Vauvan eroahdistus

31.7.15

Seisoin toissailtana vähän ennen kymmentä kotimme ulko-ovella kengät jalassa ja huulipunaa huulissa. Olin lähdössä kaupungille näkemään Lontoossa asuvaa ja nyt Suomessa piipahtamassa olevaa rakasta ystävää, nauramaan vatsalihakset helliksi ja tanssimaan aamuyön tuntien keveyteen. Yhdeltätoista olin pessyt meikit pois ja käpertynyt sänkyyn rullalle, vauva syleilyssäni.

Kun keväällä päätimme miehen jäävän kotiin vanhempainvapaalle ja mun nappaavan vuorostani perheen pääelättäjän vastuun, leikittelin mielessäni kreisillä bailauskesällä. Miehen ollessa työelämässä, perheen yhteisiä viikonloppuvapaita osuu vain yksi kahteen kuukauteen. Sitä ei halua hussata kylillä yömyöhään riekkumiseen, vaan mieluiten silloin nauttii täysin kulauksin koko perheen seurasta. Isikesän ansiosta olemme kuitenkin saanet viettää paljon aikaa yhdessä, joten myös skumppakuplaisille kesäilloille olisi kalenterissa hyvin tilaa.

En ole käynyt juhlimassa yön pikkutunneille kertaakaan. En ole istunut kertaakaan edes terassilla auringon lämmittämä iho kesäillassa hehkuen. Eikä se ole haitannut. Ei vain sitten kuitenkaan ole tuntunut siltä, ei ole tullut edes mieleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sisälläni asuisi edelleen mehevän kokoinen palanen sitä entistä krebaajaa, joka tanssilattialla veivasi selkämyksen hikeen ja kampauksen hiestä littanaksi. Siispä keskiviikko risaiseksi ja kaveriporukalla bailaamaan lontoolaisen johdolla!
Suunnitelma olisi ollut aukoton vielä pari kuukautta sitten. Nyt yhdeksänkuinen vauva on kuitenkin tajunnut, että ei olekaan yhtä perheensä ja etenkin minun kanssa. Yksilöllisyytensä ja erillisyytensä tajuaminen on saanut vauvan potemaan eroahdistusta. Päivisin voin olla menossa, eikä se saa vauvaa suunniltaan. Vasta mun näkemiseni saa hänet muistamaan ja tajuamaan, että en olekaan ollut siinä koko ajan.

Iltaisin ja öisin vauva herkistyy ja hätääntyy. Silloin hän haluaa varmistaa, että en varmasti jätä, että varmasti olen siinä. Edes isi ei paikkaa äitiä, vaikka muuten hän on ihan yhtä ykkönen kuin minäkin. Unille hän rauhoittuu kunnolla vain minun lähelläni. Hän hätkähtelee hereille varmistaakseen, että olen siinä. Kyse ei ole rinnoista tai maidosta, vaan läheisyydestäni. Hän pitää minusta pienillä vauvan nyrkeillään kiinni kuin apinan poikanen emostaan. Hän on eläinkunnan selviytyjä, joka pitää huolen, että emo ei lähde ilman häntä.
Toissapäivänä vauva tuntui aistivan suunnitelmani lähteä hänen nukahtamisensa jälkeen. Yleensä hän nukkuu siihen asti, että itse paria-kolmea tuntia myöhemmin tulen viereen nukkumaan. Mutta nyt hän hätkähti hereille heti, kun yritin hiipiä makuuhuoneesta pois. Lopulta seison kengät jalassa ja huulipunat huulissa eteisessä kuunnellen makuuhuoneesta kantautuvaa itkua, johon miehen lohdutus ei auta. Itku yltyy ja ääni alkaa käydä käheäsi.

Mitä hittoa minä tässä oikein vain seison, mietin. Nappaan kengät pois jaloista, avaan makuuhuoneen oven ja otan vauvan syliin. Itku loppuu heti. Yhtäkkiä makuuhuone on hiljainen ja pimeydessä kuuluu vain nikotellen tasaantuva vauvan hengitys. Käyn makuulleni sängylle ja vauva kaivaa itselleen kuopan kainalooni. Hän puskee niin lähelle kuin pääsee, nappaa pulleroisilla sormillaan paidastani tiukan otteen, huokaisee ja nukahtaa. Välillä hän hätkähtää hereille ja puoliunisena tiukentaa otetaan minusta.

Voi rakas vauva, en ole lähdössä minnekään. En koskaan jätä sinua. Olen aina täällä sinua varten, silloinkin kun sinä olet jo itsenäinen ja omillasi. Kroppani yli pyyhkäisee lämpö ja varmuus, että vain näin on oikein. Tajuan ilokseni, miten sinut olen tämän kaiken kanssa. Oli aika, kun en ollut.
Vajaa nelisen vuotta sitten ymmärsin kauhukseni ja häpeäkseni, että kaikista raskainta äitiydessä oli minusta elävä vauva. Hän sekä söi että hengitti minua. Siksi en ehtinyt itse syödä, ja välillä tuntui, että en pystynyt ahdistukselta hengittää. Suuritarpeinen vauva oli minussa kiinni koko ajan. Siksi tuntuikin alkuun oudolta, kun toinen lapseni nukkui myös itsekseen, söi rintaa vain ravinnoksi ja viihtyi muuallakin kuin vain kiinni minussa. Välillä mietin kuopuksen kanssa ohikiitävän hetken verran, voiko kiintymyssuhteessamme olla jotain pielessä.

No ei ole, hän on vain omanlaisensa vauva, ihan kuten oli esikoinenkin. Ja nyt myös tajuan toisen vauvavuoden varmuudella, että tämä on vain vaihe, yksi monien vaiheiden joukossa. Tämä on kaikella todennäköisyydellä viimeinen vauvavuosi. Hän on viimeinen vauva, jolle minä olen vielä maailmankaikkeus. Se pysäyttää ihan eri tavalla kuin esikoisen vauvavuosi, jolloin pyrki vain pyristelemään hädissään eteenpäin. Pöydillä ehtii vielä tanssia monta vuotta. Lontoon-ystävää näin eilen, mukana oli niin koiria kuin lapsia. Kaikki olivat täpinöissään, kun pääsivät leikkimään Englannin-tätyn kanssa. Tämä on minulle pieni hetki elämästä, mutta vauvalle koko elämä.

Lue myös nämä

23 kommenttia

  1. Musta on niin mahtavaa ja ihanaa, että kirjotat nykypäivän itsenäistämiskulttuurin keskellä tästä. Vauvat todellakin tarvitsevat just tuota, eivät sitä, että äidit ottavat pitkiä eroja vauvoista heidän kustannuksellaan. Mä yllätin itseni ekan vauvan kanssa, että miten itsestäänselvää mulle oli vastata aina nopeasti vauvan (myöskin suuritarpeinen) tarpeisiin. Mun ystäväpiirissäkin oli äitejä, joiden mielestä vauvaa ei olisi pitänyt koko ajan imettää eikä heti mennä luokse itkun alettua. Mulle se oli ainoa vaihtoehto. Väsyttävä toki myös, sitä en kiellä. Olin monesti aivan puolikuollut. Tiesitkö muuten, että Psychology today on ottanut kantaa tähän aiheeseen? Että kaikille maailman eläinlajeille on olemassa oikea, lajityypillinen tapa hoitaa juuri syntyneitä poikasiaan ja ihmiset eivät ole tässä poikkeus. Kulttuurit muokkaavat käsityksiä (Ranskassa imetys koetaan usein orjuuttavana jne), mutta kulttuuri ei poista sitä tosiasiaa, että psykologisesti katseltuna sensitiivisyys ja nopea tarpeisiin vastaaminen ja läheisyys ovat parasta vauvan hoitoa.

    Noin! Tulipa pitkä :D Mutta rakastan edelleen tätä aihetta, vaikka omat eivät vauvoja enää olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en näe minäkään muuta tapaa olla vauvan kanssa kuin nopea vastaaminen tarpeisiin. Tuntuisi henkisesti ja jopa fyysisesti vaikealta toimia toisin. Ja läheisyys, sitä kukaan – saati nyt vauvat – eivät voi saada liikaa :)

      Poista
  2. Meillä oli esikoisella myös melkoinen eroahdistus (ja kesti kuukausia) ja silloin se lähinnä ahdisti, mutta uskon että toisen lapsen kanssa sen ottaa vaan vaiheena ja suhtautuu rennommin ja ehkä vähän jopa nauttii siitä :D Meilläkin kyse oli nimenomaan läheisyydestä, koska imetys jäi lyhyeksi lapsen preferoitua pulloa 100-0.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä esikoinen taisi syntyä tuo apinan poikasen selviytymisvaisto selkäytimessään :) Ja kyllä, kun sitä kesti kuukausia ja kuukausia, ahdistihan se. Etenkin ekakertalaista. Nyt tästä minuun kiinnilitistäytymisestä osaa tosiaan nauttiakin ihan eri tavalla.

      Poista
  3. Kuulostaa niin tutulta. Kotona 2 viikkoa nuorempi herra kun tämä teidän. Pari viikkoa sitten lähdin luokkakokouksesta kesken kun mies ei saanut häntä nukkumaan (Aikaisemmin on onnistunut). Tullessani kotiin vastassa oli nikotteleva vauva, joka heräsi monta kertaa yöllä tarkistamaan että olenhan vieressä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi jooh, tuttua. Yhtäkkiä ei enää edes isi kelpaa nukuttamaan tai lohduttamaan. Ja sitten välillä taas isi on parasta, että varmasti iltojen kulku ei ole ennustettavissa :D Ja voi noita pieniä, kun ne sitten moisen jälkeen heräilevät tarkastamaan, eihän äiti varmasti lähde.

      Poista
  4. Kyllä se nappaa rinnasta kun lukee kuvausta lapsesta joka pitkän ja lohduttoman itkun jälkeen tarraa kiinni ja nikotellen nukahtaa.
    Meillä ei ole ollut ihan hirmuisen radikaalia eroahdistusta, mutta minulla on jonkin verran vuosia jatkunutt masennusta ja se tekee sen että varsinkin iltaisin omat voimat ovat välillä niin vähissä että on pakko kävellä toiseen huoneeseen hengähtämään hetkeksi jos lapsi ei nukahdakaan vaan rupeaa temmeltämään tai kiukuttelemaan. Vaikka en ole pois kuin muutaman minuutin niin syyllisyyden tunne palatessa on hirveä ja tuntuu että ei itsekään tahtoisi päästää irti lapsesta. Tuntuu kuin olisi pettänyt oman lapsensa vaikka tiedänkin että kun omassa päässä alkaa liikaa kilistä niin poistuminen on se paras ratkaisu. Mutta eihän lapsi sitä voi ymmärtää.
    Onneksi nuo illat alkavat olla harvinaisia :) Tämä teksti vaan nosti tunteet pintaan. Kyllä lapsen pitäisi saada turvallinen tunnelapsuus. Itkettäminen on vaan jotain niin inhottavaa ja vaistojen vastaista.
    Vähän tuota lapsen läheisyysriippuvuutta sivuten, olen törmännyt netissä useampaankin otteeseen siihen että kysellään voiko lasta kantaa ja sylitellä liikaa. Miten voisi? Lapsen kuuluu olla vanhemman lähellä kunnes tämä on itse valmis ottamaan etäisyyttä (toki rajansa kaikella, mutta nyt puhutaan vauvasta ja taaperosta). Minun oma mielipiteeni on että mitä enemmän fyysistä läheisyyttä lapsi saa sen turvallisemmaksi hän tuntee olonsa ja se on hyvä pohja ponnistaa elämään.

    VastaaPoista
  5. Arvostan! Juuri noin itsekin ajattelen! Meillä täällä pari viikkoa nuorempi eroahdistuksesta kärsivä pieni. Isi kelpaa päivisin loistavasti ja ollaan niin isin perään mutta yöllä varmistellaan ettei äiti lähde minnekään. Saa olla tuttina toiselle :) mut aikansa kutakin :)

    VastaaPoista
  6. Ihana kirjoitus. Silloin kun esikoiseni oli vauva, musta oli kivaa ajatuksen tasolla lähteä tyttöjen kanssa ulos riekkumaan niin kuin ennen. Mutta sitten kun olisi pitänyt oikeasti lähteä tuntui pahalta, enkä olis halunnut poistua sen itkevän tyypin viereltä mihinkään. Silti mä aina lähdin. Kävin toki tosi harvoin missään ja ehkä just siksi tuntui, etten voinut perua sovittuja menoja ja oli jotenkin todistettava, että oon se ihan sama tyttö kun ennen lasta.
    Mutta nyt toisen lapsen synnyttyä on ihan parasta, että voin olla se rehellisen tylsä ja omistautunut äiti, joka mieluummin peittelee lapset sänkyyn ja käpertyy itse sohvan nurkkaan kun juoksee ympäri kaupunkia. Tässä ehtii vielä ja nyt haluan olla siellä missä mua eniten tarvitaan. Enkä todellakaan mene enää siihen halpaan, että ne illat olisi enää lähelläkään "niin kuin ennen" :D

    VastaaPoista
  7. Kyllä sitä eläkkeellä ehtii hillua ;)

    VastaaPoista
  8. Tuli ihan tippa linssiin kirjoituksestasi. Meillä viikkoa nuorempi tyttö ja tämä niin tuttua!

    VastaaPoista
  9. Haluaisin kiittää siitä miten olen saanut niin paljon tukea, iloa ja ajatuksia blogistasi omaan arkeen. Raskausaikakin tuntui helpommalta kun sain joka viikko lukea raskaus kokemuksiasi viikko kerrallaan.

    VastaaPoista
  10. Ihana postaus! Olen ihan samoilla linjoilla, en ole koskaan raaskinut lähteä varsinkaan iltaisin kauas kulloistenkin vauvojeni luota. Tällä kuopuksella alkoi eroahdistus ja vierastaminen jo tosi aikaisin, muistaakseni noin nelikuisena. Vauveli (nyt 6kk) on siitä lähtien itkenyt kaikkien muitten kuin oman perheenjäsenten sylissä ja iltaisin yönukkumisen lähestyessä ei enää isikään meilläkään kelpaa ,vaan jos ei nopeasti pääse äitin lähelle itku alkaa. Joskus se on vähän harmittanut, kun olisi ollut jotain tärkeää tekemistä, mutta kun on niin kaikki kaikessa vauvalla niin onhan se tosi liikuttavaa ja aina siinä heltyy menemään mussukkansa luokse, kun tarve vaatii.

    Mullakin on mitä todennäköisemmin viimeinen vauvavuosi menossa, yleensä mun ikäiset on ennemmin mummoja kuin vauvan mammoja. Nyt sitten koetan keskittyä nauttiamaan näistä vauvan suloisista vaatimuksistakin itseäni kohtaan. Tämmöiset pienet ovat usein niin liikuttavia, että itku siitä usein tulee silmään ja haikeuskin, kun arvaa, että tämän vuoden jälkeen ei enää omaa vauvelia ole hoitamassa. Mutta onneksi ne omat mussukat ovat omia mussukoita vaikka kuinka vanhoina. :)

    VastaaPoista
  11. Ihana! Hyvä kirjoitus! Tuntuu että moni ajaa vauvaa "itsenäistymään" todella varhain, nukutetaan omaan sänkyyn,puolivuotiaana siirretään omaan huoneeseen, ei vastata itkuun heti..
    Miettikääpä, mikä muu nisäkäs kuin ihminen työntää pentuaan pois pesästä niin varhain kuin ihminen? Ei mikään.

    VastaaPoista
  12. Kiitos ihanasta tekstistä, tämä oli juuri mitä väsyneet aivoni tänä aamuna kaipasivat! Oma 10kk vauva on siitä ihmeellisen aurinkoisen iloinen tapaus, että ei vieläkään ole ymmärtänyt vierastaa vaan suhtautuu nauraen kaikkiin uusiin ihmisiin. Päiväsaikaan on ollut helppo jättää välillä isän tai isovanhempien kanssa (sitten kun aloin raaskita edes jättää vauvaa hoitoon) ja ainakin nyt myös illat ovat menneet hyvin ilman minuakin (tosin ollaan oltu erossa vain muutamana iltana vauvan elämän aikana). Mutta nyt kun ollaan yökyläilemässä ja lapsi hioo uusia liikkumistaitoja, hän viime yönäkin heräsi joka halvatun tunti. Ihan jatkuvasti. Yritin hyssytellä viereen, erikseen, minne milloinkin, mutta toinen vain ulisten könyää kainaloon ja etsii paida läpi tissiä suuhun. Kotona siis nukkuu usein jo vain yhdellä aamuyö-syötöllä. Meinasi jo mennä hermo, mutta kun aamulla puhelimen avattua luin tämän, muistin taas miten pieni ja vähän aikaa sitä hän on. Tämä on hänen tapansa potea eroahdistusta, vieraassa paikassa varmistella että olenhan siinä enkä katoa. Ei mene kuin hetkinen ja muistelen näitäkin aikoja kaihoten. Sillä välin kahvi auttaa väsymykseen :)

    VastaaPoista
  13. Ihana kirjoitus! Nostatti kyllä tunteet pintaan<3 Itselläni esikoinen on vasta kolmekuukautinen, mutta toki rinnalle rauhoittuminen on tuttua, varsinkin iltaisin. Se on ihana tunne, kun toinen luottaa sinuun niin kovin ja rauhoittuu heti, kun vain otat syliin. Saa olla jollekin niin tärkeä!

    VastaaPoista
  14. Joo. Samaa mieltä. Tuo on varmasti juuri sitä äidiksi kasvamista kun huomaa että oikeastaan on juuri hyvä kun ei pääsekään vauvastaan heti irti. Tietysti kohtuus kaikessa mutta monelle tuo läheisyys vauvan kanssa voi olla vaikeaa.

    VastaaPoista
  15. Niin kauniisti kirjoitettu että minuu ihan itkettää. :') mullakin oli esikoisen kanssa kuten Annikalla edellä joku tarve todistaa (lähinnä itselleni) että olen vauvasta irrallinen persoona ja että en ole sellainen äiti joka olisi lapsessaan koko ajan kiinni. Noh, nyt se vauva on pian 2v ja otan kaiken irti siitä vähästä läheisyydestä mitä kaiken muun touhuamisen lomassa saan antaa. Ja jos lisää lapsia joskus saadaan niin toivottavasti osaan elää paremmin hetkessä heidän vauva-aikanaan.

    VastaaPoista
  16. Aivan ihanasti kirjoitettu, kiitos! Itselläni kolmas, ja ehdottomasti viimeinen lapsi nyt 4 kk. Aivan eri tavalla osaa nauttia vauva-ajasta ja vauvan läheisyydentarpeesta nyt, kun tietää tämän olevan viimeinen kerta. Nyt ei ole enää kiire mihinkään. Ihanaa olla pienelle ihmiselle niin tärkeä.

    VastaaPoista
  17. Onhan tämä jo hiukan yli vuoden vanha kirjoitus. Se kuitenkin osui silmiini nyt, kun ihmettelen maailmaa oman vauvan kanssa. Ihana teksti! <3 Antoi mukavasti näkökulmaa tähän omaankin eroahdistuksen ihmettelyyn. Kiitos! <3

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe