Kaupallinen yhteistyö

Vertailussa lasten talvitopparukkaset

Postaus sisältää saatuja tuotteita sekä *-merkittyjä affiliate-linkkejä

Enpä ollutkaan muistanut, minkälainen homma on saada vuoden ikäisen spagettipeukalo lapasissa sinne peukkupaikalle. Ja kun ilmat kylmenevät, lapaset paksuuntuvat ja peukalohaaste vaikeutuu entisestään. Tässä siis Lähiömutsin minitesti kolmesta talvirukkasesta, joissa peukkuasiakin on otettu huomioon.

Reiman Tassu-topparukkanen*. Tätä käsinettä ystäväni suositteli meille esikoisen toisena talvena, kun ensimmäistä kertaa lapsi teki ulkona muutakin kuin köllötteli kantorepussa, pulkassa tai rattaissa. Ystäväni tiesi kokemuksesta, että juurikin peukku on se haastavin osuus, ja näissä sen kanssa äheltämistä on helpotettu vetoketjulla, joka aukeaa aina sinne peukkuun asti.
Tämä rukkanen on tuntumaltaan testin paksuin, mutta kovimmilla pakkasilla näidenkin sisällä on näpit saatu jäähän. Paksuuden takia peukkua on uudenkarheisiin rukkasiin vähän hankala saada paikoilleen, mutta kun tie toppaan on raivattu käytössä, se alkaa luonnistua paremmin. Rukkanen pitää tuulta ja hylkii vettä, mutta ei siis ole vedenpitävä tai omiaan loskakeleille.

Rukkasen pystyy kiristämään tarranauhalla sopivaksi. Plussaa heijastimista, runsaasta värivalikoimasta ja etenkin siitä, että rukkaset voi kuivata rummussa. Jälkimmäinen on meinaan ainakin Helsingin talvessa arkea helpottava juttu, kun mustina tai vähintään harmaina talvina käsineitä tulee pestyä usein.

Elsa Pitkäsen Satu-topparukkaset. Tiesittekö, että Suomessa valmistetaan lasten topparukkasia? Minä en tiennyt, mutta onneksi lukija tiesi ja valaisi siitä minuakin. Niinpä osasin pyytää testiin mukaan myös Satu-topparukkasen. Ulkomuodoltaan rukkanen on tutun näköinen, ja aika varmasti olenkin itse sellaiset käsissä temmeltänyt menemään joskus silloin 80-luvulla. Näitä samoja rukkasia kun on tehty Kuopiossa jo 40 vuoden ajan.
Rukkasen rannekiristys on aika löysä, eikä sitä voi tiukentaa. Samaten varsiosan kuminauha on jätetty löysähköksi, mutta toisaalta sen takia rukkanen on helppo vetää haalarin hihan päälle. Näissä on paksu vuori, mutta pakkaskestävyydestä meillä ei ole vielä kokemusta. Rukkaset ovat vettähylkivät, mutta eivät siis vedenpitävyydessään ihan nappivalinta loskakeleille nämäkään. Pohjolan talvessa plussaa heijastimista, mutta miinusta alhaisesta pesulämpötilasta (30 astetta) ja siitä, ettei näitä voi kuivata rummussa.

Peukkuosa näissä on iso, joten ilman vetoketjuakin peukalo löytää paikoilleen aika kivasti. Ison peukkuosan ansiosta uskoisin isomman lapsen saavan nämä helposti puettua itse. Tarvittaessa alle mahtuu myös villatumput, joita ei testin muiden rukkasten alle saa helposti mahtumaan juurikin tiukan peukkuosion takia. Peukalohaara alkaa ylhäältä, mikä on etenkin pienemmillä lapsilla tärkeää, jotta he saavat paremmin käytettyä peukkua.

Didriksonsin Biggles -topparukkaset. Tajusin Didriksons-merkin lastentuotteet vasta tehdessäni Vauvaan haalarijuttuja. Tykästyin silloin merkin teknisyyteen sekä pieniin ja merkityksellisiin yksityiskohtiin. Sama pätee näissä rukkasissa. Kiinnityslenksujen ansiosta käsineet eivät ole hukassa, kun ne jäävät roikkumaan takin tai haalarin hihoihin. Ranteen kiristysnauha on joustavaa, joten käsineen saa muotoutumaan juuri oikeankokoiseksi, mutta se ei silti kiristä.
Peukalohaastetta helpottamaan näissä on vetoketju, joka aukeaa ihan sinne peukkuun asti. Peukalokohta saisi olla vähän isompi, etenkin jos näiden alle tahtoo pukea lisävillaa. Nämä rukkaset ovat testin ohuimmat, mutta lämmin vuori löytyy näistäkin. Pakkaskestävyydestä ei vielä ole kokemusta. Nämä ovat myös testin ainoat vedenpitävät rukkaset, joilla voi lumiukkoja tehdä kädet kuivina. Mainiona lisänä kuminen vahvike kämmenessä ja peukussa, mikä lisää käsineen kestävyyttä, mutta myös antaa paremmin pitoa.

Rukkasten Didriksons-teksti on heijastavasta langasta. Nämä voi pestä 40 asteessa, mutta rumpukuivausta ne eivät kestä. Rukkasesta on tarjolla kivat värivaihtoehdot, ja itse olen ihan hullaantunut tuohon klassiseen okraan värinä.
Testin voittajaa on hankala nimetä, sillä jokaisessa on hyvät puolensa, eikä mikään näistä ole täydellinen. Mutta ehkä jotain kertoo se, että luultavasti hankin esikoiselle talvirukkaset Didriksonsilta.

Hinnoista sen verran, että Reiman Tassut* maksavat 22,95 euroa (koodilla HALLOWEEN2015 saa mistä tahansa Reiman nettikaupan* tuotteesta -10% sekä ilmaisen toimituksen, ja koodi on voimassa sunnuntaihin 1.11 asti). Elsa Pitkäsen Satu-rukkaset maksavat 18,20 euroa ja niitä saa ostettua myös isoista marketeista. Didriksonssit näyttäisivät olevan normihinnaltaan noin 25 euroa, mutta XXL:stä niitä saa nyt tarjoushintaan 14,90 euroa.

Jos aihe kiinnostaa, tsekatkaa myös Minityylin fiilistely ja arvio taaperokokoisista Hestra-rukkasista. Mä ostin miehelle viime jouluna lahjaksi nämä Hestra-hanskarukkaset, ja niistä kyllä näkee, että merkiltä löytyy kokemusta, intohimoa ja ymmärrystä näistä hanska- ja rukkasasioista niin tyylin kuin toimivuuden kannalta.
Harrastukset

Viisi vinkkiä lasten valokuvaukseen

Kun tovi sitten kävin Nikonin järjestämässä valokuvauskoulussa, kysyin opettajana toimineelta Mikko Rasilalta vinkkejä lapsikuvaukseen. Sillä jos jotkin tarjoavat tällaiselle harrastelijavalokuvaajalle haastetta, ovat ne omat lapseni. Tässä Mikon vinkit myös teille hyödynnettäväksi.

Harhauta. Anna lapselle jotain muuta mietittävää kuin kamera. Mikko kertoi valokuvaussessiosta, jossa hän oli tyhjässä studiossa heitellyt karkkeja ja lapset olivat juosseet niiden perässä. Voin vain kuvitella, minkälaisia ilmeitä ja hyppyjä siitä on seurannut!

Leikitä. Poseeraamisen sijaan anna lasten tehdä sitä, missä he ovat luontaisesti hyviä. Laita heidät kaivamaan hiekkaa, puhaltamaan saippuakuplia tai soittamaan marakasseja. Jos kuviin ei halua rekvisiittaa, Mikko neuvoi piilottamaan tilaan tai miljööseen asioita, joita lapsi siten saa etsiä samalla kun kamera laulaa.
Lämmitä. Vauvakuvauksessa Mikko neuvoi lämmittämään kuvaustilan mahdollisimman lämpimäksi vaikka autolämmittimiä käyttäen. Sitten vain vauvalle pelkkä valkoinen sideharsovaippa päälle ja minityyppi köllöttelemään muhkeaan untavapeittokasaan. Yksinkertainen, tyylikäs ja ihana vauvakuvasarja on valmiina kuvattavaksi.

Unohda. Itse olen aina huolissani kuvien tarkkuudesta. Etenkin kun kameran edessä vipeltää lapsia ja itsellä on käytössä objektiivi, joka pitää käsitarkentaa. Mikko kuitenkin kehottaa unohtamaan moiset epäolennaisuudet. Tarkkuus on vain kuvan yksi ominaisuus. Ainoastaan se merkitsee, että kuva kertoo sen, mitä kuvaaja haluaa.
Kuvaa. Mitä enemmän kuvaa, sitä taitavammaksi tulee. Mikon mielestä ainoat mokat lapsikuvauksessakin ovat ylisuorittaminen ja muiden kuvien matkiminen.

Nikonin Facebook-sivuilla on vielä sunnuntaihin asti menossa kilpailu, jossa voi äänestää tuon valokuvauskoulun oppilaiden kuvia. Minä osallistuin ronskisti sekopäisellä selfielläni. Eniten tykkäyksiä kerännyt kuva ja sen kuvaaja voittaa Nikon D5500 18-55mm VR -kitin. Samainen tuhannen euron arvoinen kamerapaketti arvotaan myös kuvista tykänneiden kesken. Että vinkiksi, mikäli sielläkin kuvaskaluston päivitys olisi paikallaan.
Minä

Onnellinen kertomus yrittäjyydestä

Ajattelitko otsikon luettuasi, että tämä on taas yksi niitä juttuja? Niitä, joissa nokkelin sanankääntein tehdään selväksi, että yrittäjyys on kyllä ihan yhtä mukavaa, helppoa ja palkitsevaa kuin tunkisi tikkuisen saunaklapin takapuoleensa päivä toisensa jälkeen? Sellainen juttu tämä ei nimittäin ole. Yrittäjyys on minulle onni, ja sanon sen ilman ironiaa.

Kerron tämän siksi, että olen viime aikoina lukenut ihan liikaa katkeroituneita yrittäjätarinoita. Olen seurannut keskusteluja, joissa vastakkainasettelussa toisella puolella ovat pienet yksityisyrittäjät sekä kaltaiseni itsensä työllistäjät ja toisella puolella duunarit. Siinä on sitten niillä paskaisilla haloilla mojauteltu kuviteltua vastapuolta päähän puolin ja toisin tai vähintään tungettu puutikkua silmään. On vängätty, miten kurjaa itsellä on ja miten helpolla toinen pääsee. Mä en ole samaistunut kehenkään, vaan hävennyt kaikkien puolesta.
Paskahalkojen keskellä tarvitaan myös onnellisia tarinoita yrittäjyydestä. Koska omasta kokemuksesta tiedän, että ilman niitä moni unelma voisi jäädä puolitiehen. Ei siitä nimittäin ihan hirmuisen kauaa ole, kun istuin Vallilan kotimme makuuhuoneen nurkassa ja olin epätoivoinen.

Olin valmistunut hiljan, eikä minulla ollut töitä. Siis sellaista konkreettista paikkaa, jonne mennä ja olla merkityksellinen. Tahtomattani olin päätynyt freelancer-toimittajaksi – tai kuten silloin ajattelin – väliinputoajaksi. Tein juttuja muutamaan lehteen, mutta ei sillä elänyt. Yritin rynkyttää toimitusten ovia, mutta kukaan ei avannut tai halunnut mielenkiinnosta edes kurkata postiluukusta sisäänpyrkijää. Lähetin meilejä, laadin juttutarjouksia ja soitin puheluita. Olin miehen tuloilla elävä iilimato.
Pikkuhiljaa ja ihan huomaamatta alkoi tapahtua. Sain jutun läpi tuonne ja suosituksen kautta pääsin juttusille toisaalle. Iilimato alkoi saada selkärankaa. Tuli lehtiä, vakijuttupaikkoja ja pätkäduuneja toisen perään. Silti haaveilin koko ajan siitä, että saisin olla töissä jossain ihan oikeasti. Että minulla olisi toimituksessa työpöytä, johon voisin asettua muutamaa kuukautta pidemmäksi, ja keittiön kaapissa kahvimuki, jonka jokainen tietäisi minun omakseni. Halusin kaulaani kulkukortin, jonka kuvasta minua ei enää vuosien päästä nuoremmat kollegat tunnistaisi.

En tiedä, koska nuo haaveet vaikenivat ja lopulta häipyivät. Olisiko se sitten ollut se vahvistuva selkäranka, joka vuosien kuluessa sai mut tuntemaan itseni hyväksi yrittäjänä. Ehkä se oli perheellistyminen ja rytinällä aikuistuminen siinä samalla. Ainakin oman ammatti-identiteetin suora ryhti, varmuus ja ylpeys siihen tarvittiin.
Nyt olen yrittäjä, joka ei vaihtaisi vapauttaan mihinkään. Tajusin sen, kun olin viikonloppuna puhumassa bloggaamisesta seminaarissa, jossa oli kuulijoina toimittajia opiskelijoista eläkeläisiin. Ymmärsin, miten onnekas olen, että olen tykkääjäsukupolvea. Sitä sekopäistä jengiä, jolle vakituisen duunisopimuksen sijaan tärkeämpää ja olennaisempaa on se, että pääsee tekemään vähän kaikkea, mistä tykkää.

Ihan helvetisti se on duunia vaatinut, mutta nykyään saan olla kuin työpaikkojen karkkikaupassa. Valitsen pussiini vain ne työt, joista nautin. Voin ottaa sekä salmiakkia ja suklaata. Joka laarille ei tietenkään ole pääsyä, mutta jos tahtoisinkin yhtäkkiä nallekarkkeja, luottaisin itseeni lähtiessäni niitä tavoittelemaan.
Yrittäjyys mahdollistaa joustavammin työn ja perheen yhteensovittamisen, minkä olen huomannut olevan se olennaisin onnellisuuteni takaaja. Olen pääasiallisesti vastuussa vain itselleni, enkä joudu pelkäämään mediatalojen yt-kierteissä. Ei ole kellokortteja tai työvuoroja. Työt kulkevat mukana, mikä on välillä tietty myös kirous, mutta pääasiallisesti asia, joka tuo tärkeän kokemuksen vapaudesta.

En tiedä, missä tulen olemaan ja mitä teen työkseni ensi vuonna. Mutta se ei ahdista, vaan ainoastaan kutkuttavalla tavalla jännittää. Mulle on tullut eteen niin mahtavia duunijuttuja, että mitähän tuolta on vielä tulossa! Ehkä kirjoitan satuja. Ehkä teen töitä floristina. Ehkä suunnittelen täydellisiä lastenvaatteita. Ehkä saan apurahan valokuvausopiskeluun. Ehkä luon huokuttelevia ja kotoisia tiloja. Ehkä opin tekemään täydellisen cappuccinon. Ehkä asun perheen kanssa Ranskan maaseudulla ja vedän kukoistavaa viinitilaa. Oli mitä oli, sen tiedän, että yrittäjänä mikä vain on mahdollista.
Sisustus

18 x Marimekon kevät ja kesä 2016

Työpäivääni tuli tänään rento tauko, kun kipusin etelähelsinkiläisen kivitalon ylimpään kerrokseen ja samalla tulevaan kesään. Marimekon pressi järjestettiin tällä kertaa asunnossa, joka oli stailattu Marimekon tulevan kevään ja kesän kodinmallistolla. Muistikortille tallentui niin inspiroivia kuvia, että tahdoin jakaa niistä kahdeksantoista myös teidän kanssanne. 

Pohjoismaalainen ajattomuus yhdistettynä rohkeisiin väreihin ja näyttäviin kuoseihin tuntuu itsestäni aina yhtä kotoisalta. Raikasta ja lämminhenkistä samaan aikaan. Joka kerta Marimekolla käydessä tulee pakottava tarve kaivaa ompelukone esille ja surrauttaa muutama tyynyliina.

Tällä kertaa tarjoiltiin myös idea kankaisista lautasliinoista, jotka oli huoliteltu reunoistaan ronskisti ihan vain saumuroimalla. Samalla idealla Marimekolle on tulossa myös kuvissakin vilahtelevia sisustuskankaita, joita voi käyttää pöytäliinana, torkkupeittona tai missä vain tuomassa kuosisäväystä sisustukseen. Saatanpa kopioida tämänkin idean. Näytti nimittäin kivalta ihan sängyllekin huolimattomasti levitettynä.

Marimekon uutuuksista mä ihastuin etenkin lasimaljakoihin, jotka on suunnitellut ruotsalainen Carina Seth Andersson. Katsokaa nyt tuota hentoa roosasävyistä söpöläistä! Samaten sohvalla pötköttelevät pitkulaiset tyynyt vinoraitaisella Mint-kuosilla olivat juuri sitä tuntumaa ja värimaailmaa, joka nyt tuntuu omalta.

Pyyhkeiden päivitykselle on oikeasti tarvettakin, ja Kaksiraitaa-kylpypyyhkeet metsänvihreän ja marjapuuroisen pinkin yhdistelmänä iskivät heti. Samaa väriyhdistelmää oli myös makkarikamojen Unikoissa. Vähän tekisi mieli hakea noissa sävyissä maalia ja kokeilla niitä vaikka savisten kukkaruukkujen uudistamiseen.

Oli miten oli, kotimme kaipaa nyt jotakin. Tuuletusta ja raikkautta. Se saattaa olla ihan vaikka sohvan kiepauttaminen vähän erilaiseen asentoon. Saas nähdä.
Arki

Arkikuva 42/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Olisi pitänyt koputtaa puuta. Vaikka omaa päätä, jos ei muuta. Kävi nimittäin niin, että tuossa kuukausi takaperin menin huokaisemaan helpotuksesta, kun lapsemme eivät ole juuri koskaan kipeinä. Olisihan se pitänyt arvata, mitä moisesta lesoilusta palkkioksi saa. Räkää, kuumetta, korvatulehdusta, kurkkukipua, yskää ja silmätulehdusta koko tuvan täydeltä seuraavan kuukauden ajaksi.

Ollaan koko konkkaronkka sairastettu vuorotellen ja yhdessä. Yöt ovat olleet välillä ihan mahdottomia, kun ollaan ryystetty räkää ja vaellettu pitkin kotia yrittäen milloin kukakin löytää jonkun paikan, jossa saisi nukuttua. Silmiin tippaa, korviin toista. Kaikki talouden sata ja yksi harsoa on niistetty täyteen räkää, eikä kukaan jaksa pestä pyykkiä.

Oma sairastaminen vain jatkuu ja saa uusia muotoja, kun ei pysty rauhassa levätä tautia pois. Kuopus on elänyt lähes tulkoon pelkästään äidinmaidolla, kun muukaan ei maistu. Olen istunut koneella kuumeinen lapsipolo rinnallani yrittäen tehdä töitä. Ajatukset ovat tahmaa, ja öisin ei uskalla nukahtaa, kun pian kuitenkin taas joku herättää.

Miten pöljiltä tuntuvat ne ajatukset, kun on joskus todella väsyneenä on toivonut olevansa kipeä, että voisi luvan kanssa levätä. Lapset eivät halua levätä, vaikka voisivat. Esikoinen on anellut, että voitaisiin mennä ulos. Edes jonnekin, mennään jonnekin, minne mennään, jonnekin jooko, en jaksa olla kotona!

Kipeänä asunnon pinta-alasta tuntuu häviävän puolet. Ahdistaa, ja oma koti alkaa tuntua loukolta. Roskapussin kiikuttaminen roskakatokseen tuntuu niin vapauttavalta, että siinä vallan riehaantuu. Ilo loppuu kuitenkin viimeistään siihen, kun kiipeää takaisin neljänteen kerrokseen puuskuttaen ja eteiseen päästyään yskii kaksi minuuttia kippuralla.

Lasten kanssa on leikitty kaikki mahdolliset leikit. Telkkarin kaukosäätimestä ovat patterit koko ajan hukassa. Mies kävi kaivamassa ullakolta retkiriippumaton, jolla lasten aikaa saatiin taas vähän kulumaan. Silmät eivät kestä pienipränttisten kirjojen lukemista, ja ollaankin selattu postin tuoma leluluettelo hiirenkorville. Ollaan toivottu joululahjaksi My Little Ponya, Hello Kittyä, terveyttä ja mahdollisuutta pysäyttää kodin ulkopuolinenkin aika silloin, kun kotona viisarit mataa.

Pikkuhiljaa on kuitenkin alkanut helpottaa. Ollaan varovaisesti laajennettu elämää taas kodin ulkopuolelle. Yhdelle haettiin lääkekuuria vielä tänään, mutta sitten sen pitäisi olla siinä. Sen jälkeen naputellaan nippu papereita sekä kuitteja vakuutusyhtiölle ja nautitaan, kun olo on taas vain ihanan mitäänsanomattoman tavallisen normaali. Kop kop.
Hyvinvointi

Villasukkajoogaa


Yhteistyössä Yoogaia ja Suomen Blogimedia

Olen tässä kaiken hässäkän keskellä miettinyt, pitäisikö mun olla armollisempi keholleni. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen löytänyt itseni hikirääkkijumppien jälkeen miettimästä, miksi ruoskin kroppaani lisää, kun se on jo muutenkin väsynyt. Ensimmäistä kertaa olen huomannut, että pumpin tai combatin tuoma adrealiinipiikki ja äärimmilleen viety rasitus ei tuokaan hyvää oloa. Se ei piristä, vaan tuntuu oksettavalta. En jaksa, kroppa ei jaksa.

Mulle itselleni jooga ja muut pehmeämmät tavat liikkua ovat olleet aina pakollinen paha. Menen tunneille vähän niskojani nakellen, että hitto, kun tämäkin pitää hoitaa, vaikka mieluummin tykittäisin täysiä. Ja ihan joka ikinen kerta tunnin jälkeen muistan, miksi kropanhuolto on tärkeää. Veri virtaa ja olo on lämmin, vetreä ja pehmeä. Ja silti kiireessä olen tähän asti tipauttanut treeniohjelmasta ensin pois juurikin ne tunnit, joilla keskityn kroppani pehmeään hoitamiseen.
Kuten vaikka nyt. Olen ehtinyt salille harvakseltaan, ja kun olen ehtinyt, olen roiskinut niin että hiki lentää. Tiedättekös, koko rahalla ja muidenkin päivien edestä. Kehoni on alkanut laittaa vastaan. Se vihlaisee kesken potkusarjan ja vetää lihakset niin kramppiin, että en saa pieniäkään painoja ylös. Pitkät päivät koneella nököttäen tuntuvat betoniksi lukkiutuneissa hartioissa ja pääsäryissä, jotka saavat näön sumenemaan.

En tiedä, koska oppisin pitämään huolta itsestäni jo ennen kuin on pakko. Miten monta kertaa uudestaan ja uudestaan aikuisen ihmisen täytyy oppia kantapään kautta, että omaa kehoaan pitää kuunnella ja sitä pitää rakastaa? Olen yrittänyt ottaa taas viikko-ohjelmaan nettijoogaa tarjoavan Yoogaian, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut hyviä kokemuksia. Koska suorien tuntien lisäksi Yoogaian kautta voi jumpata tallenteita katsoen vaikka yöllä tai lasten päiväunien aikaan, ei kesken hulluimmankaan kiireen voi väittää, ettei ehdi.
Yoogaia lanseerasi hiljan myös applikaation, jonka voi ladata iPadiin ja iPhoneen. Joogaohjaaja ja -sali siirtyykin taskussa mihin vain, kuten työpaikan kahvitunnille, anoppilaan, leikkipuistoon tai vaikka mökkiterassille, kuten itselläni. Sain yhdistää tehokkaimman ja mielekkäimmän rauhoittumispaikkani metsän ja kehon hyvinvointiliikunnan samaan. Nerokasta, sanon minä! Paskat, sanoi kehoni, joka heti pienen mökkiloman mahdollistamana laittoi päälle täyden hälytystilan viikkoja vaivanneen pikkuflunssan päätteeksi. Kuumeen noustua joka paikkaan sattui niin paljon, että vain hellä ja rauhallinen venyttely sai sillä erää riittää.

Jos siellä ollaan vähän paremmissa hengen kantimissa, kannattaa ottaa osaa Yoogaian Plan-hyväntekeväisyyskampanjaan, jossa jokaisesta Plan-tunnille osallistuneesta henkilöstä Yoogaia lahjoittaa euron Planille. Rahat ohjataan Planin Minun lakini -kampanjaan, joka puolustaa maailman jokaisen tytön oikeutta turvalliseen koulunkäyntiin. Plan-tunteja menee kampanjan ajan kolmesti viikossa, ja ne löytyvät listauksena täältä. Jos et ole vielä kokeillut Yoogaiaa, sinnehän saa viikon ilmaisen testijakson.
Nyt kun tämä mun kuukauden kestänyt sairastelu alkaa helpottaa, lupaan jatkossa helliä voipunutta kehoani joogalla. Lupaan sen teille, ja etenkin lupaan sen itselleni. Tuntuu, että kulunut syksy on ollut jonkinlainen taitekohta, jona mä olen alkanut hahmottaa, ettei täysiiiii ehkä olekaan ainut mielekäs vaihtoehto. Levottomuus on alkanut eloa ruokkivan innokkuuden sijaan välillä tuntua suonissa virtaavalta myrkyltä.

Huomaan etsiväni elämääni pehmeyttä, lämpöä ja tyyneyttä. Siivoan kodista, kalenterista ja ylipäätään elämästä pois merkitsemättömiä asioita. Tuntuu, että vihdoin minäkin olisin ihan oma-aloitteisesti valmis pysähtymään, joogaamaan ja koittamaan vaikka ihan alkuun rauhassa hengittämistä.

Kuvista kiitos Antti.
Kasvatus

Päiväkodin leikit vanhemman näkökulmasta

Olen ensi viikolla menossa kertomaan mietteitäni päiväkodin leikeistä seminaariin, johon on osallistumassa kolmisensataa varhaiskasvatuksen ammattilaista. Tilaisuuden järjestää VKK-Metro, joka on pääkaupunkiseudun kuntien yhteinen kehittämis- ja koulutusyhteisöverkosto. Tänä vuonna heillä on teemana leikki ja leikilliset oppimisympäristöt, mihin he haluavat kuulla näkökulmaa myös minulta ja muilta vanhemmilta.

Siksi pyydänkin teidän apuanne. Miten te näette päiväkodin leikit ja niiden merkityksen? Miten päiväkodin aikuisten mukana olo leikeissä teille näyttäytyy? Olisi nimittäin mielenkiintoista kuulla erilaisia ajatuksia aiheesta. Pyydänkin, että kertoisitte niitä kommenttiosiossa, jotta voin viedä seminaariin terkkuja. (Samassa on pyydettävä anteeksi, etten ole ehtinyt vastata aikaisempien postauksien kommentteihin. On ollut vähän hoppua, mutta palaan kommentteihin heti kuin vain kykenen. Kiitos kärsivällisyydestä, ihanat!)
Kuten varmasti monet pidempään blogiani seuranneet tietävätkin, minulle päiväkoti on paljon enemmän kuin hoitopaikka. Kyllä, ihan ensisijaisesti se on kullanarvoinen mahdollistaja, jonka ansiosta voimme sovittaa yhteen perheen ja työn. Se on myös sosiaalista kanssakäymistä ja ryhmässä toimimisen opettelua. Sitä kautta lapsi pääsee näkemään muuta kuin meidän pienen suuren sosiaalisen kuplamme. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja, oppii ymmärtämään maailmaa. Hän saa kokea turvallisia onnistumisen tunteita, että osaa ihan itse, ilman meitä vanhempia. Lapsi saa uusia ystäviä ja juurtuu naapuristoon. Meille vanhemmille päiväkoti on myös tärkeä osa turvaverkkoa.

Mutta valtavan merkityksellinen juttu päiväkodissa on myös varhaiskasvatus. Ja kyllä kyllä, toki vanhemmuus ja kotikasvatus on se tärkein asia, minkä tarvetta koulutettujen opettajien tarjoama varhaiskasvatus ei poista. Ne kun ovat eri asia, ja homman juju on yhteistyö.
En olekaan tainnut aikaisemmin kertoa, että olen itsekin aikoinani opiskellut pedagogisten verran kasvatustieteitä. Se ei tietenkään tee musta varhaiskasvatuksen ammattilaista, mutta antaa edes jonkinlaisen kurkkauksen siihen ammattitaitoon, mitä lapsiemme kanssa työskentelevien takataskusta löytyy. Monissa maissa varsinainen koulu alkaa jo varhain, ja mä arvostan suomalaista tapaa antaa lasten olla lapsia myöhempään. Tiukan koulujärjestelmän sijaan he saavat oppia leikin kautta.

Tähän on herätty myös muualla. Viimeaikaiset tutkimukset ovat nimittäin muuttamassa käsitystä oppimisesta. On tajuttu, miten tärkeää oppimisen kannalta on juurikin leikki sekä varhaiskasvatus. Tutkimusten perusteella leikin kautta oppiminen olisi parasta lapsille aina seitsemänvuotiaaksi saakka. Eli ihan kuten Suomessa tehdään, kiitos päiväkotien.
Tätä on alettu pohtia myös Kiinassa, jossa ne kuuluisat tiikeriäidit aloittavat lastensa tiukan opettamisen ja valmentamisen menestyjiksi näiden ollessa kolmevuotiaita. Hesarin juttu vuoden takaa kertoo, miten kiinasta on tultu ihmettelemään Helsingin yliopiston oppimisen tutkimuskeskuksen leikkilaboratoriota, jossa tutkitaan leikillistä ja pelillistä osaamista. Se kiinnostaa kiinalaisia. Hei nimittäin ihmettelevät, miten suomalaiset uskaltavat leikittää vielä kuusivuotiaita.

Eivät ne kiinalaiset siellä tietenkään ole olleet ihan vain pällistelyn riemusta. He nimittäin tahtoisivat oppia luovuutta, ainakin jos kysyy Hesarin haastattelemalta kasvatustieteenprofessori Kristiina Kumpulaiselta. Ja totta, eiköhän se nyt ole maalaisjärjelläkin ajateltuna selvää, että ruoskimalla oppii taitavaksi pyörittämään pyörää, mutta uudestaan sitä pyörää on sillä tunnelmalla vähän hankalaa keksiä. Kumpulainen sanookin tuossa Hesarin jutussa, että ymmärrämme nykyään paremmin, miten tiedollinen oppiminen ja ajattelutaitojen kehittyminen ovat kietoutuneet tunteisiin.

Leikkiessä oppii vähän kuin vahingossa – se on kuin flow-tila hiekkalaatikolle tuotuna.
Kaupallinen yhteistyö

Kivat villavaatesuosikit

Yhteistyössä Agtuvi Ky / Kivat

Toin Tampereen-reissultani tuliaisiksi ison laatikollisen Kivatin villavaatteita. Osan omaksi ja osan kuvauslainaan. Jos hämmästyin sitä, että Kivatin tuotteet tosiaan tehdään neulekoneen säksätyksestä tuotteen viimeistelyyn asti Tampereella, suu loksahti auki myöskin Kivatin kuosi- ja värivalikoimaa tutkiessa. Tehtaalla oli meinaan hyllymetri jos toinenkin täynnä laatikoita, joista jokaisessa oli eri värissä ja kuosissa päähineitä, kaulureita, hanskoja, lapasia ja villavaatteita.

Mulla nimittäin on ollut tätä ennen Kivatista se kuva, mikä maakuntien Citymarketin vaateosastolla käydessä tulee. Ainakin Pohjanmaalla kaava kun on hyvin selvä. Toisella puolella on tyttöjen vaaleanpunainen osasto ja toisella taas poikien sininen osasto. Parjaamassani vaaleanpunaisessa on kauniitakin sävyjä ja tumma laivastonsininen on yksi lempiväreistäni pukeutumisessa. Mutta ne kaikki hukkuvat sinne vaaleanpunaiseen tai siniseen mereen. Ei edes tee mieli etsiä mitään.
Kivatilta kuitenkin löytyy värisävyjä mustasta, harmaasta, valkoisesta ja beigestä aina sinne vaaleanpunaiseen ja siniseen. Ja noista molemmasta jälkimmäisestäkin löytyy useampaa värisävyä fuksiasta roosaan ja siniharmaasta kirkkaan vaaleansiniseen. Kuten aavistinkin, syynä yksipuolisuuteen ovatkin jälleenmyyntiliikkeiden sisäänostajat. He ostavat sen vaaleanpunaisen ja sen sinisen vaihtoehdoiksi, koska ajattelevat asiakkaiden sellaista haluavan. Ja niinhän niitä halutaankin, mutta toivoisin sisäänostajilta vähän rohkeutta ajatella myös toisin.

Onneksi Kivatilla on nykyään nettikauppa, josta löytävät paremmin vaatetta myös ne, joilla on markettien sisäänostajien kanssa erilainen maku. Nettikauppa ei ole ollut vielä toiminnassa kauaa, joten kaikkia tuotteita ei sielläkään ole. Pikkuhiljaa kuitenkin. Ehkäpä joku pieni suomalaisia lastenvaatteita myyvä puotikin tajuaa napata Kivatilta omanlaisimmat ja markettivalikoimasta eroavat tuotteet hyllyilleen?
Mä itse tykkään väreistä, mutta jostain syystä Kivatin tuotteista juurikin ne luonnollisimmat ja harmonisimmat värisävyt ihastuttavat. Ehkä se riippuu materiaalistakin. Villaan kaipaan juurevuutta ja luonnollisuutta, kun taas Kivatin puuvillavaatteissa tykkään myös raikkaista väriraidoista. Ja jos ei mun tapaani lämpene poliisiauto-, kettu, kukka- ja sen sellaisille merkeille myssyissä, ilman niitä olevia päähineitä löytyy myöskin paremmin nettikaupan puolelta.

Kuvauksia varten valitsin vaatteita ja asusteita, joista itse pidän ja sitten niitä, joista arvelin esikoisen pitävän. Itse olen ihan ihastunut Kivatin vivahteikkaaseen beigeen, jossa on hyvä yhdistelmä rouheaa villasävyä, pehmeää metsäisyyttä ja ajatonta tyylikkyyttä. Beige onkin kuulemma ihan uusi sävy heidän valikoimissaan. Perinteisen palmikkoneuleen lisäksi koen omakseni tuon eläväpintaiseen punosneuleen, jota esimerkiksi postauksen beigessä, violetissa ja roosassa nauhapipoissa ja tummansinisessä kypärämyssä on. Se on kuin hentoa pitsiä, mutta silti lasten menoa kestävässä muodossa. Myös esimerkiksi kuopuksen beigessä kypärämyssyssä näkyvä kaapelineulos viehättää silmääni.
Tykästyin kovasti myös silkkivillaisiin aluskypäröihin sekä yksivärisiin villahousuihin, joista on saatavilla myös tiukempi malli. Ne menevät sellaisenaan mekkojen kanssa niin sisällä kuin ulkona, ja lämmittävät myös ulkohousujen alla. Ja tiesittekö, että Kivatilla on myös villatakkeja ulkotakkien alle lämmittämään? Mä en aikaisemmin tiennyt.

Esikoinen ja kuvissa kirmaava ystäviemme lapsi saivat stailata itsensä laatikosta löytyvillä vaatteilla. Eipä paljon mun valitsemat epäväri-beiget kiinnostaneet, kun pinkit ja violetit ihanuuden löysivät tiensä lasten päälle. Esikoinen rakastui tuohon possuhaalariksi nimeämäänsä hennon vaaleanpunaiseen haalariin, jonka kuosista mäkin tykkään. Värin olisin kieltämättä valinnut toisin, mutta lapsi saa toki valita (meidän huomaamattomalla ohjauksella ja ulkovaatteita lukuun ottamatta) vaatteensa. Ehkä ne sitten menevät helpommin päällekin aamukiireessä. Tai näin mä aina jaksan toivoa, vaikka tuloksia ollaan vielä saatu odotella.
Yllätyksekseni esikoinen veti mielellään päähänsä myös kypärämyssyn, vaikka hänellä veljen synnyttyä tulikin hetkeksi hylkimisreaktio kaikkeen vauvamaiseen. Mutta kyse on näemmä vain aluskypäröistä, sillä niin vain isollekin likalle kelpasi paksu kypärämyssy. Tuo on kyllä kätevä pukine etenkin päiväkotiin, kun aluskypärän, myssyn ja kaulurin sijaan voi vetää vain kypärämyssyn päähän. Ja kypärämyssyn saa aika pienikin lapsi itse puettua. Talviversioissa kypärän päällinen on sataprosenttista Öko-Tex-merkittyä villaa ja vuori taas luomupuuvillaa. Korvien ja otsan kohdalla on vielä lämmittävä vanu.

Noin! Nyt ovat meidän muppelot valmiita tulevaan kaamoskauteen ja paukkuviin pakkasiin. Tänään tuli jo superkauniin syksyn jälkeen vähän enteitä tulevasta, kun tuuli niin että tukka meinasi lähteä päästä. Aloin siinä itsekin unelmoida villahaalarista.
Niin ja hei, muistattehan alennuskoodin, jolla saa 15 prosentin alennuksen koko tilauksen arvosta Kivatin nettikaupassa. Jos ette, muistutuksena siis se, että naputtelemalla kassalla alennuskoodikohtaan sanan lahiomutsi, hinnasta tipahtaa 15 prosenttia pois. Koodi on voimassa perjantaihin 30. lokakuuta asti.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe