Helsinki

Luova tauko Villa Gyllenbergissä



On ollut helpottavaa myöntää itselleen työskentelevänsä luovalla alalla. Aikaisemmin luovuus tuntui liian taiteelliselta ja maalailevalta kuvaukselta kaltaiselleni media-alan sekatyöläiselle, joka kyllä tykkää punaviinistä ehdan luovan alan ammattilaisen tapaan, mutta on silti ihan liian järjestelmällinen elämään boheemisti rintsikat kattovalaisimesta roikkuen. Vasta viime aikoina olen kehdannut sanoa sen ilman takelteluja: hei, olen Hanne ja olen kirjoittaja. Elätän itseni luomalla kirjaimista sanoja ja sanoista lauseita.

Helpottavaa tämän myöntäminen on ollut siksi, että luovuuteen kuuluu myös ajatustaukojen ottaminen ja luova luuhailu. Ammattilaisena saan tuotettua tekstiä pää jumissakin, mutta parhaiten ajatukset lähtevät lentoon, kun antaa aivojen välillä tuulettua. Ystäväni, luovan alan ammattilainen hänkin, kertoi välillä lähtevänsä työajalla kaupungille kävelylle vain katselemaan ihmisiä. Joku voisi nähdä sen töistä luistamisena, mutta todellisuudessa se on paljon järkevämpää kuin istua koneella pää solmussa ja esittäen tekevänsä töitä.
Olen siis antanut itselleni luvan luuhailla. Se ruokkii luovuutta ja kuuluu työhöni. Välillä on hyvä olla hiljaa ja ajattelematta, sillä juuri silloin ajatukset lähtevät lentoon. Tuntuu tietenkin kurjalta, että koen tarvitsevani työn nimissä luvan välillä vain olla. Mutta nykyinen elämäntilanne on nyt vähän sellainen, joka ajaa luovaksi myös oman ajan ottamisen kanssa. Tällä hetkellä kun luovaa luuhailua on välillä sekin, että voin käydä kaupassa yksin tutkien nautiskellen purnukoiden etikettejä tai laittaa suihkussa käydessäni vessan oven lukkoon ja ajaa säärikarvojen lisäksi ne komeat mustat karvat isovarpaiden päältä.

Viime aikoina olen pyrkinyt laajentamaan omia luuhailuhetkiäni myös lähikaupan ja varvaskarvojen ulkopuolelle. Hiljan tein jotain, mikä voitaisiin nähdä oppikirjaesimerkkinä luovasta luuhailusta, aistien herättelystä ja perusarjesta poikkeamisesta. Matkasin täältä itäisestä lähiöstä toiselle puolelle Helsinkiä, toiseen todellisuuteen. Vehreässä Kuusisaaressa kohoaa ikivanhojen puiden lisäksi hulppeita lukaaleja ja suurlähetystöjä. Ihan Kuusisaaren polun päässä, meren ympäröimänä, sijaitsee taidemuseo Gyllenberg, josta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. En, vaikka koenkin itseni ihan ansioituneeksi kotikaupunkimatkailijaksi.
Gyllenberg on yksityinen taidemuseo, joka sijaitsee edesmenneen omistajapariskunta Signe ja Ane Gyllenbergin entisessä kodissa. Signe ja Ane perustivat aikoinaan lääketieteellisen tutkimussäätiön, ja taide oli vahvasti läsnä alusta lähtien. Antroposofisesta filosofiasta kiinnostunut pariskunta kun näki taiteen osana ihmisen henkistä hyvinvointia, joka taas vaikuttaa suuresti fyysiseen terveyteen. Sen takia Ane määräsi testamentissaan, että haluaa taidekokoelmansa kaikkien nähtäville ja että kodista rakennetaan galleria pariskunnan kuoltua. Ja niin syntyi Villa Gyllenberg, jota ylläpitää lääketieteellinen säätiö.

Villa Gyllenbergissä avautui pari viikkoa sitten vakiokokoelmanäyttelyn lisäksi erikoisnäyttely, Naamiaisia, sirkushuveja ja katutaidetta. Ajattelin sen olevan loistava näyttely kepeään ja ilakoivaan luuhailuun. Näyttely kun kokoaa yhteen yli kolmekymmentä naamiais- ja sirkusaiheista maalausta 1700-luvulta 1900-luvulle. Näyttely on koottu kahden Gyllerbergin säätiön kokoelmiin kuuluvan Akseli Gallen-Kallelan teoksen ympärille. Mutta kuten hyville luoville tauoille kuuluukin, näyttely yllätti. Sen pohjavire oli synkkä. Huomasin jopa peilaavani omaa elämääni maalausten kautta.
Teoksissa näyttäytyy esimerkiksi se 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aika, jolloin Pariisissa järjestettiin karnevaaliaikoihin naamiaisia. Tuon ajan naisille naamio toi mahdollisuuden olla kodin ulkopuolella ilman esiliinaa. Se poisti tittelit ja monesti myös estot. Jos sitä vähän päätyi sutinoimaan, naamio ikään kuin teki asiasta tekemättömän. Mielenkiintoinen roolileikki on myös näyttelyssä oleva muotokuva 1700-luvulta, jossa Ruotsin kuninkaan rakastajatar on pukeutunut nunnan asuun. Valokuvat seksiroolileikeistä goes 1700-luku! Missäköhän kuningas on tätä fantasiakuvaansa pitänyt, jotta rakastajattaresta kuulemma kovin tuohtunut kuningatar ei ole päässyt nunnafantasiakuvaa tuhoamaan. Ei varmaan ainakaan tyynyn alla?

Naamiot ja seksifantasiat eivät kuitenkaan olleet ne pysäyttävimmät kuvat. Eniten ihon alle menivät maalaukset sirkuksista ja katutaiteilijoista. Niissä näytetään luovan alan ammattilaisten arki vuosisatoja sitten. Yleisön eteen mentiin vetämään häikäisevä show paljeteissa ja kimalluksessa. Maalauksissa näytetään maailma esiripun ja kulissien takaa: kiertolaisuus, köyhyys ja lavalle astuttaessa päälle liimatut hymyt. Jos trapetsilta tippui, rummut pärisivät ja valokeilat kääntyivät muualle, sillä työturvallisuus oli vieras käsite.
Miksi tämä sitten kosketti minua, hyvinvointivaltiopulliaista Herttoniemestä? Jollain kummallisella tavalla koin samaistumista noihin vuosisatoja sitten maalattujen teosten henkilöihin. Ei, todellakaan asiani eivät ole yhtä paskasti kuin heillä. Päinvastoin. On koti, hyvinvoiva perhe, pankkitili ja valtion tarjoama hammashuolto. Mutta silti samanlainen luovan alan glamour-kulissi tuntuu edelleen seisovan osittain pystyssä.

Luovaa työtä ei aina tunnuta näkevän oikeana työnä. Tuollaista puuhastelua vain, saako siitä oikeasti jotain rahaakin. Mikään kiva ei voi olla oikeaa työtä, sillä oikean työn pitää tuntua työltä. Yleisö näkee shown, mutta ei siihen valmistautumiseen kulutettua aikaa. Ulkopuolelle välkkyvät välillä vain paljetit ja hauskuus, vaikka työ itsessään on monesti henkisesti raskasta ja kuluttavaa. Luova työ on elämäntapa, jossa työaikoja ei ole. Niin kuin luovuutta ei voi vain kytkeä päälle, sitä ei voi myöskään kytkeä pois päältä. Se on ihana työ, mutta myös niin syvällä tekijässä itsessään, että välillä puhti tuntuu loppuvan.
Näyttelyn jälkeen kotiin kävellessä tuntui samalta kuin joskus vaikuttavan elokuvan jälkeen asutuessa elokuvateatterin takaovesta katuvilinään. Hetken aikaa kulkee vielä koetussa, eikä ihan hahmota vallitsevaa todellisuutta. Sen pienen hetken itseään katselee kuin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuvan ulkopuolelta. Ei muuten koskaan aikaisemmin ole käynyt niin taidenäyttelyn jälkeen. Ajatuksia sinkoilee, ja samalla on kuitenkin aikaa keskittyä ihmettelemään jättimäisistä tammista putoavia lehtiä.

Vau. Tulipa näemmä huomaamatta tuuletettua aivoja ihan peränurkkaa myöten.
Pääkaupunkiseutu

Syksyn viimeinen telttaretki

Sinne se meni, tämän vuoden viimeinen yöpyminen metsässä. Oli lähellä, etten köyttänyt itseäni telttanaruilla kiinni puuhun ja vaatinut lisäaikaa metsäläisyydelle. Sillä taas kävi sama ilmiö kuin aikaisimmillakin reissuilla. Hengitys tasaantui siitä hetkestä, kun otti ensimmäisen askeleen metsäpolulla. Nuotion hypnoottinen pauke ja rätinä resonoivat aivoissa tyhjentäen sieltä ne kaikki huolet, joiden murehtimiseen käyttää ihan liikaa energiaa.

Pääkopan lisäksi myös kroppa vetreentyi. Olin saanut reissua edeltävällä viikolla koneella istumisesta koko kropan niin jumiin, että pelkkä pään kääntäminen sai oksentamaan kivusta. Vaikka kannoin metsään rinkan lisäksi vauvan ja nukuin teltassa, metsä sai jumit sulamaan. En käsitä, miten se voi olla mahdollista. Metsäntaika, muuta en keksi.
Ilmojen kanssa meillä kävi valtava tsäkä. Viikkoja sitten syyskuulle suunniteltu reissu olisi voinut tarjoilla kaikkea kaatosateesta pikkupakkaseen. Mutta ilma oli syksystä raikas, ja loppukesän viimeiset lämpimät auringonsäteet siivilöityivät oksiston läpi oranssinaan. Maa tuoksui väkevän multaiselta ja järven kosteus tiivistyi hiljalleen leijailevaksi usvaksi. Villasukille tuli käyttöä, mutta silti välillä piti ottaa takki pois.

Illalla hämärä yllätti nopeasti. Lasten iltatoimien kanssa piti laittaa hösseliksi, kun aurinko laski metsänrannan taakse kuin nopeutetussa filmissä. Vaipanvaihtosuunnistus otsalampun valossa on toki mielenkiintoinen kokemus sekin. Metsässä syksyn pimeys on syvempää ja pehmeämpää kuin kaupungissa. Kuin tummaa samettia. Iltanuotiolla ei näkynyt kuin ilmassa tanssivat kipinät.
Kun pisti pötkölleen ja nosti katseensa kohti taivasta, avautui ympärille maailmankaikkeus. Tähtitaivas kaareutui leirimme ylle niin kirkkaana, että sellaista ei pääse katselemaan kaupunkilaisena kuin harvoin. Pääkaupunkiseudun ja toisen todellisuuden olemassaolon olisi voinut täysin unohtaa, elleivät Helsinki-Vantaan illan viimeiset lennot olisi välillä kaartaneet lentokoneen vatsat pullottaen ja siipien punaiset valot vilkkuen tähtitaivaan läpi.
Arkikuvahaaste

Arkikuva 38/52

Äiti ja kaksi lasta Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Miehen vanhempainvapaan aikana päästiin nauttimaan koko perheen yhteisistä viikonloppuvapaista. Ne ovat meillä tavallisessa arjessa harvinaisia, kuten niin monessa muussakin epäsäännöllistä työtä tekevässä perheessä.

Koska maailma edelleen pitkälti pyörii niin sanotun normaalin toimistotyöajan ympärillä, meillä oli kesällä miehen kanssa välillä tapana pysähtyä fiilistelemään, että tässä sitä vietetään rentoa lauantaipäivää kuten normaalit perheet. Lojutaan aamulla pitkään koko perheenä sängyssä, käydään torikahveilla, kuopsutellaan maata tiluksilla, lennätetään leijaa ja valutaan kotiin ruokakaupan kautta. Tehdään pizzaa ja katsotaan leffa.

Kun muuten elää kuin toisenlaisessa yhteiskunnassa kasista-neljään ihmisten seassa, oli kutkuttavaa päästä elämään hetkeksi vallitsevaa elämäntapaa. Se oli tavallaan kuin kollektiivinen kokemus. Päästä osaksi sellaista maailmaa, jossa mennään aina lauantaisin samaan aikaan saunaan, vuosikymmenestä toiseen.

Vapaapäivät keskellä viikkoa ovat kivoja nekin, sillä se tuntuvat jännittävällä tavalla kielletyltä. Avoimesta ikkunasta kuuluu kiireisen aamun äänet, mutta meillä ei olekaan hoppu mihinkään. Käydään syömässä edullisilla lounashinnoilla ravintoloissa, mutta aterioinnin jälkeen ei tarvitse juosta töihin. Tekisi mieli näyttää pitkää nenää ja huutaa lällällää. Se kollektiivisuus ja tietynlainen pysyvyys siitä kuitenkin puuttuu. Se on vähän kuin päättäisi viettää joulupäivät helmikuussa ja juhannuksen marraskuussa. On monesti hauskaa ja kutkuttavankin erilaista tehdä asioita vastavirtaan. Mutta kun muu maailma juoksee arkeaan, puhelimet soivat ja sähköposti piippaa, vapaapäiväilluusiota on välillä hankala pitää yllä.

Kesän jälkeen mä olenkin huomannut monesti miettiväni, onko tässä meidän aikataulupalikkapelissä mitään järkeä. On, paljonkin. Se mahdollistaa omalta osaltaan meidän molempien vanhempien työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen. Ilman miehen viikkovapaita en voisi tehdä tässä määrin töitä kuin nyt. Jos oma työni olisi kiinni ajassa tai paikassa, tekisin joko huomattavasti vähemmän töitä tai vauva olisi jo hoidossa. Miehen pitkät työvuorot tuovat mukanaan myös pitkät vapaat, mikä mahdollistaa irrotteluja ilman lomapäiviä. Voidaan reissata viikolla, kun hinnat hotelleissa ja matkustusvälineissä ovat yleensä edullisempia. Eikä tarvitse ryysätä museoihin ja muihin kulttuuririentoihin silloin kun suuri osa muustakin kansasta. Eipä käy myöskään elo tylsäksi, kun joka viikko on ihan erilainen.

Ja silti. Silti olen ymmärtänyt kaipaavani sitä, että joka ilta toinen aikuinen olisi jakamassa arkea kanssani. Ja jos ei olisi, se tuntuisi vain hauskalta vaihtelulta, kuten miehen vanhempainvapaan aikana ihmeekseni huomasin. Olen ymmärtänyt kaipaavani kipeästi sitä, että voitaisiin nukkua koko perhe samaan aikaan. Että viikonloppuisin voitaisiin katsoa jotakin hölmöä koko perheen viihdeohjelmaa yhdessä ja syödä popcorneja. Toivoisin, ettei tarvitsisi miettiä, miten vietetään joulua, isänpäivää tai mitä juhlapäivää milloinkin, kun mies on töissä. Se on hämmentävää kaipuuta johonkin normaaliin, jota ei edes ole olemassa ja jota lopulta tajuan vähän välttelevänikin.

Tänä viikonloppuna mies lähti töihin perjantaina iltapäivällä. Takaisin hän tuli kömpiessään nyt sunnuntai-aamuna viereen nukkumaan. Tiedän kyllä, että ainoana aikuisena kahden lapsen kanssa olo ei ole mikään uroteko ja Nobelin selviytysmispalkinnon arvoinen juttu. Monet tekevät sitä ihan koko ajan. Ja monesti nuo viikonloput kolmistaan lasten kanssa ovat ihania, kuten viime lauantain Suomenlinnan-reissukin. Mutta sitten on näitä viikonloppuja, joiden paskuutta en edes lähde erittelemään. Paska mikä paska. Sellainen, joka imee musta kaiken, mitä annettavanani on.

Niissä niin sanotuissa normaaleissa perheissä valmistellaan nyt tulevaa arkiviikkoa. Meillä on aluillaan pitkä viikonloppu – viikonloppu, jona mä teen töitä, mutta kuitenkin. Juuri nyt nukuttujen päiväunien jälkeen, miehen ollessa pihalla lasten kanssa ja mun juodessa teetä hiljaisessa kodissa, tuntuu hyvältä. Että meidän hullunkurinen arki on just hyvä.

Ja silti en voi olla miettimättä, että mitä jos.
Kulttuuri

Sikiön sydän ei lyö

Jos olet raskaana, älä lue tätä kirjaa. Älä lue edes tätä postausta. Oikeasti, älä lue tämän enempää. Todella, usko mua. Teille muille tahdon kuitenkin kertoa, vaikka aluksi tuntui, että sanoja ei ole.

Kohtukuolema tarkoittaa sikiön kuolemista kohtuun raskauden kestettyä yli 22 raskausviikkoa tai sikiön painaessa yli 500 grammaa. Täysiaikainen raskaus kestää 40+0 raskausviikkoa.

Kuulin kohtukuolemasta ensimmäisen kerran odottaessani esikoista ja järkytyin. Olin menetyspelossani roikkunut kiinni raskausviikossa 24, jonka jälkeen syntyessään lapsi yritettäisiin pelastaa. Ajattelin, että kun sinne asti selvitään, kaikki menee hyvin. Ja sitten tajusin, että lapsi saattaakin kuolla kohtuun, hiljaa ja varoittamatta. Ja mikä pahinta, kohtuun kuollut vauva voi olla myös ihan terve, eikä kuolemalle löydetä tutkimuksissakaan mitään syytä.

Kohtukuolemasta vaietaan, vaikka yksinään Suomessa sen joutuu kokemaan joka vuosi noin kaksisataa naista ja perhettä. Ja juuri siksi valokuvaaja Kaisu Jouppi on tarttunut esikoiskirjassaan kohtukuolemiin. Tyhjä syli -kirja kertoo yli neljänkymmenen naisen tarinan. Jokainen raskaus, kohtukuolema, synnytys, vauva ja surutyö on ollut erilainen. Mutta jokainen naisista on äiti, joka on lähtenyt synnytyssairaalasta tyhjin sylin.
Mä en pystynyt alkuun avaamaan kirjaa kunnolla. Luin muutaman sitaatin ja katsoin jota kuta kirjan naisista silmiin. Tunnekuohu vyöryi päälle niin vahvana, että en vain pystynyt ottamaan enempää vastaan. Lopulta tajusinkin, että kirjaa on pureksittava pieninä palasina. Luin sitä iltaisin lasten mentyä nukkumaan ja miehen ollessa töissä. Suljin välillä kirjan ja annoin ajatusten juosta. Itkin.

Kirjan naisten nimien perässä lukevat raskausviikot, joilla lapsi on kuollut kohtuun. 34+6. 40+0. 38+1. 25+4. 37+6. Esikoiseni syntyi ennenaikaisena raskausviikoilla 34+3. Moni raskaus on edennyt sitä pidemmälle. Kohtuun kuolleet vauvat ovat olleet vielä valmiimpia syntymään ja ihan yhtä täydellisiä kuin oma lapseni, kunnes jotain tapahtuu. Naiset ovat joutuneet synnyttämään täydellisen lapsen, joka on kohdusta yhä lämmin, mutta jonka pieni sydän ei lyö.

Eihän sen näin kuulu mennä. Eihän se näin voi mennä! Luonnollisen liikutuksen lisäksi huomasin tulevani vihaiseksi. Vihaiseksi ihmiskehon järjettömyydelle. Miten raskaus voi edetä normaalisti ihan loppumetreille, yliaikaiseksikin, ja sitten yhtäkkiä jokin sisällä sammuu ja kuolee. Järjetöntä. Brutaalia. Kamalaa.
Ja silti kirja on kaunis ja haikealla tavalla lohdullinenkin. Se on kaunis rakkaudenosoitus niille vauvoille, jotka eivät koskaan saaneet elää kohdun ulkopuolella. Se on lohtulaulu niille äideille, jotka joutuvat synnyttämään samaan aikaan kuolemaa ja elämää, toivoa ja epätoivoa. Se tuo vaietun surun näkyväksi.

Kirja on myös pysäyttävän muistutus siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää. Mä olen etuoikeutettu ja onnekas, että voin nyt mennä nukkumaan pienelle myttyrälle parisänkyyn, jonka kaksi unista ja vinksinvonksin nukkuvaa lasta ovat vallanneet.
Kaupallinen yhteistyö

Työssäkäyvän äidin univormu Nurmi Clothingilta

Postaus sisältää saatuja tuotteita sekä alekoodin

Itsensä työllistävän freelancerin elämä yhdistettynä kahden pienen lapsen äitiyteen tuo haasteensa myös omalle vaatekaapilleni. Työpäiväni eivät koskaan ole samanlaisia, ja saatan tehdä töitä niin kotona kuin kahviloissakin. Viikkoon mahtuu tapaamisia ja muita juoksevia menoja, joissa etenkin vauva kulkee monesti mukana. Saatan käydä aamulla kaupungilla työmenoissa, viettää loppupäivän lasten kanssa ja illalla avata taas tietokoneen. Välillä teen koko päivän töitä, mutta treffaan perheen lounaalla.

Tarvitaan siis muutamat monikäyttöiset working mom -univormut, jotka tarpeen vaatiessa muuntautuvat samankin päivän aikana erilaiseen käyttöön. Koska imetän useamman kerran päivässä, senkin olisi hyvä luonnistua tyylikkäästi. Varsinaisissa imetysvaatteisiin en tahdo työminääni enää tässä vaiheessa pukea. Ne trikoorytkyt pysyvät koti- ja vapaapäiväkäytössä. Työasun pitää olla skarppi, mutta niin mukava, että se päällä voi konttia kilpaa ja antaa maitohuikatkin.
Tuo kuvissa näkyvä Nurmi Clothingin asukokonaisuus on juuri sitä. Lisäksi se on palanen ekologisempaa ja eettisempää muotia, jonka puolesta merkin perustaja ja suomalaisen ekomuodin pioneeri Anniina Nurmi taistelee. Vaatteiden tuotantoketju on avoin, mistä jokainen merkki saisi ottaa mallia. Esimerkiksi Hertta-mekon lappusesta voin lukea, että se on tehty 100 prosenttisesta GOTS-sertifioidusta luomupuuvillasta, joka on kasvatettu, kehrätty ja kudottu Turkissa. Kankaan digiprinttaus on niin ikään tehty Turkissa. Leikkaus ja ompelu teetetään Virossa, Tallinnassa. Suunnittelu on Anniinan omaa käsialaa ja paikantuu siis tänne Suomeen, Lahteen.

Mä olen vallan ihastunut paitamekkojen nerouteen. Niiden kanssa voi pukea niin sukkahousut, legginssit, housut kuin farkutkin, ja ilme on aina erilainen. Helman voi toki tunkea myös hameen sisään ja kas, mekosta tuli kauluspaita. Lasten kanssa vedän jalkaan tennarit ja työmenoihin saatan vaihtaa jotain siistimpää. Edessä oleva nappirivistö varmistaa maitobaarin toimivuuden ilman että vaate huutaa imetyshikeä.
Tuo Iggy-villaneuletakki on taas Nurmen uutta neulemallistoa. Ei ihan heti uskoisi, että se on tehty täysin kierrätysmateriaaleista ja tarkalleen ottaen roskasta! Takissa on 70 prosenttia kierrätettyä villaa, 25 prosenttia kierrätettyä polyamidia ja 5 prosenttia muita kierrätettyjä materiaaleja. Materiaalit on kerätty eurooppalaisten neuletehtaiden jämistä ja kudottu uudestaan langaksi Brassacissa, Ranskassa. Neulottu se on Tallinnassa. Nurmen neulevaatteita ei ole erikseen värjätty, sillä raakamateriaali on ollut jo värjättyä.

Miettikää nyt, roskasta saa tehtyä uudestaan lankaa, josta taas saa tehtyä näin upeita vaatteita. Onneksi on Anniina, joka tätä tekee!
Mun sinapinkeltainen neuletakkini on mukavasti lökö ja unisex-mallisena se sopii miehellekin. Työssäkäyvän äidin univormun siitä tekee sen mahdollistama kerrospukeutuminen ja muuntautuvuus. Se lämmittää niin vetoisissa kahviloissa istuessa kuin sadetakin alle puettuna metsässä rymytessä. Harva vaate on niin monikäyttöinen kuin laadukas neuletakki.

Sain Anniinalta teidän käyttöönne alekoodin LÄHIÖMUTSI2015, jolla saa Nurmen nettikaupan koko valikoimasta 15 prosentin alennuksen. Aikaisille joulutontuille (mainitsinko juuri joulun?) vinkkinä etenkin kierrätysvillaiset pipot ja turbaanit. Alekoodi on voimassa sunnuntaihin 4. lokakuuta asti. Lähiömutsin Instagrammissa taas strattaa ihan justiinsa arvonta, jossa voi voittaa 50 euron lahjakortin Nurmen verkkokauppaan.
Perhe-elämä

Isojen päiväkotiryhmässä

Esikoinen palasi isikesän ja miehen vanhempainvapaan loppumisen jälkeen päiväkotiin. Se jännitti meitä kaikkia. Takana oli useamman kuukauden loma ja edessä siirtyminen pienten ryhmästä isompien puolelle uuteen ryhmään. Mua jännitti eniten se, miten lapsi pääsee menoon mukaan, kun suurin osa porukasta oli aloittanut kesälomien jälkeen jo kuukautta aikaisemmin. Esikoista taas jännitti, että kaikki vanhat tutut kaverit eivät olekaan samassa ryhmässä.

Nyt päiväkotiarkea on takana vajaa kuukausi. Päiväkotipäiviä on viikossa enintään kolme, kuten silloin aikaisemminkin. Isojen puolella saapumis- ja hakemisajankohdalla ei ole niin väliä, mikä on mukavoittanut aamuja. Tehdäänkin aamutoimet ihan rauhassa ja kävellään päiväkodille kello 9–10 välillä. Hakuaika on sitten vakiintuneempi, noin kello 16 aikoihin. Kuluneeseen kuukauteen on mahtunut monenlaisia tunteita – sekä mulla että lapsella – mutta pääasiallisesti kaikki on mennyt paremmin kuin jännitykseltäni uskalsin toivoa.

Lapsi aloitti nyt pienryhmässä, jossa on 12 lasta, yksi hoitaja ja yksi lastentarhanopettaja. Vanhan ryhmän rikkoontuminen harmitti aluksi itseäni, sillä olin haaveillut lapsen saavan nauttia mahtavasti toimivasta ja tutusta ryhmästään mahdollisesti ihan kouluun asti. Mutta onhan noin pieni ryhmä ihan luksusta. Tilaa leikille tuntuu olevan heti paljon enemmän ja hälinää taas vähemmän. Uusi ope on mahtava; empaattinen ja ammattitaitoinen. Lisäksi ryhmään siirtyi tuttu hoitaja ja vanhoja kavereita, mikä oli etenkin esikoiselle tärkeää. Uusia kavereita on tullut nopeasti ja eri ryhmiin menneiden vanhojen kavereiden kanssa leikitään sitten pihalla.

Mä olen katsellut sitä isompien menoa haikeana. Lapsi on todellakin jo noin iso, sillä on isojen juttunsa. Kun päiväkodin pienten puolella kaikki taapersivat pihalla kuin pienet pingviinit yhdessä laumassa, nyt alkaa muodostua yhä selkeämpiä kaveriporukoita. Luonnollistahan se on, mutta silti haikeaa. Yhtäkkiä alettiin laskea, kuinka monta ja ketkä kaikki ovat kavereita. Aluksi tuntui olevan myös tärkeää vetää tyttöjen ja poikien välille eroa, mikä sekin aiheutti kipuilua kotona päiväkotipäivien jälkeen. Liekö asiasta juttelemisella vai vain alkumyllerryksen tasaantumisella syynsä, mutta nykyään leikeissä on taas enemmän sellainen kaikki yhdessä -meininki.

Leikkeihin on tullut enemmän juonta ja mielikuvista, kun pienten puolella se oli enemmän sellaista hassua täpinöintiä vailla alkua tai loppua. Sen lisäksi että he leikkivät, he myös hengailevat. Välillä notkutaan jotenkin niin pysäyttävän ison oloisina kiipeilytelineen nurkilla ja toisena hetkenä taas juostaan naamat mudassa ja räkäjojot heiluen kuralätäköissä. Ottaa oikein sydämestä nähdä niitä välähdyksiä jostain tulevasta ja sitten huoahtaa helpotuksesta, kun riemukas lapsuus vie voiton. Alan tosiaankin ymmärtää sen hokeman, että pikkulapsiaika kuluu sitten lopulta hujauksessa.

Isompien puolelle siirtyessään lapsi tuntuu kasvaneen myös taidoissaan. Koska pukemisessa autetaan vain tarvittaessa, yhtäkkiä lasta itseäänkin kiinnostaa opetella vetoketjujen lisäksi myös nauhojen ja nappien avaaminen sekä kiinnittäminen. Harjoitus tekee mestarin ja kiukuttelu kuuluu asiaan, näin mä olen yrittänyt itselleni hokea. Muutenkin vaatteisiin on alkanut liittyä enemmän merkityksiä ja ryhmään kuulumista. Päiväkotivaatteita valitaan iltaisin vaatekaapilla pohtien ja ajan kanssa. Ulkovaatteissa halutaan mieluummin takki ja housut kuin haalari, kun ennen asialla ei ollut mitään väliä.

Tänä syksynä päiväkodin portilla on välillä koettu myös hetkiä, joita ei päiväkodin aloituksen jälkeen ole nähty. Välillä lapsi ei haluaisi jäädä hoitoon. Päiväkotiin lähdetään aina vanhalla tutulla riemulla, mutta eronhetkellä iskee ikävä. Siinä on sitten nieleskelty kyyneliä puolin ja toisin. Onneksi ikävä kuulemma haihtuu yhtä nopeasti kuin se päiväkodin pihassa ilmestyykin, ja iltapäivisin saan hakea päivästä iloisen ja leikkimisestä punaposkisen lapsen. Mutta tuovathan nuo ikäväitkuiset aamut omiin päiviini sellaisen kurjan sävyn, jota ei saa ravisteltua irti ennen kuin iltapäivästä. Silloin haen lapsen, joka innoissaan selittää päivän tekemisistä ja kysyy, koska taas pääsee päiväkotiin.
Käsityö ja DIY-ohjeet

DIY: Kellohame lapselle

Ei se ole mekko tai hame ollenkaan, elleivät sen helmat hulmua. Tätä mieltä on ainakin esikoisemme, joka on viime aikoina systemaattisesti jättänyt kaikki liivimekot ja muut suorahelmaiset hepeneet käyttämättä. Vaatteen pitää leijua ja lentää!

Päätinkin testata vanhan kunnon kellohameen tekemistä lapselle. Ja siitähän tuli vallan hieno! Perinteisimmistä kellohameista poiketen ompelin siihen värikkään vuorikankaan, joka vilkkuu kivasti tanssiaskeleita ottaessa tai korkealta kiveltä hypätessä. Nyt tosin tekisin hameeseen vetoketjun ja napin sijaan joustavan vyötärön. Lasta kun harmittaa, että hän tarvitsee apua tämän pukemisessa. Ensi kerralla sitten resoria vyötärölle – sellainen olisi vielä tätäkin nykyistäkin helpompi tehdä.
Tässä kellohelmaisen hameen ohje myös teille. Mä bongasin ohjeidean Suuri Käsityö -lehdestä joskus kesällä, mutta muokkasin ohjetta hieman. Tällä samalla ohjeella saa tehtyä hameen aikuisellekin, sillä kangas leikataan omien mittojen mukaan yksinkertaista kaavaa noudattaen. Mä itse olisin tehnyt tästä esikoisen hameesta vähän lyhyemmän, mutta käyttäjä itse tahtoi reilusti polven yli ulottuvan hamosen. Ja sellainenhan tehtiin.

Kellohame mittojen mukaan


Tarvitset: päälliskangas, vuorikangas, 15 cm vetoketju, nappi. Itse käytin kankaina kierrätyskankaita. Sininen kangas on ollut muinoin sisustustyyny ja vaaleanpunainen pussilakana.

  • Taita kangas kaksinkerroin ja sitten taas kaksinkerroin. Mittaa lapsen vyötärönympärys ja lisää siihen 4 senttiä. Ja tulos 3,14 (piillä) ja sitten vielä kahdella. Esimerkiksi meillä tulos kolmevuotiaan hametta varten oli 8,6 senttiä. Mittaa tuon mitan pituus molempiin taitereunoihin vyötäröaukkoa varten. Piirrä harpin avulla kaari toisesta merkistä toiseen.
  • Mittaa mittanauhan avulla, mihin asti haluat helman yltävän lapsen yllä. Meillä mitta oli 35 senttiä. Merkkaa haluamasi helman pituus taitereunoille ja leikkaa saman pituinen pätkä lankaa. Aseta langan toinen pää vyötäröaukon keskelle ja käytä lankaa harppina piirtäessäsi helmareunan. Lisää vyötärölle ja helmaan yhden sentin saumavarat ja leikkaa. Leikkaa vuorikangas käyttäen jo leikkaamaasi kangasta kaavana.


  • Leikkaa vyötärökaitale, jonka koko on 10 senttiä x vyötärönympärys + 4 senttiä. Muista leikata kaitale poikittain kankaan kudontaan nähden, jotta se ei valmiissa mekossa lähde venymään ja vanumaan miten sattuu (kuten tässä mun tekemässä hameessa, johon ei riittänyt kangasta poikittaissuunnassa leikkaamista varten).
  • Asettele päälliskangas ja vuorikangas oikeat puolet vastakkain nuppineuloilla ja saumuroi helma. Käännä kankaat oikeinpäin. Silitä päälliskangasta helmasta noin sentin verran nurjalle puolelle. Ompele silitetty helmasauma tikkaamalla läheltä reunaa.
  • Saumuroi vyötäröaukon päälliskangas ja vuorikangas yhteen, jotta niitä on helpompi käsitellä yhtenä kankaana. Samalla kankaiden reunat tulee huoliteltua.


  • Leikkaa vyötäröaukon taakse halkio vetoketjua varten. Halkion pituus riippuu tietenkin käyttämäsi vetoketjun pituudesta. Ompele vetoketju paikoilleen.
  • Huolittele vyötärökaitaleen toinen reuna saumurilla. Kiinnitä vyötärökaitale huolittelemattomasta reunastaan nuppineuloilla vyötärölle oikeat puolet vastakkain ja niin, että vetoketjun kohdalle jää napin kiinnitystä varten toiseen päähän yksi senttiä ja toiseen kolme senttiä kaitaletta reunan yli. Ompele saumurilla kiinni.


  • Taita napin kiinnitystä varten jättämäsi vyötärökaitaleen päät oikeat puolet vastakkain ja ompele niiden päät sekä alareuna. Käännä oikein päin ja silitä kaitaleen päät ojoon.
  • Taita huoliteltu vyötärökaitaleen reuna hameen nurjalle puolelle. Muista kääntää reuna taitteen sisään. Tikkaa kiinni ommeljuovaa pitkin.
  • Ompele vyötärökaitaleeseen napinläpi ja nappi.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe