuksia on tullut ja mennyt pitkin raskautta, tämä on ensimmäinen kerta, kun herään niihin yöllä. Olen hetkessä täysin hereillä ja valppaana. Yhtäkkiä tunnen valtavan jysähdyksen. Koko lantio sätii ja häntäluu on irrota paikoiltaan. Luulen jo seuraavaksi vesien menevän, mutta tilanne rauhoittuu. Olisikohan vauva kiinnittynyt, kun vielä edellisviikon neuvolassa terkkari tunsi pään hieman liikkuvan.

Hassut ja vihlovan kipeät tuntemukset lantiossa jatkuvat jysähdysyön jälkeenkin. Kuin vauva poraisi päätään lantiooni ja jytyyttäisi luitani siinä samassa. Välillä mojaukset tulevat niin yllätyksenä, että jalat meinaavat mennä alta. Tällaisia tuntemuksia en muista kokeneeni esikoisen raskauden aikana, joten kyseessä on kai loppuraskauden jännyydet, joita en viime raskaudessa ehtinyt saada osakseni.

Raskausviikon päättävänä lauantaina olen tanssinut ja ähissyt supistusten kanssa koko päivän. Mieskin alkaa olla varma, että nyt se on menoa. Vatkaan lantiotani pöytään nojaten, kun lapaluun alle tuntuu työntyvän vihlova piikki. Toinen puoli selästä vetää totaalijumiin. Ei hemmetti, noidannuoli! Sen kanssa onkin sitten kiva lähteä vauvaa pukertamaan! Noh, onneksi bebe päättää sittenkin vielä viihtyä all inclusive -hotellissaan, sillä supistusten laannuttua vain noidannuoli varmistaa, että saan kokea taas yhden huonosti nukutun raskausyön.

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.
Arki

Kyselyikä

Miksi, miksi, miksi? Sieltä niitä kysymysmerkkiin loppuvia lauseita alkoi tipahdella kesän alussa samaan vinhaan tahtiin kuin kaksivuotiaan puhekin kehittyi. Miten olinkaan odottanut lapsen kyselyikää! Fiilistelin, miten saan opettaa hänelle ympäröivän maailman ihmeellisyyksiä. Ja upeaa se on ollutkin. Yhtäkkiä lapsesta on tullut ihminen, jonka kanssa voi oikeasti keskustella. 

Mutta enpä olisi ikinä uskonut, miten rasittava kyselyikä voi kaikessa ihanuudessaan olla. Jo pelkkä kirjojen lukeminen on välillä mahdotonta, kun jokaisen sanan ja kuvan kohdalla pitää pysähtyä miettimään, miksi, miten ja koska. Kun vastaus ei tyydytä lasta, hän alkaa jankata. Kylläpäs Onni-pojalla on kirjassa jalassaan kumpparit! Ei auta, että yritän sanoa, että varmasti Onni-pojalla kumisaappaatkin on, mutta tuossa kuvassa popot näyttävät ihan sandaaleilta. Kun mitättömästä asiasta on tovi väännetty, luovutan ja sanon, että olkoot sitten kumpparit, mistäs minä tiedän. Ehkä nykyään on olemassa myös sandaalikumppareita. Silti koko loppukirjan ajan lapsi hokee jotain kumppareista.
Usein kysymykset ovat jo nyt niin hankalia, että en oikein osaa vastata. Mikä on pähkinä? Koska talvi tulee? Jos metro ei kulje raiteilla pyörillä, mitkä ne pyöreät asiat metron alla sitten ovat? Ollessamme syömässä ravintolapäivänä budhalaisessa temppelissä, lasta ihmetytti alttari. Siinä sitten yritin selittää, että se on joillekin pyhä asia, eikä sen päällä siksi saa kiipeillä. Miten pulassa olenkaan sitten, kun kysymykset alkavat koskea abstrakteja asioita! Etenkään kun emme aio vastaisuudessakaan pimittää totuuksia, ehkä ainoastaan kaunistella niitä ikävaiheeseen sopiviksi. Kuolema on kuolema, haikara ei tuo vauvoja ja sodat eivät luultavasti koskaan tule loppumaan maailmasta.

Välillä kysymyksiä sataa sitä tahtia, että en pysy mukana. Lapsi ei voi ymmärtää, miten en voi ehtiä vastaamaan jokaiseen ”mikä se oli” -kysymykseen, joita hän tykittää tulemaan katsellessaan metron ikkunasta vilahtelevia maisemia. Hän myös selvästi olettaa minun tuntevan kaikki maailman ihmiset, sillä huutelee pyörän istuimessa nököttäessään ”kuka se oli” jokaisen ihmisen ja eläimen kohdalla. Vastaukseksi ei tietenkään kelpaa ”en tiedä”, ei ainakaan ilman selityksiä. Kun olen keksinyt tuntemattomille henkilöllisyyden, seuraavaksi lasta kiinnostaa, minne he ovat menossa. Erityisen kiinnostunut hän on erilaisista äänistä, eikä lopeta ”mikä se oli, mikä se oli, mikä se oli” -kyselyä ennen kuin olen keksinyt kaksivuotiasta tyydyttävän vastauksen siihen, mikä naapurista kuulunut kolahdus tai kaupungilla kaikunut särähdys oli.
Kysymystulva saa toisena hetkenä epätoivoiseksi minut, toisena lapsen. Tuntuu kuin häntä ahdistaisi, että ei nyt heti ja tässä paikassa ymmärrä kaikkia maailman asioita. Lapsi käyttää kysymyspatteria välillä myös selkeästi härnätäkseen. Hän kyselee sadatta kertaa, miten viinirypäleet ja rusinat voivat olla sama asia, vaikka on kuullut vastauksen ihan yhtä monta kertaa kuin on kysymyksen esittänyt. Harva se päivä väännetään myös siitä, miksi kahden metrin pituista risua ei saa tuoda sisälle kotiin tai miksi mereen ei saa juosta suinpäin vaatteet päällä.

Samalla kun väsyneenä tekisi mieleni todeta kummallisiin kysymyksiin, että niin se nyt vain on, olen valtavan ylpeä tyttärestäni. Hän selkeästi pyrkii ymmärtämään elämää ja ihmisiä ympärillään. Kai sitä pitäisi vielä onnellisena loistaa tietokuningattarena, kun lapsi luulee minun tietävän vastauksen kaikkiin maailman ihmeellisyyksiin. Ja kyselyiässä on myös se ihana puoli, että myös minä voin esittää kysymyksiä. Mihin ottaa kipeää? Onko nälkä? Mikä harmittaa? Onko vessahätä? Oliko kiva päivä? Miksi teit niin? Näitä kysymyksiä on himppusen mukavampi ja hedelmällisempi esittää parivuotiaalle seikkailijalle kuin mysteerihuutavalle vauvalle.
Hyvinvointi

Testissä: Bailamama training -synnytysvalmennus

Yhteistyössä Mommy & Me ja Suomen Blogimedia

Suljimme miehen kanssa neuvolan ovet ja loimme toisiimme paljon puhuvat katseet. Tuonne ei kyllä enää ikinä mennä! Vaikka esikoisen aikana tiedonjanoni raskautta ja synnytystä kohtaan oli kyltymätön, ei kunnan tarjoama perhevalmennus ollut meidän juttu. Tunsimme olomme kiusaantuneiksi ja joukkoon kuulumattomiksi jutellessamme ventovieraiden kanssa mielikuvavauvoista ja vauvaperhearjesta. Muilla oli puheiden perusteella vauvanvaatteet järjestettynä ja nutun neulottuna, kun itselläni oli vasta oman pääkopan järjestely alkutekijöissään. Kun vauvanukelle lässyttänyt terkkari ehdotti, että voisimme nyt vaihtaa tulevien mamma- ja isikavereiden kanssa puhelinnumeroita, teki mieli juosta karkuun.

Ensimmäinen perhevalmennuskerta jäi myös viimeiseksi. Se saattoi olla hölmöä, sillä lopulta kuitenkin koen kaiken opin olevan hyvästä. Synnytyssairaalaan tutustumista emme sentään jättäneet väliin. Siellä käytiin läpi myös lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja, kun neuvolan perhevalmennuksessa keskityttiin ainakin ensimmäisellä kerralla vain siihen, miten kroppa saadaan mahdollisimman tunnottomaksi. Lisäksi synnytyssalien näkeminen livenä oli hyvää mielikuvaharjoitusta. Se toimi itselleni kuin kouluun tutustuminen, minkä jälkeen en olisi malttanut odottaa, että pääsisin jo tositoimiin. Synnytysmuija mikä synnytysmuija.
Toista lastaan odottaville kunta ei enää edes tarjoa valmennuksia. Pääsin kuitenkin testaamaan suomalaisen Bailamama -terveysliikuntakonseptin synnytysvalmennusta Mommy & Me:ssä. Siinä keskitytään juurikin synnytykseen, kun perhevalmennuksissa pakettiin kuuluu koko elämänmuutos. Bailamama training -valmennuksen pitänyt ja kehittänyt kätilö Emilia Ek-Huuhka kertoi, että en ole ainut, joka tahtoo ensimmäisen synnytyksen jälkeen kokeilla itselleen sopivampaa synnytysvalmennusta. Yleensä taustalla on samankaltaisia kokemuksia, joissa kunnan tarjoamat setit eivät ole olleet toivotunlaisia. Bailamamassa synnytystä lähestytään kalvosulkeisten ja mammakaverijorinan sijaan toiminnalla. Sopii mulle!

Kolmen tunnin ja vajaan sadan euron tehovalmennus aloitetaan kuitenkin tieto-osuudella, jossa käydään läpi synnytyksen vaiheet, kivunlievitys lääkkeellisesti sekä lääkkeettömästi ja lantionpohjalihasten sekä liikunnan merkitys synnytykseen ja siitä palautumiseen. Vaikka nämä asiat on tullut opiskeltua ja kerran jo koettuakin, löysin silti itseni kyselemästä ”tyhmiä”, kuten mistä tiedän, koska sinne sairaalaan pitää lähteä. Mä kun olen nyt ensimmäistä kertaa täysillä viikoilla raskaana ja siinä tilanteessa, että voin hengailla synnytyksen käynnistyttyä myös kotona. Odotettavissa olevan nopean synnytyksen sekä oman supistussietokykyni takia pelkään, että päädyn vitkuttelemaan lähtöä liian kauan ja pyöräyttämään vauvan rappukäytävään tai taksiin.
Tietopaketin jälkeen siirryttiin käytännönharjoituksiin, jossa käytiin läpi hengitys- ja rentoutumistekniikat sekä ponnistusasennot. On hyvä, että kaikki tehdään käytännössä, jolloin esimerkiksi ponnistusasennot ovat kehonmuistissa. Monet kun eivät edes tiedä tai synnytyksen tiimellyksellä muista, että on olemassa muitakin tapoja kuin jenkkileffojen puoli-istuva ponnistusasento. Itselleni hyvänä muistutuksena tuli rentouttaa leuka, mikä samalla rentouttaa lantionpohjan aluetta. Hyvä käytännön neuvo niissä tilanteissa, kun tekisi mieli purra hampaat yhteen ja vetää naama kivusta irvistykseen.

Viimeiseksi vedettiin läpi vielä Bailamama 9Months -ryhmäliikuntatunti, johon voi osallistua myös monissa kuntokeskuksissa. Tunti on synnytykseen pehmeästi valmentava liikuntahetki, jonka tarkoituksena on hikirääkin sijaan tarjota hyvää oloa ja etenkin aktivoida lantionpohjalihaksia monipuolisesti. Itselläni monen kuukauden treenitauko näkyi kevyenä hikenä, vaikka liikkeet olivat leppoisia, kevyitä ja valasruhoisenkin voinnille sopivia. Miten hyvä ja vetreä olo tunnin jälkeen tulikaan! Harmittaa, että heräsin tällaisen tunnin olemassaoloon vasta nyt, sillä 9months-tunnilla olisin voinut pitää edes pientä kuntoa yllä vaikeidenkin raskausviikkojen aikaan. Ja etenkin olisin tehnyt niitä lantionpohjalihaksia, kun ohjaaja niin vieressä komentaa. Hyvänä opetuksena tuli myös se, että jumppatunneilta tuttua lihastärinää vastaan ei pidä taistella synnytyksessäkään. Tärinä kuuluu hommaan ja rentouttaa lihaksia, joten sen vatkattavaksi pitäisi vain antautua.
Bailamama training -synnytysvalmennus antoi kokonaisuudessaan varmuutta ja hyvää oloa, vaikka itselleni siellä tulikin jopa yllättävän vähän uutta asiaa. Enemmänkin se oli hyvää kertausta. Suosittelisin valmennusta sellaisille odottajille, jotka haluavat valmistautua synnytykseen käytännön kautta ja tahtovat löytää omat kätketyt voimavaransa, mutta jotka eivät mun tapaan jaksa lukea jokaista käsiinsä saamaa synnytysopusta kannesta kanteen. Itseni kaltaisille mutseille suosittelen mieluummin satasen satsaamista kymppikerran korttiin Bailamama 9months -ryhmäliikuntatunneille.
DIY

Vauvan ensisänky ja nukkumajärjestelyistä

Esikoisen vauva-ajasta viisastuneena vauva tulee nukkumaan välissämme heti alusta lähtien. Minä selviän vähemmällä, kun saan maitobaarin auki ja kiinni ilman sängystä nousemista, ja muun perheen ei tarvitse herätä vauvan äänekkäisiin ruokavaatimuksiin. Hankimme tällä kertaa varalle kuitenkin myös ensisängyn. 

Vauvan ensimmäiseksi unipaikaksi valikoitui kattoon ripustettava Uinua-kehto, jota valmistaa käsityönä suomalainen kolmen lapsen äiti Mari. Kehdon runkona toimii äitiyspakkaus, joten tuleva bebe pääsee köllöttelemään perinteiden mukaisesti ensikuukausinaan pahvilaatikkoon. Ihastuin simppeliin ja tyylikkääseen ensikehtoon taannoin ystävillämme, ja kirjoittelinkin tuolloin aiheesta. Kehtoja valmistavalla Marilla on nykyisin niin kiire, että Uinuan verkkokauppa on suljettu, mutta tilaamalla kehdon voi saada. Jos Uinuaa itselleen mielii, kannattaa olla ajoissa liikkeellä, sillä jonot ovat pitkät. Me tilasimme omamme alkukesästä ja saimme sen pari viikkoa sitten.
Päädyimme asettelemaan kehdon vinottain sänkymme jalkopäähän. Näin se ei tuki mitään kulkuväyliä, eikä myöskään ole tiellä nukkumaan könytessä. Jalkopäässä olevaa kehtoa on myös helppo keinuttaa jalalla ilman, että tarvitsee nostaa unista ahteriaan sängystä. Mikä ihana tilaihme pinnasänkyrotiskoon verrattuna!

Pussilakanoita ompelin ensisänkyyn kaksin kappalein. Nämä kuvissa näkyvät Aarrekidin luomupuuvillatrikoosta ja Eurokankaan palalaarista kaivamastani trikoosta. Täkkinä toimii puoliksi leikattu puuvillainen pinnasängyn täkki, jonka huristelin saumurilla oikean kokoiseksi. Toisesta puolesta täkkiä tuli petauspatja. Aluslakanat ovat ihan pinnasänkykokoa, vain kaksinkerroin taitettuna. Pitsireunaiset perintötyynyliinat ovat nekin pinnasänkykokoa. Vilttinä on anoppini neuloma vauvapeitto.
Saas nähdä, kuinka paljon kehto tulee olemaan käytössä perhepedin ohessa. Koemme kuitenkin hyväksi, että vauvallekin on tarpeen vaatiessa oma paikka. Esikoinen vaeltaa vielä joskus aamuyön tunteina sänkyymme, eikä välttämättä osaa varoa sängyllä pötköttelevää pikkuista. Ja jos saamme unilotossa jättipotin ja vauva suostuu nukkumaan myös sisällä jossain muualla kuin kantovälineessä, kehto on vallattoman kaksivuotiaan sisaruksen kanssa eläessä parisänkyä turvallisempi paikka kiskoa päikkärit.

Ensikehtoa voi käyttää noin nelikuiseksi asti, eikä meillä ole vielä ihan tarkkaa ajatusta siitä, mitä sen jälkeen. Vanhaa jättimäistä pinnasänkyä emme aio ottaa ollenkaan käyttöön. Tilaa sille tarvittaessa olisi, mutta en halua vetää koko makkaria ihan tukkoon sängyistä. Pienempi pinnasänky mahtuisi esikoisen sängyn päätyyn, mikä olisi tyylillisesti ja tilallisesti parempi ratkaisu, mutta saas nähdä. Kerrossängyn yläpedille en vielä esikoista uskaltaisi laittaa, mutta muutamassa kuukaudessa tilanne saattaa olla eri. Olemme miettineet myös parisänkyjä, joiden rungosta saa kiskottua esiin lisävuoteita tarvittaessa. Eli meidän tapauksessamme joka ilta. Ei olla kuitenkaan vielä jaksettu vaivata päätämme sen enempää näillä asioilla. Uskon, että parhaat nukkumaratkaisut muotoutuvat siinä samalla kuin elo nelihenkisenä perheenäkin.
Parisuhde

Mikä toista lasta odottaessa on toisin

Mä olen onnellinen, ettei enää ikinä elämässään tarvitse olla esikoistaan odottava äiti. Silloin oli kuin teini-ikäinen, joka on hukassa hormonimyrkyssä, epävarma itsestään ja samalla sekä innoissaan että peloissaan uuden edessä. Onneksi teini-ikä ja ensiodottajuus ovat molemmat sen verran armeliasta elämänvaihetta, että ne läpikäynyt ihminen tajuaa kunnolla vasta jälkikäteen, miten pihalla sitä onkaan ollut. Toki molemmat, murrosikä ja ensiraskaus, ovat myös hienoa ja ainutlaatuista aikaa, mutta molemmista itselleni riitti yksi kokemus. 

Toisen raskauden ensimmäisinä kuukausina olisin kyllä toivonut odottavani ensimmäistäni. Silloin olisin voinut rauhassa viettää kolmen kuukauden krapulaa makaamalla kaiken vapaa-aikani pimennetyssä makuuhuoneessa. Nyt makasin töiden jälkeen keskellä olohuoneen lattiaa ja pidin toisessa kädessäni legopalikkaa, jolla yritin hämätä esikoista uskomaan, että ihan täysillä tässä ollaan kiinnostuneita leikkimisestä. Iltatoimet kahdestaan esikoisen kanssa olivat kuin työpäivä vuosisadan darrassa. Luultavasti myös pahoinvointini yltyi purjoamiseksi saakka ihan sen takia, että en vain voinut levätä tarpeeksi.
Ensimmäisen raskauden aikana kahlasin kaikki mahdolliset vauva-, raskaus, -kasvatus ja vauvamateriaoppaat, jotka vain käsiini sain. Yritin lukemalla ottaa haltuun tuntematonta, johon minut oli yllättäen paiskattu. Kirjastosta ei löydy edelleenkään ainuttakaan aihepiirin opusta, jota en olisi lukenut. Tällä kertaa olen vain kerrannut ajatuksiani synnyttämisestä lukemalla muutaman hyväksi toteamani synnytyskirjan.

Vauvamateriavarustelu on nyt toisella kierroksella niin paljon helpompaa. Tiedän ilman googlaamista, mitä talvivauvalle kannattaa pukea päälle. Olen oppinut, minkälaiset vaatteet ovat käytännöllisiä ja tiedän, että on olemassa muitakin kuin muovisia tuttipulloja ja nokkamukeja. Vaikka toisen vauvan kohdalla materiatarpeet voivat olla erilaisia, tiedämme jo valmiiksi, minkälaiset rattaat elämänmenoomme sopivat ja että lapsi pärjää erinomaisesti myös hyvin vähäisillä leluilla. Parhaiten riemu repeää asioista, jotka eivät ole leluja tai leikkimiseen tarkoitettuja asioita alkujaan. Olemme säästäneet esikoisen ajalta kaikki toimineet materiaratkaisut, joten varustuksen kartuttamiseen ei tällä kertaa ole tarvinnut käyttää juurikaan aikaa tai rahaa.
Vanhemmuus on täynnä valintoja, eikä yhtään haittaa, että olemme jo niistä valinneet meille sopivimmat. Kun alla on yksi testikappale, tiedämme – välillä kantapään kautta opittuine kokemuksinemme – , mitkä ovat meille luontevimmat tavat olla mutsi ja faija. Tiedämme, että on ihan mahdollista tehdä vauvalle kotiruokaa Suomessa vallitsevan purkkiruokakulttuurin sijaan ja että lapsiperhe voi elää onnellisena kaksiossa ilman autoa. Aion antaa tulevallekin vauvalle niin paljon läheisyyttä kuin hän haluaa, eikä enää tarvitse tuntea sitä pientäkään epävarmuutta ”sä hemmottelet sen pilalle” -huomautuksista. Tiedän, miten junassa matkustetaan vauvan kanssa ja että on ookoo viihtyä lapsiensa kanssa muualla kuin leikkipuistoissa. Enää ei tarvitse googlata yömyöhään kestovaippojen kryptisisyyksiä tai pohtia, mitä hemmetin eroa on rintarepulla ja kantorepulla. Ymmärrän myös, mitä tarkoittavat hämmentävät lyhenteet, kuten vk-haalari, rv, nipa ja vasu.

Tällä kertaa odottamisessa mukana on myös tuleva isosisko. Se tuo matkaan mukaan ihan omat vibansa. Samalla kun olen huolissani, miten elo neljänä onnistuu ja miten esikoinen ottaa tulokkaan vastaan, olen päivä päivältä varmempi, että juuri näin tulee olemaan hyvä. Tunnen valtavaa rakkautta, kun esikoinen ylpeänä esittelee, miten äidin vatsassa kasvaa vauva. Hän pussailee vatsaa ja tarjoilee sille leikkikahvia. On upeaa voida antaa näille kahdelle lapselleni se elon rikkaus, mistä olen itse niin kiitollinen: sisarussuhde.
Ensimmäisellä odotuskierroksella olin ihanan tietämätön kaikesta, mikä odotusaikana, synnytyksessä ja vielä senkin jälkeen voi mennä pieleen. En vain jotenkin päästänyt niitä mieleeni, joka oli muutenkin jo tarpeeksi sekaisin. Toisaalta pehmeässä tietämättömyydessä leijailu myös kostautui, sillä en tajunnut ottaa supistuksia vakavissani ennen kuin sylissäni oli jo liian varhain syntynyt vauva. Ekalla kerralla olin tietämättömyydestä huolimatta paljon varovaisempi joidenkin asioiden kanssa. En käyttänyt meikkiä kuin juhlatilanteissa, kieltäydyin sushista ja tarkistin saman juuston pastörointimerkinnät moneen kertaan.

Nyt olen lepsunut. Meikkipussini koostuu lähinnä luonnonkosmetiikasta, joten huolitellusta ulkonäöstä saatu hyvä fiilis on mennyt meikin mahdollisten haittojen ohi. Sushia syön silloin tällöin, sillä en normaalistikaan syö kalaa, enkä usko merilevästä saatujen jodiannosten olevan ruuan välttelemisen arvoista. Terveitä vauvoja sinne Aasiaankin syntyy, vaikka heidän ruokavalionsa on täysin erilainen kuin meidän länsimaisten pömppömahojen. Juustohyllyllä olen välillä unohtanut olevani raskaana, mistä olen itseäni ihan aiheesta sättinyt. Ainoat asiat, joista olen tälläkin kertaa ollut tarkka ovat hajuvesipullojen hyllytys raskaus- ja vauva-ajaksi sekä kahvilakko. Jälkimmäinen on lähinnä naurettava pakkomielle, sillä samalla nautiskelen ihan liian usein tämän raskauden aikana himoitsemaani kokista, jossa on kofeiinin lisäksi liuta muutakin vauvalle sopimatonta sontaa.
Ensimmäistä odottaessa pelkäsin vauvan pilaavan parisuhteemme. Vauvavuodesta etenkin ensimmäiset kahdeksan–yhdeksän kuukautta olivat kuluttavia, enkä yhtään ihmettele, miksi tutkimuksien mukaan vauva heilauttaa perheen onnellisuuskäyrän miinukselle. Silti kaiken sen itkun, yövalvomisen, vatsakipujen ja vessassa tukahdetusti huudettujen vittusaatanaperkeleiden keskellä tajusin kaiken vahvistavan parisuhdettamme entisestään. Me kaksi pystyimme selviämään siitä, mikä yksin olisi saattanut olla mahdotonta. Se kokemus hioi meistä yhä vahvemman tiimin. Rakkauteni ja kunnioitukseni miestä kohtaan on myös syventynyt entisestään, kun olen nähnyt, miten hyvä, huomioonottava ja rakastava isä hän on.

Esikoinen kohdussani olin myös huolissani seksielämästä. Pelkäsin homman näivettyvän. Noh, myönnettävä on, että spontaanius ylipäätään yhtään missään asioissa on vielä tässä vaiheessa lapsiperhearkea vain villi muisto nuoruudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että farkkujen vetskarin avaamalla housuista lentäisi ulos koiperhonen. Lapsiperheellisenä sitä oppii luovaksi niin aikataulujen, paikkojen kuin toimintatapojen suhteen – ja tämä koskee myös sutinointihommia.
Asusteet

Hoitoreppu

Juuri kun luulin vauvavermeistön olevan valmiina, iski reppupaniikki. Esikoisen aikana käytössä ollut vanha armeijasäkki on palvellut koko kahden euron hintansa arvoisesti, eikä siitä enää saa kalua. Repun hihnojen kiinnityksiä on korjailtu niin monta kertaa, että en usko sen nuhjuisen kankaan enää pitävän kasassa sitä kuormaa, jonka reppu tulee taas vauvavuoden aikana kantamaan. Nyt tarvitaan siis uusi hoitoreppu.

Esikoisen vauva-aikana opin nopeasti, että hoitolaukut eivät sovellu meidän elämäntyyliimme. Vietämme paljon aikaamme kylillä, joten koko päivän välineistön on sovittava mukaan kyytiin. Painavaa laukkua on epämiellyttävä kantaa, etenkin jos liikkeellä on vain kantorepun tai -liinan kanssa ilman vaunuja. Reppu sen olla pitää. Mikään jo omistamistamme repuista ei kuitenkaan ole kooltaan tai ominaisuuksiltaan sopiva hoitorepuksi.

Vauvavuoden kantojuhdan täytyy ensinnäkin olla tarpeeksi iso. Kestovaipat eivät ole mitään tilaihmeitä, joten päiväretkiä varten niillä saa repun jo puolilleen. Lisäksi tällä kierroksella repun täytyy ahmaista tarpeen mukaan myös esikoisen tavaroita, kuten vaihtovaatteita. Koska teen äitiysvapaan ohessa myös blogihommia ja jonkin verran muitakin kirjoitustöitä, repussa pitää olla päiväuniaikoja ajatellen tilaa tietokoneelle. Erinomaista olisi myös useat sisätaskut järjestyksen ylläpitämiseen ja ainakin yksi etutasku, josta saa nopeasti esiin esimerkiksi nenäliinan tai tutin. Arvostan myös suuresti, jos repun saa auki kunnolla. Säkkimäiset reput ovat kauniita, mutta pohjattomina kuiluina epäkäytännöllisiä. Repun pitäisi olla myös ergonomisesti hyvä kantaa, mikä yleensä valitettavasti syö ulkonäköpisteitä.
Ensimmäisenä vaihtoehtona on Fjällrävenin Kånken Laptop 15 inch -reppu. Se on legendaarinen ja samalla niin yleinen näky ihmisten olkapäillä, että tekisi mieleni jotain muuta. Mutta minkäs sille voi, sekä minä että mies ollaan eniten kallellaan tähän kaunokaiseen. Meillä molemmilla on ollut vuosien ajan käytössä pienemmät Kånkenit, jotka vain komistuvan nähdessään elämää. Kånkenin vetoketjusysteemi on törkeän hyvä, sillä sen saa auki kuin matkalaukun. Näin pääsee nopeasti kaivamaan myös pohjalla olevia tavaroita esiin. Isommassa läppärimallissa on erillinen tasku tietokoneelle sekä kantomukavuutta parantavat pehmustetut olkahihnat.

Toisena vaihtoehtona on Herschel, jonka reppumalleista tyrkyllä olisi kaksi vaihtoehtoa, Nelson ja Parkgate. Jos menisin vain ulkonäkö edellä, valinta olisi ehdottomasti Little America -mallinen reppu, mutta säkkimäisyytensä takia se ei ole tarpeeksi käytännöllinen. Ja näin mutsina sitä on kummasti alkanut arvottaa käytännöllisyyttä välillä jopa kauneuden edelle. Herschelin repuissa on erillinen taskunsa tietokoneelle sekä näppäriä pikkutaskuja vauvatilpehöörille. Kantomukavuudestakin olen kuullut kehuja. Tykkään myös heidän villeistä kuosiyhdistelmistään, mutta mies ei jostain syystä syty kuosi-iloittelusta yhtä paljon.
Kolmantena reppuvaihtoehtona on Jack Wolfskin, jonka valikoimista meidän urbaaniin menoon soveltuvia kuljettimia ovat Kings Cross, Covent Garden ja Northwood. Niissä kaikissa on erillinen läppäritaskunsa työvälineelleni sekä sisätaskuja irtotavaran hallintaan. Plussaa nämä reput saavat lisäksi useammasta ulkotaskusta sekä ergonomisista kantohihnoistaan. Ulkonäössä olisi parannettavan varaa. Miten paljon ilme muuttuisi jo sillä, että muoviset narut ja vetoketjuklipsit olisi vaihdettu nahkaisiin!

Illan (ja näemmä yön, hups) armottoman googlauksen perusteella en löytänyt muita reppuja, jotka sopisivat tarpeisiimme ja lisäksi läpäisisivät ulkonäköseulan. Jos jollain on vinkata muita ohessa esiteltyjen kaltaisia reppubrändejä, kuulisin niistä mielelläni!
Raskauskierros2

37. raskausviikko

Alan saada toimeliaisuuttani takaisin viikkojen murjottamisen jälkeen. Tai oikeastaan pakotan itseni siihen, sillä tiedän puuhastelun olevan parasta lääkettä mälsään fiilikseen. Teen kauan vetkuttelemiani työasioita, järjestelen vauvatavaroita, ompelen ja suunnittelen tulevaa. Tekemistä olisi enemmän kuin energiaa. 

Pinna on kireällä. Sen ihan vinkuu ja paukkuu pienestäkin vastoinkäymisestä. Kun saumuri hajoaa, raivoan itsekseni kuin vesikauhuinen koira. En tiedä, mistä ailahteleva mieleni pahiten kiehuu. Mutta ainakaan huonosti nukutut yöt, päänsäryt, huimaukset, tunnottomat raajat ja norsumainen turvotus eivät sitä laimenna.

Tykkään raskausvatsastani, mutta muuten peilikuva alkaa näyttää hylkeelle. Eikä söpöllä tavalla. Turvotuksen lisäksi kropassa alkaa tosissaan näkymään kuukausien hikiliikuntatauko. Kaksoisleuka tunkee näytille ja makkaraa puskee niin lantiolle, reisiin kuin selkäänkin. Jösses, kun pääsisi jo salille rehkimään paidanselkämyksen hikeen!

Ulkonäkötuskailua ei auta vaatekaappi, joka koostuu lähinnä helleaikaan tarkoitetuista raskausmekoista. Puen kosteita vaatteita päälleni suoraan kuivaustelineestä, kun en ehdi parin vaatteen kierrossa odottaa niiden kuivumista. Seksikkäissä raskauskalsareissa on reikiä, mutta en kyllä ala enää uusia ostamaan. Yritän nostattaa fiilistä käyttämällä korkokenkiä, nyt kun epäkäytännöllisiä popoja vielä voi käyttää. Kostoksi moisesta elostelusta alaselkä sätii ja jalkojen turvotus pahenee entisestään.

Vaikka viime kuukausina supistukset eivät ole onneksi olleet enää sikiöasentoon pakottavia, olen ottanut varovaisesti ja pelästynyt jokaista kroppani naksahdusta, muljahdusta ja vihlaisua. Tämä viikko on viimeinen, kun vauva laskettaisiin syntyessään ennenaikaiseksi. Se on huojentavaa, ja annan itselleni luvan vähän revitellä. Paksuustilassani se siis tarkoittaa niin villejä juttuja kuin esimerkiksi imuroimista vauhdikkaasti ja reipasta kävelyä bussin sijaan.

Sitten tulee kuudennen äitiysneuvolakäynnin aika. Normaaliarvoihini verrattuna korkeahkojen verenpainelukujen sekä tavallisina raskausvaivoina pitämieni oireiden perusteella terkkari ottaa esille raskausmyrkytysmahdollisuuden. Vaikka se on vain epäily ja toivottavasti hyvän neuvolajärjestelmän varotoimenpide, olen taas pelko persiissä. Juuri kun ennenaikaisen synnytyksen pelko alkoi hälvenemään. Olen jollain hölmöllä tavalla vihainen kropalleni, joka ei osaa olla raskaana ilman ongelmia ja pelkoja aiheuttavia vaivoja.

En voi tehdä raskausmyrkytysepäilyn suhteen mitään, verenpaineen ja oman oloni seuraamisen lisäksi. Yritänkin olla ajattelematta sitä (, minkä Googlen avulla itseni lääkäröinniltä ehdin). Teen asioita, joille ei varmasti tule olemaan aikaa tai mahdollisuuksia pitkiin pitkiin aikoihin. Viemme miehen kanssa lapsen paria tuntia ennen töiden alkamista päiväkotiin ja käymme aikavarkaissa päiväleffassa. Harvinaisesta luksuksesta tulee niin riehakkaan hyvä mieli, että harmittaa, miksemme ole kehdanneet ottaa kahdenkeskeistä aikaa päiväkodin avulla aikaisemmin.

Viikonloppuna vietämme opiskeluaikaisten ystävien kanssa pitkästä aikaa tyttöjen iltaa. Yhdistelmä tapaksia ja tunnelmallista ravintolaa sekä loppuillan karaokebaaria ja naapuripöydän Kallion piripäitä on just hyvä tähän tilanteeseen. On upeaa voida syödä ja jutella rauhassa useamman tunnin ajan ilman puhelimen vilkuilua. Tällaista on tehtävä ehdottomasti useammin (vaikkakin pikaversiona ja kera puhelimen vilkuilun sitten vauvan synnyttyä)! Karaokessakin saan fiiliksestä kiinni, mutta lähden silti mahoineni kotiin ennen menon totaalivilliintymistä. Vaikka baarien tahmeissa lattioissa ja selkäytimeen ulottuvassa bassojytkeessä on hämyinen loisteensa, on vielä tuhannesti mukavempaa kömpiä lämpimän suihkun jälkeen nukkumaan omaan sänkyyn. Muut perheenjäsenet tuhisevat jo uniaan. Hymyilyttää. Ihan pian saan vielä yhden pienen tuhisijan viereeni!

Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.
Juhla

Mother blessing -juhlat

Tänään raskausviikkomittari pyörähti lukemiin, joita en keskiraskauden supistusmyllytyksessä olisi ikinä uskonut saavuttavani. Sisälläni kasvava vauva on nyt virallisesti täysiaikainen! Sen kunniaksi olikin mitä mainion päivä kokoontua yhteen ystävien kanssa juhlistamaan äitiyttä, naiseutta ja tulevaa syntymää.

Ystäväni olivat järjestäneet seremoniamestarina toimineen Anna-Riitan johdolla minulle navajointiaanien blessingway-seremoniasta polveutuneen ja Suomessa vielä melko tuntemattoman mother blessing -juhlan. Se on intiimimpi ja just mukavasti semihippi kemuvaihtoehto baby showereille, jotka vaippakakkuineen ja materiapainotteisine lahjoineen eivät ole ihan mun juttu. Vaikka tietty baby showereitakin voi juhlia niin monella tapaa – ja aina pitää laittaa kemut pystyyn, kun syytä vain on!
Päivän aikana mua hemmoteltiin seitsemän naisen voimin. Sain päähieronnan ja lisäksi hiukset harjattiin sekä letitettiin. Jalkakylvyn ja -hieronnan jälkeen sain varpaankynsiini päheät discolakkaukset, joilla kelpaa tepastella synnyttämään. Iho veti nautinnosta ikikananlihalle, kun makoilin 14 käden hieroessa ja hivellessä kroppaani. Lopuksi sain kutreilleni vielä syksyisistä lehdistä ja kukkasista tehdyn seppeleen, jonka ympyrä symboloi syntymää, rakkautta, ystävyyttä ja elämän kiertokulkua.

Koska juhlien tarkoituksena on ennen kaikkea antaa henkistä tukea tulevalle mutsille, sain mukaani myös tsemppaavia ajatuksia. Osa oli koskettavia runoja ja mietteitä, osa arkisia evästyksiä vauvavuoteen, kuten neuvo olla armollinen itselleen, katsoa telkkaria hyvällä omatunnolla ja nauttia punkkulasillinen vaikka joka ilta. Pitihän siinä myös vähän kyyneleitä nieleskellä ja lopulta valutellakin, kun niin kauniisti puhuivat.
Sain myös helmen kaikilta paikalla olleilta sekä niiltä ystäviltä, jotka eivät juhliin päässeet. Osa helmistä oli uusia, osa käytettyjä ja kaikkien takana on pieni tarina. Helmet sidotaan koruksi, jonka tahdon ottaa mukanani synnytykseen muistuttamaan siitä, että ympärilläni on joukko vahvoja ja upeita naisia. He elävät tätä kanssani ja ovat valmiita antamaan tukeaan. Minun lisäkseni myös muut juhlijat saivat ranteisiinsa kiedottavat langanpätkät.

Lopuksi syötiin vatsat pinkeiksi nyyttäriperiaatteella valmistettuja herkkuja. Oli hyvä ja lämmin olla. Sain mukaani syömättä jääneiden ruokien lisäksi kankaalla päällystetyn kenkälaatikon, jossa voin säilyttää tänään saamiani viestejä ja muita muistoja vauva-ajalta. Kotimatkalla poikkesin seppele päässäni Alepaan ja tein vielä kunniakierroksen paikallisen pubin terassin edessä. Mä olen niin valmis synnyttämään!
Kotikaupunkimatkailu

Syysretki amebaolon parantamiseen

Olipa kerran päivä, kun tajusin murjotukseni ylittäneen koko perheen sietokyvyn. Etenkin omani. Olin ollut viikkojen ajan suupielet alhaalla raahustava isovatsainen ameba, jota ei kiinnosta tai huvita yhtään mikään. Nyt oli aika saada palanen toimeliaasta ja elämäniloisesta minusta takaisin – jos ei muuta niin väkisin.

Mietin, mikä minulle yleensä tuottaa iloa ja onnea. Tajusin, että emme olleet käyneet aikoihin perheen kanssa retkellä, vaikka se on koko kolmikollemme mieluista puuhaa. Niinpä päätimme eräänä vapaapäivänä pakata eväät ja nuotiopuut reppuun ja lähteä metsäretkelle. Vaikka miehen valmistaessa eväitä olisin vielä mieluummin jäänyt kotiin tuijottamaan kattoa, mieli alkoi piristyä heti päästyämme takapihan polun kautta metsään.

Kävelimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle Fastholman autiohuvilalle, jossa taitaa olla kotimme lähin nuotiopaikka. Lempeä tuuli hulmutti hiuksia, meri tuoksui suolalta ja polulle tipahdelleet oksat rasahtelivat allamme. Teki mieli ottaa muutama iloloikka! Perillä laitoimme nuotion palamaan, minkä jälkeen teimme tuttavuutta huvilan pihassa asuviin oraviin, etanoihin ja perhosiin. Poimimme pihan useasta omenapuusta kotiin vietäväksi repullisen herkkuja, joista teimme myöhemmin kuivurilla omenanameja.

Eväät maistuivat erityshyvältä, kuten aina ulkona syödessä. Syksy tuoksui ilmassa, ja palavan puun räsähdellessä oli jotenkin helpompi hengittää. Istuin pitkän aikaa vihreää maalia halkeilevan penkin päällä höyryävä kaakaomuki käsissäni. Tuijotin puiden takana kimmeltävää merta ja mietin, mikä onni onkaan saada olla juuri minä ja juuri tässä. Ei ole mitään murhetta, johon eväsretki metsään yhdessä perheen kanssa ei auttaisi.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe