Arkikuva 25/52

28.6.15

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Mummila-reissuilla, eli matkoilla vanhempieni luo, vaihdamme Seinäjoella Vaasan suuntaan vievään taajamajunaan. Sinisen junavaunun penkeistä pöllähtää vuosikymmenien aikana kertynyttä pölyä, kun niille istahtaa. Alla kiitävän rautatien kolinan tuntee takapuolen alla ja kuulee ikkunasta, joka on aukaistu tuomaan tuulahdus raikasta ilmaa auringon kuumentamaan vaunuun. Tosiasiassa avonaisesta ikkunasta tunkee sisälle vain diesel-veturin raskas katku, joka saa aikaan päänsäryn.

Silti ja ehkä juuri siksi vanhat sini-harmaat pikajunavaunut ovat tärkeä siirtymäriitti Helsingin ja Pohjanmaan välillä. Kun katselee upottavasta penkistä käsin ulkona vilahtelevaa lakeutta ja laskee esikoisen kanssa pelloilla tönöttäviä latoja, tuntee olonsa yhtäkkiä kovin lämpöiseksi ja kotoisaksi. Konduktöörin tullessa kysymään lippuja, välillä ihan hätkähdän omaa tapaani puhua. Siinä samalla kun on laskenut takapuolensa sinisen junan penkkiin, puheeseen on palannut taas aavistus juurevaa rehevyyttä, pohjalaista sananpartta.

Vaikka en näe itseäni koskaan palaamassa Pohjanmaalle tai edes asumaan maaseudulle, on tutuilla seuduilla ihana ja jotenkin eheytävä käydä. Se sellainen mollahan täältä ja nämon meirän maita -tunne on lisääntynyt iän myötä – hassusti siinä samalla kun on yhä vankemmin kotiutunut mutkien ja kaupunkien kautta Helsinkiin. Olen ehkä tajunnut, mikä rikkaus on saada elää näitä molempia todellisuuksia yhtä omana ja yhtä rakkaana. Samalla myös pystyy katsomaan molempia kotiseutujaan ja niiden tapoja tavallaan ulkopuolisena ja luultavasti kriittisemmin kuin samoilla seuduilla ikänsä asunut.

Sitten kun taas seisomme Tervajoen asemalla odottamassa junaa takaisin kotiin, olo on haikea, mutta myös riehakkaan odottava. Samalla kun tekisi vielä mieli jäädä maaseudun painottomaan tilaan, kaipaa jo kaupunkia ja omaa kotia. Kun koliseva taajamajuna on vaihtunut Intercityyn ja juna vihdoin valuu Töölönlahden maisemien kautta Helsingin päärautatieasemalle, tulee taas se sama tunne kuin toisessakin päässä matkaa, lämpöinen ja kotoinen fiilis. Laiturille astuessa ihmismäärä haukkaa mukaansa ja hymyilyttää. On ihana taas olla kotona ja keskellä ikiomaa iloloikkivaa ja välillä liian kiireistäkin elämää.

Aina on ikävä jonnekin. Aina tekisi mieli olla menossa ja tulossa. Aina palanen sydäntä on toisaalla ja kaipaa.

Lue myös nämä

8 kommenttia

  1. Ihana tunnekuvaus kotiseuduista :) Vaikka en jaa kanssasi rajjautta kaupunkeihin muuten kuin pikaisina lomakohteina. Ehkä Tukholmaa lukuun ottamatta, jonne mennessä tulee aina jotenkin kotoisa ja ihana tunne. Kun kulkee Södermalmilla mukulakivikatuja, avaa loksahtavan pihaportin ja sulkiessaan sen jäävät kaupungin äänet taakse. Sitten noustaan pihaan, mistä näkee Gamlastanin ja Grönalundin ja kaiken siltä väliltä. Tuolla syttyy se rakkaus kaupunkiin. Illalla NK:n kello pyörii punaista ja sinistä valoa, Birkan laivat tulevat ja lähtevät, huvipuistosta kuuluu musiikkia ja kirkontorneissa sytytetään valot. Tuossa ympäristössä rakastan myös liikenteen humua, vaikka muuten se lähinnä hermostuttaa. Mutta nyt ei ollut tarkoitus alkaa itse maalailla rakkaita kaupunkikuvia vaan kommentoida sitä miten rakastan tällaisia tunnepohjaisia ympäristökuvauksia.
    Itse rakastan maaseutua, sen hiljaisuutta, rauhaa ja mahdollisuutta kulkea vaikka alusvaatteisillaan pihan poikki jos siltä tuntuu. Ruoho varpaiden alla, kimalainen pörräämässä apilassa, havisevat haavanlehdet, lintu joka lehahtaa yli, koira jahtaa myyrää puskassa. Se on minulle rakas ympäristö.
    Ja junan vaihdan mieluusti autoon, vaikka yksityisautoilu olisi miten tuomittavaa. Täällä maalla se on pakko ollakin oma auto, mutta se tunne kun istuu ratin taakse tai pelkääjänpaikalle ja matka alkaa. Tavarat on pakattu ja tietää että matka kestää pitkään. Mieli asettuu jotenkin sellaiseen matkatilaan. Maisemat vaihtuvat, rupatellaan jos on koko perhe matkassa ja jos olen lapsen kanssa kahden niin laitan musiikkia ja laulan mukana. Taukopaikalta ostetaan jäätelöt ja matka jatkuu taas.
    Vaikka omat tunnekuvani kohdistuvat ihan eri asioihin kuin sinun niin silti löydän ne samat tunnetilat taustalta ja se on hienoa. Rakkaus eri paikkoja kohtaan on hienoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaan kyllä rakkautesi myös noihin maaseutu tunnelmiin. Etenkin alusvaatteisillaan tai jopa nakuna juoksenteluun :D

      Poista
  2. Hei! Sinulla on kyllä ihana blogi, joka sisältää myös täyttä asiaa aina ajoittain ;) Minkä merkkiset/malliset nuo sinun rattaat voat ja oletko ollut niihin tyytyväinen? Kulkevatko ne hyvin myös lumessa ja soveltuisivatko muuallekin kuin kaupunkiin? Nuissa kun on kiva, että ratasosan saa käännettyä niin, että lapsella on selkä menosuuntaan, jolloin voi pienen lapsen kanssa olla kontaktissa ulkoillessa. Nuo näyttäisivtä ainakin vähän pienemmiltä entä nämä perus yhdistelmävaunut joissa on heittoaisaa/saa käännettyä istuinosan suuntaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ovat Stokken Crusi-malliset yhdistelmävaunut, eli runkoon saa kiinnitettyä myös vauvakopan. Ollaan oltu hurjan tyytyväisiä niihin, ja olen vasta tällä toisella vauvakierroksella ymmärtänyt, miten mahtava asia kunnolliset ja omaan elämäntapaan sopivat vaunut ja rattaat ovat. Siihen toki saattaa vaikuttaa myös se, että esikoinen alkoi aikoinaan viihtyä rattaissa ilman veret seisauttavaa huutoa vasta lähempänä vuoden ikää. Olen kirjoittanut Trailzeista tarkemmin täällä.

      Poista
  3. Ihana teksti<3.
    Osui mulla sydämeen. Asun ulkomailla, olen asunut täällä Keski-Euroopassa jo yli kymmenen vuotta ja täällä on koti. Mutta kun lentokoneen pyörät tömähtää Helsinki-Vantaalle, niin kyllä se tuntuu aina ihanalta, että tulee kotiin...Ja sama tunne kuitenkin sitten palatessa tännepäin. On todellakin mieletön rikkaus, että on tavallaan kahdessa paikassa kotona, mutta juu, ikävä on aina jonnekin - niin totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kuvitella! Se rakkaus ja kaipuu molempiin suuntiin on varmasti vielä puristavampaa – niin hyvässä kuin pahassa – mitä enemmän välimatkaa on.

      Poista
  4. Allekirjoitan viimeisen lauseen, isäni on ranskalainen ja asuimme muutaman vuoden lapsuudestani ranskassa, suomessa aina ihmiset tituleeraa mua ranskalaiseks ja ranskassa tietysti olen umpisuomalainen, suomi kun on kuitenkin ainut äidinkieleni. Mutta aina on kaipuu muualle ja joskus tunne ettei kuulu minnekään ja joskus että on onni kuulua kahteen maahan :)
    Nathalie

    VastaaPoista
  5. Samanlaisissa tunnelmissa ollaan myös täällä entisen kotiseudun ja nykyisen kodin eli Helsingin välillä! Ihanaa että on nämä kaksi kotiseudulta tuntuvaa paikkaa ja näkökulma molempiin. Ainoa itseäni joskus mietityttävä asia tässä teemassa on lapsen kokemus, hänelle kun en ole tarjoamassa itse kokemaani maaseutulapsuutta. Mutta toisaalta maaseutukokemuksia on tarjolla säännöllisinä annoksina isovanhempien asuinpaikaikan ja mökkeilyn kautta, ja kaupunkilapsuudessa ja varsinkin -nuoruudessa on kyllä varmasti omat suuret plussansa josta minä en maajussina tiedä juuri mitään:)

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe