Taianomainen leijafestivaali

26.8.15

Jos tapahtuma yhdistää sekä leijat että festivaalimeiningin, se ei voi olla kuin täyskymppi meidän perheellemme. Leijafestivaalista onkin täpinöity alkukesästä lähtien, kun Helsingin juhlaviikkojen ohjelma julkaistiin. Viime viikkoina leijainnostus on kiihtynyt entisestään, ja olemme osallistuneet leijapajoihin Skidit Festareilla ja Night Marketissa, askarrelleet glitterillä kyllästettyjä leijoja kotona ja vielä ostaneet tyyriin mutta niin kauniin kiinalaisen sudenkorentopaperileijan.

Ja sitten. Tuulta yksi metri sekunnissa. Viime lauantaina leijafestivaalit vihdoin olivat, ja päivä oli yksi koko kesän kauneimmista. Ilma seisoi ja lämpö kietoutui kosteana iholle. Jos olisi sulkenut silmät, olisi voinut kuvitella itsensä jonkun Etelä-Euroopan pikkukaupungin kaduille, jossa tuulenhenkäisyn saa aikaan vain käsilaukkuun sujautettu viuhka tai terasseilla rutkuttavat tuulettimet. Intiaanikesä väreili kaupungin yllä lepytellen kylmästä ja sateisesta kesästä yrmyyntyneitä helsinkiläisiä. Mutta leijat olisivat tahtoneet siipiensä alle tuulta.
Pakkasimme kuitenkin eväät ja leijat laatikkoon ja poljimme läpi aurinkoisen kaupungin Kaivopuiston rantaan. Kirkkaan sinisenä hehkuvaa taivasta vasten erottui heti muutamia leijoja. Yksi isoimmista ylsi komeine häntineen niin epätodellisen korkealle, että tuntui kuin olisi katsonut trikkikuvaa. Kiitos meren, rannassa tuuli puhalteli laiskasti sinne tänne hönkäillen.

Siinä viltillä istuen ja leijojen kelluessa Helsingin yllä, kelpasi eväitä syödä. Keittoa tipahteli rinnuksille, kun kaikki keskittyivät tuijottelemaan taivaalle. Vaikka leijoja ei satapäin ollutkaan – ainakaan taivaalla – mä en ole ikinä nähnyt niin monia leijoja yhtä aikaa lennossa. Se oli taianomaisen kaunista katseltavaa.
Mekin yritettiin meidän leijoja ilmaan – niitä kaikkia kuutta mukana ollutta, heh. Tuloksetta. Juostiin, hypittiin, heitettiin, nyittiin ja annettiin narua. Välillä leija meinasi ottaa ilmaa alleen kunnes teki kiepin kautta syöksyn maahan. Vauvasta se oli hauskaa ja hän konttasi tipahtelevien leijojen perässä kurnuttaen ilonaurua. Meitä muita vähän harmitti, ja olisi tehnyt mieli syyttää leijoja lentokyvyttymyydestä. Todistettavasti kuitenkin ne ihan samat leijapajaleijatkin nousivat muiden käsissä ilmaan.

Huomasin niiden taitavimpien lennättäjien olevan matkassa ihan eri meiningillä kuin me. He eivät säntäilleet ja räpiköineet leijojensa kanssa. He saivat leijansa ilmaan lähes tuulettomassa säässä ilman hätiköintiä, leijan liikkeitä kuunnellen. He antoivat vähän narua ja taas tiukensivat sitä. Liikkeet olivat hitaita ja pehmeitä. Näytti siltä kuin he olisivat tanssineet leijojensa kanssa hidasta itämaista tanssia.
Sunnuntaina kokeilimmekin samaa leijatanssia Kalasatamassa, tuolla Helsingin pettämättömässä tuulitunnelissa. Vaikka ilma oli poikkeuksellisen tyyni sielläkin, itse tehty leija lähti kuin lähtikin mukaan tanssiin. Se nousi puolelta toiselle salsaten kohti korkeuksia. Niin korkealle, että kerästä loppui naru. Yhdistimme siihen toisen narun. Sekin loppui. Siellä se killui, pienenä villinä pisteenä keskellä taivasta. Hullunkurinen näky.

Syksyä mä olen rakastanut aina, mutta nyt myös pakettiin kuuluvat puhisevat tuulipäivät alkoivat tuntua kivoilta.

Lue myös nämä

0 kommenttia

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe