Apua arjen hallintaan

18.8.15


Uudenlainen arki on jo ilmestynyt seinäkalenteriimme, johon rakennamme viikko kerrallaan parin seuraavan viikon menopalapelin. Mies siirtyy ensi viikolla koti-isyydestä töihin, esikoinen palaa päiväkotiin ja minä otan taas pääasiallisen vastuun vauvasta – ja alan tehdä enemmän töitä kuin nyt kuluneen kesän aikana. Vatsassa muljahtelee sekä onni kuluneesta leppoisasta kesästä, pieni innokas odotus tulevasta syksystä ja samalla jännitys siitä, miten kaikki tulee menemään.

Me jouduimme esikoisen aikaan miehen kanssa käydä puolen vuoden oppikoulun siitä, miten perheellisenä työarkea ei voi pyörittää kuten ennen. Tai voisi, sen me todistimme, mutta onkin täysin eri asia, onko siinä järkeä ja haluammeko niin tehdä. Ei ole ja emme, sen opimme kerrasta.

Esikoisen siirtyessä päiväkotielämään kaksi vuotta sitten, mä aloin tehdä täyspäiväisesti töitä telkkarituotannon parissa. Samalla jatkoin jo hoitovapaan aikana tekemiäni freelancer-toimittajatöitä sekä kuvausjärjestelyjä. Lisäksi oli tämä blogi, johon jo silloin sain onnekseni laittaa aika paljon aikaani. Mies teki täyspäiväisesti kolmivuorotyötään. Järjestimme työmme niin, että vanhempiensa duunimäärästä huolimatta esikoinen pärjäsi kahdella–kolmella päiväkotipäivällä viikossa. Vaihdoimme miehen kanssa kotivastuuta läpsystä, emmekä ehtineet viettää aikaa perheenä juuri lainkaan.

Ruuhkavuodet rysähtivät päälle täydellä painollaan. Nukuin viiden tunnin unia, väsymys tuntui fyysiseltä sairaudelta ja pidin elimistön käynnissä kahvilla. En ehtinyt tai jaksanut nähdä kavereita. Tuntui, että en pystynyt antamaan mihinkään täyttä panostustani ja täyttä läsnäoloani, en kotona, en töissä. Ajatukset kirvelivät ja to do -listat tunkivat uniin. Aloin saada rytmihäiriöitä.

Tajusin, että vaikka kuinka rakastaa kaikkea, mitä saa tehdä, ei se estä väsymystä. Silloinkin voi kulua niin loppuun, että tarvitaan pari viikkoa pysähtymistä vain siihen, että hengitys alkaa tasaantua. Siksi nyt jännittää. En tahdo päätyä taas tilanteeseen, jossa pää tuntuu tahmealta ja kirvelevältä liejulta. En tahdo olla kävelevä suohirviö, joka hermoromahtelee aikataulusekametelisopassa. Tämä isikesä on saanut ymmärtämään yhä selkeämmin, miten tärkeää meille kaikille onkaan saada viettää paljon aikaa yhdessä, perheenä.

Olemme miehen kanssa tietoisesti ja tiedostamatta työstäneet kuukausien ajan asiaa ja yrittäneet hahmottaa, miten saada kahden työssäkäyvän aikuisen ja kahden pienen lapsen arki toimimaan kivasti. Ensin niin että vauva on kotihoidossa ja sitten ensi syksystä lähtien päiväkodissa. Itse olen joutunut kamppailemaan myös riittämättömyyden tunteen kanssa, joka varmasti alkaa piinata taas isikesän loputtua. Arjessa aika ei vain riitä kaikkeen, mihin tahtoisi.
Kävin kesän aikana hakemassa arkipalapelin hallintaan apua ammattilaiselta, kun yhteistyön merkeissä pääsin tapaamaan psykoterapeutti Anniina Kermania. Hän työskentelee Psykoterapiakeskus Vastaamossa, josta saa apua sekä työkaluja isompien ongelmien ja kriisien selvittämisen lisäksi ihan vaikka tällaiseen lapsiperheen äidin panikointiin uuden edellä. Vastaanottoajan voi varata näppärästi netistä vaikka vain yhdeksi kerraksi. Mä kävin juttelemassa Anniinan kanssa kaksi kertaa.

Anniina kertoi, että yleensä ruuhkavuosien aikaan vanhemmilla on kahdenlaisia ongelmia. Yleisimmin työ koetaan kuormittavaksi. Toisessa ääripäässä taas kotielämän kuluttavuutta paetaan töihin. Tiedättehän, jäädään katsomaan vielä yksi kissavideo työpäivän päätteeksi konttorikoneelta, kun tahdotaan pitkittää kotiin lähtemistä.

Itselläni kyse ei ole kummastakaan. Työ antaa mulle valtavasti, sillä saan toteuttaa siinä itseäni ja haaveitani. Toki kivoinkin duuni on välillä ihan vaan puurtamista, mutta selkä hiessä vääntäminen on toisinaan palkitsevaa sekin. Kotielämän kuluttavuudesta mulla on kokemusta esikoisen vauvavuoden ajalta, mutta tämä kuluva vauvavuosi on onneksi päästänyt helpommalla. Yhteinen aika perheen kanssa on valtava voimavara ja koen äitiyden olevan pääsääntöisesti parasta ikinä.

Mistä sitten kiikastaa? No siitä ajasta ja sen puutteesta. Siitä painavasta riittämättömyydentunteesta, kun tahtoisi samaan aikaan viettää vain päättymättömiä retkipäiviä perheen kanssa ja samalla toteuttaa kaikki maailman tarjoamat haasteet ja unelmat – tai kunnon ruuhkavuosimyllyssä pyöriessään ihan vaikka vaan käydä ilman paniikkijuoksua ruokakaupassa ja imuroida kodin nurkat silloin tällöin.

Suurimman ahaa-elämyksen tapaamiset psykoterapeutin kanssa toivat, kun Anniina pyysi mua palaamaan ajatuksissani noihin kahden vuoden takaisiin ruuhkavuosiväsymyksen hetkiin. Hän antoi käteen kynän ja kehotti kirjoittamaan taululle asiat, jotka tuovat elämään iloa sekä voimaa ja ne, jotka ovat kuluttavia. Hyviä puolia kertyi sen kummemmin miettimättä kymmeniä. Perhe, parisuhde, retket, työ, ystävät, matkat, blogi, käsityöt, liikunta ja niin edelleen. Toiselle puolelle tuli yllätyksekseni oikeastaan vain kaksi selkeää asiaa. Ajanpuute ja väsymys.

Mulla on siis tavallaan positiivinen ongelma, kun on liian paljon kivaa tekemistä. Niin paljon, että kiireisimmässä arjessa siitä aiheutuu ajanpuutetta ja väsymystä. Anniina sanoikin, että mun ei pitäisi lähteä negaatioiden kautta miettimään, mitä en ainakaan tulevalta syksyltä tahdo. Vaan sitä, mikä on riittävästi.
Sitä onkin ollut hyvä pohtia nyt isikesän aikana, kun roolien vaihdosta johtuneiden kipuilujen jälkeen tilanne tasaantui ja takana on leppoisin ja hienoin kesä ehkä koskaan. Ollaan trendien jälkijunassa jopa vallan downshiftattu, omalla tavallamme. Ja onhan tätä kaikkea pohdittu jo siitä lähtien, kun ylipäätään mietimme, onko meillä resusseja toivoa toista vauvaa tulevaksi.

Nyt toivomme olevamme valmiita ensi viikolla alkavaan uuteen arkeen. Näillä eväin siitä toivottavasti tulee toimivaa ja kaikille kivaa aikaa:

– Miehen lyhennetty työaika. Mies alkaa tehdä typistettyä listaa heti ensimmäisestä työpäivästään lähtien. Asia, joka olisi pitänyt tajuta tehdä jo esikoisen hoitovapaan aikana. Näin mä voin kerran tai pari kertaa viikossa tehdä ihan kokonaisen työpäivän verran keskeytyksettä töitä. Tämä vähentää tarvetta naputtaa konetta öisin, kun pitäisi nukkua. Yritämme tällä järjestelyllä mahdollistaa myös sen, että meillä olisi yksi kokonainen perheen yhteinen vapaapäivä viikossa, jolloin mun koneella istuminen pyritään pitämään minimissä.

– Työmäärän kohtuullistaminen. Olen jo sanonut tarjotuille töille ei. Ja kyllä, se oli ihan hemmetin vaikeaa. Eikä vähiten siksi, että epävakaisella media-alalla töistä kieltäytyminen tuntuu kuin napsisi itseltään sormia irti. Nyt on vain uskottava siihen, että hyvän tekijän luo palataan uudestaan, vaikka tämä välillä kieltäytyisikin töistä. Nyt teen töitä sen verran, että talous pysyy mukavana, ura rullaa leppoisasti eteenpäin, perheelle jää tarpeeksi aikaa ja oma mieli kulkee balanssissa arkiviikosta toiseen.

– Vapaana toimittajana työskentely. Kun miehen työ on aikaan ja paikkaan sidottua, on tässä vaiheessa elämää hyvä pitää oma duunini ihan omissa näpeissäni – koska se on mahdollista. Perheellisenä on suuri helpotus, että minulla on vapaat työajat ja voin tehdä duunia missä tahansa. Itsekuria se vaatii sekä sen suhteen että tekee töitä ja että on tekemättä töitä, mutta luo samalla vapautta säätää aikatauluja miehen töihin ja perheen muihin menoihin sopiviksi.

– Ymmärrys siitä, että unelmat odottavat. Vaikka haluaisin palavasti koostaa lapsiperheen ruokakirjan, opiskella valokuvausta, kirjoittaa kirjan äitiydestä, perustaa nettikaupan blogin oheen, suunnitella sarjan lapsiperheille sopivia appseja ja ryhtyä satukirjailijaksi – noin muun muassa – ei kaikkea tarvitse tehdä hetinyt. Mä ehdin kyllä. Tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on ollut vaikeaa, mutta huojentavaa.
– Päiväkoti auttaa. Fiksummat ja saman kokeneet kaverit ehdottivat mulle varovaisesti jo silloin pari vuotta sitten, olisiko järkevää lisätä esikoisen päiväkotipäiviä niistä kahdesta–kolmesta neljään. Että ehtisi vaikka nukkua tai jopa viettää perheenä yhdessä aikaa. Tämä asia piti kuitenkin oppia kantapään kautta sekin. Kun kuopus sitten joskus aloittaa päiväkodin, ymmärrän, että vähät päiväkotipäivät eivät ole lapsien onnellisuuden ja hyvän vanhemmuuden mittari. Tärkeämpää on se, että lapsilla on mukava ja turvallinen päiväkoti ja töiltään kunnon yöunia nukkuvat vanhemmat ja sitä kautta aidosti läsnäolevaa perheaikaa.

Nyt kun vauva on vielä kotona ja esikoinen palaa taas päiväkotiin noin kolmena päivänä viikossa, naputan kuopuksen uniajat tarkasti konetta. Olen luvannut itselleni silloin sulkevani kodin sotkut ympäriltäni, sillä pyykit voi viikata ja tiskit hoitaa sitten yhdessä lastenkin kanssa. Onneksi vauva on myös kelpo palaveriavec, joten voin hoitaa tapaamiset ja juoksevat menot kaupungilla yhdessä hänen kanssaan esikoisen päiväkotipäivinä ja näin voidaan rauhoittaa muut päivät paremmin perheelle.

– Avun pyytäminen. Koska meillä ei ole mahdollista saada esimeriksi isovanhemmilta hoitoapua, ollaan sitkuteltu miehen kanssa lähes sataprosenttisesti kahdestaan – päiväkodin auttamana ja siskon muutamista hoitokerroista kiitollisina. Se sitkuttelu ja pärjääminen ei ole ylpeilyn aihe. Järkevää ja hienoa on se, että osaa pyytää apua. Nyt me yritämme oppia siihen.

Ollaankin jo muutaman saman kylän mutsin kanssa mietitty hoitorinkiä, jossa jokainen perhe vuorollaan tai sovitusti hoitaisi toisen tai muiden perheiden muppeloita. Myös vakituista lastenhoitajaa on mietitty.

Onko muilla ollut tänä syksynä edessä uudenlainen arki? Miten on lähtenyt rullaamaan? Minkälaisilla kikoilla teillä pidetään arki toimivana ja kivana?

Lue myös nämä

21 kommenttia

  1. Onpa hauskaa, että olet tavannut Anniinaa, minä tunnen hänet entisen työni kautta. Kuulostaa tosi järkeviltä nuo suunnittelemanne ratkaisut arjen helpottamiseksi. Minä myös itse yrittäjänä mietin koko ajan miten tehostaa ja järkevöittää työntekoa ja olen siihen myös joitain ratkaisuja nyt löytänyt.

    Mukavaa loppukesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kans yrittänyt miettiä, miten saisi tehostettua omaa duuniaan. Itselläni ainakin kaupungilla kirjoittaminen on tehokkaampaa kuin kotona, sen olen huomannut. Lisäksi pyrin tekemään luovan työn aamupäivisin, kun olen skarpeimmillani. Iltapäivästä voi sitten tehdä muuta, juttujen taustoittamista, sähköposteja, kirjanpitoa yms. Toisaalta olen myös huomannut, että kun duuni on monilta osin luovaa, tarvitsee myös sellaista luovaa luuhailua. Tasapainoilua siis vaaditaan :)

      Mukavaa loppukesää myös sinne!

      Poista
  2. Mä haluan siihen rinkiin.

    Ei mulla muuta. Paitsi että tsemppiä. Vähän tuntuu itsestäkin siltä, että ei tästä selviä, mutta kai siitä kuitenkin selviää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mä mietin, että voinko nyt tästä julkisesti edes kirjoittaa, kun en ole vielä sun kanssa ehtinyt asiasta jutella. Mutta sähän tietty kuulut rinkiin kans, jos tahdot (sitä paitsi oot aika helppo rinkiläinen, kun on vain yksi lapsi, meiltä tulee teille sitten kaksi).

      Poista
  3. Hyvän kuuloisia keinoja! Ja varmasti nyt, kun on toisen kerran saman tilanteen edessä, onkin monessa suhteessa viisaampi. Meillä on auttanut ihan hurjasti oma lyhennetty työaika eli neljän päivän työviikko. Samoin huomasimme, että perheen yhteistä aikaa todellakin tarvii, joten päätimme että me vanhemmat emme aikatauluta iltoja ja viikonloppuja niin että ne ovat pelkkiä läpsystälapsenhoitovuorovaihtoja, lapsi kun tuntuu olevan onnellisimmillaan silloin kun koko perhe on yhdessä.

    Tuon tajusimme myös, että lyhyt hoitopäivä tai -viikko ei ole mikään tärkein tavoiteltava asia. Ennen päivähoidon alkua suunnittelimme tarkkaan että miten aikataulutamme päivät niin, että hoitopäivästä tulee lyhyt. Sitten kun menimme hakemaan lasta aiemmin niin kommentit olivat luokkaa "en ehtinyt vielä ulos leikkimään" tai "äiti/isä, jää sinäkin tänne leikkimään" eli mitään kiirettä lapsella ei ollut hoidosta pois :) Päätimmekin, että haemme hänet yleensä vasta sitten, kun ovat jo ulkona leikkimässä ja odottamassa hakijoita.

    Tsemppiä uuteen arkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vo kyllä, toivon ja uskonkin, että näin tokalla kerralla on näidenkin asioiden kanssa fiksumpi!

      Taitaa olla aika yleistä, että aikaisin iltapäivällä päivähoidosta haettaessa lapsi protestoi, kun tahtoisi vielä jäädä leikkimään. Ainakin meillä iltapäivän piha-aika kavereiden kanssa tuntuu olevan se mieluisin osa päivästä. Siksi ollaankin mahdollisuuksien mukaan pyritty lyhentämään päivää aamuista, jotta lapsi saa sitten remuta mielin määrin iltapäivällä :)

      Poista
  4. Tämä tuli kuin tilauksesta. Mulla on useamman viikon majaillut postaus luonnoksissa (siellä se on edelleen, mutta ehkä kohta olen valmis sen julkaisemaan), joka käsitelee meidän parisuhteen kriisiä. Kyseessä on mielestäni iso asia, joka voi pahimmillaan tuhota koko perheemme, mutta siten pieni, ettei kyse ole luottamuksesta, pettämisestä, rakkaudesta tms. Enemmänkin näkemyserosta meidän vanhempien välillä, mutta kumpikaan ei osaa tai halua olla toisen kanssa samaa mieltä. Koska kumpikaan ei ole. Kyse on meillä lapsista ja lapsiluvusta. Siitä kun toinen haluaa vielä ja toinen ei enää ikinä. Vastaamohan voisi olla oikea paikka meille hakea apua tähän ongelmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teidän kriisin aihe on iso asia, vaikka ei olisikaan ns. dramaattisimmasta päästä. Voin vain kuvitella, miten hankalaa ja kipeätä on, jos lapsiluvusta ei olla samaa mieltä. Mä luulen kans, että Vastaaosta voisi saada jeesiä. Voi kokeilla kerran, minkä jälkeen päättää, haluaako tapaamisia psykoterapeutin tms. kanssa jatkaa.

      Poista
  5. Huippu kirjoitus! Meillä marraskuussa palataan arkeen: 2 nuorimmaista päiväkotiin. Tammikuussa kouluun työnohessa. Kylläpä jännittää. Hyviä vinkkejä sain, kiitos siitä, tulevaa varten.
    Sitten asiasta hieman poiketen. Yritän nyt kovasti toteuttaa ekologisempaa elämää. Pois myrkyistä ja vastuullista ostamista. Kerroit että ostat mieluummin nahkakenkiä koska ne ovat kestäviä. Hyvin perusteltu minusta, mutta mietin sitten yleisesti että onko nahan käyttö eläinystävällistä. Netistä kun etsii tietoa tulee hyvin ristiriitaista infoa ja lopulta tuntuu että kaikki perustuu kunkin mielipiteeseen. Oletko sinä perehtynyt asiaan? Nahkakenkiä olen itsekin ostanut juuri niiden kestävyyden ja huolettavuuden vuoksi. Pahoittelen kirjoituksesta poikkeavan kysymyksen esittämistä.
    Kiitos ihanasta blogista!
    -Janita-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, että jännittää! Paljon tsemppiä uuteen arkeen, sitten kun se parin kuukauden päästä koittaa.

      Ja kengistä. Mä tosiaan ostan mieluiten kenkäni kankaisina tai sitten nahkaisina niiden kestävyyden ja huollettavuuden takia. Nahkainen kenkä myös tuntuu mukavalta jalassa ja hengittää. Tämä kaikki johtaa juurensa nuoruuteeni, jolloin pilasin jalkani käyttämällä hiostavia ja hiertäviä halppiskenkiä, sellaisia muovisia kammotuksia. Sen lisäksi, että niissä muovipusseissa jalat kärsivät, kengät olivat jo yhden kauden jälkeen niin karseassa kunnossa, että ne oli pakko heittää roskikseen.

      Mutta onhan nahan käyttö ristiriitaista. Perehtynyt en ole asiaan, pitäisi kyllä. Siskoni käyttää vain vegaanisia kenkiä, ja kangaskenkien lisäksi hänellä on käytössään makeita nahasta tehdyn näköisiä kenkiä, jotka kuulemma ovat myös mukavia ja hengittäviä. Mä itse olen niin draumatisoitunut niistä nahan näköisistä muovikengistä nuoruudessa, että en ole vielä edes uskaltanut kokeilla, onko tosiaan olemassa laadukkaita keinonahkakenkiä. Pitäisi varmaan.

      Poista
  6. Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättelevästä kirjoituksesta jälleen kerran :) Osui oivalliseen saumaan, sillä uusi arki koittaa puolentoista viikon päässä, kun palaan hoitovapaalta töihin ja pikkuneiti 1v 3kk aloittaa päiväkodin. Yh:na on käytännössä pakko mennä töihin, jotta elintasoa ei tarvitse nykyisestä pihistelystä tiputtaa vielä alemmas. Siitä huolimatta ajatus näin pienen päiväkotiin menosta saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Niin paljon olisi kaikkea kivaa, mitä haluaisi tehdä, kun toinen on vielä pieni puhumattakaan siitä, että saisi viettää lapsen kanssa kiireetöntä aikaa. Sen takia tuleva arki hieman pelottaakin, kun töiden lisäksi pitäisi ehtiä kotiakin hoitaa ja kaupassa käydä. Nelipäiväinen työviikko varmasti auttaa ja minun täytynee tehdä tuo sama harjoitus ja miettiä, mikä on riittävästi, jotta me molemmat voidaan hyvin. Ja uskaltaa pyytää apua, kun sitä kuitenkin varmasti tarvitaan. Hyvää ja sujuvaa syksyä teidän perheelle, voikaa hyvin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin se päiväkoti menee! Alku voi olla shokeeraava, sinulle. Näin kävi ainakin meillä. Mutta huomaamatta tulee se päivä, kun päiväkodista on tullut sujuva osa arkea.

      Kaupassa käymiseen sellainen vinkki, että me käytettiin juurikin tuolloin pari vuotta sitten useasti Kauppahalli24:sta. Tilasin sieltä rauhassa sapuskat lapsen mentyä nukkumaan ja paria päivää myöhemmin ne kannettiin kotiin, ihan keittiöön asti. Alepallahan on Kauppakassi ja oliko Prismoillakin joku vastaava. Että jos asuu näiden toimintapiirin sisällä, lämmin suositus!

      Mukavaa ja sujuvaa uutta arkea myös sinne!

      Poista
  7. Hyviä ajatuksia ja järkevää miettiä omia rajoja ja toiveita jo etukäteen. On myös hyvä ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse saada ja saavuttaa heti. Hyvin suunniteltuna arki lähtee rullamaan varmasti oikein mukavasti.
    Meillä sama tilanne tuli eteen jo muutama viikko sitten, kun 1- ja 3-vuotiaat lähtivät päiväkotiin ja vanhemmat töihin. Arjen helpottamiseksi palkkasimme samalla siivooja ja pyrimme rauhoittamaan suuren osan illoista ihan vaan yhdessäololle. Harrastuksia ei vielä lapset tarvitse ja aikuisetkin voivat pääosin harrastaa kotona tai yhdessä lasten kanssa. Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta olemme myös käyttäneet lastenvahtia tarvittaessa ja se on ollutkin oikein toimiva palvelu. Paras selvitymiskeino ruuhkavuosiin on kuitenkin kiireetön ja leppoinen mielentila - elää hetkessä ja siirtää kiireettömät työt huomiselle tai ylihuomiselle.
    Reipasta syksyn alkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, se on ollut yksi tärkeimmistä oivalluksistani, että kaikkea ei tarvitse saavuttaa nyt ja heti. Meillä oli kans tuolloin pari vuotta sitten lopulta käytössä siivooja. Mä olen vähän sellainen oman elämäni Martta, joten en vakuuttunut ihan siitä. Mutta oli ihanaa, että sovittiin siivojan käyvän aina tuulettamassa räsymatot. Kun muuten kotona oli aina oikeastaan paikalla vain yksi aikuinen ja hänen kanssaan melkoisen liikkuvainen vajaa parivuotias, ei talviliukkaalle tuuletusparvekkeelle tahtonut lähteä lapsen kanssa liukastelemaan.

      Täytyy siis pitää tuo siivoojakin mielessä tulevaisuutta varten, ehkä siihen tottuisi :) Ja kiitos suosituksesta Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitopalvelun kanssa, olen muiltakin kuullut siitä kehuja.

      Kivaa ja reipasta syksyä myös sinne!

      Poista
  8. Olen lukenut blogiasi pitkään ja pidän tavastasi kirjoittaa. Tämä on aivan totaalista pilkun viilausta, ja melkein hävettää että tällaiseen lähden, mutta itsekin toimittajana ja kielipoliisina on pakko. Kirjoitat aina "joutua tekemään" -sanaparin "joutua tehdä" -muodossa, joka ottaa pahasti korvaani. Tässäkin tekstissä lukee "Me jouduimme esikoisen aikaan miehen kanssa käydä puolen vuoden oppikoulun...", vaikka oikea muoto olisi "jouduimme käymään".

    Kiitos ja anteeksi! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meinasin juuri kommentoida samaa asiaa. Kieli on muuten sujuvaa ja selkeää, mutta nimenomaan tuo "joutua tehdä" särähtää aina korvaan. Vinkiksi, että Kielitoimiston sanakirja on nykyisin saatavilla ilmaiseksi verkossa, ja sieltä voi myös tarkistaa tämän joutua-verbin oikean rektion. kielitoimistonsanakirja.fi

      Poista
    2. Hehee, tästä on ennenkin ollut puhetta. Mä luulen, että se on murrejippo, jonka takia väännän tuon sanaparin väärin. Yritän taas parantaa tapani :D

      Poista
  9. Teksti ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Perustan juuri yritystä ja minulla on 2-vuotias lapsi. Olen yh ja vaikka lapsen isä on aktiivinen, asuu lapsi pääosin kanssani. Omat työ- ja yrityskuviot ovat laajentuneet nyt kahdeksi yritykseksi ja freelancer-töiksi. Ei, ei onnistu vaikka tiukkaa tekee lopettaa tämä toinen yritysajatus. Yhteen yritykseen ja perheeseen keskittyminen lienee pakollinen valinta. Ehkä sitä joskus ehtii. Mulla käy lastenhoito- ja siivousapua ja hoitorinki on kahden muun äidin kanssa. Ne ovat korvaamaton apu ja aina hintansa väärti! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti ehdit vielä sen toisen idean kanssa! Vaikka mä tiedän, miten se vääntääkään työminän mieltä, kun tekisi heti mieli laittaa tuulemaan. Kiva kuulla, että olette perustaneet hoitoringin, se siis toimii!

      Poista
  10. Oh, niin hyvä kirjoitus!
    Avunpyytämiseen kommentoisin: mä asun ulkomailla ja täällä oon huomannut, kuinka eri tavalla täkäläiset äidit suhtautuvat avun pyytämiseen ja sen vastaanottamiseen. Lähes kaikilla, joilla isovanhemmat ovat lähellä, nämä auttavat lasten kanssa jos ei päivittäin niin useamman kerran viikossa. Jos ei isovanhempia ole, niin lastenhoitaja on tosi monilla.
    Jotenkin täällä kukaan ei asennoidu vanhemmuuteen niin, että pitäisi 100% pärjätä itse vaan apua voi, saa ja pitää pyytää.
    Mulla on ollut siihen opettelemista, mutta nyt meilläkin on luottolapsenvahti ja on ihan mahtavaa, että voi pyytää häntä meille muutamaksi tunniksi, kun siihen on oikeasti tarve tai ihan vaikka että pääsee miehen kanssa yhdessä johonkin jopa muutaman kerran vuodessa. Eli oikeasti suosittelen!!
    Ja miehen lyhennetylle työajalle peukut, sekin auttaa varmasti arjessa ihan huimasti.

    Tsemppiä syksyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on se jännä, miten syvällä suomalaisuudessa tuntuu asuvan yksin pärjäämisen ihannointi. Pistää ihan vihaksi, kun esimerkiksi nettikeskusteluissa aina löytyy niitä, jotka väheksyvät muiden arjen kinkkisyyttä, avun pyytämistä tms. Että on sitä perkele ennenkin pärjätty ja oma isoäitini hoiti viisi lasta, navetan, pellot ja sodassa hulluksi tulleen miehen yksin, eikä siinä mitään siivojia tai lyhennettyjä työaikoja tarvittu.

      Avun antamien ja avun saamisen pitäisi olla luontevaa, ihan normaali juttu. Itselläni on siinä ihan yhtä lailla tekemistä, mutta silloin ollaan jo hyvällä mallilla, kun tajutaan tietoisesti muuttaa käsitystä siitä, että yksin pitäisi pärjätä. Kun ei pidä. Ihminen on laumaeläin, jolle yksin pärjääminen on luonnotonta.

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe