Työelämä

Lähiömutsin kolumni Kidd.O:ssa

Kolmas numero Suomen tyylikkäintä lifestylelehteä, Kidd.O:ta, on nyt ilmestynyt! Syksyn ja talven numero on taas täynnä kauniita kuvia ja artikkeleita, joissa yhdistyvät tieto, rouheus ja sopiva siirappisuus. Tässä lehdessä eivät kakkavaipat haise tai mustikkakeitot ole pitkin rinnuksia. Opus tarjoilee 260 sivun verran lukemista niihin hetkiin, kun tahtoo unohtaa äitiyden mustat ajatukset, keittiön vallanneet banaanikärpäset ja pieruleggareiden alla rehottavat säärikarvat.

Lehden sivulla on myös yksi toteutunut unelmani. Sivulla 72 on kirjoittamani kolumni! Aivoituksiani on julkaistu aikaisemmin kolumneina paikallislehdissä ja sanomalehdissä, mutta aikakauslehden sivuilla kolumni on ensimmäiseni. Pohdin kirjoituksessa omien havaintojeni perusteella, mikä esikoisestani mahtaa tulla isona. Pitkäaikaiset Lähiömutsin lukijat ehkä muistavatkin samanlaisia mietteitä myös täältä blogin puolelta.

Tässähän tuntee olonsa ihan oman elämänsä Carrie Bradshawksi! Ainakin jos unohtaa väsymyksen, keittiössä edelleen sitkeästi kituuttavat banaanikärpäset ja ”justhan mä nää eilen sheivasin” -sängen säärissä.
Perhe-elämä

Ei kahta ilman kolmatta lasta?

Ehkä nähdään sitten ensi kerralla, huikkaa kätilö vielä ennen lähtöämme synnytyssairaalasta. Naurahdan ja totean, että eiköhän tämä ollut nyt tässä. Ääneni on huolettoman iloinen ja siitä kuulee, että kaksilapsiseen lopputulokseen on päädytty pitkän pohdiskelun jälkeen. Mutta mielessäni on jo raskausaikana alkanut kyteä epävarmuus. Entä jos kahta ei sittenkään ole ilman kolmatta?

Teinirakkaustarinamme alussa minä ja mieheni haaveilimme suurperheestä. Ei mistään kymmenen katraasta, mutta kuitenkin laajemmasta kattauksesta kuin mitä perinteinen kaksi lasta, omakotitalo, farmariauto ja labradorinnoutaja tarjoaisivat. Meillä molemmilla on useampia sisaruksia, minulla kolme ja miehellä neljä. Kai sitä vähempi tuntui vajaalta, tai sitten olimme vain yksinkertaisesti nuoria ja naiiveja. Kun elämä sitten lähti kulkemaan teini-iän lähtökuopistaan, yhtäkkiä lapsille ei tuntunut edes olevaan tilaa. Aina oli väärä hetki. Aina oli vielä liian paljon koettavaa ennen kuin passi vaihtuisi neuvolakorttiin ja vintagemekot kaurapuurotahmaisiin esiliinoihin.
Sitten elämä päätti puolestamme, että nyt tuo jahkailu ja venkoilu saa riittää. Kohtuuni muuttanut salamatkustaja pyöräytti elon ympäri. Kukaan toinen ei ole opettanut minulle niin paljoa elämästä kuin esikoiseni. Vauvavuoden aikana mietimme miehen kanssa moneen kertaan, että jos tästä vauvakarsinasta selvitään taaperoiden aitaukseen, ikinä emme ryhdy leikkiin uudestaan. Silti tiesimme sanomattakin, että vielä joskus ullakolle jemmatut minikokoiset vaatteet tulisivat taas käyttöön.

Kun ensimmäinen tuli pyytämättä, toinen tuli harkiten. Jos osaisin käyttää Exeliä, olisin varmasti luonut lomakkeita, joissa toisen lapsen toivomista olisi järkeistetty kaavion ja graafein. Kuopusta odottaessa raskauteen suhtautui eri tavalla kuin esikoisen aikaan. Jokainen vaihe ensimmäisistä potkusta ultriin oli viimeisiä, joita saisin tässä elämässä kokea. Se tuntui lopulliselta. Liian lopulliselta. En vieläkään voi uskoa, että en ikinä elämässäni enää saa tuntea sitä, että sisälläni kasvaa joku. Että en koskaan enää saa kokea syntymän ihmettä. Esikoisen vauva-aikana odotin koko ajan jotain etappia. Että hän oppisi istumaan, nukkumaan, konttimaan, käymään potalla ja olemaan ihmisiksi. Nyt taas katson pariviikkoista vauvaa, joka näyttää jo niin isolta, eikä enää yhtään sellaiselta ryppyiseltä vastasyntyneeltä. Toivon, ettei aika kuluisi niin nopeata ja että meillä olisi aina mutruhuulinen ja maidolta tuoksuva mittarimato. Noh, yöt hän sentään voisi alkaa nukkua, siihen myönnyn.
Olemme miehen kanssa fiilistelleet sitä, miten seuraavan Herttoniemen pihakirppiksen aikaan saamme laittaa raskausvaatteiden lisäksi ne kaikista pikiriikkisimmät vauvanvaatteet eteenpäin. Ja että parin vuoden päästä ullakolla on monta laatikollista vähemmän säilytettävää, kun pikkulapsivermeistö pääsee palvelemaan seuraavia perheitä. Ja sitten samalla minä huomaan miettiväni, että ainakaan tuota suloista nuttua en vain voi myydä. Pohdin, mitä jos sittenkin joskus vielä meille odotetaan vauvaa. Mietin, että eikö silloin olisi hyvä, että kaikki tarpeisto olisi valmiina, ihan varmuuden vuoksi.

Mistä oikein tietää, että lapsiluku on täynnä? Järjellä ajateltuna se nimittäin nyt on. Meillä ei riittäisi kolmeen lapseen resursseja. Ei henkisiä, ei fyysisiä, ei rahallisia, ei urallisia, ei materiallisia. Joo joo, on sitä lapsia maakuopassakin kasvatettu, mutta siihen emme halua lähteä. Kahden lapsen normiin tungetaan myös ulkoapäin. Hotellihuonetarjoukset, pääsyliput, vuokra-autot. Kaikki ohjaavat nelihenkisen perheen onneen, johon ylimääräisiä ei mahdu. Mutta mitä jos näistä kaikista huolimatta minulle ja miehelle iskee ensimmäistä kertaa elämässä vauvakuume? Polttava tarve, tyhjyys ja vajavaisuus, jota ei täytä kuin untavaposkinen vauva?
Tällä hetkellä mahdollisen kuumeilun ensioireita hoitaa hyvin huonosti nukutut yöt. Viisivuotissuunnitelmaamme ei myöskään mahdu vauvoja, vaan ainoastaan kerran elämässä -mahdollisuuksia, joihin aioimme nelihenkisenä perheenä napata kiinni. Joten älkää huoliko työntilaajat, en ole paksuuntumassa. Niin, en ainakaan lähivuosina. Mutta mitäs jos meille käy nelikymppiset? Että huomaamme tuossa vajaan kymmenen vuoden päästä, että kappas, elo on jotenkin kummallisen helppoa. Ja sitten juuri kun kuopuskin on siirtymässä esiteini-ikään, pistämme pakan sekaisin ja alamme toivoa iltatähteä.

Ehkä silloin olisi vihdoin aika suostua miehen haaveisiin koirasta. Olisi siinä sitten joku, joka opettaa sisäsiistiksi, joku joka kuolaisi päälle, joku joka herättäisi uikuttamalla aamuyöstä ja joku joka kipittäisi kuraisilla jaloillaan suoraan valkoiselle sohvalle kiehnaamaan.
Kaksio

DIY: Nuppinaulakko lipastonvetimistä

Tiedättehän ne sinne tänne kotia pesiytyvät puolikäytetyt vaatteet? Vai ollaanko me ainut perhe, jossa niitä kertyy tuolin selkänojalle, sängyn reunalle ja lipaston päälle? Kaksiossa en ole keksinyt järkevää paikkaa säilyttää puolipitoisia vaatteita, jotka eivät vielä kuulu pyykkikoppaan ja joita ei viitsi puhtaiden vaatteiden sekaan kaappiinkaan laittaa. Sama homma seuraavan päivän asukokonaisuuksien kanssa. Olen kasaillut vaatteita valmiiksi milloin minnekin, ja järjestyksen rakastaja minussa on kokenut huojuvien vaatepinojen keskellä sisäisiä minihermoromahduksia.

Mutta nyt! Saimme vihdoin valmiiksi yhden ikuisuusprojektin, kun mies otti poran käsiinsä ja teki mun työnjohdossa meille makuuhuoneeseen nuppinaulakon. Seinään porattavia nuppinaulakkojahan myydään sellaisenaan mellevään hintaan, mutta tämä meidän on tällainen pihin naisen versio. Käyttämämme nupit kun ovat alun perin tarkoitettuja lipastonvetimiksi, mutta mutterit poistamalla niistä tuli soppeleita naulakkonuppeja. Hintaa koko setille tuli muistaakseni parikymppiä. Seinään vain sopivat reiät poralla, reikiin vähän liimaa ja nupit perään. Siinä se! Nämä meidän turkkilaista basaaria henkivät nuppimme ovat Indiskasta, mutta erilaisia lipastonvetimiä saa monesta sisustus- ja remppakaupasta. Ihan raakapuisetkin nupit näyttäisivät varmasti päheiltä.

Puolipitoiset vaatteet ja seuraavan päivän vaatekerrat roikkuvat nyt kohdennetusti kotimme yhdessä nurkassa. Nuppinaulakon sijoittuminen makuuhuoneen oven taakse on taktinen ratkaisu. Totuuden nimissä kun nurkkaus ei näytä ihan yhtä nätiltä kuin kuvissa, kun nupeissa roikkuvat puolipidetyt pieruleggarit ja ihan vain vähän pukluinen imetyspaita.
Raskaus

Polikliininen synnytys eli kotiutuminen alle vuorokaudessa synnytyksestä

Heräsin synnytyksen käynnistäviin supistuksiin kolmelta yöllä. Kolmelta samana päivänä olin imettämässä vastasyntynyttä vauvaani siinä samassa sängyssä, josta supistuksiin heräsin. Pukerruskeikka sairaalassa meni siis polikliinisena synnytyksenä, kun kotiuduimme vauvan ollessa kahdeksan tunnin ikäinen. 

Emme koskaan suunnitelleet nopeaa kotiutumista. Enemmänkin odotin joutuvani viettämään sairaalassa esikoisen tapaan viikon tai enemmänkin, kun vauva syntyisi ennenaikaisena. Kun täydet raskausviikot sitten tulivat kasaan, mietin vain haluavani kotiutua niin pian kuin mahdollista. Esikoisen sairaala-aika vuodeosastolla jaetussa huoneessa oli yksityiskohtiin sen tarkemmin menemättä kamala, stressaava ja masentava. Olimme miehen kanssa valtavan onnellisia, kun vihdoin pääsimme kotiutumaan – eikä vain sen takia, että se tarkoitti vauvan olevan tarpeeksi vahva pärjätäkseen ilman ympärivuorokautista sairaalatarkkailua.

Tällä kertaa tahdoinkin sekä itselleni että vauvalle mahdollisuuksien mukaan miellyttävämmän alun myös sen suhteen, minkälaisten seinien sisällä ensihetket yhdessä vietämme. Lisäksi ajattelin nopean kotiutumisen olevan hyvä esikoiselle. En olisi poissa uuden elämäntilanteen alussa useampaa päivää, vaan voisin olla kotona näyttämässä, että sylissä on vauvasta huolimatta tilaa hänellekin.
Polikliinisesta synnytyksestä kuulin kuitenkin vasta synnytyksen jälkeen, kun mahdollisimman nopeasta kotiutumistoiveesta kätilölle kertoessani hän ehdotti yhdeksi mahdollisuudeksi polikliinista synnytystä. Itselleni termi kuulosti joltain, johon liittyy paljon desinfiointiainetta, metallisia instrumentteja ja vaaleanvihreitä sairaalalakanoita. Polikliininen synnytys tarkoittaa kuitenkin sitä, että sekä äiti että lapsi kotituvat sairaalasta alle 24 tunnin kuluessa synnytyksestä ­– siis pikainen poliklinikkakäynti, jonne tullaan yhtenä ja lähdetään kahtena. Aikaisintaan sairaalakassit voi pakata kotimatkaa varten kuuden tunnin kuluttua pukerruksesta. Tämä suunnitelma sopi meille! Luin myöhemmin, että normaalisti polikliininen synnytys pitäisi suunnitella etukäteen ja ilmoittaa toiveestaan jo neuvolassa, mutta näemmä tällainen iloisena yllätyksenä tuleva mahdollisuus pikaiseen kotiutumiseen on mahdollista sekin.

Jäimme odottamaan iltapäivän lastenlääkäritarkastusta, joka on edellytys kotiutumiselle. Emme siirtyneet lainkaan vuodeosastolle, vaan saimme hengailla omassa rauhassa siistityssä synnytyssalissa. Se oli juuri sitä, mitä toivoin. Oman tilan ja rauhan lisäksi vielä luksuksena oma vessakin. Jäimme vauvan kanssa nukkumaan (vauva nukkui, minä en väsystäni huolimatta voinut kuin tuijottaa haltioituneena vauvaa) miehen hakiessa sairaalaan tuoreen isosiskon sekä äitini.
Lastenlääkäri tarkisti vauvan hänen ollessa kuuden tunnin ikäinen. Kaikki oli tarkistuksessa hyvin. Esteitä kotiutumiselle olisi ollut esimerkiksi vauvan kellastuminen. Normaalisti aikaisemmallakaan lapsella ei ole saanut olla kellastumista, mutta koska esikoisella bilirubiiniarvojen nousun syynä oli ennenaikaisuus, ei tämä tullut esteeksi meidän aikaiselle kotiutumiselle. Muita vaatimuksia polikliinisen synnytyksen toteutumiseen on vauvan alateitse syntyminen, täysiaikaisuus, normaalipainoisuus ja tietenkin hyväkuntoisuus. Vauvan pitää myös osata imeä rintaa. Äidillä ei saa olla runsasta jälkivuotoa ja kohdun pitää olla supistunut. Bongasin eri synnytyssairaaloiden nettisivuja tutkiessani vaatimuksiksi myös sen, että sekä äidin että vauvan on pitänyt pissata. Me saimme luvan lähteä kotiin, ja kannoimme vastasyntyneen ja lähes koskemattomat sairaalakassit taksiin.

Kätilö soitti seuraavana päivänä kysellen kuulumisia, ja vauvan ollessa kolmen päivän ikäinen kävimme varhaisen kotiutujan kontrollissa Kätilöopistolla. Siellä me istuimme samoilla hiostavilla keinonahkapenkeillä odottamassa vuoroa kuin esikoisenkin aikana. Mulle ei ollut aikaisemmin tullut mieleenkään, että siellä käydään vauvojen kanssa tarkastuksessa myös iloisissa asioissa, eikä vain jonkun ollessa pielessä. Vuorollamme lastenlääkäri tarkisti muun muassa vauvan keltaisuuden ja painon. Lisäksi hän tsekkasi lonkat, joita ei heti syntymäpäivänä voitu katsoa. Kaikki oli hyvin, ja painokin oli muutamaa kymmentä grammaa vaille syntymäpainon. Niinpä saimme lähteä takaisin kotiin ja siirryimme neuvolaseurannan piiriin.
Tiedän joidenkin ihan odottavan, että pääsevät sairaalan all inclusive -palvelujen pariin synnytyksen jälkeen, mutta itse koin voivani levätä paremmin kotona. Itselleni nopea kotiutuminen olikin erinomainen ratkaisu, ja polikliinisesta synnytyksestä puhutaan myös vaihtoehtona kotisynnytykselle. Nopea synnytyssairaalakeikka ei kuitenkaan taida olla kovin yleinen tapa, sillä esimerkiksi TYKS hoiti vuonna 2010 yli 4300 synnytystä, joista polikliinisia oli vain 18 (Vauva 10/2011). Maailmalla pikainen pyörähdys sairaalassa on tavallista ja sen suosio on nousussa myös Suomessa. Itse voisin kuvitella siihen isoissa kaupungeissa myös henkilökunnan kannustavan, sillä vuodeosastot ovat aina ruuhkaisia, kuten meidänkin ollessa Kätilöopistolla. Mutta jos sairaalan ja kodin välillä on pitkä matka, itse ainakin jäisin pariksi päiväksi osastolle ihan varmuuden vuoksi, vaikka sekä oma että vauvan vointi olisi kuinka hyvä tahansa.

Nyt oli kuitenkin ihanaa syödä heti syntymäpäivän iltana yhdessä päivällistä, oman pöydän ääressä (noutopizzat suoraan laatikoista ahmittuna). Kun ensimmäisenä yönä nelihenkisenä perheenä nukuimme kaikki neljä samassa makuuhuoneessa, tunsin hykerryttävää onnea ja varmuutta siitä, että näin asioiden kuului meidän kohdalla mennäkin.
Raskaus

40. raskausviikko

Raskausviikon alussa on viikko laskettuun aikaan, ja päällimmäisinä tunteina jylläävät väsymys ja turhautuneisuus. Vaikka kuinka yrittäisi, unta ei saa tarpeeksi. Nyt parin tunnin välein herättää rakko, pian saman tekee vauva.

Koska mitään ei tunnu tapahtuvan, alan taas viikkokausien märehtimisen ja välitilaelelyn jälkeen oleilla ihan muina naisina. Käyn pitämässä tuntumaa tulevaan pressitilaisuuksissa, joihin en ole uskaltautunut pitkiin aikoihin ilmoittautua. Koskaan kun ei tiedä, onko sittenkin sillä hetkellä takapuoli pystyssä Kättärillä. Alan myös nauttia äitiysvapaan viimeisistä hetkistä yksilapsisena perheenä. Luuhailemme lapsen kanssa pitkin kyliä, juomme hilpeinä ylihintaisia maitokahveja sekä kaakaoita ja juoksemme lehtikasoissa – sen minkä pötseineni kykenen.

Vaikka viikko on kivempi kuin aikoihin, mahtuu siihen myös viime hetken panikointia, tottahan toki. Lapsi uhmaa oikein urakalla. Eniten kauhistuttaa karkailu, kun tyyppi säntäilee kaupungin vilinässä sinne tänne eteensä katsomatta ja on ilmeisen riemuissaan isomahaisen äitinsä kömpelyydestä pysyä perässä. Miten selviän tästä ja monesta muusta lapsiperhehaasteesta sitten kun on vauvakin? Etenkin niinä miehen pitkinä duuniviikonloppuina, kun lapset ovat mun vastuulla aamuheräämisestä iltasatuun? Parasta olla pohtimatta sitä nyt, tehty mikä tehty. Ja on sitä ennenkin selvitty, vaikka perheeseen on syntynyt enemmän kuin yksi lapsi. Jotkut ovat selvinneet hengissä jopa toivoakseen vielä lisää lapsia.

En voi uskoa, että minäkin saan tällä kertaa kokea raskauden koko kaaren: suunnittelusta ja tavoitteellisesta sutinoinnista aina turhauttaviin loppuraskauden hetkiin saakka. Saan jopa koittaa vauvanhäätämistä, kun touhailen kaikkea parisängyn futonpatjan rullaamisesta hyppynarulla hyppimiseen.

Ja kas, juuri kun on lopettanut malttamattoman odottamisen ja jotenkin samalla jopa salaa itseltään aistii jotain tapahtuvaksi, vauva syntyy maailmaan raskausviikkomittarin näyttäessä lukemia 39+5.

Suosikkisarja loppuu. Jatkoa ei ole luvassa. Kaikki raskausviikko-postaukset täällä. Kuva satunnainen Instagram-otos tuolta viikolta.
Käsityö ja DIY-ohjeet

Piparkakkureunainen kauluri

Laitoin puikot laulamaan pitkästä aikaa Muita ihania -blogin piparkakkukuviota. Ajatuksenani oli tehdä lapselle pipo pieneksi jääneen tilalle ja väkertää pipoon vielä lämmin vuori. Tällä kertaa käytin kierrätyspuuvillasta valmistettua Novitan Hanko-lankaa, jota jäi yli raitapaitaprojektista.

No niinhän siinä taas kävi, että muuta tuli kuin meinasin. Viimeksi siskolleni tarkoitetusta piparkakkupiposta tuli yksivuotiaalle sopiva, ja nyt taas liian isoilla puikoilla piposta tuli jättimäinen. Laiskana kässämuijana en jaksanut purkaa ja aloittaa alusta, vaan vaihdoin suunnitelmaa lennosta. Piposta tulikin kauluri, kun jatkoin neulosta ilman kavennuksia ja tein toiseenkin päähän resorin.

Söpö kuvio ei kuvissa näy kunnolla, sillä lapsesta oli ymmärrettävästi paljon oleellisempaa peuhata vaahteranlehdissä kuin esitellä kameralle äitinsä kutimointeja. Mutta ovat ne sitten suloisia, sekä lapsi että kauluri.

Ps. Kiitos ihanat monista kommenteistanne! Lupaan palata niihin vastausten kera heti, jahka vauvaelo tästä hieman tasaantuu.
Perhe-elämä

Babyblues ja yksilapsinen viikonloppu

Vietin viikonloppuna ensimmäistä kertaa öitä kotona ilman esikoista. Olen välillä haaveillutkin parista päivästä kotona ihan vain omien ajatusteni kanssa. Siitä, että voisin levittää ompelukamat pitkin kotia ja unohtua lukemaan kirjaa aamuyöhön saakka. Siitä, että nukkuisin päiväunet kun siltä tuntuu, neuloisin viiniä juoden ja kävisin yksinäni katsomassa elokuvateatterissa kaksi elokuvaa putkeen. Mutta nyt ero lapsesta tuli huonoimpaan mahdolliseen aikaan – eikä vauvan kanssa viininlipittelyhaaveeni olisi edes olleet mahdollisia – sillä babyblues iski ytimiin kellontarkasti kuusi päivää synnytyksen jälkeen.

Niinpä vietin jo torstain parkuen ikävääni ennakkoon. Ja kun mies ja lapsi lähtivät perjantaina Pohjanmaalle surujuhliin, joissa munkin olisi kuulunut olla, itkin naama räästä ja kyynelistä märkänä. Kotona oli omituisen hiljaista. Vessassa sai käydä rauhassa, mitä nyt oli yksi vauva kantoliinassa. Syödessä kukaan ei tahtonut skoolata mukeja yhteen ja iltapesulla kukaan ei leikkinyt jaloissani keräten vartaloni ulokkeista tippuvaa vettä lelukuppeihin. Kukaan ei halunnut painia, tanssia tai laulaa. Laitoin pyykkejä kuivumaan itkua pyrskähdellen, kun kukaan ei tahtonut auttaa ripustamisessa asettelemalla pyykkejä myttyinä narulle. Jos ei muuten itkettänyt, kidutin itseäni ajattelemalla lasta laulamassa suloisella lapsenäänellään uutta lempibiisiään: maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Tuloksena babybluesissa märehtivän totaaliniagarat.
Olin vielä muutama päivä aikaisemmin suunnitellut ottavani tämän pyytämättä eteen tulleen yksilapsisen viikonlopun nautintona. Ajattelin viettää nyt niitä höttöisiä ensipäiviä vastasyntyneen vauvan kanssa, joita en ikinä esikoisen aikana päässyt kokemaan. Babybluesin lisäksi suunnitelma sai vastalauseen vauvalta, joka oli erimieltä viikonlopun pumpulisuudesta. Perjantaina yritin päästä suihkuun kolmen tunnin ajan. Vain iholla olonsa turvalliseksi tunteva vauva parahti itkemään vaikeroivaa paniikki-itkua viimeistään neljän minuutin kuluttua siitä, kun olin laskenut hänet piripintaan imetettynä sängylle. Lopulta vuorokauden jo vaihduttua löysin itseni esikoisen vauvavuodelta tutusta tilanteesta: asetin vauvan sitterissä suihkun viereen ja hiustenpesun ohessa vääntäydyn välillä märällä koivellani heiluttamaan sitteriä.

Yö meni vajaan tunnin pätkissä nukkuen. Siinä vaiheessa, kun vauva itki pari tuntia niin että makuuhuoneen kattolaastit olivat tippua, tuijotin esikoisen tyhjää sänkyä ja vollotin sitä että saan olla äiti ja samalla sitä että olen äiti. Lopulta aamuyöstä nuokuin puoli-istuvassa asennossa tyynykasaan nojaten ja vauva rinnallani pötkötellen. Alaselkä veti jumiin ja reidet kramppasivat, mutta vauva nukkui yli tunnin putkeen.
Aamulla heräsin mittarimadon mönkiessä unisena ihan sinä lähellä. Verhojen välistä näkyi keltainen syysaurinko, joka kimalteli yön jäljiltä kosteissa puunlehdissä. Suorittaja minussa oli jo imettämisen jälkeen nousemassa ylös, mutta päätin antaa itselleni luvan vajota yhdessä vauvan kanssa takaisin lämpimiin lakanoihin ja siitä vähitellen uneen. Kun heräsin lähempänä puoltapäivää viikonikäisen nälkäöninään, olo on pölmistynyt ja yhä pirun uninen. Mutta samalla niin levännyt kuin kymmenen tunnin rikkonaisen yön jälkeen voi olla.

Miten paljon pienemmiltä murheet tuntuvat, kun väsy ei tunnu kuin kuuralta silmän verkkokalvolla ja mustana liisterinä mielessä. Syön jättimäisen aamupalan ja näen ystävää. Käyn pienellä kävelylenkillä ja vauvan kanssa ensimmäistä kertaa kahvilassa. Vuokraan höttöelokuvan ja intoudun ostamaan karkkia. Vietän yksilapsisen perheen vauvalauantaita! Iltakin menee nappiin, kun muistan, miksi aloimme kylvettää esikoista joka ilta jo ihan vauvana – tolkullisen päivärytmin aikaansaamisen lisäksi. Kylpyhetki tainnuttaa vauvan melkein kahdeksi tunniksi, mikä tarkoittaa rauhallista suihkuhetkeä.

Parasta koko viikonlopussa oli kuitenkin sunnuntai, kun sain koko perheen takaisin kasaan. Siitäkin huolimatta, että sen seurauksena väsymys on jo nyt tehnyt paluun muuttaen hermot puhkisoitetuksi harmonikaksi ja aivot pohjaan palaneeksi puuroksi.
Kaupallinen yhteistyö

Voileipävuosi

Yhteistyössä Pågen ja Suomen Blogimedia

Yhdeksän päivää vauvatuoksua takana. Ja samaten yhdeksän enemmän tai vähemmän huonosti nukuttua yötä myös. Tänään lipsuin jo omalta kohdaltani siihen, mihin lupasin olla tällä kertaa sortumatta: skippasin lounaan. Siinä sitten oltiin, väsyneinä ja vielä nälkäisenäkin. Ei mikään hemaisevin kombo.

Ennustakin tulevan vuoden olevan voileipävuosi. Kiireessä, väsyneenä ja mielikuvituksen puutteessa minä kun olen niitä naisia, jotka rapistelevat esiin leipäpussin. Joskus pidin sitä laiskuutena ja arvostin leipäateriaa yhtä korkealle kuin yksittäispakattua nuudelipussia. Lapsen myötä opin kuitenkin leivän mahdollisuudet ja etenkin sen, että leivällä katettu pöytä on parempi kuin päätään tyhjään pöytään nälkäkiukkuisena lyövä mutsi.

Kuukauden ruokalistalle sopivat siis hienosti muutamat leipäpäivätkin. Uunivoikkarit ovat meidän perheen suosikki. Silloin leivälle heitellään kaikkea mahdollista jääkaapista ja kuorrutetaan komeus juustolla kuin pizza. Rapean juustokuoren alle piilotettu jämäruoka siis. Nyt haaveilen voileipägrillistä, jollaisella väänsin vaihto-opiskeluvuotenani monet syntisen herkulliset leipäpäivälliset uunittomassa opiskelija-asuntolassa. Pågen-yhteistyön myötä tajusin kesällä, että myös jälkiruuan saa rakennettua leivän ympärille.

Lisäinspistä naperoperheen tai lapsenmielisten leipäaterioihin saa Pågenin ilmaiseksi ladattavissa olevasta reseptikirjasesta. Ohjeet ovat kuluttajien kehittelemiä, ja Meri-Tuuli Lindstöm on toteuttanut niistä parhaat. Harmi, että yhtään vegeversiota ei ole päätynyt mukaan. Reseptikirjanen on osa Pågenin Lastensairaala-keräystä, joka kampanja-aikana kerrytti varoja uudelle sairaalalle tasan 19 928,04 euroa.
Raskaus

Synnytyskertomus eli vauva pikalähetyksenä

Kai synnytyksen lähestymisen jotenkin aavisti, nyt kun jälkikäteen ajattelee. H-hetkeä edeltävän päivän olen vihdoin malttanut viettää rentoa äitiyslomaa, kuten ennen vauvan syntymää pitääkin. Luuhailemme Minimen, miehen ja äitini kanssa kaupungilla lounastaen, kakkukahvitellen ja puistossa vaahteralehtien seassa kirmaten. Illalla hämmästytän esikoista pomppimalla hyppynarulla, jonka myöhemmin brändään synnytyshyppynaruksi. Esikoisen mentyä yöpuulle ja äitini lähdettyä hotellille nukkumaan, kirjoitan vielä postauksen ja kahistelen itseni lakanoiden väliin vähän jälkeen puolenyön raskausviikkojen raksuttaessa lukemia 39+5. Vatsassa tuntuu hassulta. Ei kipeältä, vaan enemmänkin kuin perhosten tanssilta.

Kolmelta yöllä käyn neljännen kerran vessassa nukkumaan menemisen jälkeen. Kuluneiden viikkojen aikana vessaravi on toki kiihtynyt entisestään, mutta vajaan tunnin välein laukkaaminen rikkoo jo ennätykset. Palaan sänkyyn ja perhosen tanssi vatsassa alkaa muuttua enemmänkin vauhkoontuneeksi ampiaisparveksi. Yritän löytää hyvää nukkumisasentoa, mutta on pakko könytä kontilleen. Mies herää, kun pyörin sängyssä takapuoli pystyssä uikuttaen kuin kiimainen koira.

Nousen ähisten sängystä ylös ja nojailen seinään takapuolta vatkaten. Mies sytyttää yövalon. Lapsi nukkuu omassa sängyssään, pää jalkopäässä ja peitto yhteen nurkkaan mytättynä. Mies katselee touhuani ja sanoo, että nyt näyttäisi kyllä siltä, että lähtö tulee. Itse en ole varma. Onhan tässä näitä supistuksia ollut pitkin raskautta, ja viime viikkoina olen välillä jo päätynyt kellottamaankin kohdun oikkuja. Kipu on jatkuvaa, ehkä hieman aaltoilevaa. Sellaista kuin menkkojen aikaan pahimmillaan.

Kroppa käskee kävelemään, joten siirryn olohuoneeseen pyörimään ympyrää. Mies tulee pian perästä. Pyydän häntä pumppaamaan jumppallon ja alan itse kellottaa supistuksia. Jatkuva jomotus on muuttunut selkeiksi supistuksiksi, joilla on alku ja loppu. Niitä tulee neljän-viiden minuutin välein. Väsy haihtuu ja tilalle tulee varovainen innostus. Josko vihdoin pääsisin synnyttämään!

Supistuksia on tullut vasta puolen tunnin ajan, mutta jotenkin aavistan tämän olevan nyt sitä. Koska esikoisen synnytyksen perusteella luvassa saattaa olla pikakeikka, mies laittaa lapsenvahdiksi lupautuneelle siskolleni jo puoli neljältä ”nyt näyttäisi tulevan lähtö” -varoitusviestin. Kipeänä ollut siskoni on edelleen kovassa kuumeessa, mutta herää kuitenkin viestiin. Hän soittaa takaisin ja sopii miehen kanssa, että yritetään ensin soittaa äidilleni ja isälleni, joiden yhdistetty työ- ja huvireissu Helsinkiin ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan. Hotellilla nukkuvat tulevat tuplaisovanhemmat heräävät puheluun kello 3.42 ja hyppäävät neljän aikoihin keskustassa taksiin.
Minä harjaan hiukset sekä hampaat ja pesen kasvot kylmällä vedellä. Supistusten aikaan käyn painamassa puhelimen kellotusnappia ja nojailen pakastimeen mölisten pitkää a-vokaalia. Pakkaamme sairaalakasseihin vielä laturit, tietokoneen, kameran ja neuvolakortin. Mietin, pitäisikö vaihtaa vaatteita, mutta päätän raskaustopin ja rei’ille käytettyjen raskauslegginssien olevan tarpeeksi edustava matka-asukokonaisuus. Näppäilen puhelimeen Kätilöpiston numeron, kun mies lähtee avaamaan vanhemmilleni alaovea.

Kerron kätilölle tilanteen. Odotan naureskelua, sillä supistuksia ei ole tullut kuin reilun tunnin ajan. Ehkä huomautukseni esikoisen nopeahkosta syntymästä (ja puhelun vähän väliä keskeyttävät supistukset) saavat ammattilaisen kuitenkin uskomaan, että en ihan lämpimikseni lähtisi soittelemaan. Muistaakseni hän kysäisee, mikä oma fiilikseni on. Että pitääkö nyt tulla. Se onkin hankala kysymys. Voisin nimittäin ehdottomasti olla edelleen kotona. Ja jos kyseessä olisi esikoisen syntymä, niin todellakin tekisinkin. Mutta koska supistussietokykyni on melko korkea ja nopean ensisynnytyksen takia pelkään lopulta synnyttäväni rappukäytävään tai viimeistään Itäväylän varrelle, tuntuu nyt siltä, että olisi hyvä tulla ainakin käymään. Kätilö on hieman yllätykseksenikin samaa mieltä.

Käyn pussailemassa unenlämpimän esikoisen sillä aikaa kun mies soittaa taksin kello 4.23. Puen takkia ja puuskutan eteisen lipastoon nojaten. Nappaan takintaskuun siivouskomerosta pari roskapussia, jotka voin varmuudeksi levittää takalistoni alle taksissa mahdollisen lapsivesihulahduksen varalta. Isäni auttaa kengät jalkoihini, äiti ottaa kuvia ja mua naurattaa.
Vähän jälkeen puoli viiden taksi lähtee ajamaan kohti Kätilöopistoa, sen jälkeen kun olen ensin rappukäytävän edessä puuskuttanut valmiiksi yhden supistuksen. Taksissa on mustat nahkapenkit, ja taksikuskin partaveden katku saa voimaan pahoin. Itäväylän valot hehkuvat oransseina ja meri mustana, kun ylitämme Kulosaaren sillan ja päälle vyöryy supistus, joka saa minut epämukavassa istuma-asennossa heittelehtimään pitkin takapenkkiä. Silti mietin, miten noloa olisikaan, jos sairaalassa todetaan tilanteen olevan yhtä kuin nolla ja käsketään painumaan kotiin Panadolia nakertamaan.

Mies maksaa Kätilöopiston rampille kurvanneen taksin mun nojaillessa supistuspuuskassa taksiin. Kuittiin kirjaantuu aika 4.38. Viidennessä kerroksessa, synnytysosasto 15. ovella mies painaa ovikelloa ja minä nojailen puuskuttaen seinään. Kätilö ottaa meidät vastaan ja ohjaa suoraan synnytyssaliin. Liekö normaali käytäntö nykyään, sillä esikoisen aikana kävin ensin pötköttämässä tarkkailussa. Sisäänkirjautumisajaksi merkitään 4.44.

Kätilö kysyy, tahdonko sairaalan vaatteet vai olla omissa vaatteissani. Koska kyseessä on verta, paskaa ja suolenpätkiä -episodi elämästäni, pyydän sairaalakolttua. Kätilö muistuttaa ottamaan rintsikatkin pois, että vauva saadaan sitten heti rinnalle ihokontaktiin. Mahassa kouraisee odottava jännitys. Vauva! Ihan oikeastiko pian meillä on vauva!

Mies alkaa kasata tens-laitetta ja kätilö laittaa käyriä mittaavat vyöt vatsalleni sekä kyselee synnytystoiveistani. Supistusten keskellä saan lyhyesti kerrottua pääkohdat: toivoisin saavani pärjätä omin voimin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ja ponnistavani jossain muussa kuin puoli-istuvassa asennossa. Kerron, että viimeksi koin kontillaan olon hyväksi, mutta en pitänyt asennossa siitä, että en saanut nähdä vastasyntynyttä tytärtäni kuin vasta minuuttien jälkeen synnytyksestä. Kätilö sanoo, että jos tällä kertaa kaikki menee hyvin, vauva voidaan ojentaa minulle heti syntymän jälkeen. Mietin, että ehtiihän sitä ponnistusasentoa tässä vielä yhdessä kelailla, kun kätilö lähtee hakemaan pyytämääni jumppapalloa ja kuumavesipulloa.
Pompin jumppapallolla kuumavesipullo alavatsalla ja juon pari pillimehua kunnes laitteet ovat saaneet mitattua käyrät valmiiksi. Kätilö kysäisee, tsekataanko myös kohdunsuun tilanne heti. Todellakin, sillä tahdon varmuuden, että tässä ei nyt ole kyseessä vain edellispäivän kakkuövereiden kosto. Vielä mitä, kohdunsuu on auki kuusi senttiä ja iso kalvorakko pullottaa jo hollilla. Kello on kymmenen-viisitoista minuuttia yli viiden ja kysyn, voinko mennä suihkuun. Se sopii kätilölle, joka muistuttaa, että jos alkaa ponnistuttaa, pitää painaa napista, jotta hän ehtii kiskaista hanskat käteen. Kaikkia naurattaa. Kätilö lähtee mukanaan synnytystoivelistani ja sanoo palaavansa pian tarkistamaan tilanteen. Supistuksia tulee muutaman minuutin välein, ja minä väännän suihkun päälle.

Tulikuuma vesi suihkutettuna alavatsalle tuntuu peittävän edes osan polttavasta kivusta alleen. Supistusten tullessa joudun kuitenkin ottamaan tukea molemmin käsin, joten mies tulee pitämään suihkua. Roikun toisella kädellä kiinni tukikahvassa ja toisella hanassa mölisten matalaa a-vokaalia. Mietin vauvaa ja muistutan itseäni leuan pitämisestä rentona, mikä oikeasti tuntuu jeesivän. Juon vettä pillipullosta ryystäen. Tovin kuluttua kätilöharjoittelija tulee kysymään, voiko osallistua synnytykseen. Siitä vain, huohotan ja otan vastaan supistuksen, joka tuntuu polttavalta veitseltä sahaamassa kroppaa kahteen palaseen. Supistus kestää pitkään ja sen perään tulee vielä toinen samanmoinen. Sitten yhtäkkiä tuntuu kuin joku rysähtäisi sisälläni. Polvet ovat pettää alta.

Jos esikoisen aikana ihmettelin, miten ponnistamisen tarve ei tuntunut niin vahvalta kuin olin kuullut, nyt ripulipaskahätä keskellä vieraan kaupungin toria -tuntemuksesta ei ole epäilystäkään. Huudan apua ja roikun kiinni suihkun hälytysnappinarussa. Mies naputtaa hädissään toista hälytysnappia. Kello on 5.25. Olen varma, että vauva syntyy valkoiselle kaakelilattialle nyt. Ja että samalla tulee ulos sangollinen paskaa ja ainakin puolet sisälmyksistä. Joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani, että en ponnistaisi. Kätilö ja kätilöharjoittelija syöksyvät paikalle sellaisella vauhdilla, että hälytysäänen lisäksi heidän on täytynyt kuulla paniikinkatkuinen apua-huutoni. Kätilö kysyy, ettei kai minua vain ponnistuta. No eipä vissiin ei.

Kävelen sängylle töpöaskelilla kätilön avustamana. Olen varma, että hallinta pettää, jos vähäänkään avaan reisiä. Lattialle valuu vettä ja verta. Mies yrittää pyyhkeellä pyyhkiä minua kuivaksi. Kätilö kehottaa menemään sängylle kontilleen, koska sen asennon olin hyväksi kokenut. Huudan, että on pakko ponnistaa. PAKKO PAKKO PAKKO! Kätilö toteaa vesien menneen. Jos esikoisen aikana ponnistin supistusten aikana tuntematta varsinaista pakottavaa tarvetta siihen, nyt en taas tunne supistuksia lainkaan, mutta tarvetta ponnistaa sitäkin enemmän.

Saan ponnistaa kerran, minkä jälkeen kätilö toppuuttelee. Puren hampaita yhteen ja tuijotan pöydällä olevan herätyskellon sekuntiviisaria pitääkseni ponnistushimoni kurissa. Saan ponnistaa toisen kerran. Oikeastaan ponnistamista ei edes tarvita, vain lupa hengittää lasta ulos. Mihinkään ei satu, vaikka samalla kyllä tunnen, että minusta on tulossa ulos ihminen. Tiedä sitten, kertooko se enemmän messuhallin kunnosta vai naisen kropan ihmeellisyydestä. Kätilö toppuuttelee taas ja sanoo, että seuraavalla ponnistuksella syntyy. Siis mitä? Seuraavalla? Siis nyt? Syntyy? Vauva? Ja niin siinä tosiaan käy, että seuraavalla työnnöllä vauva syntyy ja parkaisee heti niin että ei jää epäselväksi. Kello on 5.29.
Hänet ojennetaan haarojeni välistä eteeni. Poika Elvis-pulisonkeineen. Otsa kurtussa, korvat rutussa ja sormet kuin pianistilla tai kellosepällä. 3540 grammaa ja 50 senttiä täydellisyyttä. Supistusten alkamisesta on kulunut vajaa kaksi ja puoli tuntia, sairaalaan saapumisesta 45 minuuttia. Hän on juuri sellainen kuin olen kuvitellutkin. Ja silti samalla ihan itsensä näköinen persoona. Saan kääntyä makuulleen ja ottaa vauvan ihokontaktiin rinnalle. Lähestulkoon suoraan lapsivedestä maailmaan sukeltanut vauva on niin puhdas, että kylpyä ei tarvitse edes miettiä.

Nauran epäuskoisena, miten helppo synnytys oli. Taisteluareenakin selviää vaurioitta, mistä heitän miehen kanssa yläfemmat. Vaikka vähän jännittäviä hetkiäkin synnytykseen on tietämättäni mahtunut. Kätilö kertoo napanuoran olleen niin lyhyt, että se oli katkennut pian syntymän jälkeen, mutta saatu heti suljettua. Kiitän onneamme, että tajusimme lähteä sairaalaan ajoissa, sillä muuten olisin kuuden kilometrin sairaalamatkasta huolimatta pukertanut vauvan katkeavine napanuorineen bussipysäkille parkkeerattuun taksiin – matkasynnytyspäivän kunniaksi.

Mutta siinä hän nyt on. Kymmenen pisteen poika. Kymmenen pisteen synnytyksessä syntynyt. Vaikkakaan en taaskaan ehtinyt testata tens-laitetta tai kaivaa esiin edes guasha-kampaa, jos jotain pitäisi harmitella. Ja koska pääsemme kotiutumaan vielä saman päivän aikana, viikon tarpeisiin pakattu sairaalakassi jää muunkin vermeistön osalta purkamatta. Vaatteetkin vauvalle puetaan vasta juuri ennen lähtöä kotiin.

Ulkona vaahterat humisevat keltaisenaan, ilma on kosteana sumusta ja liput liehuvat meidän nelikon ja Aleksis Kiven päivän kunniaksi.
Käsityö ja DIY-ohjeet

DIY: Vaipanvaihtoalustan päällinen

Meillä on käytössämme perintövaipanvaihtoalusta, jonka päällä pötkötellen vaipat ovat vaihtuneet puhtaisiin niin siskollani, veljelläni kuin Minimelläkin. Alustan ysärikuosi nalleineen ei ole edes ironisesti hauska, vaan ihan reilusti vain ruma. Ja koska en muutenkaan tahtoisi muovipinnoitteista alustaa suoraan ihokontaktiin vauvan kanssa, olen ommellut alustaan päällisiä.

Minimen vauvavuoden ajalta olevat päälliset laitoin eteenpäin, sillä ihan turhamaisuuttani tahdoin tulevaan vaipparupeamaan vähän ekstrabuustia uusista päällisistä. Ompelin vaihtopäällisiä useamman erilaisista kankaista, jotta ympäriinsä levinneiden eritteiden yllättäessä alustaan on aina saatavilla puhdas päällinen.
Jos teidänkin vaipanvaihtoalunen tarvitsisi vähän ehostusta kankaan muodossa, tässä ohje irtopäällisten tekemiseen. Parhaiten ohje toimii vanhanmallisissa alustoissa, mutta eiköhän tämä etenkin joustavammasta kankaasta tehtynä toimi myös uusissa kaukalomallisissa versioissa. Pääpiirteittäin ohje on kuin tyynyliinan ompelu, joten jos ompeluhommat eivät ole mielipuuhaa, mutkia voi vetää suoraksi vetämällä alustan päälle tehtaan paapan tekemän tyynyliinan.
  • Leikkaa kangas alustan mittojen mukaan ja lisää pituuteen 15 senttiä. Pituutta kangaspalalla pitäisi olla siis kaksi kertaa alustan pituus plus 15 senttiä, ja leveyttä alustan leveyden verran. Muista lisätä saumavarat.
  • Jos et käytä saumuria, huolittele reunat. Ompele molempiin lyhyisiin sivuihin parin sentin päärmeet. 
  • Taita toisesta päästä kangasta 15 sentin matkalta oikeat puolet vastakkain. Sitten taita koko kangas pituussuunnassaan oikeat puolet vastakkain, niin että toisesta päästä taitettu osio jää kankaiden väliin. Kiinnitä pitkät sivut nuppineuloilla ja ompele yhteen.
  • Käännä kangas, sujauta alusta päällisen sisään ja jää odottamaan, että vaipasta törähtää.
Raskaus

Synnytyshyppynaru ja muut vauvanhäätötoimet

Hyppynarulla hyppimällä ne vauvat ennen on saatu syntymään. Näin totesi meillä kyläilemässä ollut äitini, jolle olin kertonut vauvanhäätösuunnitelmistani. Yhtäkkiä kun olinkin vatsoineni ja parin päivän päässä siintävine laskettuine aikoineni siinä tilanteessa, että ladonovien kiinni naulaamisen sijaan ovet olisi saanut läväyttää sepposen selälleen.

Hyppynarujippo oli itselleni uusi, vaikka muita vauvanhäätökeinoja oli jo harjoiteltu kuluneiden täysien viikkojen aikana. Olin taas pyöräillyt lantio keinuen ja hiukset hulmuten, kantanut painavia kauppakasseja, imuroinut hikitreenifiiliksellä ja jynssännyt vessan lattioita sekä kuurannut takapuoli pystyssä vessanpytyn jokaisen sauman. Tiedossa oli tietenkin myös tunnetuin synnytyksen käynnistysmenetelmä, kolmen ässän tekniikka. Siivouksen lisäksi siis saunaa ja seksiä.

Mielenkiinnosta uutta kikkaa kohtaan kaivoinkin lapsen ulkolelukassista esiin hyppynarun. Nauroin, että en kyllä ole varma, tuleeko hyppimällä housuihin vauvan sijaan pissa. Siinä me sitten vietimme iltaa, minä hyppynarulla olohuoneen lattialla hyppien ja äitini sohvalla lapsen kanssa laulukirjasta biisejä hoilaten. Anteeksi naapurit.
Lätkäisin synnytyshyppynarusta kuvan Lähiömutsin Instagrammiin, jonne alkoi tulla myös muita kikkoja, joilla vauvan saa kyllästymään kohdussa majailuun: hieronnassa käyminen, jumppapallolla pomppiminen, esikoisen reppuselässä kantaminen rappusissa, raa’an ananaksen popsiminen, shoppailu, pieni määrä risiiniöljyä, vyöhykepisteiden kiusoittelu, kohdunkaulan painelu ja pieni lasillinen omppusiideriä. Noin muun muassa.

Yllytyshulluimmat kokeilevat näitä kaikkia yhtä aikaa. Että kaikki viimeisillään raskaana olevat: seuraavalle saunavuorolle ainakin jumppapallo, raakaa ananasta, kuurausharja ja mies mukaan! Liina arvelikin Instagrammissa, että näiden kikkojen pääasiallinen tarkoitus on saada viihdytettyä malttamatonta odottajaa ja hänen lähipiiriään vikojen viikkojen ja päivien ajan. Ja näin varmasti onkin. Että jos ei muuta, vauva tulee sitten nauramisesta housuun.

Itselläni menetelmien sekakäyttö jäi kuitenkin kokeilematta, sillä hyppynarusessiota seuraavana yönä vauva päätti, että nyt saa hölskyminen täällä kohdussa riittää.
Imetys

Vauvavuoden kolmas päivä

Näyttää siltä kuin olisin edellisyön aikana käynyt pikamatkalla Tallinnassa ja otattanut liioittelevan pallomaiset pamelat. Todellisuudessa etumuksen on muotoillut uusiin ulottuvuuksiin perheen nuorimmainen, joka on keskittänyt kaiken tarmonsa maitotilauksen hoitamiseen. Ihokontaktin lisäksi hän on ollut rinnalla päivin ja öin vähintään tunnin välein, paria pidempää unijaksoa lukuun ottamatta. Ja voi pojat, maito on todellakin noussut.

Puolitoista kuukautta kauemmin kohdussa tekee ihmeitä sille vastasyntyneen imuteholle, jota olen aikaisemmin kokenut. Vajaa nelikiloinen mittarimato imee niin että ihmettelen, miten selkäpuolella lapaluuni eivät ole imeytyneet lommoille. Ensimmäistä kertaa imettäminen myös sattuu, kun vauva saa rinnasta ahnaasti kiinni ilman rintakumiakin. Kipu kuitenkin hellittää muutaman ensimmäisen imaisun jälkeen, vaikka niiden kymmenen sekunnin aikana olen varma, että nänni sahautuu irti.
Maitoa tuntuu riittävän tälläkin kertaa, joten haaveeni äidinmaidonluovutuksesta pitäisi onnistua. Vaikka olin aikoinaan huojentunut esikoisen imetysurakan ollessa ohitse, tuntuu ihanalta imettää taas. Olo tuntuu täydeltä ja tärkeältä, kun vauva imee ravintoa itseensä maitonoro suupielestä valuen ja silmät maitopöhnästä raukeina. Kun hän ähkäisee tyytyväisenä ja päästään rinnan suustaan, mietin jo haikeana, että joskus en enää imetä. Nyt tuntuu, etten halua lopettaa tätä ennen kuin vauva itse sanoo, että aikoo muuttaa omilleen samantien, jos en lopeta tissimaidon tyrkyttämistä.

Oli koko perheelle ihanaa voida viettää heti vauvan ensimmäinen yö yhdessä kotona. Miten erilainen alku sekä vauvalle että vanhemmille esikoisen ensiyöhön verrattuna! Vajaa kolmisen vuotta sitten pieni ihmisenalku joutui viettämään ensimmäisen yönsä tarkkailussa erossa äidistään. Mies valvoi kotona ja minä osastolla odottaen, että saisin aamun ensisyötön aikaan taas olla sylikkäin vauvani kanssa. Kun sitten aamulla sipsuttelin tarkkailuhuoneeseen, pieni vauva nukkui siellä ihan yksin tyynyliinallaan puklut, joita en ollut pyyhkimässä. Edelleen sen näyn miettiminen tuntuu kuin joku pusertaisi rautaisella nyrkillä sydäntä.
Ei kai ihmekään, että nyt kaikki on mennyt niin paljon helpommin ja luonnollisemmin. Väsy toki on, vaikka nopea synnytysurakka ei sinänsä voimia juurikaan vienyt. Noin tunnin välein tulevat herätykset tuntuvat juuri siltä, että joku herättää tunnin välein. Esikoisen ajalta tuttu hormonisoppa on ainakin vielä jäänyt tulematta niin hyvässä ja pahassa, sillä en ole saanut heittäytyä pehmeän höttöiseksi äitipääksi, jolle yön valvotut tunnit ovat vain jatkumoa sekavalle päivälle. Toisaalta tunnen oloni melkeinpä normaaliksi, omaksi itsekseni. Tajusin, että olen jopa työkykyinen, kun esikoisen aikana pääkopassani ei ollut havaittavissa minkäänlaista aivotoimintaa ennen kahdeksankuukautispäivää.

Mieluummin siis näin. Valvominenkin on pientä – mitä ei tietenkään kannattaisi vielä näin kolmen päivän jälkeen julistaa kovaan ääneen – kun imetys onnistuu sängyssä puoliunessa makuultaan ja täysiaikaisen vauvan kanssa elo on muuten jopa luvattoman helppoa. Suurin ongelma on tähän mennessä ollut se, että kun vauvan housuista löytyy paloruisku, vaipat falskaavat. Sammakkojalkaprinssillä on ollut vielä turha ajatellakaan kestovaippoja. Odotankin kauhulla, koska se vauvavuosi oikein rysähtää päälle. Ja samalla salaa toivon, jospa tällä kertaa kaikki vain yksinkertaisesti olisi helpompaa.
Samalla kun kaikki on uutta, tuntuu että näin on ollut aina. Olen niin onnellinen, että sattuu. Vauva tuntuu tutulta, eikä primitiivisen rakkauden rinnalle tulevan hellän rakkauden heräämiseen tarvittu kuherruskuukautta, kuten esikoisen aikana. Esikoinenkin tuntuu sopeutuneen tilanteeseen hienosti. Hän on ylpeä isosisko, joka ensimmäisenä aamulla kysyy, missä vauva on. Sylivajetta parivuotiaalla on aikaisempaa enemmän, mikä tietenkin on luonnollista. Kyläilijöitä odotellaan innolla, kun äiti on muuttunut 24/7-tissitelineeksi.

Seesteinen vauva-arki tulee varmasti muuttumaan tutun kaaosmaiseksi miehen isyysloman loputtua. Olen nyt näinä vajaana kolmena päivänä pohtinut monessa tilanteessa, miten ihmeessä tulen selviämään miehen työvuorojen ajan. Etenkin niiden pitkien ilta- yö- ja viikonloppukeikkojen ajan. En vielä käsitä, miten saan kaikille aamulla vatsat täyteen, joinakin päivinä vietyä lapsen päiväkotiin saakka ja itse tehtyä jotain töitäkin. Saati nyt hoidettua esikoisen iltatoimet samalla kun vauva vetää iltaista imetysmaratoniaan. Ei auta, että pää toimii, jos kroppa on vauvan keittiö, olohuone ja makuuhuone. Luulenkin, että arki tulee meillä miehen työvuorojen ajan kuulostamaan ainakin alkuun kantoliinan kahahdukselta, mikron kilahdukselta ja muumien tunnusmusiikilta.

Fiy: kiesit saatu Stokkelta
Raskaus

Hän on täällä!

Pikalähetyksenä suoraan sydämeen. Kaikki meni täydellisesti. Kaikki on täydellisesti. Kymmenen pisteen poika. Kymmenen pisteen synnytys.

Heräsin ensimmäisiin supistuksiin kolmen jälkeen edellisyönä. Sairaalassa oltiin vähän ennen viittä. Kello 5.29 hän oli täällä. Korvat rutussa ja otsa kurtussa kuin nyrkkeilijöillä. Pitkät sormet kuin pianistilla. Katse kuin maailman kaikki salat tietävällä. Alle kahdentoista tunnin päästä synnytyksen ensimerkeistä olin imettämässä vastasyntynyttä siinä samassa sängyssä, josta supistuksiin heräsin. Tässä on hyvä olla, neljän hengen perheenä kotona.
Perhe-elämä

Potaton kaupunki

Ihmisillä on omalaatuisia vessatapoja. Olen kuullut, että jotkut eivät ikinä tyhjennä suoltaan kuin kotonaan, eivät edes viikon ulkomaanmatkalla. Myös lapsilla on omituisia vessamieltymyksiä. Joku ei suostu ollenkaan potalle, vaan siirtyy suoraan vaipoista pöntölle. Joku vääntää kakkoset vaippaan vielä pitkään sen jälkeen, kun on muuten ollut kuiva. Meidän perheessämme elettiin vielä kesään asti vaihetta ”vain potta kelpaa”.

Jos talvivauvaa imettäessä kotikaupungistaan alkoi päässään tehdä imetyskartastoa, nyt sama piti tehdä paikoille, joista löytyy potta. Ja on muuten tuhannesti helpompaa vetää kaupungilla tissit esiin kuin saada takapuoli potalle. Kerran kävelimme hiki noroen ja pissapaniikki kasvaen Hakaniemestä parin kilometrin matkan kysellen jokaisesta vastaantulevasta ravintolasta ja kahvilasta pottaa, kunnes vihdoin keskustassa Mikonkadun Raxissa tärppäsi. Tuli väistämättä mieleen, että kyseisen pizzapaikan yrittäjä taisi olla ainut ruokayrittäjä koko lähikorttelissa, jolla oli oman lapsen tuomaa ymmärrystä asiakkaiden vessa-asioihin.

Lastenhoitohuonekaan ei ole tae potasta, vaikka näin voisi järjellä ajatella olevan. Itse asiassa monesta löytyy todennäköisemmin mikro kuin potta. Monilla ravintoloilla on nurkissaan syöttötuoleja ja jopa leikkinurkkauksia, mutta ei pottaa. Olen maksanut sisään esimerkiksi Hesburgerin vessaan olettamuksenani, että perheravintolana itseään mainostavan hampurilaispuljun vessoista, etenkin siitä vauvankuvalla varustellusta, löytyy potta. No eipä löytynyt.
Miehelle tilanne on vielä kinkkisempi. Sillä jos jostain ravintolasta tai kahvilasta potta sattuu valtavien ilohyppyjen ja fanfaarien kera löytyvän, se oli yleensä vain naisten vessassa. Tasa-arvoa pottahommiinkin kiitos! Jossain vaiheessa pottaongelma alkoi häiritä normaalieloa niin paljon, että olin jo ostamassa matkakokoista pottaa mukana kuljetettavaksi. Onneksi iloisiakin pottayllätyksiä löytyi esimerkiksi itämaisten ravintoloiden vessoista. Kappakeskuksien lastenhoitohuoneistakin yleensä löytyy potta jos ei parikin.

Toivoisinkin ravintoloitsijoiden ja muiden asiakkailleen vessaa tarjoavin puotipuksujen ottavan huomioon myös pienimmät asiakkaat, sekä miesten että naisten vessojen puolella. Saniteettitiloihin sujautettava potta ei paljoa maksa, mutta saattaa olla se valttikortti ja huomionosoitus, jolla pienen asiakkaan perhe saadaan oman yrityksen vakioasiakkaaksi.
Kantaminen

Kantoreppuottelu: Tula vastaan Wompat

Mutkatonta ja hauskaa kansanvälistä kantoliinaviikkoa ihanat! Teemaviikon kunniaksi kaivoin koneelta lähes kaksi vuotta sitten otetut kuvat Thaimaan perhekuukausireissulta, jossa meillä ei ollut mukavuus- ja käytännönsyistä mukana lainkaan rattaita. Menopeleinä toimivat taaperokokoiset kantoreput, toinen Liinalapselta saatu Wompat (meillä käytössä siis 1–3-vuotiaille tarkoitettu malli, joka kulkee nimellä keskikoko) ja toinen Ipanaiselta saatu Tula. Tässä vihdoin tarkempi syyni Wompatista ja Tulasta.

Aikaisemmin olen laittanut vastakkain vauvakokoiset reput Tulalta ja Ergolta. Mikäli vertailut kiinnostavat enemmänkin, olen myös tehnyt Vauva-lehteen (5/2014) kantovälinevertailun, jossa mukana oli kantoreppujen lisäksi kantoliinoja ja rintareppuja. Sitä saa varmasti vielä kirjastoista lainattua. Ja Lähiömutsin kaikki kantamisaiheiset postauksethan löytyvät täältä.
Kantotuntuma. Molemmissa repuissa lapsi on sammakkoasennossa, eli jalat ovat pyllyä ylempänä. Lapsi siis istuu mukavasti ikään kuin reppuselässä, eikä roiku haarojensa varassa. Sekä Tulassa että Wompatissa on leveä istuinosa, joka tukee lasta polvitaipeesta polvitaipeeseen. Molemmissa repuissa paneelin reunat on pehmustettu, joten reppu ei paina lapsen jalkoja. Samaten molemmissa paneeli myös ylettyi niin ylös, että se tuki hyvin nukkuvaakin lasta, mikä oli reissussa oleellista. Wompatin paneeli on ehkä hitusen Tulaa korkeampi.

Muutaman viikon päälle yksivuotiaalla reppureissaajalla molemmat reput olivat juuri sopivankokoisia. Tulaanhan on saatavilla jatkopalat, joiden avulla repun tuki polvitapeista paranee isommallakin lapsella. Wompatilta taas on saatavilla reppuja neljässä koossa aina esikoulukokoon asti, mikä tarkoittaa tietenkin myös pidempää paneeliosaa. Me olemme kuitenkin käyttäneet taaperokokoa tammikuussa kolme vuotta täyttävällä Minimelläkin esimerkiksi taannoisella metsäretkellä. Nukkumiseen paneeli ei enää riittäisi, mutta tuollaiseen hetkelliseen reppuselkäkyytiin pienten jalkojen väsyessä taaperokokoiset reput sopivat hyvin vielä näin pari vuotta myöhemminkin.
Käyttömukavuus. Molemmat ovat helpposäätöisiä ja -käyttöisiä reppuja, joista ei roiku ylimääräisiä nirunaruja, lenksuja, klipsejä ja säätöjä. Olkainvyöt ja lantiovyöt ovat nekin molemmissa pehmoiset ja mukavat. Tulan pitkät olkahihnat mahdollistavat sen sopivuuden isommankin kantajan ylle, ja pienempikokoiset kantajat voivat jemmata ylimääräiset narut kumilenksun alle. Wompatin kyytiin matkalainen sujahtaa istumaan kuin kantoliinaan, kun taas Tula on jämäkämpi.

Tulalle miinusta siitä, että sen olkahihnat eivät ole säädettävissä ja kiristettävissä kuin toiseen suuntaan. Edessä kantaessa olisi hyvä, että hihnoja voisi säätää myös olkapäiden kohdalta, kuten Wompatissa on mahdollista tehdä. Wompatille taas miinusta siitä, että olkahihnat yhteen kiinnittävä solki lähtee pukiessa valumaan helposti väärään kohtaan. Selässä kantaessa se ei haittaa solkien ollessa edessä, mutta edessä kantaessa pukemisen joutuu välillä aloittaa alusta, kun hihnat ovatkin valuneet selässä liian alas ja käsien tavoittamattomiin.
Huppu / päätuki. Tulassa huppu kiinnitettään neppareilla reppuun, mikä yksinkertaistaa repun ulkonäköä hupun ollessa poissa käytöstä. Huppua säilytetään lantiovyössä olevassa pikkutaskussa, mikä tarkoittaa, että lapsen ollessa selässä, reppu pitää riisua tai jonkun pitää auttaa huppu pois taskusta ja paikoilleen. Huppu on ohutta puuvillaa ja sen kokoa pystyy säätämään. Huppu kiinnitetään repun olkahihnoissa oleviin muoviklipsuihin, ja se tuki lapsen päätä hyvin myös nukkumispuuhissa.

Wompatissa huppu on ommeltu kiinni reppuun, joten se roikkuu koko ajan mukana, mutta on myös saatavilla helposti käyttöön heti tarpeen vaatiessa. Hiippamallinen huppu saattaa olla turhan hippi joidenkin makuun, mutta itse rakastan sitä. Sen suojissa nukkuva lapsi on niin syötävän söpö! Huppu on samaa kangasta kuin reppukin, joten se on paksuhko. Se antaakin kivasti tukea ja suojaa, mutta tropiikissa se oli turhan kuuma. Huppu kiinnitetään naruista olkahihnoissa oleviin lenksuihin, mikä on yksinkertainen ja toimiva ratkaisu.
Ulkonäkö. Tämähän on tietenkin täysin makukysymys. Tulalta löytyy makeita kuoseja ja sen ulkonäkö on muutenkin yksinkertaisuudessaan tyylikäs ja monenlaisen kantajan makuun sopiva. Wompatilta löytyy myös monenlaista kuosia, sillä ne tehdään Girasolin kantoliinakankaista, Natibabyn kantoliinoista ja Marimekon kankaista. Just mieleisensä väri-, koko- ja kuosiyhdistelmänsä saa tilaamalla. Saatavilla on siis kaikkea sateenkaarenväreistä hillittyihin versioihin, kuten tuo meidän harmaa-valkoinen flamingoreppumme. Molemmat reput ovat myös yksinkertaisen kauniita, eivätkä näytä päälle puetulta laskuvarjolta kaikkine nipstaakeleineen, kuten esimerkiksi jotkut rintareput.

Muita huomioita. Vauvauoden aikana palvelleeseen Ergoon verrattuna jäin molemmista kaipaamaan taskua pikkutavaroille. Tulassa pieni tasku on, mutta sinne ei mahdu irtohuppua enempää tavaraa. Jos on vauvakokoisista repuista kyse, Tulaan on saatavilla erikseen vauvatuki, jolloin repussa voi kantaa myös ihan pientä vauvaa. Samaa tukea voi kuulemma hyvin käyttää myös Wompattiin ja muihin reppuihin. Itse suosittelen kuitenkin käyttämään pienillä vauvoilla liinaa.
Wompat on kotimaista käsityötä, mikä ansaitsee ison huurraa-huudon. Kotimaisuus ja käsityö näkyvät tietenkin myös hinnassa, ja Wompatin lähtöhinnat alkavat 165 eurosta. Tula taas irtoaa halvimmillaan 120 eurolla. Molemmissa hinnoissa kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että ne ovat paljon rattaita halvempia menopelejä ja molemmilla merkeillä on erittäin hyvä jälleenmyyntiarvo. Halutessaan molempia voi myös vuokrata, Tulaa täältä ja Wompatia esimerkiksi täältä.

Kumpi sitten voittaa? Sitä en pysty arvioimaan, vaikka kuinka yrittäisin. Olen ilokseni päässyt kokeilemaan monenlaisia kantovälineitä, ja Tula sekä Wompat ovat meille pitkäselkäisille aktiivikantajille ne parhaat reppumerkit. Totesimme miehen kanssa molemmat, että lopulta voittaja taitaa kuitenkin olla Wompat. Ihan siitä syystä, että sen nappaamme yleensä ensimmäisenä käyttöön. Miksi näin teemme, sitä emme osaa sanoa. Hieman sama tilanne kuin sinulla olisi kaksi samantapaista lempipaitaa, mutta jostain syystä vain käytät sitä toista vielä vähän useammin.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe