Pohjanmaa

Tuulimyllyillä auringonlaskun aikaan

Tuulivoimalapuistot ovat hypnoottisia. Voisin tuijotella horisontissa ylväinä kohoavia tuulimyllyjä tunteja sanomatta sanaakaan. Se on vähän kuin katselisi rantakallioihin iskeytyviä aaltoja. Liikkeen jatkuvuus saa kropan pysähtymään ja mielen tyhjäksi. Luonnon voima tekee vaikutuksen ja itsensä tuntee pieneksi.

Lapsuudenkotini läheisyyteen on viime kuukausien aikana noussut Suomen tähän asti suurin tuulivoimapuisto. Viimeinenkin 16 tuulivoimalasta on saatu nyt pystyyn. Ollessamme hiljan käymässä vanhemmillani, lähdimme pällistelemään tuulipuistoa ihan lähietäisyydeltä. Matkanjohtajana toimi isäni, jonka tuulivoimaa suosivan esimerkin ansiosta mekin muinoin vaihdoimme sähkömme vihreämpään.

Siellä me seisoimme koko sakki päät kenossa tuijotellen yläilmoissa pyöriviä vappuviipperöitä. Osa voimaloista oli vielä palasina maankamaralla, mikä antoi viipperöille vähän paremmin mittasuhteita. Kepinnokkaan nostettu konehuone olikin kuorma-auton kokoinen ja roottorin napa kuin matkustajalentokoneen nokka. Tuulimyllyn lapaosa näytti junanvaunun kokoiselta surffilaudalta, joka on vääntynyt mutkalle.

Saman Pohjanmaan-reissun aikana seisoskelin eräänä iltana saunan jälkeen terassilla ja katselin lapsuusajoistani muuttunutta maisemaa. Tunsin ylpeyttä, että myllyt ovat juuri siinä; Kyrönjoen kupeessa, pellonpientareella ja metsänrannassa. Tuulivoimalat ovat osaltaan varmistamassa, että tuo itselleni niin rakas maalaismaisema toivottavasti säilyy katseltavana vielä monille sukupolville minun jälkeenikin.
Kantaminen

Meidän kiesit: Stokke Trailz -yhdistelmävaunut

Postaus sisältää saadun tuotteen / saatuja tuotteita

Täydellisiä vaunuja tai rattaita ei ole olemassa. Sen olen aikaisemminkin todennut, ja fakta pitää edelleen. Mutta nämä saamamme Stokke Trailz -yhdistelmävaunut ovat meidän perheemme arkeen lähellä täydellistä. Nyt kun käyttökokemusta on takana Suomen kolmen haastavimman vuodenajan verran, on vihdoin aika ruotia näiden kiesien hyvät ja huonot puolet.

Myimme viime kesänä pois esikoiselle ostamamme yhdistelmävaunut, sillä siinä kävi juuri kuten ensimmäistä lastaan odottaville on tapana käydä. Hankkimamme vaunut eivät lopulta sopineet meidän perheellemme lainkaan. Ei, vaikka kuinka pyrimme tekemään järkevän ratkaisun ulkonäköseikoista välittämättä. Kakkoskierroksella suunnitelmana oli hoitaa asia fiksummin ja hankkia autottoman kaupunkilaisperheen menevään eloon sopivat kiesit.
Samaan aikaan, kun viime kesänä mietimme asiaa, Stokkelta otettiin yhteyttä ja kysyttiin, josko tahtoisimme heiltä syksyllä ilmestyvän uutuusratasmallin, Stokke Trailzin. Pikaisellakin vilauksella kärryistä löytyi juuri ne pointit, joita tällä kertaa painotimme: kääntyvät etupyörät, mahdollisuus änkeä itsensä ja rattaat ilman tuskanhikeä ratikoihin ja pieniin hisseihin, tarvittaessa mahdollisuus ketterästi poiketa asfaltilta metsäpoluille, säädettävä työntöaisa, korkealla oleva vaunukoppa, rataosan ja vaunukopan helppo irrotettavuus ja käännettävyys sekä jättimäinen tavarakori.

Silti mietimme viikon verran, otammeko vaunut vastaan. Pohdimme, pitäisikö sittenkin hankkia menopelit, joissa myös esikoinen pääsisi tarvittaessa nukkumaan päikkärinsä samaan aikaan vauvan kanssa. Päällimmäinen syy jahkailuumme oli kuitenkin turhamainen. Mä mietin, tahdonko olla imagoltani sellainen mutsi (ja bloggaaja), joka lykkii kaduilla Stokkeja. Nämähän eivät ole mitkään edullisimmat kiesit, ja koen oman tyylini olevan enemmän kolisevien ja rämisevien vintage-Ponyjen kaltainen.
Lopulta mies sai mut järkiini. Meidän oli joka tapauksessa hankittava vaunut ja meille tarjottiin lähes täydellisiä sellaisia käyttöön ilmaiseksi (eli verojen hinnalla). Kieltäytyminen tarjouksesta olisi ollut typerää, ja nyt kuuden kuukauden käytön jälkeen olen niin onnellinen, että järki voitti hölmöt imago-ongelmat. Olemme olleet Trailzeihin pääasiassa vallan tyytyväisiä.

Yhdistelmävaunujen helppo ja nopea muunneltavuus on ehdottoman tärkeää, kun perheessä on lapset vajaan kolmen vuoden ikäerolla ja kävelyä tulee etenkin vapaapäivinä puhelimen matkamittarin mukaan helposti yli 10 kilometriä ihan vain normimenossa kaupungilla. Alkuun kuljimmekin yleensä kombolla, jossa esikoinen käveli ja tarvittaessa istui ratasosassa kuopuksen kulkiessa kantoliinassa. Molemmat saivat näin myös päikkärinsä, eikä menoja tarvinnut suunnitella sen mukaan, että olemme uniaikaan kotona.
Tällä kertaa meillä onneksi on vauva, joka suostuu matkaamaan myös vaunuissa ja itse asiassa nukkuu unensa paremmin vaunukopassa kuin kantoliinassa. Siksi vaihdoin runkoon vaunukopan ja laitoin vauvan sinne, kun olin liikkeellä vain vauvan kanssa tai matkakohteena oli kahden lapsen kanssa vain esimerkiksi lähikauppa tai -puisto.

Koska Stokken ratasosan saa ihan makaavan asentoon, jossa pyllyosa jää ikään kuin munakuppiin, käytin ensimmäisinä kuukausina ratasosaa välillä korkeana sitterinä. Esimerkiksi ravintolassa oli kiva voida syödä ilman, että piti varoa kuuman ruuan kanssa liinassa olevaa lasta, joten nostin vauvan makailemaan ruokailun ajaksi ratasosaan. Koska istuinosa on moniin rattaisiin verrattuna korkealla, vauva myös näki pöytäseurueen ratasosassa pötkötellessään. Samaten kuin tietty me ruokailijat näimme hänet. Kun oli taas aika lähteä jatkamaan matkaa, nappasin vauvan takaisin liinaan, nostin rataosan selkänojan takaisin pystyyn ja esikoinen kiipesi rattaiden kyytiin.
Nyt vauva on kulkenut kuukauden päivät melkeinpä vain makuuasennossa olevassa ratasosassa. Suomalaisten suositusten mukaanhan vauvan olisi muistaakseni suositeltavaa kulkea sinne noin 6 kuukauden ikään asti täysin suorassa makuuasennossa, mutta me otettiin tässä nyt vähän varaslähtö. Stokken edustaja kertoi, että Pohjoismaiden ulkopuolella vaunukoppia ei juuri edes myydä, sillä siellä tällaista vaunukoppasuositusta ei ole. Tyynnyttelen kipuilevaa omatuntoani nyt sillä tiedolla. Sillä johan helpottui meneminen vaunukopan jäätyä pois käytöstä! Pystyimme ottaa käyttöön seisomalaudan, kun esikoinen mahtuu seisomaan makuuasentoon käännetyn ratasosan ja työntöaisan välissä.

Jättimäinen kiitoshali seisomalaudan keksijälle! Esikoisesta se on upein ikinä, sillä se tarkoittaa että hän on iso. Eihän mitkään pikkuvauvat seisomalaudalle pääse! Nyt karavaani kulkee tarvittaessa miten päin vain. Yleensä kuopus matkaa rattaissa ja esikoinen kävelee ja käy välillä lepuuttamassa jalkojaan seisomalaudalla. Väittäisin, että tällä ratkaisulla esikoisen käveleminen on myös lisääntynyt, sillä istumapaikan ollessa vapaana talsiminen räntaloskassa ei aina ihan kiinnosta. Tarvittaessa kolmevuotias pääsee kuitenkin nukkumaan päikkärit rattaisiin, kun mä sidon kuopuksen mukana kuljettamaani kantoliinaan.
Toisin kuin esikoisen vauvavuotena, yhdistelmävaunut ovatkin olleet nyt kovassa käytössä. Siksi hyvät puolet ovat käyneet nopeasti selväksi. Kääntyvät etupyörät ovat ainakin näin kaupunkimenossa aivan ehdoton juttu. Jopa lähikaupoistamme sen pienimmän kapoiset käytävät tulee nykyään suoriuduttua läpi ilman että kaahii joka mutkassa näkkäripakettia hyllyiltä alas. Trailz-runko on ensimmäinen Stokken runko, jossa on ilmakumipyörät, ja voi pojat, minä olen ilmakumipyöränaisia. Meno on tasaista myös silloin, kun käydään vetämässä rallia Herttoniemen metsiköissä tai mummilassa maalla.

Kuten tarkkasilmäisimmät lukijat ovatkin huomanneet, meillä oli tässä välissä parin kuukauden ajan käytössä Stokken Crusi-runko (esimerkiksi näissä kuvissa). Syynä siihen oli Trailzin rungon työntöaisassa ilmenneet ongelmat, jonka takia Trailzit takaisinvedettiin markkinoilta vian selvittämisen ja korjauksen ajaksi. Sen lisäksi, että se oli kolaus Stokken brändille, mä suurin piirtein pillitin, kun jouduttiin pahimmat lumiajat työnnellä menemään ilman Trailzin ilmakumipyöriä. Blogin kannalta se oli kuitenkin hyvä, sillä pystyin samalla vertailemaan runkoja.
Ilmakumipyörien lisäksi isoin ero Trailzin ja Crusin välillä on tavarakori, joka molemmissa malleissa on niin iso, että siellä kuljettaa kevyesti kolme ruokakassia tai vaikka piukkaan pakatun ison rinkan. Testattu on, monesti. Trailzissa kori on kuitenkin vesitiivistä materiaalia, kun Cruzissa pohja on verkkoa. Pahimpien loskakurien aikaan Crusin tavarakorissa ei tehnytkään mieli kuljettaa yhtään mitään. Myös työntöaisojen säädeltävyys on erilainen Trailzin ja Crusin välillä. Omaan makuuni Trailzin nikamamainen säädettävyys on parempi kuin Crusin vedettävä. Pieni, mutta hyvä muutos runkojen välillä on myös se, että juomamukitelineen paikka on siirretty Trailzissa työntöaisan keskeltä runkon sivuille. Etenkin vauva kantoliinassa kulkiessa Crusin juomateline osui vähän väliä vauvaan.

Olinkin onnellinen, kun vihdoin saimme Trailzit takaisin. Jo mainittujen seikkojen lisäksi olen tykännyt siitä, että sekä vaunukoppa että istuin ovat korkealla. Vauvaa on helpompi nostaa koppaan ja takaisin, kun se on tällaiselle 179 senttiselle amazonillekin hyvällä korkeudella. Reilusti itseäni lyhyemmille Stokket eivät ehkä sovikaan. Myös esikoisen kanssa juttelu helpottuu, kun tyyppi on siinä lähellä, eikä maanrajassa. Jos joskus jostain syystä nappaamme alle Ponyt, huomaan, että en kuule mitään, mitä metrin alempana istuva lapsi sanoo. Myös tavarakoriin mahtuu paljon tavaraa, kun koppa tai istuin on korkealla.
Korkealla oleva istuinosa tulee kuitenkin olemaan rasitus sitten, kun kuopus oppii kävelemään ja kiipeämään. Matalammalla olevaan istuimeen hän pääsisi itse kiipeämään, mutta Stokkeihin hänet joutuu nostamaan vielä pitkään. Myös viispistevöiden jälkeen käyttöön otettava istuimen turvakaari on ihan pöljä. Se pitää aina irrottaa kokonaan, eikä sitä saa avattua kuten veräjää vain toiselta puolelta. Onkin melkein käsittämätöntä, että vaikka vaunuja testataan käyttäjillä suunnitteluvaiheessa, turvakaari on edelleen tuollainen pökkelö. Rasittava on ollut myös vaunukopan kuomu, jossa on kuulemma vähän tyyppivikana taipumus töyssyisessä kyydissä rävähtää pykälää alemmas yläasennosta.

Meillä ei autottomana jenginä ole ollut tarvetta pakkailla näitä kasaan kuin lasten isovanhemmille matkatessa, kun juna pitää loppumatkasta vaihtaa autoon. Nopeasti ja näppärästi Trailzit kyllä saa pakettiin, mutta etenkin vaunukopan kanssa ne vievät melko paljon tilaa. Minkään pikkuisen cityauton takaluukkuun kokonaisuutta on turha lähteä änkemään.
Valitsemastamme väristä on sanottava myös sen verran, että ajattelimme mustan olevan ajattoman lisäksi kaikista järkevin. Siinä kuitenkin näkyy yllättävänkin helposti rapa ja muta, mikä varmaankin hukkuisi harmaan värin sekaan paremmin. Vaikka hiekkaa ja kuraa on piisannut, vielä putsaukseksi on kuitenkin riittänyt ihan vain kostea liina.

Mies myös valitti, että hänen mielestään alkuun rattaat tuntuivat viettävän toiselle puolelle. Mä kuitenkin luulen sen johtuvan tottumiskysymyksestä. Sillä onhan se eri lykkiä tuollaista kääntyvillä etupyörillä varustettua peliä kuin panssarivaunua, joka posottaa menemään just eikä melkein suoraan, kunnes sen hartiavoimin vääntää kulkemaan toiseen suuntaan.
Pääosin siis vallan mainiot yhdistelmävaunut. Ulkonäköönkin olen nyt kuukausien käytön jälkeen tottunut. Itse tykkään sellaisesta 50-luvun henkisistä kieseistä, joissa kuomuosa on kova neliskulmainen ja pyörät kuin hevosvankkureissa. Stokke on kuitenkin ulkonäöltään enemmän kuin avaruusalussukkula. Olin jo ihan unohtanut kiesiemme hullunkurisen ulkomuodon, kunnes torilla ostoksilla käydessäni yhdeltä myyjältä pääsi suustaan tahaton hämmästely meidän ilmestyessä kojun takaa hänen näköpiiriinsä: siis mikä tuo on?

Se on meidän kaupunkikiituriavaruussukkula lastattuna kahdella tärkeällä tyypillä. Ja ainakin yhdellä repulla, varaviltillä, just in case -kuraremuvaatteilla ja kantoliinalla.
Arkikuvahaaste

Arkikuva 12/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Vaatekaapin siivous ja järjestely on hauskimpia kodinhoitotoimenpiteitä. Silti se tulee tehtyä yleensä vain pari kertaa vuodessa, keväisin ja syksyisin. Räjäytän vaatekaapista yhden hyllyn vaatteita kerrallaan sängylle, pyyhin pölyt ja käyn jokaisen vaatekappaleen läpi ennen kuin viikkaan ne uudestaan takaisin hyllylle.

Näin keväisin nostan paksut villaneuleet ylähyllylle ja kevyemmät releet paremmin tyrkylle keskihyllyille. Kun pinot ovat taas yhtä viivoittimella mitatun suorat kuin muinoin työskennellessäni vaateliikkeessä, astun taaksepäin ja ihailen aikaansaannostani. Hyvässä järjestyksessä oleva garderobi inspiroi kiskomaan aamuisin päälle muutakin kuin pesuissa haalistuneen imetystopin ja haaroista kuluneet pieruleggarit.

Esikoinen auttaa mielellään vaatekomeroni järjestelyssä. Pienempänä hän rakasti sukkahousulaatikkoni inventoimista, mutta on siirtynyt nyt haastavimpiin toimiin. Hän pukee kesähameeni mekoksi, laittaa kaksi turbaania päällekkäin päähänsä ja levittää kaikki huivini värikkääksi estradiksi makuuhuoneen lattialle.

Vaatekaappia siivotessa tulee samalla testattua myös vaatekaapin ajattomuus ja yhteen mätsäävä kokonaisuus. Mä kun perkaan aina samalla kirpputorille sellaisia vaatteita, joita ei vain ole tullut enää aikoihin käytettyä. Joka kerta toivon, että mitään perattavaa ei löytyisi. Mutta niin vain nytkin ullakolle lähti odottamaan kassillinen vaatteita, joita myyn Herttoniemen legendaarisessa pihakirppispäivässä sunnuntaina 26. huhtikuuta. Toivottavasti vielä joku päivä tulee se hetki, ettei vikaostoksia ole tullut tehtyä ja vaatekaappi on niin täydellinen, ettei mitään vaatekappaletta tarvitse laittaa etsimään uutta kotia ja käyttäjää.
Bloggaaminen

Hassu hattu

Ei tullut rainereinotitteliä Aussie Academyn videoskabassa. Mutta tuli hassu hattu ja pienet kevyet skumppapöhinät akatemiasta valmistumisen kunniaksi!

Jättimäiset kiitokset ja isot märät muiskut kaikille Lähiömutsia äänestäneille. Onhan se nyt kreisiä osallistua sulkijalihastreenistä kertovalla arkirealismihupailuvideolla kilpailuun, jossa videot ovat pääasiassa sellaisia eteerisen utuisia ja kauniita bloggaajaunelmia.

Käytiin siskon kanssa kilistelemässä mukeja ja pöljäilemässä kameralle pönötysseinän edessä akatemian päätöskemuissa. Hauskan illan tunnistaa siitä, että kamera unohtui poseerausninjailun jälkeen laukkuun – ja että hassu hattu riisuttiin päästä vasta hiipiessä makuuhuoneeseen, jossa muut jo nukkuivat.
Koti-isyys

Mies vanhempainvapaalla?

Olemme miehen kanssa viime viikkoina keskustelleet jo kertaalleen kuopatusta ajatuksesta: mitä jos sittenkin vaihtaisimme miehen kanssa puikkoja. Mitä jos mies jäisikin lopuksi aikaa vanhempainvapaalle ja rakentaisi lasten kanssa majoja, kun minä keskittyisin taas töihin?

Ennen esikoisen syntymää pidimme itsestään selvänä, että vapaat jaettaisiin. Tekisimme sillä oman osuutemme siihen, että naisen euro olisi sen surullisen 82 sentin sijaan ihan kokonaisen euron. Se olisi myös tasa-arvoista vanhemmuutta. Sitä, että molemmat saavat sekä koti- että työkakusta oman osuutensa pureskeltavaksi.

Mutta niinhän siinä kävi, kuten suurimmassa osassa suomalaisperheitä. Minä pidin kaikki vapaat, joita ei ollut korvamerkitty isälle. Vanhempainvapaan jakoa ei tullut siinä uuden elämäntilanteen myllerryksessä lopulta edes mietittyä. Hoitovapaa kosahti minulle, sillä minä pystyin tekemään töitä kotoa käsin, mikä miehelle ei ollut mahdollista. Toisen heittäytyminen täysin tukien varaan tuntui taloudellisesti ja sitä kautta henkisesti liian riskaabelilta.
Esikoisen aikaan mies oli kotona isyysvapaan ajan sekä isäkuukauden. Sen lisäksi hän teki alkuun lyhennettyä viikkoa mun palattua lopulta täysipäiväisesti töihin ja esikoisen alettua käydä päiväkodissa kolmena päivänä viikossa. Vuorotyöläisenä hän pääsi kotimutseilemaan mun työpäivinä. Se oli valtavan opettavaista molemmille osapuolille. Etenkin itselleni se oli herätys ja vasta silloin ymmärsin, miten eritavalla raskas vauvavuosi on ollut miehelle.

Nyt kuopuksen kanssa vauvavuotta lähdettiin pelaamaan kortit levällään. Päätöksiä vapaiden jakamisesta ei tehty, vaan päätimme edetä vauvan ja tilanteen mukaan. Alkutilanne kun oli ja on samanlainen kuin esikoisenkin aikaan. Miehellä on keskimäärin parempi palkka kuin minulla, vaikka saatankin joinakin kuukausina tykittää parempaa kuittia. Mies on miesvaltaisella alalla ja minä siellä täällä uiva media-alan sekatyöläinen. Miehellä on vakituinen työ, kun minulla ei ole työtä mihin palata, vaan kokoan paletin taas ihan alusta työpöydän ääreen siirtyessäni. Meidän perheen kaltainen työ- ja taloustilanne tuntuukin olevan se yleisin syy, miksi nainen jää kotiin miehen sijaan. Mitä nyt poikkeuksen tekee se, että minä olen meidän perheessämme pienyrittäjä, jonka uraputkeen perhevapaat tekevät jättimäisen solmun. Uutena muuttujana on myös tämä blogini, joka nykyisellään mahdollistaa osaltaan veronmaksamiseni.

Pohdimme jo pari kuukautta sitten, mitä jos mies omasta työtilanteestani huolimatta jäisi vanhempainvapaalle. Ottaisi osansa siitä, mikä kuuluu yhtälailla hänelle kuin minulle – niin hyvässä kuin pahassa. Kääntelimme ajatusta tovin, mutta se tuntui liian kalliilta ratkaisulta. Sitten sain pienen herätyksen ollessani kuuntelemassa vaalikeskustelutilaisuutta tasa-arvoisesta vanhemmuudesta.
Yhtenä puhujana tilaisuudessa oli Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Johanna Lammi-Taskula. Hän sanoi, että perheet jättävät vapaat jakamatta yleensä juuri siksi, että sen koetaan olevan taloudellisti mahdotonta. Silti tutkimusten mukaan vain kolmannes perheistä ihan oikeasti laskee, miten paikkojen vaihtaminen näkyisi säästöpossussa. Itse asiassa laskelmia oli tehty eniten niissä perheissä, joissa vapaat oli päätetty jakaa vanhempien kesken. Lukujen näkeminen paperilla siis enemminkin rohkaisee jakamaan vapaita kuin näyttäisi toteen sen, että jakaminen olisi ihan taloudellisesti tuhoon tuomittu suunnitelma.

Nolostuin. Eihän mekään oltu mitään laskettu, kunhan vain oletettu. Kotona kaivoimme verotuspaperit esille ja lätkimme lukuja Kelan sivuilta löytyvään laskuriin. Ja kappas. Mies saisi huomattavan monta sataa euroa parempaa vanhempainvapaarahaa, se kun on ansiosidonnaista. Ja mä kun olen leijunut jo siitä, miten sievoisen summan valtio antaa mulle kuukausittain rahaa vain siksi, että hoidan vauvani itse. Miehen suurempi rahaetuus ei kuitenkaan poistaisi sitä tosiasiaa, että en millään saisi työllistettyä itseäni niin nopeasti, että pystyisin tuomaan kassaan lähellekään miehen palkkaa olevia summia vanhempainvapaan aikana. Eikä se olisi tarkoituskaan. Mutta jos vaihtaisimme paikkoja, erotus taloutemme kassavirrassa olisi miehen isommasta vanhempainrahasta huolimatta ainakin alkuun nelinumeroisen summan verran miinuksella. Joka kuukausi. Ja se on hemmetisti rahaa se.

Mutta se olisi silti mahdollista. Kyllä me pärjäisimme. Ollaan tultu toimeen paljon pienemmilläkin tuloilla ja elelty silti ihan mukavasti. Emme istu perittyjen osakesalkkujen tai lottovoiton päällä, mutta olemme keskituloisesta lompakosta ja huithaippelista taloudenpidosta huolimatta onnistuneet säästämään jonkin verran.
Ja se tärkein: tasa-arvoisessta vanhemmuudesta käydyn keskustelutilaisuuden jälkeen minussa nousi esille tahto oikeasti tehdä asian eteen jotain, eikä vain paasata paremmasta. Koen meidän miehen kanssa olevan vanhemmuudessamme tasa-arvoisia, mutta muusta kertoo se, että mä rohmuan kaikki jaettavaksi tarkoitetut vapaat. Tahdon olla osaltani muuttamassa yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi, vaikka se vaatisikin säästöpossun rikkomista ja asioiden tekemistä toisin kuin kylmällä järjellä ajatellen fiksua olisi.

On häpeällistä, että pohjoismaisessa vertailussa suomalaiset isät ovat häntäpäässä vanhempainvapaiden käytössä. Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen tutkimusten mukaan muutosta on saatu aikaan vain muuttamalla lakeja. Vuonna 2003 tuli voimaan muutos, jossa isille annettiin oikeus pidennettyyn isyysvapaaseen, jos hän piti vähintään kaksi viimeistä vanhempainvapaan viikkoa. Se oikeutti isät bonuksena tulevaan kahteen lisävapaaviikkoon. Ja kas. Kun vuonna 2002 vain vajaa 3 prosenttia isistä piti vanhempainvapaata, vuonna 2007 luku oli jo lähes 12 prosenttia.

Mutta tilanne on heti eri, kun katsotaan niitä vanhempainvapaita, joita ei oltu korvamerkitty isälle bonusvapaiden ehtona. Isäkuukauteen sisältyvää kahta viikkoa pidempää vanhempainvapaata piti vuonna 2012 vain 1,9 prosenttia isistä. Siis vain vajaa kaksi prosenttia, kaksi! Tuo onneton luku on jopa laskenut vuosien takaisista. Ja kyllä, meidän perhe kuuluu tuohon 98 prosenttiin, jotka lapsen molemmille vanhemmille kuuluvaa vanhempainvapaata eivät tuona esikoisen vauvavuonna 2012 jakaneet. Vuoden 2013 alusta isyysvapaa ja isäkuukausi yhdistettiin, ja nykyään isillä on oikeus yhdeksän viikon vapaaseen riippumatta siitä, jakaako hän vanhempainvapaata äidin kanssa.
Isien vanhempainvapaan käyttö siis lisääntyi etuuksiin tehdyn muutoksen jälkeeen, mutta tilastojen mukaan valtaosa isistä rajasi vapaansa keston tarkasti vain isille korvamerkittyihin vapaisiin. Ne perhevapaat, jotka saa pitää kumpi vain, jäävät edelleen naisen pidettäväksi. Onkin siis selvää, että jos yhteiskunta ei laita antamilleen etuuksille uudenlaisia reunaehtoja, vanhemmuuden tasa-arvo ei tule koskaan tapahtumaan Suomessa. Tähän nykyiseen tilanteeseen on jämähdetty, vaikka ihan varmasti vapaat jaettaisiin eritavalla, jos niitä alettaisiin säätää laiksi vasta nyt.

Mä itse kannatan 6+6+6-mallia, jossa kuusi kuukautta olisi varattu äidille, kuusi kuukautta isälle ja kuusi kuukautta vanhemmat jakaisivat parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämän mallin nähdään parantavan naperoiden hyvinvoinnin edellytyksiä, perheiden tuloja, vahvistavan miesten vanhemmuutta että naisten asemaa työelämässä. Samassa pitenisi myös vanhempainvapaan kesto, mikä ei varmasti erityisen montaa perheellistä harmittaisi. Tästä mallista me emme miehen kanssa vanhempina pääse nauttimaan, mutta toivoisin, että tulevat perheet pääsisivät. Kuten ehkä myös omat lapsemme, jos he joskus haluavat ja saavat perheenlisäystä.

Ja juuri siksi me tahdottaisiin nyt tehdä oma osuutemme vanhemmuuden tasa-arvon eteen. Tahdomme jakaa vanhempainvapaasta edes ne muutamat jäljellä olevat kuukaudet miehelle, jotta tulevaisuudessa yhdenvertaisuus miehen ja naisen välillä toteutuisi paremmin sekä kotona että työelämässä, myös niillä, joilla lapsia ei ole. En halua vain puhua muutoksen puolesta, mutta silti istua odottamassa, että joku määrää niin tehtävän.
Samalla kun muutettaisiin yhden perheen verran tilastoja ja vietäisiin omalta osaltamme yhteiskuntaa kohti tasa-arvoa, saisimme me myös ainutlaatuisen ajanjakson perheenä. Mä pystyisin yhdistämään työn ja perhe-elämän tekemällä töitä kotona ja lähikahviloissa. Blogikin toivottavasti alkaisi päivittyä paremmin reaaliaikaisena, eikä nykyisellä vähintään kahden viikon viiveellä. Mies saisi olla kotona. Ja me kaikki saisimme aika kivan perhekesän. Voisimme budjettimatkustella, sillä monet töistäni kuitenkin kulkevat mukana siinä missä läppäri ja puhelin.

Mutta uskalletaanko me sittenkään? Jääkö tämä vain paatoksellisen puheen tasolle? Miten te muut olette perhevapaata jakaneet? Eritoten kiinnostaa tietenkin vanhempainvapaan jakaneiden kokemukset. Miten se vaikutti taloudelliseen tilanteeseen, parisuhteeseen, lapseen/lapsiin, vanhempien työtilanteeseen ja, etenkin, onnellisuustasoon?

Lähteet ja lisälukemista: Työ, talous ja tasa-arvo (Tilastokeskus), Perhevapaat ja työelämän tasa-arvo (Työ- ja elinkeinoministeriö), Tilastotietoa perhevapaiden käytöstä (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos), Äidit kotona ja työssä – perhevapaavalinnat, työtilanteet ja hoivaihanteet (Yhteiskuntapolitiikka ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos)
Kasvatus

Kun lastensängystä kuului lohtulaulu

Kuopus on tehnyt hampaita, ja takana on muutama erityiskarsea yö. Alaleuassa jumittavat valkoiset naskalipisteet tekevät vauvalle niin kipeää, että on tarvittu Panadolia ja ympäri kämppää kävelyä keskellä yötä. Yleensä tyytyväinen ja vain tarkasti harkituissa tilanteissa itkevä vauva on yhtäkkiä huutanut niin paljon, että poloisella on ääni käheänä. 

Minä olen ollut noina yön tunteina järkytyksestä ihan lamaantunut. Vaikka esikoisen aikana todellakin sai tottua itkun tyynnyttelyyn, olen ihan ulalla, kun kyseessä onkin vauva, joka ei huoli rintaa lohdutukseksi. Tissin näkeminen lisää kipuitkun joukkoon raivoa. Nyt pois siitä se nahkalerpake!

On myös jännä, miten syvälle kroppani muistiin vauvan itku on porautunut. Kun tuollaista huutavaa itkua ei ole – onneksi, ONNEKSI – joutunut tämän vauvan kanssa juurikaan kestää, kropasta nousee heti esiin tuntemukset vauvavuodelta kolmen vuoden takaa. Vaikka henkeä haukkovaa itkua ei olisi kestänyt kuin muutaman minuutin, minun ylleni on valahtanut synkeän musta ja raskas epätoivo. Tiedättekö, vähän samalla tavalla kuin jonkun ennen oksennustautia nautitun ruuan tuoksu saattaa saada vielä vuosienkin kuluttua pahan olon vellomaan vatsassa. Kroppa muistaa.

Eräänä yönä hyvin nukkuva esikoinenkin lopulta heräsi vauvan itkuun. Kun viereisestä sängystä alkoi kuulua lakanoiden kahinaa, manasin jo mielessäni, että voi helvetti, nyt sieltäkin alkaa kuulua itkua tai vähintään marinaa siitä, ettei saa nukutuksi.

Sen sijaan pimeän makuuhuoneen täytti lastensängystä kuuluva laulu. ”Aa aa Heikki, kissa se langoilla leikki. Ei saa lankoja sotkea, ei saa lankoja sotkea.”

Esikoinen lauloi lohtulauluksi nimeämääni lastenlaulua. Sitä samaista, jota lauloin hänelle tuhansia ja tuhansia kertoja niinä pitkinä tunteina kolme vuotta sitten, kun elämään ei mahtunut muuta kuin itku. Sitä samaista, jota olen nytkin laulanut kuopukselle, mutta jolle on ollut verrattain vähän käyttöä.

En tiedä, lauloiko hän sitä itselleen, mutta uskoisin laulun olleen tarkoitettu veljelle. Esikoinen jatkoi laulumantraa, vauvan itku vaimeni ja pian lastensängyssä lakanat taas kahisivat. Molemmat lapset nukahtivat. Aamulla esikoinen ei muistanut koko tapahtumaa. Mutta minä ja mies muistamme sen varmasti loppuelämämme. Jotain ollaan tehty oikein, kun ollaan saatu kasvatettua noin ihana ja empatiakykyinen kolmevuotias ja sisko.
Hyvinvointi

Ihonhoitorutiinit ja naaman kevätsiivous


Minä en ole oppinut omia ihonhoitorutiineitani äidiltäni, kuten yleensä kuulemma on tapana. Mä kun olen naisia, jotka tykkäävät käyttää huulipunaa, vetelevät deukkista kainaloon ja sutivat ripsiinsä maskaraa harva se päivä. Omat vanhempani ovat enemmän kukkaislapsikoulukuntaa, jolle vesi on paras voitehista myös ulkoisessa ihonhoidossa. Hainkin kauneusoppini Sinä & Minä -nuortenlehden sivuilta. Sieltä opin, mikä ero on puhdistusvoiteella ja -maidolla sekä miten poskipunaa levitetään.

Vanhempieni kauneuskatsomus on kuitenkin vaikuttanut tekemisiini. Sain tehdä järkyttävät hiusvärikokeiluni nuorena, vaikka muistan, miten isäni aina sanoi, että sinulla olisi niin kauniin väriset hiukset ihan luonnostaan. Hän oli oikeassa, ja nyt hiukseni ovat olleet kauniissa luonnonvärissään jo vuosia. Kulmien nyppimisessä olisi pitänyt kuunnella vanhempiani hienovaraisia toiveita. Olen yrittänyt useaan otteeseen kasvattaa näitä 90-luvulla liian ohueksi nyppimiäni kulmakarvoja, mutta tuloksena on kuukausien sinnikkäiden kasvatusprojektienkin jälkeen vain muutamia hajakarvoja. Onneksi ne nuoruuden kilon painavat mustat kajaalisotkut silmissä sentään sai putsattua iän karttuessa pois.
Vanhempieni ansiosta en liiemmin arvosta keinotekoisesti hajustettuja kosmetiikkatuotteita. Dödöttömäksi he eivät minua ole kuitenkaan saaneet, vaikka olen yrittänyt löytää vuosien ajan tuloksetta toimivaa ja alumiinitonta deukkista. Mutta varmasti saunapuhtaan lapsuuteni ansiosta innostuin heti, kun markkinoille alkoi muinoin tulla luonnonkosmetiikkaa. Siinä yhdistyi sekä haluni pitää ihoni kauniina muullakin kuin vedellä että vanhempieni käsitys ihonhoitorutiineista. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, kylppärimme peilikaapin purteloista moni on nykyisin latvialaisen luonnonkosmetiikkamerkki Mádaran valmistamaa.

Kevään tullessa kylppärin purteloarsenaali tulee käytyä läpi. Naamarasvat saa vaihtaa vähemmän jykevään tavaraan ja hiuksetkin pärjäävät kevyemmillä tököteillä, kun kuiva sisäilma ei saa niitä leijailemaan sähköisinä pään ympärillä. Naaman kevässiivous kesän edellä hoituu kuitenkin samoilla tuotteilla kuin muinakin vuodenaikoina.
Mä käytän aamuisin nykyään puhdistusmaitoa, kuten tuota Mádaran kauraa ja lehmuksenkukkia sisältävää vegaanista puhdistusmaitoa. Kun on aknenuoruudessaan käyttänyt putsareina pääasiallisesti geelejä, kesti kauan tottua käyttämään maitoista puhdistustuotetta. Herkkä, kuiva ja stressinäppyä puskeva ihoni kuitenkin rakastaa hellävaraista maitokylpyä.

Iltaisin mä käytän kasvopalasaippuaa, ja kirjoitinkin taannoin palakosmetiikkarakkaudestani. Tähän asti olen käyttänyt koivua ja merilevää sisältävää tasapainottavaa kasvosaippuaa, mutta nyt korkkaamistaan odottaa tuo herkullisen värinen valkosavea ja karhunvatukkaa sisältävä pala. Mádaran palasaippuat kustantavat seitsemän euroa ja kestävät melkein ikuisesti, joten niitä suosittelen tiukkaankin kauneudenhoitobudjettiin.
Puhdistuksen jälkeen on kasvoveden vuoro. Mun kasvovesilemppari on jo pitkään ollut Mádaran vadelmaa sisältävä tasapainottava kasvovesi. Laitan sitä reilusti vanulappuun, jolla käyn kasvojen sekä kaulan ihon läpi. Itselläni kesti kauan tajuta, että sitä vettä pitää olla runsaasti, jotta vaikutus todella tuntuu. Välillä kasvovesi unohtuu (joku huutaa kriittisessä kohtaa äitiiiiii), ja sen huomaa heti naaman kinnaamisena.

Extraherkkuna levitän taloyhtiön saunavuorolla pärstävärkkiini naamion, kuten Mádaran syväpuhdistavan detox mutanaamion. Sen lisäksi että ruskeaa möhnää naamassani minä olen lasten mielestä joka kerta yhtä hulvaton näky, tämä naamio tuntuu ihan oikeasti supistavan kraaterinkokoisia ihohuokosiani ja jättävän ihon pehmeäksi sekä jotenkin elävämmäksi. Syy saattaa olla myös sauna ja perjantain luoma hyvä fiilis, mutta pääasia että naama voi hyvin.
Ps. Mádaralla on tällä hetkellä käynnissä kamppis, jossa saa 30 prosentin alennuksen ihonpuhdistustuotteista (putsarit ja naamiot, kasvovedet). Alehinnat ovat voimassa sunnuntaihin 29. päivä maaliskuuta asti.

Pps. Postauksessa olevat kuvat musta ovat esikoiseni ottamia. Vähän hätäratkaisuna annoin kaksi kiloa painavan antiikkisen möhkälejärkkärini hänelle ja kappas! Sen lisäksi, että hänellä pisaa intoa kuvaamiseen, näyttäisi myös sitä taitoa löytyvän. Vau!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe