Arkikuva 22/52

7.6.15

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan. 

Uudenlainen arki vaatii aina totuttelua, niinhän sitä sanotaan. Isikesää on takana kuukausi, ja vasta nyt tilanne alkaa asettua. Ehkä. En tiedä, mihin häviävät ne päiviin saamani ekstratunnit. Tuntuu, että juoksen aamusta iltaan, mutta oikein mitään ei silti tule valmiiksi. Luulin saavani aikaan sitä sun tätä, mutta sen sijaan tehtävien hommien pino sen kun kasvaa työpöydällä. Kai aika on kuin raha – vaikka sitä saisikin vähän enemmän, kummasti se silti hupenee huomaamattomiin asioihin.

Luultavasti olin luonut itselleni liian suuret odotukset. Että ehtisin hoitaa työt, juosta tapaamiset, hioa valmiiksi ensi syksyn duunisuunnitelmat, valmistella ja anoa apurahoja työunelmien toteuttamista varten, vastata jokaiseen blogiin tulleeseen kommenttiin huolella, pelastaa maailman ja hitto edes tilata uudet käyntikortit. Ajattelin lomailevani, luuhailevani, pussailevani ja viettäväni aurinkoisia päiviä perheeni kanssa.

Koen huonoa omatuntoa, että en ehdi olemaan lasten kanssa entiseen malliin ja auttamaan miestä kotitöissä niin paljon kuin haluaisin. Kukaan muu ei multa odota tämän enempää kuin minä itse. Roolien vaihtaminen miehen kanssa ei ole onnistunut multa kivuttomasti, ja ajelehdin roolien välissä yrittäen ottaa molemmista suunnista tulevat aallot vastaan tyynesti luovien. Päässä tuntuu juoksevan sähköisiä muurahaisia.

Ehkä tässä on vähän sama tilanne kuin matkustaessa aurinkolomalle, jossa päätyykin kököttämään tuulipuku päällä sateessa koko viikon. On ihan hemmetin onnekasta olla just tässä tilanteessa juuri nyt, mutta silti odotin vähän enemmän sitä henkistä aurinkoa.

Toivon ja uskon, että liian korkealle asetettujen odotusten lisäksi kyseessä on vain perinteinen ilmiö ennen juhannusta. Asiat pitää tykittää nyt valmiiksi, koska heinäkuussa koko Suomi hiljenee. Syksykin pitää olla jo hyvin paketoituna ennen sitä. Osansa saattaa olla myös sillä, että laitteet hajoilevat ja sitä myötä aikaa ja hermoja palaa oman elämänsä ATK-tukena toimimiseen. Ehkä kyse on siitä, että tukea vasten seisomaan oppinut kuopus hulinoi kaikki yöt uutta taitoaan harjoitelleen. Ehkä siitä, että esikoinen on alkanut vaellella öisin sekä hyppiä päivisin kaikesta menosta ja tekemisestä huolimatta tylsistyneenä seinille. Ja ihan takuulla kyse on siitä, että edelleen menen useammin nukkumaan yhden jälkeen kuin ennen yhtätoista.

Eihän tällaisesta saisi pakko on pärjätä ja ahdistuksensa niellä -Suomessa edes valittaa. Kun kaikki on lopulta ihan uskomattoman hyvin. Isikesä on yksi perheemme parhaita päätöksistä koskaan. Toinen puoli minusta on onnellisempi kuin koskaan näistä yhteisistä hetkistä, toinen sätkii maanisena. Välillä ei tarvita kun pisara, jotta valmiiksi täysi lasi läikkyy yli. Siihen ei auta edes se, että toinenkin on juomassa pillillä siitä täpötäydestä mukista niin paljon kuin vain kykenee. En voi kieltää, miten väsynyt edelleen olen ja miten heräilen yöllä miettimään tekemättömiä hommia sydän jyskyttäen. Kropassa tuntuu siltä kuin olisi juossut elämänsä pahimmassa krapulassa puolimaratonin.

Parissa viikossa pitäisi kuitenkin helpottaa. Ja jos ei helpota itsestään, on vain pakko painaa vähän jarrua. Sen olen luvannut itselleni ja perheelleni. Kulunut kuukausi edellisten kuukausien päälle on taas ollut hyvä muistutus siitä, että kalenteriin pitää varata aikaa myös hengittämiselle. Työt eivät tekemällä lopu. Välillä ihan ookookin riittää, eikä aina tarvitse olla hioa asioita täydellisyyteen asti. Olen myös taas saanut tajuta, että vaikka kuinka rakastaisi työtään ja tavoittelisi unelmiaan, se voi silti olla kuluttavaa.

Tänään pyysin, että mies huolehtisi, että menen hänen kanssaan samaan aikaan nukkumaan, enkä jää koneelle hoitamaan vielä tätä juttua. Heinäkuussa Suomen hiljentyessä aion minäkin vääntää omaa volyymiani hiljaisemmalle ja silloin tällöin painaa ihan pause-nappulankin pohjaan. Ja sen jälkeen taas kerran yrittää opetella, miten heinäkuisen olon saisi luotua tarvittaessa keskelle kaoottisinta arkeakin.

Lue myös nämä

11 kommenttia

  1. Vastaukset
    1. Kiitos <3 Eihän tässä periaatteessa mitään ole, mutta sitten kuitenkin on. Heinäkuun pakottama tauko tulee tarpeeseen :)

      Poista
  2. Tsemppejä kovasti! Voin kuvitella sen, että kun periaatteessa saa ties miten paljon tunteja päivään lisää, niin tuntuu että pitäisi saada vaikka ja mitä aikaan. Toivottavasti työvuori alkaa huveta ja ainakin heinäkuun saa nauttia, kun mikään asia ei kuitenkaan tässä maassa etene :D Aloitin itse työt niin, että mies oli pari kuukautta kotona, ja se aika tuntui tosi tehokkaalta ehkä siksi, kun sai aamulla kaikessa rauhassa huolehtia vaan itsensä liikkeelle eikä tarvinnut kiirehtiä kotiin päivähoidon aikataulujen mukaan. Olen siis ihan duuniduunissa enkä yrittäjä, eli sikäli on eroa, mutta meillä esim. etätyöt on aina täysin sallittuja mutta en tuona aikana edes kuvitellut niitä tekeväni, koska olisin tiennyt että siitä ei tule mitään kun olisin kuitenkin kimpoillut työtöiden ja kotijuttujen välillä. Tulikin siis vinkkinä mieleen, että saatko varattua työjutuille kunnon pitkiä aikasloteja ja paikkaa jossa keskittyä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heinäkuu on kyllä ihana, kun on ihan turha edes yrittää tehdä mitään, kun mikään ei kuitenkaan lähde etenemään ennen elo-syyskuuta :)

      Meillä oli samanlainen kuvio esikoisen aikaan kuin teillä, eli mies oli alkuun lapsen kanssa kotona, kun minä lähdin töihin. Silloin tein projektia televisiotuotantoyhtiössä, ja työ vaati läsnäoloa toimistolla. Se oli kyllä leppoisaa aikaa, oli heinäkuukin! Sain rauhassa käydä töissä ja iltaisin oli aikaa perheen kanssa vielä vaikka mihin, kun aurinkoa riitti.

      Että juu, pitäisi tosiaan varmaankin lähteä edes muutamana päivänä viikossa kylille tekemään hommia. Se on ollut suunnitelmakin, mutta jotenkin jäänyt. Koska nyt tässä tosiaan kimpoillaan työtöiden ja kotijuttujen välillä, eikä kummastakaan oikein tule mitään.

      Poista
    2. Jos sallinet, voisin yrittäjänä ja yh:na mutta silti lasta paljon huomioon ottavana antaa jotain vinkkejä! Arkemme on kaikkea muuta kuin organisoitua mutta nämä luovat tasapainoa: selkeät rauhoittumishetket jolloin katson tulevien viikkojen aikataulut ja kirjoitan deadlinet Kaikille töille. En aloita uutta ennen kuin joku juttu on tehty. Siivouspalveluiden, kaupan ruokatoimituspalvelun käyttö. Tukiverkosto jota välillä pyytää katsomaan lasta että saan laiteltua samalla ruokaa. Iltaruuat ostan välillä läheisen hotellin herkkupuodista jossa myydään edellisen päivän lounasruokaa halvalla ja aamum tuoreita sämpylöitä ja ihanaa salaattia kilohintaan. Soitan take away-kiinalaista kun sairastetaan. Kun olen liian väsynyt, en edes yritä. Energiaa menee tuhottomasti kun ylikierroksilla edelleen yrittää toimia täydellä teholla. Ei väsyneenä yhä siivota, laiteta ruokaa, hoideta lapsia, imetetä ja tehdä töitä. Ulkoistus tuo aikaa perheelle ja tärkeille jutuille. Olen itse myös usein ajatellut että se riittämättömyyden tunne tulee siitä että olettaa että minusta pitäisi olla tähän kaikkeen. Sitten unohtaa mikä on normaalia. Ei kukaan täysjärkinen jaksa kahden pienen lapsen kanssa nukkumalla muutaman tunnin yössä ja painamalla useita projekteja yhtä aikaa. Silloin on pakko priorisoida ja jaotella selkeät työ- ja vapaa-ajat. :) Tsemppiä sulle! Huippu blogi!

      Poista
  3. Voimia ja jaksamista! On se parempi sanoa ääneen ja valittaa jos väsyttää. Hyvä että tiedostaa itse kun on liian uupunut ja stressaantunut ja antaa itselleen sen tauon. Helposti sanottu, mutta vaikeammin toteutettu että sinun pitäisi nyt vaan yrittää asettua siihen työelämän rooliin ja antaa miehen hoitaa koti ja lapset. Se on erilaista aikaa perheelle, mutta lapset ovat varmasti ihan onnellisia myös isin kanssa. Ei voi olla yhtäaikaa kotiäiti ja työssäkäyvä (vaikka melkein oletkin osoittanut tämän väitteen vääräksi ;) ).
    Tunnistan niin hyvin kuvauksestasi ne uupumisen merkit joista itse kärsin vielä puolisentoista vuotta sitten. Minä vein sen liian pitkälle ja romahdin. Siksi ehkä särähti niin pahasti lukea tätä. Sinä tunnut kuitenkin tunnistavan tilanteen minua paremmin ja varmaan osaat panna pisteen sille nopeammin. Eikä kai itselleen täysin vieraista ihmisistä kannattaisi liikaa murehtia, mutta blogia jo pidempään lukeneelle blogipersoonasi on tullut sen verran tutuksi että se on vähän kuin kaveri josta herää huoli. Mutta kyllä ne asiat yleensä aina lopulta asettuvat kun vaan jaksaa rämpiä suon toiseen reunaan. Tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei kyllä voi olla täyspäiväisesti molempia, kotiäiti ja työssäkäyvä. Mies on onneksi maailman paras koti-isi, ja lapset ovat tästä tilanteesta ikionnellisia. Nyt vain pitäisi saada itselle tehtyä vähän paremmin rajat siihen, koska ollaan aidosti keskittyneenä töissä ja koska aidosti läsnä kotona. Kiitos tsempeistä, tuli hyvä mieli!

      Poista
  4. Saa valittaa. Ehkä saa myös sivusta vinkata, vaikka ei kokonaiskuvaa näekään. Eli ehdottomasti ajoissa nukkumaan! Sitä kuvitelee jaksavansa iltamyöhällä vielä ok tai ainakin ajattelee saavansa silloin työrauhan. Mutta huonojenkin yöunien jälkeen aamupäivä on tehokkainta aikaa.

    Nukutko koskaan päiväunia? Nyt sulla olis mainio tilaisuus niihin. Lounaan päälle parikymmentä minsaa, niin iltapäivälle on uutta virtaa.

    Mun kokemus on, että kotona hommia tehdessä pitää päästä suljetun oven taakse tai muutoin korvat liiaksi kuuntelevat ympäristön tapahtumia ja siihen kuluu osa tehokkuudesta. Ja voisko muu perhe välillä poistua vaikka ulkoilemaan (ehkä niin tekevätkin), jolloin voisit keskittyä vain työjuttuihin? Tee itsellesi lukujärjestysn, johon merkkaat työajat -kotona perheen keskellä olevan, kotona perheettä olevan ajan sekä ajat, jolloin itse poistut muualle. Myös, milloin työaika loppuu tai on perheaikaa. Silloin työ/kotiroolit ehkä selkenisivät -perheen kans ollessa voisit hellittää työasioiden pyörittelyn kun silloin olet vapaa-ajalla ja töitä tehdessä taas voisit jättää kotivanhemman roolin kokonaan miehelle.

    Onneksi on heinäkuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin ajoissa nukkumaan. Tiedän olevani pöljä, kun en noudata tätä neuvoa, jonka tiedän itsekin olevan se tärkein. Joka aamu lupaan, että tänään menen ajoissa nukkumaan ja sitten oho. Illoissa vetää puoleensa ehkä just se työrauha. Tietää, että kukaan tai mikään ei tätä keskeytä. Voin tehdä hommia rauhassa, kunnes itse päätän lopettaa. Ja silti kokemuksesta tiedän, että parhaiten saan aikaan juurikin noina sinunkin mainitseminasi aamupäivän tunteina. Välillä olen yöllä pyöritellyt jotain asiaa ihan tuskastuneena monen tunnin ajan – ja kas, aamulla saanut sen tehdyksi puolessa tunnissa.

      Olet myös ihan oikeassa tuosta lukujärjestykestä. Se on nyt alkanut muodostua huomaamattakin, mutta vaatii ehdottomasti tarkempi raameja. Ja päiväunet, niitä voisi kyllä harkita – viimeistään sitten heinäkuussa! :)

      Poista
  5. Kiitos sinulle näistä kirjoituksista! Nämä ovat hyvin voimaannuttavia, samassa työn ja kotiarjen yhdistämisessä kamppaillaan täälläkin. Päivittäin muistutan itselleni, että olen riittävä äiti näin.

    VastaaPoista
  6. Kiitos mukavasta matkaseurasta! Teidän värikkään poppoon kanssa oli kiva seikkailla. Tuo on muuten jännä juttu, miten nuo seinälle muistuttamaan pistetyt unelmat saattavat toteutua. :)

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe