Luova tauko Villa Gyllenbergissä

30.9.15



On ollut helpottavaa myöntää itselleen työskentelevänsä luovalla alalla. Aikaisemmin luovuus tuntui liian taiteelliselta ja maalailevalta kuvaukselta kaltaiselleni media-alan sekatyöläiselle, joka kyllä tykkää punaviinistä ehdan luovan alan ammattilaisen tapaan, mutta on silti ihan liian järjestelmällinen elämään boheemisti rintsikat kattovalaisimesta roikkuen. Vasta viime aikoina olen kehdannut sanoa sen ilman takelteluja: hei, olen Hanne ja olen kirjoittaja. Elätän itseni luomalla kirjaimista sanoja ja sanoista lauseita.

Helpottavaa tämän myöntäminen on ollut siksi, että luovuuteen kuuluu myös ajatustaukojen ottaminen ja luova luuhailu. Ammattilaisena saan tuotettua tekstiä pää jumissakin, mutta parhaiten ajatukset lähtevät lentoon, kun antaa aivojen välillä tuulettua. Ystäväni, luovan alan ammattilainen hänkin, kertoi välillä lähtevänsä työajalla kaupungille kävelylle vain katselemaan ihmisiä. Joku voisi nähdä sen töistä luistamisena, mutta todellisuudessa se on paljon järkevämpää kuin istua koneella pää solmussa ja esittäen tekevänsä töitä.
Olen siis antanut itselleni luvan luuhailla. Se ruokkii luovuutta ja kuuluu työhöni. Välillä on hyvä olla hiljaa ja ajattelematta, sillä juuri silloin ajatukset lähtevät lentoon. Tuntuu tietenkin kurjalta, että koen tarvitsevani työn nimissä luvan välillä vain olla. Mutta nykyinen elämäntilanne on nyt vähän sellainen, joka ajaa luovaksi myös oman ajan ottamisen kanssa. Tällä hetkellä kun luovaa luuhailua on välillä sekin, että voin käydä kaupassa yksin tutkien nautiskellen purnukoiden etikettejä tai laittaa suihkussa käydessäni vessan oven lukkoon ja ajaa säärikarvojen lisäksi ne komeat mustat karvat isovarpaiden päältä.

Viime aikoina olen pyrkinyt laajentamaan omia luuhailuhetkiäni myös lähikaupan ja varvaskarvojen ulkopuolelle. Hiljan tein jotain, mikä voitaisiin nähdä oppikirjaesimerkkinä luovasta luuhailusta, aistien herättelystä ja perusarjesta poikkeamisesta. Matkasin täältä itäisestä lähiöstä toiselle puolelle Helsinkiä, toiseen todellisuuteen. Vehreässä Kuusisaaressa kohoaa ikivanhojen puiden lisäksi hulppeita lukaaleja ja suurlähetystöjä. Ihan Kuusisaaren polun päässä, meren ympäröimänä, sijaitsee taidemuseo Gyllenberg, josta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. En, vaikka koenkin itseni ihan ansioituneeksi kotikaupunkimatkailijaksi.
Gyllenberg on yksityinen taidemuseo, joka sijaitsee edesmenneen omistajapariskunta Signe ja Ane Gyllenbergin entisessä kodissa. Signe ja Ane perustivat aikoinaan lääketieteellisen tutkimussäätiön, ja taide oli vahvasti läsnä alusta lähtien. Antroposofisesta filosofiasta kiinnostunut pariskunta kun näki taiteen osana ihmisen henkistä hyvinvointia, joka taas vaikuttaa suuresti fyysiseen terveyteen. Sen takia Ane määräsi testamentissaan, että haluaa taidekokoelmansa kaikkien nähtäville ja että kodista rakennetaan galleria pariskunnan kuoltua. Ja niin syntyi Villa Gyllenberg, jota ylläpitää lääketieteellinen säätiö.

Villa Gyllenbergissä avautui pari viikkoa sitten vakiokokoelmanäyttelyn lisäksi erikoisnäyttely, Naamiaisia, sirkushuveja ja katutaidetta. Ajattelin sen olevan loistava näyttely kepeään ja ilakoivaan luuhailuun. Näyttely kun kokoaa yhteen yli kolmekymmentä naamiais- ja sirkusaiheista maalausta 1700-luvulta 1900-luvulle. Näyttely on koottu kahden Gyllerbergin säätiön kokoelmiin kuuluvan Akseli Gallen-Kallelan teoksen ympärille. Mutta kuten hyville luoville tauoille kuuluukin, näyttely yllätti. Sen pohjavire oli synkkä. Huomasin jopa peilaavani omaa elämääni maalausten kautta.
Teoksissa näyttäytyy esimerkiksi se 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aika, jolloin Pariisissa järjestettiin karnevaaliaikoihin naamiaisia. Tuon ajan naisille naamio toi mahdollisuuden olla kodin ulkopuolella ilman esiliinaa. Se poisti tittelit ja monesti myös estot. Jos sitä vähän päätyi sutinoimaan, naamio ikään kuin teki asiasta tekemättömän. Mielenkiintoinen roolileikki on myös näyttelyssä oleva muotokuva 1700-luvulta, jossa Ruotsin kuninkaan rakastajatar on pukeutunut nunnan asuun. Valokuvat seksiroolileikeistä goes 1700-luku! Missäköhän kuningas on tätä fantasiakuvaansa pitänyt, jotta rakastajattaresta kuulemma kovin tuohtunut kuningatar ei ole päässyt nunnafantasiakuvaa tuhoamaan. Ei varmaan ainakaan tyynyn alla?

Naamiot ja seksifantasiat eivät kuitenkaan olleet ne pysäyttävimmät kuvat. Eniten ihon alle menivät maalaukset sirkuksista ja katutaiteilijoista. Niissä näytetään luovan alan ammattilaisten arki vuosisatoja sitten. Yleisön eteen mentiin vetämään häikäisevä show paljeteissa ja kimalluksessa. Maalauksissa näytetään maailma esiripun ja kulissien takaa: kiertolaisuus, köyhyys ja lavalle astuttaessa päälle liimatut hymyt. Jos trapetsilta tippui, rummut pärisivät ja valokeilat kääntyivät muualle, sillä työturvallisuus oli vieras käsite.
Miksi tämä sitten kosketti minua, hyvinvointivaltiopulliaista Herttoniemestä? Jollain kummallisella tavalla koin samaistumista noihin vuosisatoja sitten maalattujen teosten henkilöihin. Ei, todellakaan asiani eivät ole yhtä paskasti kuin heillä. Päinvastoin. On koti, hyvinvoiva perhe, pankkitili ja valtion tarjoama hammashuolto. Mutta silti samanlainen luovan alan glamour-kulissi tuntuu edelleen seisovan osittain pystyssä.

Luovaa työtä ei aina tunnuta näkevän oikeana työnä. Tuollaista puuhastelua vain, saako siitä oikeasti jotain rahaakin. Mikään kiva ei voi olla oikeaa työtä, sillä oikean työn pitää tuntua työltä. Yleisö näkee shown, mutta ei siihen valmistautumiseen kulutettua aikaa. Ulkopuolelle välkkyvät välillä vain paljetit ja hauskuus, vaikka työ itsessään on monesti henkisesti raskasta ja kuluttavaa. Luova työ on elämäntapa, jossa työaikoja ei ole. Niin kuin luovuutta ei voi vain kytkeä päälle, sitä ei voi myöskään kytkeä pois päältä. Se on ihana työ, mutta myös niin syvällä tekijässä itsessään, että välillä puhti tuntuu loppuvan.
Näyttelyn jälkeen kotiin kävellessä tuntui samalta kuin joskus vaikuttavan elokuvan jälkeen asutuessa elokuvateatterin takaovesta katuvilinään. Hetken aikaa kulkee vielä koetussa, eikä ihan hahmota vallitsevaa todellisuutta. Sen pienen hetken itseään katselee kuin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuvan ulkopuolelta. Ei muuten koskaan aikaisemmin ole käynyt niin taidenäyttelyn jälkeen. Ajatuksia sinkoilee, ja samalla on kuitenkin aikaa keskittyä ihmettelemään jättimäisistä tammista putoavia lehtiä.

Vau. Tulipa näemmä huomaamatta tuuletettua aivoja ihan peränurkkaa myöten.

Lue myös nämä

2 kommenttia

  1. No enpä ollut minäkään kuullut kyseisestä paikasta aikaisemmin. Kuulostaa kiiinnostavalta! Ja Kuusisaari on niin kaunis... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka Helsinki ei mikään suurkapunki olekaan, on ihanaa, että sieltä löytyy aina jotain uutta tutkittavaa :) Ja joo, Kuusisaari oli niin kaunis!

      Poista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe