Sikiön sydän ei lyö

26.9.15

Jos olet raskaana, älä lue tätä kirjaa. Älä lue edes tätä postausta. Oikeasti, älä lue tämän enempää. Todella, usko mua. Teille muille tahdon kuitenkin kertoa, vaikka aluksi tuntui, että sanoja ei ole.

Kohtukuolema tarkoittaa sikiön kuolemista kohtuun raskauden kestettyä yli 22 raskausviikkoa tai sikiön painaessa yli 500 grammaa. Täysiaikainen raskaus kestää 40+0 raskausviikkoa.

Kuulin kohtukuolemasta ensimmäisen kerran odottaessani esikoista ja järkytyin. Olin menetyspelossani roikkunut kiinni raskausviikossa 24, jonka jälkeen syntyessään lapsi yritettäisiin pelastaa. Ajattelin, että kun sinne asti selvitään, kaikki menee hyvin. Ja sitten tajusin, että lapsi saattaakin kuolla kohtuun, hiljaa ja varoittamatta. Ja mikä pahinta, kohtuun kuollut vauva voi olla myös ihan terve, eikä kuolemalle löydetä tutkimuksissakaan mitään syytä.

Kohtukuolemasta vaietaan, vaikka yksinään Suomessa sen joutuu kokemaan joka vuosi noin kaksisataa naista ja perhettä. Ja juuri siksi valokuvaaja Kaisu Jouppi on tarttunut esikoiskirjassaan kohtukuolemiin. Tyhjä syli -kirja kertoo yli neljänkymmenen naisen tarinan. Jokainen raskaus, kohtukuolema, synnytys, vauva ja surutyö on ollut erilainen. Mutta jokainen naisista on äiti, joka on lähtenyt synnytyssairaalasta tyhjin sylin.
Mä en pystynyt alkuun avaamaan kirjaa kunnolla. Luin muutaman sitaatin ja katsoin jota kuta kirjan naisista silmiin. Tunnekuohu vyöryi päälle niin vahvana, että en vain pystynyt ottamaan enempää vastaan. Lopulta tajusinkin, että kirjaa on pureksittava pieninä palasina. Luin sitä iltaisin lasten mentyä nukkumaan ja miehen ollessa töissä. Suljin välillä kirjan ja annoin ajatusten juosta. Itkin.

Kirjan naisten nimien perässä lukevat raskausviikot, joilla lapsi on kuollut kohtuun. 34+6. 40+0. 38+1. 25+4. 37+6. Esikoiseni syntyi ennenaikaisena raskausviikoilla 34+3. Moni raskaus on edennyt sitä pidemmälle. Kohtuun kuolleet vauvat ovat olleet vielä valmiimpia syntymään ja ihan yhtä täydellisiä kuin oma lapseni, kunnes jotain tapahtuu. Naiset ovat joutuneet synnyttämään täydellisen lapsen, joka on kohdusta yhä lämmin, mutta jonka pieni sydän ei lyö.

Eihän sen näin kuulu mennä. Eihän se näin voi mennä! Luonnollisen liikutuksen lisäksi huomasin tulevani vihaiseksi. Vihaiseksi ihmiskehon järjettömyydelle. Miten raskaus voi edetä normaalisti ihan loppumetreille, yliaikaiseksikin, ja sitten yhtäkkiä jokin sisällä sammuu ja kuolee. Järjetöntä. Brutaalia. Kamalaa.
Ja silti kirja on kaunis ja haikealla tavalla lohdullinenkin. Se on kaunis rakkaudenosoitus niille vauvoille, jotka eivät koskaan saaneet elää kohdun ulkopuolella. Se on lohtulaulu niille äideille, jotka joutuvat synnyttämään samaan aikaan kuolemaa ja elämää, toivoa ja epätoivoa. Se tuo vaietun surun näkyväksi.

Kirja on myös pysäyttävän muistutus siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää. Mä olen etuoikeutettu ja onnekas, että voin nyt mennä nukkumaan pienelle myttyrälle parisänkyyn, jonka kaksi unista ja vinksinvonksin nukkuvaa lasta ovat vallanneet.

Lue myös nämä

18 kommenttia

  1. Minä luin paljonkin kohtukuolemablogeja ollessani raskaana. Jollain tavalla halusin varautua aivan kaikkeen. En onnistunut lietsomaan itseäni paniikkiin, vaikka toki välillä huolissani olinkin, kun vauvalla oli rauhallisempi hetki. Päällimmäisenä tunteena oli se, että jos tämä kaikista kamalin tapahtuu, olen valmis ja tiedän mitä haluan. Viettäisin paljon aikaa vauvani kanssa, ottaisin kuvia, niin monta kuin ikinä haluaisin ja silti muutaman lisää. Koska nuo arvokkaat blogit olivat minulle kertoneet sen, mitä nuo äidit eivät silloin vielä tienneet. Että nuo kuvat ja sylittely ovat suunnattoman tärkeitä ja katumus siitä miksi ei ottanut enemmän kuvia ja miksi ei pitänyt enempää sylissä välittyivät viiltävinä myös lukijalle.

    Lapseni syntyi elävänä ja terveenä. Olin ja olen äärettömän kiitollinen siitä, että hän on ja elää. Edelleen olen sitä mieltä, että minulle, jolle kaikenlainen tiedonhaku ja etukäteen valmistautuminen on todella tärkeää, oli oikea päätös tutustua kohtukuolemaan syvemmin raskausaikana. Toki tiesin ilmiöstä hieman myös etukäteen, mutta halusin tietää enemmän. Sillä, jos tyttäreni ei olisikaan syntynyt elävänä, olisin silti tiennyt ja osannut vaatia meille kullanarvoiset yhteiset hetket ennen hyvästejä.

    Tietenkään kaikille ei tuollainen hurja yhdistelmä ja karu valmistautuminen toimi. Mikäli oma jaksaminen huolettaa, kannattaa palata aiheeseen joskus toiste. Koska nämäkin lapset ja heidän vanhempansa ovat tärkeitä.

    Blogien lukeminen auttoi myös siihen, että kun tänä vuonna ensimmäistä kertaa tapasin äidin, jonka lapsi on kuollut kohtuun, en jäänyt mykäksi tai sanonut ainakaan mitään niistä loukkaavimmista lohdun sanoiksi tarkoitetuista fraaseista.

    Kirjan aion myös etsiä käsiini. Se vaikuttaa kauniilta.

    VastaaPoista
  2. Olen itse raskaana ja lääkärinä lisäksi tiedän kaikki kamaluudet, joita voi raskauden aikana sattua. Ja vaikka yleisesti elämässä tieto lisää turvallisuutta, ei se kuitenkaan poista heräilevän äidinvaiston aiheuttamia pelkotiloja ja suojelunhalua. Löysin tämän kirjan kirjakaupasta muutama viikko sitten ja se teki minuun vaikutuksen. Pariin kertaa olen kirjakauppaan palannut sitä selailemaan. Vaikka aihe on surullinen ja ahdistava, välittyy kirjasta kuitenkin myös lohdullinen sanoma elämän jatkumisesta. On jollakin vaikeasti kuvailtavalla tavalla helpottavaa todeta, että vaikka kaikkein kamalin raskauden aikana tapahtuu, on siitä päästy eteenpäinkin. Kirjan lukeminen vaati kyllä itsellä ylipääsemisen siitä ajatuksesta, että raskauden aikana ei pidä tälläistä lukea, ettei lukeminen ole jonkinlainen "enne" tulevasta. Enkä ole enteisiin uskovaa tyyppiä, mutta raskauden myötä on tuntunut aina välillä turvallisemmalta varautua myös vähemmän todennäköisiin riskeihin. Kummasti se psyyke valmistautuu vauvan tuloon. En sentään uskaltanut ostaa kirjaa kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin luin raskauden aikana kaiken mahdollisen käsiini saaman aineiston raskaudesta ja koko muusta elämänmullistuksesta. Herttoniemen kirjastossa ei lopulta ollut ainuttakana opusta, jota en olisi aiheesta lukenut. Ja se googlauksen määrä, huh! Itse koin ja koen myös niin, että tieto ei lisää tuskaa, vaan ymmärrystä.

      Totta, kirjassa on myös mukana lohtu siitä, että vaikka onkin joutunut kokemaan oman syntymättömän lapsensa kuoleman, siitä selviää. Suru kulkee koko loppuelämän mukana, mutta se kuristava tunne helpotttaa ajan myötä.

      Poista
  3. Minusta tästäkin asiasta pitäisi puhua avoimesti. En itsekään ollut edes kuullut sanaa kohtukuolema, ennenkuin olin raskaana ja luonnollisesti ahmin kaiken tiedon mitä vain käsiini sain.
    En tarkoita, että odottavia äitejä pitäisi pelotella, mutta se, että tästä ei vaiettaisi liikaa, voisi ehkä edes vähän helpottaa heitä, jotka tämän kauhean asian joutuvat kokemaan.
    Toinen tabu on lapsen vammaisuus. Kun on selvittu "puhtain paperein# niskapoimu- ultrasta ja mahdollisista muista rutiinitutkimuksista, pidetään usein itsestäänselvyytenä että lapsi on ns terve.
    Kuitenkaan monet vammat eivät näy, ennenkuin lapsi on ehkä jo useamman vuoden ikäinen.
    Tässäkään asiassa en hakua mitään hysterian lietsontaa. Muistan ikuisesti erään ns ystäväni, jojka teetti raskausaikanaan kaikki mahdolliset testit, koska "heille ei vajakkeja haluta" (vitun urpo...)
    Terveisin äiti, jonka lapsi sai autismi- ja kv- diagnoosit 5-vuotiaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luin esikoisen raskausaikana kaiken mahdollisen raskauden ja koko aihepiirin ympäriltä. Silti en muista lukeneeni kohtukuolemasta mitään. Törmäsin siihen vasta jossain nettijutussa, olisiko ollut blogissa.

      Mä itse toivon, että olisin lukenut näistä asioista ennen raskaaksi tulemistani. Itselleni kohtukuolemasta lukeminen vatsa pyöristyneenä ja elämänmuutoksen pyörteissä ei ollut ihan paras juttu. Aloin pelätä kohtukuolemaa, vaikka sen pelkäämiseen ei pitäisi käyttää niin paljoa voimavaroja kuin itse tein. Kohtukuolemaan kun ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa. Siksi laitoin tuon varoituksen tuohon postauksen alkuun.

      Poista
  4. Omassa lähipiirissäni on koettu niin kohtukuolema, kätkytkuolema kuin "ihan vain" niitä keskenmenojakin. Oma veljeni Väinö vammautui synnytyksessä niin pahoin, että kuoli 3 päivän ikäisenä. Sisareni taas omasi kaikkia kromosomeja 3kpl ja tämä raskaus piti keskeyttää erikoisluvalla rv. 23 koska Taimi olisi joko kuollut kohtuun tai elänyt 0-12kk kärsittyään ensin nuo kuukaudet suuresti. Itse 27-vuotiaana näin paljon pieleen menneitä elämäntarinoita vierestä seuranneena on todella vaikeata uskoa kenenkään saavan lapsia, jotka myös pysyvät hengissä. Edes se "kunhan on terve" ei ole tärkeätä. Omia lapsia en taida edes uskaltaa toivoa oikeasti. Olen aina halunut lapsia, mutta en tiedä uskallanko sille tielle koskaan edes lähteä. Uskaltasiko silloin raskaudesta ylipäätään kertoa, varautua tavaroin tai iloita kun kaikki mahdollinen mikä voi mennä pieleen on jo nähty läheltä. On todella vaikeata myöskään uskaltaa iloita muiden puolesta. On ne raskaudet sitten aivan alussa tai jo synnytyslaitokselle asti edenneet..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin vain kuvitella, että tuolla kokemuksella usko siihen, että kaikki menee hyvin, on koetuksella. Mutta eihän sitä muuta voi tehdä kuin uskoa (ja sitten vähän myös miettimällä varautua, että mitäs jos asiat menevätkin vähän eri tavalla kuin unelmissa).

      Poista
  5. Ihanaa kun kirjoitit tästä! Kaisu Jouppi on tehnyt ihan mielettömän hienon työn, ja koonnut sen niin kauniiksi ja arvokkaaksi kokonaisuudeksi. Kirjan naiset ovat ihan uskomattoman rohkeita, ja minulle tuli tarve halata jokaista kirjaa lukiessani. Sanoa jotain tai lohduttaa. Avasin kirjan ensi kerran kirjakaupassa keskellä päivää, ja se imaisi minut sisäänsä. Luin ja katsoin kirjan kuvia samalla kun sisälläni kasvoi ahdistus ja suru. Mun oli pakko sulkea kirja, niellä kyyneleeni ja yrittää saada itseni kokoon. Ja juuri niin kuin kirjoitit, ajattelin kuinka etuoikeutettu ja onnellinen olen kun mulla on nämä molemmat tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Kaisu on tehnyt mielettömän hienon työn. Tästä aiheesta voisi saada myös sellaisen toisen surulla mässäilevän teoksen, mutta sitä tässä ei ole mukana hippustakaan. Kirja on juurikin kaunis ja arvokas, kuten sanoit.

      Poista
  6. Herkistyin jo toiseksi viimeisen kuvan tekstistä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleni iski sieluun lujiten kirjan eka lainaus, joka postauksen otsikkoonkin päätyi.

      Poista
  7. Hei, kiitos kun nostit aiheen esille. Joudun kertomaan, että valitettavasti tunnen kirjassa olleita äitejä, vertaistuen kautta. Rohkeita olivat, itse en olisi ollut, kun lähtivät tähän mukaan. Mua kyllä jotenki kiukuttaa se, että näistä asioista ei puhuta tai raskaana olevat eivät saisi lukea. Se on raskaana olevien naisten aliarvioimista, eipäs kerrota että tässä voi käydä huonostikin, itse asiassa se on vaarallisinta mitä nainen voi kokea, parempi pitää pimennossa kuin kertoa faktoja. Koko synnytyshommassa on sama meininki, keisarileikkauksista varoitellaan, luomuna ihannoidaan. Pahinta mitä meille on sanottu, on että kyllä luonto hoitaa. Pah, jos hoitaisi, niin meillä ei olisi yhtään elävää lasta. Kirjaa en ole pystynyt vielä lukemaan, tulee liikaa ihon alle ja liikaa muistoja. Mutta, näistä siis voi ja pitää puhua, ei peloitellaan, vaan asiapohjalta. Sillä pahinta on jos se tulee ihan puun takaa, niinkuin näissä usein käy. Ja suurinta osaa kohtukuolemista ei voida estää, mutta osa voidaan, jos tietoa vaan jaettaisiin paremmin. Esimerkiksi sitä, että synnärillä saa käydä jos huolehtii tai on epäileväinen vauvan voinnista. Pitkän sydänkäyrän ottaminen kertoo hyvin vauvan voinnista. Meillekin tämä kerrottiin vasta, kun odotimme kuolleen lapsen jälkeen seuraavaa, onneksi elävänä syntynyttä lasta. Aiheesta löytyy myös nettisivut, www.kohtukuolema.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa. Tietoa tästä asiasta pitäisi ehdottomasti jakaa. Ja totta, en ajattellut niin pitkälle, että toki juurikin sydänkäyrän ottaminen kertoo vauvan voinnista. Alun varoituksen laitoin ajattelin itseäni raskaana. En olisi tahtonut lukea tällaista tekstiä, jossa asiaa käsitellään tunteiden kautta. Tietoa sen sijaan olisin tästäkin tahtonut saada enemmän ja aikaisemmin, sillä kuten sanoin, luin ihan valtavat määrät kirjallisuutta raskaudesta ja vauvoista, mutta kohtukuolemasta ei hiiskaistu sanaakaan.

      Olen niin pahoillani, että olet joutunut kokemaan kohtukuoleman.

      Poista
  8. Kohtukuolemasta ei tosiaan puhuta paljoa. Onneksi nykyään enemmän. Minun toinen lapseni kuoli kohtuun rv 31+5 reilu 7 vuotta sitten. En koskaan ollut kuullutkaan sanaa kohtukuolema. Onhan se usein niin, että ainakin sitä ensimmäistä odotetaan vaaleanpunaisin lasein, eikä haluta uskoa mitään pahaa tapahtuvan. Mutta mielestäni olisi hyvä tiedostaa mitä kaikkea voi tapahtua. Tätä kirjaa en ole vielä lukenut, olen kyllä kuullut tästä. Valitettavan moni joutuu kohtaan kohtukuoleman. Kauhein asia minkä voi kokea, on oman lapsen kuolema.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä. Tieto ei lisää tuskaa, vaan toisinpäin. Itse ainakin aikoinaan imin kaiken saamani tiedon raskaudesta ja vauvoista, sillä se auttoi pääsemään sisälle tulevaan jättimäiseen elämänmuutokseen. Silti törmäsin kohtukuolemaan vain harvoissa teksteissä. Tätä omaa postaustani en kuitenkaan olisi halunnut raskaana ollessani lukea, sillä se lähestyy asiaa tunteiden, ei niinkään tiedon kautta. Oman lapsen kuolema on ajatuksenakin niin hirvittävä, että sinun ja muiden kohtukuoleman kokeneiden voima pitää elämää silti yllä on uskomaton.

      Poista
  9. Mä olen vasta lapsen synnyttyä alkanut pelkäämään. Raskausaikana olin kauhean iloinen vauvasta mutta en silti yhtään ymmärtänyt, miten se pieni voikaan olla minulle ihan kaikki. Voin vain toivoa, että elämä on hyvä minun täydelliselle lapselleni. Jos joskus olemme niin onnellisia, että tulen uudestaan raskaaksi, voin vain kuvitella että huoli on paljon suurempi.

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe