Minä

Vauvan eroahdistus

Seisoin toissailtana vähän ennen kymmentä kotimme ulko-ovella kengät jalassa ja huulipunaa huulissa. Olin lähdössä kaupungille näkemään Lontoossa asuvaa ja nyt Suomessa piipahtamassa olevaa rakasta ystävää, nauramaan vatsalihakset helliksi ja tanssimaan aamuyön tuntien keveyteen. Yhdeltätoista olin pessyt meikit pois ja käpertynyt sänkyyn rullalle, vauva syleilyssäni.

Kun keväällä päätimme miehen jäävän kotiin vanhempainvapaalle ja mun nappaavan vuorostani perheen pääelättäjän vastuun, leikittelin mielessäni kreisillä bailauskesällä. Miehen ollessa työelämässä, perheen yhteisiä viikonloppuvapaita osuu vain yksi kahteen kuukauteen. Sitä ei halua hussata kylillä yömyöhään riekkumiseen, vaan mieluiten silloin nauttii täysin kulauksin koko perheen seurasta. Isikesän ansiosta olemme kuitenkin saanet viettää paljon aikaa yhdessä, joten myös skumppakuplaisille kesäilloille olisi kalenterissa hyvin tilaa.

En ole käynyt juhlimassa yön pikkutunneille kertaakaan. En ole istunut kertaakaan edes terassilla auringon lämmittämä iho kesäillassa hehkuen. Eikä se ole haitannut. Ei vain sitten kuitenkaan ole tuntunut siltä, ei ole tullut edes mieleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sisälläni asuisi edelleen mehevän kokoinen palanen sitä entistä krebaajaa, joka tanssilattialla veivasi selkämyksen hikeen ja kampauksen hiestä littanaksi. Siispä keskiviikko risaiseksi ja kaveriporukalla bailaamaan lontoolaisen johdolla!
Suunnitelma olisi ollut aukoton vielä pari kuukautta sitten. Nyt yhdeksänkuinen vauva on kuitenkin tajunnut, että ei olekaan yhtä perheensä ja etenkin minun kanssa. Yksilöllisyytensä ja erillisyytensä tajuaminen on saanut vauvan potemaan eroahdistusta. Päivisin voin olla menossa, eikä se saa vauvaa suunniltaan. Vasta mun näkemiseni saa hänet muistamaan ja tajuamaan, että en olekaan ollut siinä koko ajan.

Iltaisin ja öisin vauva herkistyy ja hätääntyy. Silloin hän haluaa varmistaa, että en varmasti jätä, että varmasti olen siinä. Edes isi ei paikkaa äitiä, vaikka muuten hän on ihan yhtä ykkönen kuin minäkin. Unille hän rauhoittuu kunnolla vain minun lähelläni. Hän hätkähtelee hereille varmistaakseen, että olen siinä. Kyse ei ole rinnoista tai maidosta, vaan läheisyydestäni. Hän pitää minusta pienillä vauvan nyrkeillään kiinni kuin apinan poikanen emostaan. Hän on eläinkunnan selviytyjä, joka pitää huolen, että emo ei lähde ilman häntä.
Toissapäivänä vauva tuntui aistivan suunnitelmani lähteä hänen nukahtamisensa jälkeen. Yleensä hän nukkuu siihen asti, että itse paria-kolmea tuntia myöhemmin tulen viereen nukkumaan. Mutta nyt hän hätkähti hereille heti, kun yritin hiipiä makuuhuoneesta pois. Lopulta seison kengät jalassa ja huulipunat huulissa eteisessä kuunnellen makuuhuoneesta kantautuvaa itkua, johon miehen lohdutus ei auta. Itku yltyy ja ääni alkaa käydä käheäsi.

Mitä hittoa minä tässä oikein vain seison, mietin. Nappaan kengät pois jaloista, avaan makuuhuoneen oven ja otan vauvan syliin. Itku loppuu heti. Yhtäkkiä makuuhuone on hiljainen ja pimeydessä kuuluu vain nikotellen tasaantuva vauvan hengitys. Käyn makuulleni sängylle ja vauva kaivaa itselleen kuopan kainalooni. Hän puskee niin lähelle kuin pääsee, nappaa pulleroisilla sormillaan paidastani tiukan otteen, huokaisee ja nukahtaa. Välillä hän hätkähtää hereille ja puoliunisena tiukentaa otetaan minusta.

Voi rakas vauva, en ole lähdössä minnekään. En koskaan jätä sinua. Olen aina täällä sinua varten, silloinkin kun sinä olet jo itsenäinen ja omillasi. Kroppani yli pyyhkäisee lämpö ja varmuus, että vain näin on oikein. Tajuan ilokseni, miten sinut olen tämän kaiken kanssa. Oli aika, kun en ollut.
Vajaa nelisen vuotta sitten ymmärsin kauhukseni ja häpeäkseni, että kaikista raskainta äitiydessä oli minusta elävä vauva. Hän sekä söi että hengitti minua. Siksi en ehtinyt itse syödä, ja välillä tuntui, että en pystynyt ahdistukselta hengittää. Suuritarpeinen vauva oli minussa kiinni koko ajan. Siksi tuntuikin alkuun oudolta, kun toinen lapseni nukkui myös itsekseen, söi rintaa vain ravinnoksi ja viihtyi muuallakin kuin vain kiinni minussa. Välillä mietin kuopuksen kanssa ohikiitävän hetken verran, voiko kiintymyssuhteessamme olla jotain pielessä.

No ei ole, hän on vain omanlaisensa vauva, ihan kuten oli esikoinenkin. Ja nyt myös tajuan toisen vauvavuoden varmuudella, että tämä on vain vaihe, yksi monien vaiheiden joukossa. Tämä on kaikella todennäköisyydellä viimeinen vauvavuosi. Hän on viimeinen vauva, jolle minä olen vielä maailmankaikkeus. Se pysäyttää ihan eri tavalla kuin esikoisen vauvavuosi, jolloin pyrki vain pyristelemään hädissään eteenpäin. Pöydillä ehtii vielä tanssia monta vuotta. Lontoon-ystävää näin eilen, mukana oli niin koiria kuin lapsia. Kaikki olivat täpinöissään, kun pääsivät leikkimään Englannin-tätyn kanssa. Tämä on minulle pieni hetki elämästä, mutta vauvalle koko elämä.
Lastenvaatteet

Lisäalekoodi Reimalle

Postaus sisältää *-merkittyjä affiliate-linkkejä 

En taida olla ainut, jonka mielessä ovat pyörineet lasten syksyn ja talven ulkovaatteet jo näin heinäkuussa? Sen verran hyistä on ollut, että välikausivermeet ovat olleet molemmilla lapsilla käytössä näin kesälläkin.

Jos syksyn ja talven ulkovaatteet ovat edelleen hankintalistalla, Reiman alesta* saattaa löytyä edukkaasti viime vuoden malleja. Esimerkiksi nuo kaikki poiminani vaatteet tuossa yllä ovat alessa, ja ainakin vielä nyt kokoja on mukavasti jäljellä. Sain Reimalta teille annettavaksi lisäalekoodin FINALSALE15, jolla saat kymmenen prosentin lisäalennuksen jo alennetuista tuotteista ja lisäksi ilmaisen toimituksen. Koodi on voimassa lyhyen aikaa, vain sunnuntaihin 2. elokuuta asti.

Haalareiden, takkien, housujen ja asusteiden lisäksi alessa on ainakin sadevaatteita, kenkiä, välikerrastoa, kumppareita ja Tuttan sisävaatteita.
Minä

Mökkikuume

Tänä kesänä mieleeni on hiipinyt haave, josta en olisi ikinä uskonut päiväunelmoivani. Salakavalasti ja varoittamatta minut on vallannut mökkikuume. Tai ei sitä ehkä puhtaaksi mökkikuumeeksi voi sanoa, enemmänkin haluksi päästä täydellisen rentoutuneeseen tilaan.

Viime vuosina olen yhä selkeämmin tajunnut, että vaikka kuinka rakastan kaupunkilaiselämää, välillä tarvitsee balanssin pitääkseen olla ihan pihalla. Onneksi kodin vieressä levittäytyy yksi Suomen kauneimmista luonnonsuojelualueista, johon voi aina tarvittaessa sujahtaa retkelle tai vain ihastelemaan laiduntavia lehmiä. Telttaillessa tai vuokramökillä päässä raksuttavat rattaat hidastavat tahtiaan ja hartioiden kireys jännittyy, kun päivän rutiinit keskittyvät vain syömisen, peseytymisen, nukkumisen ja mukana olevien ihmisten ympärille. Ei juoksevaa vettä, sähköä tai newsfeedejä. Vain se, mistä kaikki on lähtenyt, vain se sillä hetkellä oleellinen.

Olen kuluneen kesän ajan makustellut tätä haavetta ja yrittänyt hahmottaa, mitä se tarkoittaa ja olisiko se mahdollista toteuttaa. Telttailuun olen hurahtanut niin täysin, että välillä mietin puolitosissani, voitaisiinko ensi kesänä muuttaa koko kesäksi metsään. Se on varmaa, että teltan kanssa tullaan lähtemään seikkailuille pääkaupunkiseudun metsiin niin usein kuin mahdollista.

Varsinaista mökkiä en tahdo (saati että sellaiseen olisi varaa), sillä siinä olisi liikaa askaretta. Katsotaan uudestaan vaikka sitten joskus lasten ollessa isompia, kun alkaa olla tekemisen puutetta. Lisäksi sopivan mökin löytyminen julkisen liikenneyhteyden päästä olisi haastavaa, etenkin kun haavemökilläni tahdon tuntea meren läheisyyden. En myöskään lämpene ajatukselle, että mökille lähteäkseen pitäisi aina lähtemällä lähteä ja palata takaisin juuri kun on päässyt perille.

Syrjäisessä mökissä ei houkuttele ajatus myöskään siitä, että etenkin sosiaalinen esikoinen kärsisi pahoista kaverivajareista. Vuokamökkeily muutaman kerran vuodessa on juuri sopiva määrä mökinomistajuutta ja täydellistä mökkihöperyyttä. Siihen haaveissani olevaan piilopaikkaan pitäisi voida pistäytyä aina tarvittaessa – ja sieltä pitäisi pystyä aina tarvittaessa pistäytymään kaupungissa.

Siirtolapuutarhamökkiajatuksella olemme leikitelleet miehen kanssa niin pitkään kuin muistan. Se jäi muutamiksi vuosiksi hautumaan mielensopukoihin, kun ensin ryhdyimme kaupunkiviljelijöiksi ja pian perään ostimme nykyisen kotimme parvekkeineen. Nyt omasta minikokoisesta mummonmökistä ja pikiriikkisestä ryytimaasta on taas haaveiltu. Niiden hinnat ovat kuitenkin aika kovia, ja vaikka arvostamme yhteisöllisyyttä, ihan vieri vieressä kohoavin mökkien rivitalomaisuus hieman mietityttää.
Hiljan poljimme uimareissulle kotimme lähellä olevaan Kivinokkaan. Siellä metsän keskellä kohoavien töllien keskellä ryhdyin taas maalailemaan miehelle sitä samaa haavekuvaa kivinokkalaisuudesta kuin niin monta kertaa aikaisemminkin tuolla meren ympäröimässä saaristolaiskuplassa käydessämme. Ja silloin sen tajusin. Tässähän yhdistyy se kaikki, mistä haaveilen!

Kivinokan kesämajat ovat pienen pieniä, vähän leikkimökkiä isompia töllejä. Juuri sopivia kaksiossa asuvan perheen mökeiksi. Ne eivät ole ihan vieri vieressä, vaan kohoavat havumetsäisen niemen kallioilla villissä sekamelskassa kuin röllimetsän tönöt. Sisällä takka tai kamiina lämmittää. Sisälle mahtuisi juuri nukkumaan ja sadesäällä pelaamaan lautapelejä sekä lukemaan. Vieraat majoitettaisiin pihalla teltoissa. Ruoka laitettaisiin kuistilla kaasuhellalla tai pihalla grillissä. Aina kun mahdollista, ruokailutilan kattona olisi taivas. Pihalle mahtuisi veranta, ryytimaa ja riippumatto. Ehkä myös hiekkalaatikko ja keinu, jos sellaiset saisi laittaa.

Aamu-uinnille voisi pulahtaa ympäröivään mereen, mutta silti meri ei olisi niin lähellä, että pienten lasten kanssa saisi olla sydän syrjälläään. Ehkä joskus voisimme hankkia venesatamaan oman tai naapureiden kanssa yhteisessä omistuksessa olevan veneen. Silloin tällöin käytäisiin Maijan kahvilassa syömässä munkit. Vessat ovat yhteisiä, mikä vähän mietityttää, mutta uskoisin siihen tottuvan. Öitä varten hankittaisiin yöastia kuten ennen vanhaan. Ja jos ujokakka vaivaa, kotiin ei olisi kuin pari kilometriä. Saunavuorollakin voisi käydä kotona samalla kuin pyöräyttäisi pyykit. Ehkä tuplattaisiin saunapäivät ja käytäisiin löylyttelemässä myös Kivinokassa.

Tarvittaessa kesämaja toimisi työhuoneenani, ja sieltä käsin voisi käydä töissä ja kaupunginriennoissa. Ehkä siellä saisin vihdoin toteutettua unelmani osittaisesta elämästä satukirjailijana – puitteet ainakin olisivat kuin satukirjoista ikään. Mahdolliset työvälineet, mökkeilykamat, ruuat ja lapset kulkisivat kodin ja mökin väliä laatikkopyörän kyydissä.

Ajatus siitä, että lapsemme saisivat olla Kivinokan lapsia, tuntuu hyvältä ja oikealta. Alueella on kuulemma käynnissä sukupolvenvaihdos, joten Kivinokassa on paljon lapsia. Jälkikasvullemme riittäisi leikkikavereita, eikä aika tulisi pitkäksi. Koska mökki olisi lähellä, siitä olisi helppo pitää huolta myös talvisin. Samalla kun putsaisi lumet katolta, voisi paistaa takassa soijanakit ja juoda verannalla kaakot. Se toisi juuri sopivasti puuhasteltavaa ja onnea, mutta ei alkaisi tuntua taakalta. Kesämajojen hinnat eivät ole ihan mahdottomia, ja omaa pienen pientä mökkiä voisi laittaa ja kunnostaa sitä mukaa kun aikaa ja rahaa on.

Nyt sitten makustelemme, onko tässä järkeä. Ehkä ei, mutta onnea ajatus tuntuu sisältävän loppuelämäksi. Onko teistä joku mökin omistaja? Vai enemmänkin sellaisia ihmisiä kuin minä vielä pari vuotta sitten, kun en ikinä nähnyt tulevaksi, että voisin edes harkita mökin hankkimista? Etenkin mahdollisten siirtolapuutarhamökkien ja kesämajojen omistajilta palan halusta kuulla, mitä pienen töllin omistaminen tuo elämään, niin hyvässä kuin pahassa.
Helsinki

Minä, kirja ja kaupunki



Yhteistyössä Novelle ja Suomen Blogimedia


Kirjoitin taannoin laittavani elämän risaiseksi yhden päivän ajaksi ja viettäväni ihan omaa aikaa aamusta iltaan. Tämä perheaikaa enemmän kuin omaa aikaa arvostavan äidin hulluttelu sai alkunsa Novellen Elämän janoon -haasteesta, joka kannustaa nauttimaan elämää ahnain kulauksin ja tarkastelemaan maailmaa niin, että jokainen päivä on erilainen ja ihmeellinen. Te saitte äänestää, mitä tuona ihan omana päivänäni teen. Te valitsitte vaihtoehdon Minä, kirja ja kaupunki. Ja näin tapahtui.

Aamulla puen päälle jotain, mitä en muista pukeneeni useaan kuukauteen: silkkimekon, jolla ei voi imettää. Laukkua pakatessa pitää tovi kelata, voinko tosiaan lähteä tällä varustuksella koko päiväksi kaupungille tietämättä, mitä päivä tuokaan vastaan. Ei kurahousuja tai edes vaihtovaatteita! Toiveikkaana pakkaan reppuun kuitenkin uikkarit, aurinkohatun, pyyhkeen ja aurinkorasvan, vaikka ilma näyttää ihan yhtä epävakaiselta kuin tämä koko kesän on näyttänyt ja tuntunut. Kirjahyllystä valitsen mukaani Riikka Pulkkisen kehutun esikoisteoksen Raja, jonka olen ostanut jo aikoja sitten antikvariaatista kahdella eurolla lomalukemiseksi. Nyt vihdoin pääsen korkkaamaan sen, ja jos suunnitelmani pitää, iltaan mennessä olen saanut ahnehtia kirjan jokaisen sivun.
Odotus kuplii rintakehässä ihan kuten silloin lapsuudessa, kun joulujuhlassa odotti autiossa käytävässä juhlasalin ulkopuolella omaa esiintymisvuoroaan. Olen jännittynyt ja innoissani, mutta samalla tekisi mieli luikkia pakoon koko tilanteesta. Mies ja lapset pakkaavat lähteäkseen kaveriperheen kanssa uhmaamaan kolhoista säätä maauimalaan, ja totta puhuen mun tekisi mieli lähteä heidän mukaansa. Jos haaste ei velvoittaisi, kompastuisin siihen vahvaan tunnetilaan, joka on saanut jättämään vain itselle omistetut hetket vähille perheellistymisen jälkeen: perheaika on parempaa kuin oma aika.

Mutta nyt ei voi enää jänistää, nyt on oma vuoro! Pusujen jälkeen suljen oven, kävelen metroasemalle ja muistan jopa maksaa matkani nyt kun olen liikkeellä ilman rattaita. Metrolaiturilla avaan kirjan ensimmäistä kertaa. Taitan sen selkämyksestä notkolle, kuten ei missään nimessä saisi tehdä, mutta kuten minä omistamilleni pokkareille teen. Laitan nenäni ihan kiinni paperiin ja nuuhkaisen. Rakastan kirjojen tuoksuja, niillä kaikilla on omat sävynsä, jotka kertovat kuljetuista poluista. Tämä kirja tuoksuu auringon lämmittämälle hiekalle ja tunkkaisille bussimatkoille.
Ensimmäisenä minä ja kirja suunnistamme aamupalalle. Tahdon mennä pitkästä aikaa syömään Fazerille, jossa en käynyt aamupalalla sitten esikoisen syntymän. Lapset ovat aina niin nälkäisiä aamulla, että aamupala vasta kaupungilla ei ole tuntunut vaihtoehdolta. Vaikka olen matkassa yksin, nytkin kello on jo vähän yli kymmenen ja aamupala alkaa olla lopuillaan. Haen tarjottimen täyteen ruokaa, tilaan ison maitokahvin ja istun kirjoineni terassille.

Kirja on hyvä. Se imaisee mukaansa heti. Kun välillä nostan katseeni kirjan sivuilta, olo on vähän aikaa pölmistynyt. Ihan niin kuin silloin kun todella vaikuttavan elokuvan jälkeen astuu leffateatterin hämystä hälisevälle ja ilta-aurinkoiselle kadulle. Tarvitsee hetki hapuilla ilmasta rajaa todellisuuden ja juuri koetun tarinan välille. En tiedä, johtuuko tällä kertaa oloni taidokkaasti kirjoitetusta romaanista vai yleensä hetken absurdiudesta.
Ikävä kouraisee nähdessäni kahvilan nurkassa yksinäisen syöttötuolin. Muut lapsiperheet saavat miettimään, mitä mies ja lapset tekevät juuri nyt. Tekee mieli ostaa kahvilan aulaan turistien houkuttelemiseksi aseteltuja muumikeksejä. Tuliaiseksi lapselle, sillä tuntuu kuin olisin ulkomailla. Oikeasti olen ollut vasta reilun tunnin poissa kotoa.

Aamupalan jälkeen ei ole muita suunnitelmia. Se ei tunnukaan niin vapauttavalta kuin olin etukäteen haaveillut, vaan antaa enemmän tilaa ikävälle. Laitan miehelle ensimmäisen viestin. En kysyäkseni, miten menee, vaan kertoakseni ikävästä.
Mutta onneksi on kirja, toinen todellisuus. Istun Esplanadin puistoon ja jatkan sivulta 52, jossa Mari on valmistautumassa koulun bileisiin. Huomaan, että monilla muillakin puiston penkeillä istuvilla on kirjat käsissään. Mietin, mitkä heidän tarinansa ovat. Miten he ovat päätyneet siihen yksinään istumaan, vain kirja seuranaan? Onko se tietoinen vai pakon sanelema ratkaisu? Ovatko he yksin vai yksinäisiä?

Puiston läpi kulkee paljon turisteja, joilla ei ole kiire minnekään. Yritän saada kiinni samasta fiiliksestä, mutta huomaan aikaansaajan minussa puskevan esiin. Olen yksin ja voisin saada aikaan vaikka mitä! Ja tässä minä vain lorvailen! Lapset antavat ihanan syyn lökötellä puistossa viltillä, huljutella kaikessa rauhassa varpaita meressä ja ihmetellä perhosia, koska samalla ei edes voisi kirjoittaa projektisuunnitelmaa. Mutta nyt voisi. Tajuan tunnistavani itseni yhä paremmin Katjan parin vuoden takaisesta tekstistä, jossa kani haaveilee kopissaan vapaudesta, jota ei sitten osaakaan käyttää kopin oven avautuessa. Mun tekisi edelleen mieleni loikkia takaisin koppiini tekemään jotain järkevää.
Mutta huomaan kyllä jossain mielen sopukoissa nauttivani tästä. On kiva olla yksin, koska se on vaihtoehto, eikä jokapäiväistä ja omasta tahdosta riippumatonta. Huomaan myös kirjan vaikuttavan fiiliksiini. Ajatukset alkavat muotoutua proosaksi, ja tekisi mieli maalalta ikävä tummemmaksi kuin se onkaan. Sivulla 88 Mari on löytänyt sisältään jotain uutta ja voimakasta, naisen valtaa. Mä vedän neuletakkia tiukemmin ympärilleni ja huomaan varpaiden palelevan.

Lähden haahuilemaan Kauppatorille ajatuksissani torisumpit. Ilakoivien turistien seassa fiilikseni paranee ja huomaan ottavani itsestäni naama virneessä selfieitä ympärilläni olevien ihmisten tapaan. Päädyn torin toiselle laidalle löytämättä vapaata istumapaikkaa ja muistan Kanavarannassa sijaitsevan Johan & Nyström -kahvilan. Sinne!
Johan & Nyströmin yläkerrassa on mukavan lämmin ja nurkkasohvan tyynyt sopivan upottavia. Eteeni kannetaan täydellinen kahvi. Kroppa alkaa toipua kylmyydestä ja olo on kuin lapsuudessa uimisen jälkeen, kun kiipesi mummilan vintille äidin vanhaan huoneeseen, nappasi kirjahyllystä jonkun vanhan tyttöjen romaanin ja kietoutui laverisängylle vanhan painavan täkin alle. Viereisissä pöydissä väki vaihtuu, alhaalla kahvimylly jauhaa papuja ja minä uppoudun täysin kirjaan.

Sivulla 165 Anja suunnittelee miehensä eutanasiaa. Minä hätkähdän viestiin. Ystävä lähettää videon, jossa hänen perheensä yhdessä minun perheeni kanssa hassuttelevat maauimalassa. Ihanat. Mutta huomaan, että silti on kiva olla tässä. Vain minä ja kirja. Ehkä kyseessä on sama ilmiö kuin pulahtaessa uimaan mereen. Kun kastaa varpaansa, tekisi mieli perua koko juttu. Mutta lopulta uteliaisuus ja ehkä pieni itselleen näyttämisen halukin saavat kastautumaan. Lopulta uteliaisuus muuttuu iloksi, ja vettä alkaa räisköttää kuin pikkulapsi tai siihen sukeltaa pitkin nautinnollisin vedoin. Laitan puhelimen takaisin laukkuun, myttään sohvatyynyä paremmin selkäni taakse ja annan tarinan taas viedä.
Sivulla 182 löydän Annin lapsuuden ahdistuksesta jotain tuttua synkkyyttä omasta lapsuudestani. Jotain nimeämätöntä ja alkukantaista. Nostan pääni kirjasta makustellakseni tuota tunnetta, mutta tajuan, että alkaa olla nälkä. Eikä ihme, lapsiperheen lounasajasta alkaa olla jo neljä tuntia. Heti aikataulut ranttaliksi!

Hämyisestä kahvilasta ulos astuessa pilvivallien takaa esiin tunkenut aurinko häikäisee. Meri kimaltelee ja sen yllä syöksähtelevät lokit näyttävät kuin päihtyneen yhtäkkisestä lämmöstä. Vaihdan silmälasit aurinkolaseihin ja lähden kävelemään Rullaan. Nyt tarvitsee jotain kevyttä. Ja jotain, mistä tulisi lasten kanssa aterioidessaan sotku.
Tilaan avokadosalaatin, neljä rullaa ja juomaksi kuohuviinin. Ruoka on jumalaista ja nautin siitä hitain liikkein yrittäen napata jokaisen makuvivahteen talteen. Jälkiruuaksi ehdin herkutella vain parikymmentä sivua kirjaa, kun katseeni kohoaa viereisen hotellin huipulle ja mieleeni syöksähtää saman tien Elämän janoon -haasteen yksi opetus: toteuta haaveesi.

Mä olen aina halunnut käydä kuuluisan Torni-hotellin ylimmän kerroksen Ateljee-baarissa, mutta kun se perinteinen: en ole saanut aikaiseksi meinaamisesta huolimatta. Olen kyllä yöpynyt hotellissa miehen kanssa joskus ammoisina aikoina, kun vaasalaisina tulimme viettämään parisuhdelomaa isoolle kirkoolle. En kuitenkaan muista, että olisimme tuolloin käyneet Tornin huipuilla. Mikä lie siihen olikaan syynä.
Nyt matkaan kuitenkin pienellä hissillä hotellin ylimpään kerrokseen ja kiipeän vielä kapeat kierreportaat huipulle asti. Ympärille levittäytyy kaupunki kaikkine katuineen ja kadunkulmien tuntemine tarinoineen. 70 metristä näky rakkaaseen kotikaupunkiini on niin upea, että naurattaa. Kun olen hetken hengittänyt ympäristöä itseeni, tilaan juoman, istun keikkuvaan metallituoliin ja luen siellä turistien keskellä läpi kirjan märimmät seksikohtaukset.

Sivulla 236 Marin äiti on saanut tietää tyttärensä salaisuuden ja minä huomaan Espoon yllä välähtelevä salamat. Jos tahdon käyttää reppuun pakkaamiani bikineitä, nyt täytyy mennä.
Kävelen Yrjönkatua pitkin Korkeavuorenkadulle, joka on yksi loistavimmista luuhailukaduista. Sitä voisi kävellä verkkaisesti edestakaisin koko päivän, poiketen välillä putiikkeihin, joista ei ole aikomustakaan ostaa mitään, piipahtaa kahviloihin jättimäisille maitokahveille ja nälän yllättäessä hakeutua johonkin kadun houkuttelevista ravintoloista. Nyt kuitenkin tahdon huljuttelemaan varpaitani rantaan, joten jatkan Kapteeninkadulle, jonka Anton & Antonista ostan yhden naisen pikniktarpeiston: mansikoita, täyttyjä pepperoneja, croisantin ja inkiväärijuoman.

Eväät repussa suuntaan Uunisaareen vievän lautan luo. Tilaan jo kyydin, kun tajuan, että viimeinen lautta takaisin palaisi jo 20 minuutin päästä. Se on liian tiukka aikataulu päivään, jossa tarkoituksena on haahuilla ja olla. Perun kyytitilauksen ja pyörin hetken neuvottomana Kaivopuiston rantaa. Päätän istua niille sijoilleni, siihen venelaitureiden kylkeen. Levitän eväät katukivetykselle ja kaivan kirjan esiin. Aurinko lämmittää, ja mietin tovin, josko huljuttelisin varpaitani meressä siitä katukivetyksen reunalta käsin. Vesi on kuitenkin täynnä rantaan ajelehtinutta roskaa ja tunnistamatonta mönjää, että tyydyn vain vetämään legginssien lahkeita ylemmäs ja istahdan alas.
Ohitseni sujahtelee lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Siinä kadulla istuessani ja katsellessani ohitse lipuvia purjeveneitä, olo on rento ja ehkä koko päivästä epätodellisin. Käyn kyllä muiden hommien ohessa syömässä yksinäni, puiston penkillekin saatan istahtaa toviksi ihan itsekseni ja voisin ehkä näköalatorniinkin kiivetä, jos aikataulut antavat periksi. Mutta tämä on jotain eksoottista: istua rannassa venelaiturin vieressä pitämässä yhden naisen piknikkiä, vaikka lasten iltatoimien aika lähestyy.

Sivulla 328 Mari leikkii mielessään itsemurhaleikkiä todempana kuin koskaan aikaisemmin, ja mä havahdun auringon mennessä pilveen. Kirjaa on vielä vajaat sata sivua jäljellä, mutta kello on jo lähemmäs iltaseitsemää. Meren yllä kirkuvat lokitkin alkavat kirkua sillä tavalla kuin niillä on tapana illan lähestyessä. Kirjan voin lukea loppuun myöhemmin lasten mentyä nukkumaan ja auringon maalatessa oranssia parvekkeemme seinille. Nyt on aika mennä kotiin.
Metrolle kävellessä jalat tuntuvat kevyiltä. Alkukankeudesta huolimatta päivä on ollut ihana ja rentouttava. Olen huomaamattani kävellyt yli 10 kilometriä, juuri sellaista päämärätöntä haahuilua kuin etukäteen haaveilinkin. Tuntuu, että olen ollut poissa kauemmin kuin kymmenen tuntia. Olo on puhdistunut, nollattu. Tajuan, että työpäivät ja arkiset to do –päivät ilman lapsia eivät ole sama asia kuin tällainen haahulupäivä, vaikka nekin koen tavallaan omana aikana.

Tällaisia päiviä jokaisen tarvitsisi viettää silloin tällöin; tänään olen saanut olla vain oman itseni kanssa. Samalla olen myös tajunnut, miten paljon oma perhe ja lapset tuovatkaan iloa ja onnea. Olen siis edelleen vahvasti sitä mieltä, että perheaika on parempaa kuin oma aika. Mieluiten olen perheenä, minuna osana meitä. Mutta jos suinkin arjen taas lähtiessä ruuhkautumaan aikaa löytyy, välillä pitäisi keskittyä päivän ajan vain oman napansa tutkiskeluun. Se tekee hyvää, koko perheelle.
Arki

Arkikuva 29/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan. 

Melkein tekisi jo mieleni marista tästä säästä. Siltikin, vaikka kuinka juhannuksena fiilistelin, miten sateet ja koleat ilmat eivät ole pilanneet leppoisaa kesätunnelmaa. Silloin luotin vielä heinäkuun tuovan kaltaiselleni auringosta voimansa saavalle lempeän lämpimiä kesäpäiviä. Noh, nyt sitten elättelen toiveita elokuun helteistä ja intiaanikesästä.

Koko heinäkuun ajan ilmassa on tuoksunut syksy. Rehevä ja syvä. Ei ollenkaan sellainen paahteinen ja mausteinen heinäkuun tuoksu. Kesän aikana on oppinut siihen, että sääennustuksiin ei voi luottaa pätkääkään. Seuraavan viikon ennustukset ehtivät muuttua vielä moneen kertaan, eikä huomisenkaan sääkarttoihin voi luottaa.

Koomisinta oli, kun fillaroin viemään Ipanaiselle myyntiin lastenvaatteita ja -tarvikkeita alkuviikosta. Tarkistin juuri ennen lähtöäni kahdesta eri säätutkasta, että koko illaksi luvattu sade alkaisi vasta parin tunnin kuluttua. Seuraavan puolen tunnin aikana satoi niin paljon, että tiet tulivat ja minä kastuin läpimäräksi. Loppupäivänä ei tullut kuuron kuuroa.

Tähän mennessä säiden puolesta onkin menty sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla. Että se on kesä, perkele, vaikka lämpömittari kipuaa hädin tuskin viiteentoista asteeseen ja Esteri näyttelee hanuriaan vähän väliä. Kylillä olen pyörähtänyt varpaat paljaina vain vetääkseni kotiin päästessäni villasukat syväjäisiin jalkoihini. Pussilakanan sisällä olevasta paksusta täkistä en ole luopunut vieläkään. Lasten hellevaatteita käytetään kerrostaen. Ne kesän harvat uintikerrat on vedetty sen takia, että on kesä, ei siksi, että olisi oltu mitenkään erityisemmin vilvoittelun tarpeessa.

Ja ulkonahan on syöty, vaikka takapuoli jäätyy ja tuuli tuntuu hönkivän niskaan suoraan Siperiasta. Meidän vakkarikesäkahvila Ihana Kahvilan terassillakin on tuullut pääsääntöisesti niin paljon, että tukka meinaa lähteä päästä – tai ainakin lakki. Meillä on ollut tapana käydä siellä jätskeillä sen jälkeen, kun olemme kastelleet siinä ihan vieressä sijaitsevat laatikkoviljelmämme. Tänä kesänä jätskiä useammin on halunnut vain fillaroida äkkiä pois Sompasaaresta, johon on muodostunut jonkinlainen pysäyttämätön tuulitunneli.

Tällä viikolla kuitenkin poikkesimme ilmoja uhmaten kastelureissun jälkeen Ihanaan. Mereltä tuuli niin kovaa, että pöydillä olevat täydet kahvimukit kaatuilivat. Teimme suosiolla aidan vierustalle pesän, johon ei tuullut ihan niin paljon. Kuopus nukkui säkin päällä kahteen vilttiin kiedottuna päiväuniaan, minä lämmittelin pyöräillessä jäätyneitä käsiäni kahvimukin ympärillä ja esikoinen veti hampaat kalisten jätskiä – sillä suomalaisella sisulla.
Kotimaanmatkailu

Serkukset Ähtärin eläinpuistossa

Lapsillamme on kaksi serkkua, mutta ehdimme nähdä heitä ihan liian harvoin. Se on harmi, etenkin kun lapset ovat melko saman ikäisiä, eli mitä parhain serkusporukka. Asumme eri puolilla Suomea, joten serkkutärskyt keskittyvätkin yleensä Pohjanmaalle, kun molemmat sakit ovat siellä mummuloimassa ja mummiloimassa.

Tänä kesänä aikataulut menivät sen verran ristiin, että sovimme lakeuksilla ollessamme tärskyt serkusten kotimatkan varrelle, Ähtärin eläinpuistoon. Sinne on minunkin vanhempieni luota sen verran lyhyt matka, että autoiluun tottumattomat lapset selviytyvät matkasta vain muutamilla draamakohtauksilla, joissa kyseenalaistetaan, miksi autossa ei ole leikkivaunua ja miksi siellä pitää olla vöissä kiinni ja miksi äiti ei ota syliin.

Kävin Ähtärin eläinpuistossa viime vuonna ensimmäistä kertaa sitten oman lapsuuteni, ja edelleen paikka on ihan yhtä symppis. Pidän siitä, että puisto on sulautettu osaksi metsää, eikä metsää olla yritetty luoda keskelle häkkejä. Mieli ajautuu ihan retkitunnelmiin siellä hiekkateitä kulkiessa ja honteloiden mäntyjen humistessa tuulessa.

Lisää retkifiilistä toivat mukana olleet eväät, jotka tajusimme pakata viime kerrasta viisastuneina. Niitä oli kiva vetäytyä syömään yhdelle alueen laavuista. Sillä oli puita myöden kaikki valmiina, joten ei tarvinnut kuin sytyttää nuotio ja kaataa odotellessa termarista kahvia. Kun vattat olivat pullollaan ja lapset kuluttaneet energiapiikkinsä laavun ympäri juoksemiseen, oli hyvä jatkaa puiston eläimiin tutustumista.

Ähtäri on ainut eläinpuisto, jossa käyskennellessä ei tule niin valtavan ristiriitaiset fiilikset. Eläinten aitausten väleissä on kunnolla lääniä ennen naapurin tonttia, ja eläimet näyttävät viihtyvän – edes niin hyvin kuin se aidatulla alueella eläessä on mahdollista.

Eksoottisten eläintarhojen rinnalla Ähtärin eläinpuisto on mukava poikkeus keskittymällä lähinnä suomalaisiin eläimiin. Esikoiselle retkeen toi lisämerkitystä viime aikoina paljon luettu Miina ja Manu eläinpuistossa -satu, jossa on selkeitä yhteneväisyyksiä Ähtärin eläinpuistoon. Hirvien luona pitikin olla tarkkana, ettei kukaan vahingossa jää housuistaan kiinni hirvien sarviin.
Kasvimaameininki

Kaupunkiviljelijän lehtikaalipasta

Istutimme alkukesästä Sompasaaren laatikkoviljelmille Kalasatamaan kaksi lehtikaalitainta. Sellaista pientä, haurasta ja ryppyistä. Nyt kaksi kuukautta myöhemmin lehtikaalivauvat ovat hujahtaneet villinä rehottaviksi puskiksi, joista riittää joka kerta kastelemaan mentäessä satoa korjattavaksi.

Ollaankin tehty parin viime viikon aikana harva se ilta lehtikaalisipsejä. Mun mielestä paras ja toimivin resepti on kaikenlaisten kokeilujen jälkeen yksinkertainen: ison astian pohjalle oliiviöljyä, Herbamare-yrttisuolaa, mustapippuria, rouhittua valkosipulimaustetta ja paprikamaustetta. Sitten mukaan revityt lehtikaalit, joista on poistettu keskimmäinen iso ruotiosa, minkä jälkeen koko setti myllätään käsipelillä perinpohjin. Ja sitten vain uuni 160 asteeseen kiertoilmalla ja vielä uunin grillivastukset päälle. Siellä kun antaa sipsien paahtua kunnes ne ovat rapsakoita ja osittain rusehtavia ja morjens! Aina yhtä hyvää ja koukuttavaa naposteltavaa.

Koska lehtikaaliviljelmämme ovat juuri nyt melkein ehtymättömät, ajattelin kokeilla jotain muutakin kuin takuuvarmoja sipsejä. Vaihtelun lisäksi toivon myös saavani lehtikaalin sellaiseen muotoon, että vauvakin siitä tykkää. Kokeilin nimittäin tehdä sipseistä vauvallekin suolattoman version, mutta hän oli lähinnä hämmentynyt konseptista. Päädyin kokkaamaan pastaa, tuota ovelaa ruokalajia, johon naamioimalla ex-kaikkiruokaisen ja nyx-nirsoilevan kolmevuotiaankin saa syömään mitä vain.

Ja niin syntyi lehtikaalipasta, jota vauva söi hyvällä ruokahalulla ja mikä parasta, jota nyx-nirsoileva kolmevuotias pyysi saada santsilautasellisen.

Lehtikaalipasta (neljälle)

  • Tuorepastaa 
  • Viisi lehtikaalin isoa lehteä tai kymmenen pientä
  • Puolikas keltasipuli
  • Yksi kokoinainen mieto chili
  • 5 valkosipulin kynttä
  • Yhden limen mehu
  • Suolaa
  • 50 grammaa voita
  • 8 luumutomaattia 
  • Oliiviöljyä paistamiseen
Päälle:
  • 0,5 dl kuorittuja auringonkukansiemeniä
  • Mustapippuria rouhittuna
  • Tuorebasilikaa maun mukaan
  • Parmesaania raastettuna pari ruokalusikallista per annos

Laita pastavesi kiehumaan ja lisää sinne suola (ja keitä tarvittaessa vauvan pasta erikseen, sillä suolaton pasta on yhtä laimea esitys kuin taskulämmin kalja). Kun vesi kiehuu, lisää pasta.

Irrota lehtikaalista paksu keskiruoti ja revi lehtikaali ronskisti pieneksi silpuksi.

Silppua keltasipuli, chili ja valkosipuli. Purista limestä mehu. Halkaise luumutomaatit.

Kuullota sipulit ja chili reilussa määrässä oliiviöljyä. Lisää silputut lehtikaalit ja mausta limellä ja suolalla. Lisää voi ja lopuksi vielä luumutomaatit.

Yhdistä pasta ja kastike kulhoon ja sekoita. Lisää kulhoon tai vasta annosten päälle auringonkukan siemeniä, mustapippuria rouhittuna, tuorebasilikaa sekä parmesaania.
Kotikaupunkimatkailu

Muina saariston lapsina Vartiosaaressa

Yksi tämän kesän haaveistani on ollut leikkiä Astrid Lingrenin saariston lapsia niin paljon kuin vain mahdollista. Kylmä ja sateinen sää on vähän hillinnyt intoani, mutta viime viikolla sanottiin kaveriperheen kanssa piutpaut sääennustuksille, pakattiin eväät ja lähdettiin saariretkelle.

Veneilimme yhteysaluksella Vartiosaareen, joka oli tätä ennen valloittamaton koko retkiseurueellemme. Eikä mikään ihme, Vartiosaari tuntuu olevan ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneillekin vähän sellainen kätketty paratiisi. Se sijaitsee Tammisalon ja Laajasalon kupeessa, ja on itse asiassa lyhyemmän venematkan päässä kuin moni suosittu helsinkiläinen saari. Senaatintorille on linnuntietä matkaa vain seitsemän kilometriä, ja lyhyimmillään venematkaa kertyy Laajasalon laiturista vain muutama kymmenen metriä.

Yhteysalus kulkee saareen vain kesäisin, kerran aamulla ja kerran illalla. Harvoista ajovuoroista huolimatta meidän kanssamme saareen matkasi vain kourallinen ihmisiä. Perillä odotti viheriöivä luonto ja hiljaisuus, joka huijasi mielen kauas pääkaupunkiseudulta. Vartiosaaren humiseva metsä, osittain umpeenkasvaneet polut ja uimarannattomuus ehkä ovat vaikuttamassa siihen, että täällä eivät bilehile- tai bikinityypit kesäpäiväänsä vietä. Sen sijaan Vartiosaari on retkeilevän kotikaupunkimatkailijan unelmakohde.

Vartiosaaren korkein huippu kohoaa yli 30 metriin merenpinnasta, mistä juontuu todennäköisesti saaren nimikin. Kuulemma korkealla kalliolla pidettiin viikinkiaikana vartiotulia. Metsässä on yli 150-vuotiaita ylväitä mäntyjä, joiden välissä puikkelehtimalla löytää siirtolapuutarhapalstat, heinää rouskuttelevia vuohia ja taiteilijataloja. Vartiosaaressa on yli 50 huvilaa, mutta ainuttakaan ei ole rakennettu sitten 50-luvun. Se takaa osaltaan jännän aikamatkan jonnekin kellastuneiden värikuvien kesäpäiviin.

Ja Satuhäät-faneille mainittakoon, että mielestäni Vartiosaaren tonttukirkko, eli metsäkirkko on Poni ja Aasi -jaksosta tuttu!

Me levitimme piknikviltin kalliolle ja nautimme siitä, että kuluvan kesän perinteiden mukaisesti päivän säätietoihin ei voinut luottaa laisinkaan. Aurinko näytti pitkää nenää ennusteiden sateen mahdollisuudelle ja koleaan ilmaan varustautuneina meille tuli pitkähihaisissamme kuuma. Jälkiruuaksi olikin tarjolla varpaiden huljuttelua meressä. Lapset heittivät kaikki vaatteet pois ja kirmasivat kallioilla ja meressä nakuina – kuten ehdat saariston lapset!

Ps. Jos sinuakin saariston lapsetuttaa, tällä viikolla perjantaihin asti kuljetus Vartiosaareen on ilmainen!

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe