Arkikuvahaaste

Arkikuva 47/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Töiden tekeminen olohuoneen nurkassa on tullut siihen pisteeseen, että se ei ole enää oikein kenellekään perheessämme mielekästä. Mulla hajoilee pää, ja se heijastuu muuhun perheeseen. Siitä kuitenkin toiste. Nyt tahdon vähän itsellenikin muistiin kirjata, että sitten on näitä toisenlaisia hetkiä.

Kuopus on juuri herännyt päiväuniltaan, tepastellut unisena viereen ja kaipaa maitoa. Ihana unihiekkainen muru, itseni lisäksi perheemme toinen hitaasti heräilijä, joka nauttii verkkaisista aamuista ja päiväunen jälkeisestä hiljaiseseta tovista. Nostan lapsen rinnalle. Hän syö silmät puoliummessa, päälaen hiuskiehkura nukkumisesta pörrössä. Sormenpäät pyörivät rintakehälläni hellästi, ja lapsi tuhisee kuin siilinpoikanen.

Esikoinen on ollut pelaamassa miehen kanssa lautapelejä keittiössä. Nyt hän tulee olohuoneeseen ja raahaa vaivalloisesti raskaan tuolin taakseni. Hän nousee tuolille ja alkaa hieroa niskojani. On hän sitä ennenkin tehnyt – kai mieheltä mallia ottaen – mutta silti ele on aina yhtä yllättävä ja ihana.

Onni lävistää kehon aaltona. Miten upeat lapset minä olenkaan saanut elämääni! Jos olisin ollut tekemässä töitä jossain muualla, tämä hetki olisi jäänyt minulta kokematta. Niin no ja olisin saanut tehtyä keskeneräisen työn kerralla loppuun, kukaan ei olisi repinyt paperipinoja nurin kunnolla herättyään ja sitä rataa. Mutta silti, olohuonetyöpisteellä on eittämättä hyvät puolensa silläkin.
Bloggaaminen

Tunnelmalliset ja yllätykselliset Suomen Blogimedian pikkujoulut

Sisältää osittain sponsoroitua kemuilua

Vietimme viime viikolla Suomen Blogimedian pikkujouluja. Ne olivat ensimmäiset kemut, joista olin järjestelyvastuussa SBM:n tuottajana. Jännää! Tehtäväkseni ei tosin lopulta oikeastaan jäänyt muuta kuin löytää oikea paikka, ja loppu rullasi eteenpäin tuosta noin vain. Tiesin nimittäin heti kemujärjestelyjen alkumetreillä, mihin tai oikeastaan kehen olen yhteydessä.

Pikkujoulut järjestettiin kauniissa ja historiallisissa puitteissa ihan Helsingin keskustassa Senaatintorin laidalla, Kiseleffin talossa. 1700-luvun rakennuksen hulppeassa aulassa on viime kesästä lähtien toiminut Café Köket, joka on kaupungin muuntautumiskykyisin kahvila, ravintola, baari, kokouspaikka ja juhlatila – ainakin jos multa kysytään. Muistattekin ehkä, kun kesällä kirjoitin Köketin babybrunssista. Mä olen päässyt seuraamaan Köketin kehitystä yhdestä torikahvilakojusta tähän nykyiseen konseptiin, sillä Köketiä luotsaa vanha opiskelukaverini Arla.
Ja Arla on sellainen tyyppi, joka laittaa pyörät pyörimään, vaikka pyörät olisivat neliön muotoisia. Häneen mä otin yhteyttä heti kemusuunnittelun alkumetreillä, sillä upean juhlatilan lisäksi tiesin Arlalla olevan hyppysissään parhaat tietämäni seremoniamestaritaidot. Hän tekee eikä meinaa, ja mitä eniten arvostan, uskaltaa olla kahvila- ja ravintolayrittäjänä luovasti hullu. Eihän sitä tiedä, toimiiko joku idea, ellei sitä testaa! Kiitos siis Arlan organisoinnin, saatiin Suomen Blogimedialle juhlavat mutta lämminhenkiset pikkujoulut.

Köketin ehkä tunnelmallisin ja samalla mystisin tila sijaitsee maan alla. Kellaritiloihin vanhojen tiiliholvien alle on loihdittu Köketin oma salakapakka ja sampanjabaari, johon tuo oman creepyn säväyksensä tieto tilan historiasta. Se on toiminut alkujaan Stockmannin lihaleikkaamona, sillä Stocka sijaitsi ennen nykyiselle paikalle muuttamistaan juurikin Kiseleffin talossa. Kellaritila on pieni ja intiimi, just sellainen, joka kerää kemujengin tiiviisti yhteen ja luo heidän ympärilleen arkimaailman läpäisemättömän juhkakuplan. Vähän kuin kotihipoissa keittiö, johon lopulta kaikki pakkautuvat, koska tunnelma on siellä paras. Me nautimme kellaritiloissa alkusamppajat, mutta olisin hyvinkin voinut viettää siellä vaikka koko illan.
Kun Kiseleffin talo oli mennyt muulta väeltä kiinni, me nousimme kellarista maanpinnalle ja siirryimme juhlasaliin. Siellä tarjolla oli Köketin tapaan konstailematonta ja skandinaavista ruokaa antipasto-pöydässä. Juomapuolesta piti huolta muun muassa Social wines. Glögiä juhlaväki pääsi käyttämään uudella tavalla glögipajassa, jossa tuosta aatelisten lämpimästä herkkujuomasta loihdittiin muun muassa kylmiä drinkkejä.

Mä olin eniten täpinöissä talon kultaseppäyrittäjien pitämästä korupajasta. AU3-kultasepät testasivat meihin T ite -koruideaansa, ja minä sanon että jatkoon! Ensin valittiin erilaisista aihioista korupohja, johon sitten pystyi isosta kirjain- ja kuviovalikoimasta itse naputtamaan vaikka mieleisensä tekstin. Mä olisin ollut tästä jo ihan myyty, mutta sen lisäksi korut sai vielä patinoida ja hioa halutessaan. Niin rentouttavaa näperreltävää! Sen jälkeen koruihin pystyi vielä valita kattavasta valikoimasta lukot ja nahkaremmit. Mä tein esikoiselle korun joululahjaksi, mutta lisäksi naputtelin itselleni voimakorun. Palaan jälkimmäiseen myöhemmin, sillä se ansaitsee kaikessa rujoudessaankin kunnon valossa otetut kuvat.
Illan mystisintä osuutta edusti hämyiseen kellariin meitä varten vastaanottonsa perustanut kirologi Vieno Puustjärvi. Kädestäennustajaksikin joku voisi häntä sanoa, mutta kirologien mukaan kyseessä on kädestä tulkitseminen. Kädet kun eivät näytä faktoja, vaan mahdollisuuksia. Vienon analyysit olivat suosituimpia kuin olin osannut odottaa, joten lopulta mä itse en ehtinyt istuutua hänen tutkittavakseen lainkaan. Alkuun ajattelin, että en joka tapauksessa uskaltaisikaan, sen verran kylmäävä se mun kohdalle vähän vahingossa sattunut ennustus kymmenisen vuotta sitten oli.

Mutta kun jengi nousi kellarin hämystä takaisin juhlahumuun selkeästi vaikuttuneina ja mietteissään, mullekin tuli fiilis, että voisi olla mielenkiintoista kuulla, mitä mahdollisuuksia minun käteni hänen mukaansa näyttäisivät. Olisikohan sieltä löytynyt vaikka kaipaamani ajatus, josta olisi lopulta kirkastunut suunta, johon tässä ruuhkavuosikriisin keskellä edetä. Tiedä häntä, mutta kujeilevaksi pikkujoulunumeroksi miettimäni kirologi tarjosikin monille selkeästi enemmän kuin vain hauskaa viihdettä.
Juhlien virallinen osuus lopeteltiin maailman parhaaksi valittuun giniin, Kyrö Distillery Companyn Napueen. Pohjanmaan likkana olen tietenkin ylpeä, että sain kemuihin minun lisäkseni muutakin Kyrönjoen varrella varttunutta, sillä Kyrön tislaamo sijaitsee kotikuntani Vähänkyrön vieressä, Isossakyrössä. Tarkemmin ottaen maailman parhaaksi on siis valittu Napuesta valmistettu gin tonic, joka meidänkin mukeistamme löytyi. Miten kauniskin drinkki oli karpaloilla ja rosmariinilla tarjoiltuna!

Kotiinviemisiksi saimme vielä muun muassa Kiseleffin yrittäjien tuotteista koostuvan lahjakassin. Vau, kiitos! Sen perusteella olen kyllä ollut erityisen kiltti bloggaaja.
Kaksio

Siivouspäivän ainut tehtävä: osta tulppaanikimppu

Postaus sisältää saatuja palveluita sekä alekoodeja

Mä olen siitä vähän vinksahtanut ihminen, että tykkään siivota. On ihanaa rauhassa jynssätä, puunata ja aivotyöläisenä nähdä konkreettisesti tekemisensä jäljen. Siivouspäivinä laitan kaiuttimista soimaan lattareita ja annan tanssien lialle kyytiä. Siivoaminen – ja etenkin silittäminen – toimii mulle myös meditatiivisena kokemuksena. Jynssäämisensä ohessa aivojen suhina tasaantuu ja ajatukset lähtevät vaeltelemaan yllätyksellisiin suuntiin.

No kuinka usein mulla on nykyelossa aikaa tällaiseen meditatiiviseen siivoukseen? Oottakaas kun mietin. Öö, ei koskaan. Välillä kodin nurkat tuntuvat niin röynäisiltä, että mieluummin huitelee pitkin kyliä kuin kömpii sonnan keskellä kotona. Lasten kanssa siivoaminen on hauskaa, ainakin välillä, mutta hei ihan oikeasti, sitä meditatiivisuutta siinä ei ole mukana pätkääkään. Oltiinkin miehen kanssa mietitty, että kun aikaa on niin vähän, satsataan se rauhoittumisaika vaikka perheen kanssa retkeilyyn mieluummin kuin siivoamiseen. Joku muu saisi meditoida mopin kanssa meidän puolestamme.
Osuikin varsin hyvään saumaan, kun heinäkuussa lanseeratun startup-siivouspalvelun, Freskan, taustajengi otti muhun yhteyttä oravannahkakauppoja tarjoten. Muhun tepsi heidän rento asenteensa sekä ajatuksensa siivouspalvelusta, joka on toimiva, yksinkertainen ja helposti netin kautta tilattavissa. Freska on siis verkkopalvelu, joka välittää pieniä yksityisyrittäjänä toimivia siivoojia asiakkaille. Vakuutuin siitä, miten he lupaavat pitää asiakkaiden lisäksi hyvää huolta siivoojistaan. Mukavan lisänsä toimintaan tuo myös se, että Freska lahjoittaa jokaisesta siivouksesta 50 senttiä Itämeren hyväksi ja käyttää siivouksessa suomalaisia ja ympäristömerkittyjä pesuaineita.

Lätkäisimme siis oravannahat tiskiin, vaikka freskalaisille kerroin olevani vähän skeptinen. Me nimittäin kokeilimme siivoojaa pari vuotta sitten, kun aloitin täyspäiväisesti työt esikoisen perhevapaiden jälkeen. Valitsimme siivousfirman ystävän suosituksella, joten sen pähkimiseen ei mennyt aikaa. Mutta muuten projekti oli kankea. Pyydettiin tarjousta, siivouspalvelun joku tyyppi kävi tekemässä kodistamme arvion, täytimme monimutkaisia lomakkeita ja sitten puhelimitse säädettiin hintaa, sopivaa siivousaikaa ja mitä haluamme siivoojan tekevän. Ja kun siivooja sitten lopulta kaiken vääntämisen jälkeen kävi, mä en melkoisen tarkkana siivouspirkkona ollut työnjälkeen ollenkaan tyytyväinen. Kotitalousvähennyksenkin unohdin verotuksessa tehdä.
Mutta miten pärjäsi Freska? Ensimmäisenä menin varamaan meille aikaa. Olin varautunut pitkiin ja kryptisiin lomakkeisiin, mutta vielä mitä. Ensin naputin postinumeromme ja sen jälkeen valitsin asuntomme koon. Siinä se! Sen jälkeen pääsinkin jo valitsemaan sopivaa aikaa siivoukselle. Jos et usko, testaa vaikka itse täällä. Palvelu toimii tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla, Turun huudeilla ja ensi viikolla myös Tampereella. Samassa voi myös valita lisäpalveluita, kuten ikkunoidenpesun tai vaikka silityksen. Tulevaisuudessa varaussysteemi tulee vielä entisestään helpottumaan, kun asiakkaille rakennetaan omat profiilit, joiden kautta omien tilauksien extrapalveluita, aikataulumuutoksia ja sen sellaisia voi helposti muutella. Ja mun toivoma Freska-sovellus älypuhelimiinkin on kuulemma tulossa.

Siivouksen hinnankin näkee heti varausvaiheessa. Varausohjelma kun laskee asunnon koon ja mahdollisten lisäpalveluiden perusteella siivoukselle arvioidun keston. Meidän 56 neliöisessä kaksiossa arvioaika oli 3 tuntia. Siivouksen hinta on aina viikonpäivästä tai kellonajasta riippumatta 34 euroa tunti, mikä tekee kotitalousvähennyksen jälkeen 18,70 euroa tunnilta. Kerran kuussa tehty kunnon jynssäys maksaisikin meille lopulta vain 56,10 euroa. Se on paljon vähemmän kuin monet käyttävät kuukaudessa kampaajaan! Nyt alkuun kyllä otimme ikkunanpesua ja roskakaapin siivousta lisänä tuohon kunnon perussiivoukseen, mutta silti. Ja ettei se kotitalousvähennys jää hakematta, Freska lähettää aina vuodenvaihteessa automaattisesti yhteenvedon ostetuista palveluista verottajaa varten. Ja tietty ohjeetkin, miten sitä kotitalousvähennystä voi hyödyntää.
Meidän vakkarisiivoojaksemme valikoitui Robert, joka osoittautui valtavan ystävälliseksi herrasmieheksi. Sinä aikana, kun esittelin hänelle meidän kodin, hän oli ehtinyt jo voittaa ujostelevalta kuopukselta useamman hymyn. Jätinkin kotimme Robertin vastuulle hyvillä mielin. Oli mielenkiintoista huomata, miten siivous vaikutti omaan mielentilaan jo paria päivää ennen kuin Robertia varten kaivettiin edes siivouskaapista imuri ja moppi esiin. Kun tiesi tulossa olevasta siivoojasta, mieltä painamasta ja kuormittamasta hävisi kymmenittäin pikkuhommia ja muistettavia asioita. Joku muu hoitaa ne. Mies oli Freskasta enemmän innoissaan kuin ehkä mistään blogini yhteistyöstä aikaisemmin.

Ensimmäisen Robertille ulkoistamamme siivouspäivän mä vietin osittain perheen kanssa kaupungilla, osittain töitä kahviloiden pöydissä naputtaen. Oli perjantai, ja pelkästään ajatus viikonlopusta siistissä kodissa tuntui hykerryttävältä. Kotimatkalla ostin nipun tulppaaneita, mikä jäi tällä kertaa ainoaksi tehtäväkseni siivouspäivän aikana.
Kotiin saapuessa oli jo pimeää, joten en varsinaisesti nähnyt mitään, mutta sen tunsi heti. Heti oven avatessa vastaan tuli raikkaus. Ja vaikka valotkin laittoi päälle, ei ihan heti oikein osannut sanoa, miten kodin tunnelma oli voinut muuttua niin paljon. Joo, lattiat oli imuroitu, matot tuuletettu ja lattiat pesty. Vessassa kiilsi ja seinätkin oli hinkattu puhtaiksi. Ah ja ikkunat, niitä ei enää peitä harmaa töhnä! Mutta siinä oli jotain enemmänkin. Kuljimme perheen kanssa pitkin poikin kotia, ja mun oli pakko ottaa muutama iloloikka! Miten ihanan siisti, raikas ja freesi koti!

Aloimme vasta myöhemmin bongailla, mitä kaikkea Robert oli siivonnut. Vessan valokatkaisijan ympäristö – täähän oli ennen ihan musta lasten tahmatassujen jäljiltä! Uunin ja mikron ympäristö – ihan kuin ne olisivat uusia, mutta ne onkin vain taidettu kunnolla pestä. Pyykinpesukoneen luukku kiilsi sisäpuoleltakin. Sohvatyynyt olivat ojossa. Ja jos olisimme vain muistaneet jättää puhtaat lakanat sängyille, olisi Robert vaihtanut nekin. Ensi kerralla sitten. Löysin kyllä muutamia pieniä puutteita – leivänpaahdin oli töhnänen, vessanpytyn jalka oli huolimattomasti pesty ja jotain muuta tällaista – mutta jo olisi ihme, jos mun ylivirittynyt siivousnenäni ei jotain puutteita haistaisi.
Vaikka pienessä kodissa joudumme imuroimaan harva se päivä ainakin eteisen ja keittiön, nyt yleissiisteys tuntui pysyvän kauemmin. Ja on ihan hurjan vapauttavaa tietää, että vajaan kuukauden päästä Robert taas tulee. Se saattaa kuulostaa liioittelulta, mutta tieto Robertin siivouspäivästä oikeasti keventää ruuhkavuosikaahailijan to do -listan painoa enemmän kuin uskalsin toivoa. Muutaman viikon päästä viimeistään joku taas pyyhkii pölyt, pesee suihkuseinän ja saa vietyä kerralla kaikki erilaiset roskat kierrätykseen. Ja mun tehtäväkseni jää ostaa vain nippu kukkia.

Jos sellainen kuulostaisi sinustakin hyvältä siivouspäivältä, tässä pari alekoodia käytettäväksi Freskalle. Kertasiivouksen ostaja saa 20 euron alennuksen koodilla TESTI. Säännöllisen siivouksen ostajalle taas ensimmäinen siivous on ilmainen koodilla SAANNOLLINEN.
Kulttuuri

Näytelmä lisääntymisestä – Äitikortti Kansallisteatterissa

Teatterissa käyty lehdistölipulla

Kävin viime viikolla Äitikortti-näytelmän kantaesityksen ensi-illassa Kansallisteatterissa. Olipa huojentavaa tajuta, miten paljon olen äitinä kasvanut niiltä ajoilta, kun luin näytelmän pohjana olevan Anu Silfverbergin esseeteoksen Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä.

Kirjoitin kirjan jälkimainingeissa kolmisen vuotta sitten yhden Lähiömutsin suosituimmista postauksista Hurahtaminen tekee vauvavuodesta onnellisemman. Ja olen edelleen samaa mieltä. On ihan luvallista nauttia ja hifistellä punaviinin, taiteen ja musiikin lisäksi myös asioista, joihin liittyy lapsi. Mä suosittelen hurahtamista ihan kaikille – etenkin esikoistaan odottaville.

Näytelmän mä koin kuitenkin eri tavalla kirjan. Se johtuu varmasti Olka Horilan käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, mutta myös siitä, että katsomossa istui nyt tuoreen äidin sijaan minä – kahden lapsen äiti, jos sallinette jonkin sortin äitikortin käytön tässä välissä. Näytelmä ei tarjonnut niin paljoa ajateltavaa tai tullut niin iholle kuin kirja, enkä tarkoita sitä vain huonolla. Nyt pystyin katsomaan teatterilavalla kipuilevien äitien ja isien vanhemmuutta etäämpää. Onneksi ei enää ikinä tarvitse olla omaa vanhemmuuttaan hakeva esikoisen äiti! Oli huojentavaa tajuta, että en enää koe tarpeelliseksi perustella itselleni, miksi olen valinnut oman tapani olla vanhempi. Se on niin normaalia, että sitä ei enää mieti, mutta toisekseen tähän touhuun on tullut varmuutta. Mä olen hyvä näin.
Näytelmä on tuotu teatterin lavalle kolmen eri ikäisen ja erilaista elämää viettävien pariskuntien kautta. He tuovat silmien eteen kirjastakin tuttuja huomioita vanhemmuudesta. Nauraa räkätin esimerkiksi kohtauksessa, jossa havainnollistettiin, mitä tarkoittaisi, jos aikuinen viettäisi yönsä ”sleeping like a baby”. Sitä sekoilun, huutamisen ja syömisen määrää! Näytelmä toimii hyvin pienellä lavalla Kansallisteatterin Willensaunassa, sillä se tekee siitä vielä intiimimmän kokemuksen, jossa tuntee olevansa yhtä kaikkien paikalla olijoiden kanssa.

Näytelmässä oli mukana myös teräviä yhteiskunnallisia huomioita lisääntymisestä ja vanhemmuudesta. Tyttöjen seksuaalikasvatus eroaa pojista aika oleellisesti, sillä tytöille seksuaalisuus on yleensä yhtä kuin paksuksi pamahtaminen. Monet tytöt pelotellaan teineistä lähtien oman kehonsa pamahtamisella. Jotkut alkavat siksi suorastaan vihata omaa kroppaansa, jota eivät koe pamahtamisen pelossa hallitsevansa. Seksuaalinen nautinto jää sivuseikaksi, ja siinä samalla pilataan pelottelulla myös ihmisen suurin seksuaalinen elin, aivot. Jos ei se riitä, määrätään tytöille vielä e-pillerit heti neljätoistavuotiaina. Ei kai ihme, että jotkut naiset elävät koko elämänsä luullen, että eivät vain nauti seksistä.
Seksuaaliskasvatuksen lisäksi Äitikortti-näytelmä tuo lavalle myös kohtauksia tasa-arvosta vanhempien kesken. Koin pistoksia omatunnossani, kun kohtauksissa näytettiin, miten isitkin tahtoisivat osallistua ja ottaa vastuuta vauvasta – jos äidit vain antaisivat. Meidän perheessä hyvänä opetuksena toimi miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa. Tajusin kunnolla vasta silloin, miten monia juttuja olinkaan pitänyt omissa hyppysissäni, koska olin jossain harhoissani kuvitellut vain minun osaavan hoitaa asiat. Vaikka edelleen olen perheemme pääasiallinen metatyöläinen ja projektipäällikkö – suurimmaksi osaksi omasta tahdostani – opin (pakon edessä) jakamaan vastuuta. Ja samalla lasten ja isin välit tulivat yhä vahvemmiksi.

Siksi yhteiskunnan pitäisikin tehdä päätöksiä, jotka ohjaavat vanhempia jakamaan vanhemmuutensa. Perhedynamiikan lisäksi siksi, että äitiys yhä edelleen heikentää naisten työmarkkina-arvoa, kun miehien urakehityksessä isyys ei näy. Näytelmässä sivallettiinkin osuvasti siitä, että vaikka äitiys hitto soikoon välillä tuntuu raskaammalta kuin mikään työ ikinä, kotiäitiys sen kummemmin kuin koti-isyys ei ole työ. Vanhemmuus on elämistä. Se ei kerrytä cv:tä, vaan huonontaa (naisen) arvoa työmarkkinoilla ja pahimmillaan työntää kotivanhemman sieltä kokonaan pois.

Siksi mahdollisuus yhdistää työ ja perhe onkin niin tärkeää, ja siihen pitäisi yhteiskunnankin omilla päätöksillään tukea ja ohjata. Ja ei, en tarkoita, että vanhempien pitäisi pystyä olemaan täysillä ja täydellisesti sekä kotivanhempia että uratykkejä. Mä voin omakohtaisten räpellyksieni jälkitiimellyksessä sanoa, että se ei onnistu. Mutta jo parikin työvuoroa viikossa tai oman osaamisensa ylläpitäminen opiskelemalla vaikka avoimessa yliopistossa pitävät kotivanhemman kiinni työmarkkinoissa.
Näytelmässä mennään arkojen ja kipeidenkin aiheiden ympärillä, vaikka ne onkin onnistuttu pujottamaan viihdyttävän revyyn sekaan. Kotiäidit vastaan uraäidit ei ole ainoa taistelukenttä. Kahtiajako äitien välillä tuotiin lavalle irvokkaana, eikä se jättänyt rauhaan. Musta itsestäni tuntuu, että näiden neljän (+raskaus) äitivuoteni aikana sellainen sairas äitiensota on laantunut. Vai onko? Olenko minä vain kasvanut sellaisen yläpuolelle ja saavuttamattomiin? Vallitseeko tuolla kylillä edelleen pingottunut asemasota erilaisten äitien välillä, sen sijaan, että ymmärtäisimme kaikki pitää toistemme puolta?

Multa kysytään välillä, olenko poistanut tai tahtoisinko poistaa Lähiömutsin alkuaikojen postauksia. En tahtoisi. Se räksyttävä ja semisti hukassa oleva nainen ei enää ole minä – maailmankaikkeudelle kiitos – mutta postauksien kaaressa neljän vuoden takaisesta näihin päiviin näkyy mielestäni armollinen kasvutarina. Sekä näytelmällä että blogillani onkin ehkä samanlainen taustaopetus. Se samainen, josta Kidd.O:n kirjoitin kolumninkin. Vanhemmuus vaatii aivan valtavasti. Kaikki eivät ole hyviä vanhempia, mutta ne, jotka sitä pyrkivät olemaan, ovat. Pidetään vanhempina toistemme puolta, ymmärretään, opitaan, halataan ja ollaan armollisia myös itsellemme.
Kasvatus

DIY: Aakkoskirja lapselle omista valokuvista


Yhteistyössä Ifolor ja Suomen Blogimedia

Mitä tossa lukee? Mikä kirjain tuo on? Isi alkaa iillä! Esikoisella on meneillään selvästi jonkinlainen herkkyyskausi lukemisen opetteluun. Hän on ollut jo reilun vuoden päivät kiinnostunut kirjaimista, mutta nyt kirjaimet ovat enemmän leikeissä kuin koskaan. Ollaan opeteltu arjen touhujen keskellä luontevasti äänteitä, mutta lapsi tahtoo lausumisen lisäksi myös tietää, miltä kirjaimet näyttävät. Mietin jo hetken ostavani jonkinlaisen aapisen, kunnes hokasin, että siitähän tulisi vielä kivempi itse tehtynä.

Teinkin esikoiselle personoidun aakkoskirjan. Sen kuvituksessa on hänelle arjesta tuttuja asioita meidän ikiomin valokuvin, jotka tilasin Ifolorilta. Olen viime vuodet tallentanut kuvat muistoiksi kuvakirjoihin, joten tuntui jännältä pidellä pitkästä aikaa käsissään ihan aitoja valokuvia. Miten juhlallisilta ja kauniilta ne näyttävätkään! Vaikka olenkin aikamoinen digimuija, ei kunnon paperikuvia ole voittanutta. Aidot valokuvat myös tekevät kirjainkirjasta esikoiselle ihan eri tavalla mielenkiintoisen ja arvokkaan.
Aakkoskirjan askartelu oli helppoa, mutta kaikki näpertely vei yllättävän paljon aikaa. Kun laminoin sivuja keskellä yötä, mietin kyllä pariin kertaan, olisiko sittenkin pitänyt tehdä aakkoskirja ihan vain kuvakirjana. Siitä olisi tullut hieno niinkin, mutta tällaisenaan aakkoskirja kestää paremmin myös pikkuveljen suorittamaa kirjaintutkimista.

Tällä samalla idealla voisi toteuttaa myös esimerkiksi taaperon selailukuvakirjan, jossa olisi omasta elämästä tuttuja kuvia: pallo, potta, koira, syöttötuoli. Mietin myös omista kuvista inspiraation saavia lorukortteja. Tai miten olisi yhdessä lapsen kanssa tehty satukirjaprojekti vaikka uninallen seikkailuista, johon yhdessä otetaan kuvat ja kirjoitetaan tekstit. Oivia joululahjaideoita kaikki! Ifolorin sivuilta löytyy kivoja ja mukavalla tavalla henkilökohtaisia kuvalahjaideoita myös niille, joita ei askartelupaskartelu kiinnosta.
Mutta te, joita kiinnostaa, tässä ohjeet. Ensin kerron, mitä olisin itse tehnyt toisin, jotta te voitte välttyä samoilta mokilta. Mä käytin papereiden liimaamiseen kuumaliimapistoolia ja valokuvat kiinnitin kaksipuolisella teipillä. Olisi pitänyt kiinnittää kaikki teipillä, sillä laminoinnissa suorat paperit kupruuntuivat liimavanojen kohdilta. Toisekseen olisin tehnyt kirjan pienempänä, sillä näin A4:n koossa siitä tuli aika järkälemäinen.

Oman aakkoskirjan tekemiseen tarvitset:

  • 29 valokuvaa, yhden sopimaan jokaiseen aakkosten kirjaimeen. Mä tilasin Ifolorin 11 senttiset kuvat mattana. Jos teet pienemmän kirjasen, tilaa kymppikoossa.
  • 31 mustaa kartonkia koossa A4 (tai pienempänä, mikäli teet pienemmän kuvakirjan)
  • värillisiä kartonkeja aakkoskorttien taakse
  • kuviopapereita kuvien taakse
  • Tietokoneen, tekstinkäsittelyohjelman, tulostimen ja valkoista tulostinpaperia
  • Paperileikkuri (menee tietty saksillakin, mutta paperileikkuri on rakkautta, niin suoraa ja kaunista leikkausjälkeä se tekee!)
  • kaksipuolista teippiä (älä käytä liimaa – tai ainakaan kuumaliimapistoolia, kuten mä)
  • Haluamasi materiaalit kannen koristeluun
  • Laminointilaite ja laminointitaskuja
  • Kuviorei’ittäjä (mulla tämä Fiskarsin)
  • Neljä isoa kirjarengasta 38 mm (askartelutarvikeliikkeestä)

Ja näin aineksista syntyy aakkoskirja. Valitse ensin jokaiseen aakkosten kirjaimeen sopiva kuva. Harvemmin käytettävät kirjaimet olivat hankalia, joten niiden kanssa sai vähän käyttää mielikuvitusta. Meillä esimerkiksi G on grilllaus (kuva kesän grillaushetkestä), F  on Flow-festarit (kuva festareilta), C on cappuccino (kuva kahvilapöydällä olevasta cappuccinosta) ja Å on Åland (kuva laivan kannelta matkalla Ruotsiin). Sitten tilaa kuvat – mä suositellen tietty Avainlippu-merkittyä Ifoloria.

Avaa tietokoneella Word-dokumentti, johon luot kaksi saraketta. Keskitä teksti. Kirjoita kaikki kirjaimet (isolla ja pienellä) ja niihin mätsäävät sanat (isolla ja pienellä nekin). Yhdelle A4:lle menee siis kaksi kirjainta. Jos teet aakkoskirjan pienempänä, yhdelle sivulle mahtuu varmasti neljäkin kirjainta.
Fonttina minä käytin Calibri-fonttia, joka ei ole se nätein, mutta joka on kirjaimia opettelevalle lapselle tarpeeksi selkeä ja pelkistetty. Kirjaimet tein koolla 72, tekstit taas koolla 36. Jotkut tekstit jouduin pienentämään, jotta ne mahtuivat. Esimerkiksi cappuccino- ja hiekkalaatikko-sanat tein pienemmällä fonttikoolla. Tulosta valmiit kirjainkortit.

Leikkaa kirjainkortit paperileikkurilla irti ja sopivan kokoisiksi. Leikkaa kirjainkorttien taustat kartongista. Valmiit korttikartongitkin ovat mahdollisia.
Teippaa kaksipuolista teippiä käyttäen kirjainkortit kiinni taustoihinsa. Teippaa valmiit kirjainkortit mustille kartongeille. Sijoita kortti kartongin toiseen reunaan vuorotellen oikean ja vasemman reunan kanssa (A oikealle, B vasemmalle, C taas oikealle jne). Jätä yläreunaan tilaa kirjarenkaiden kiinnitykselle.

Teippaa kuvien taustat mustille kartongeille. Teippaa kuvat taustojen päälle haluamallasi tavalla sommitellen.
Tee kansi. Leikkaa erilaisista kartongeista kirjaimet A, B ja C. Koristele kirjaimet kirjasinleimasimilla. Täytä kartongin tyhjät tilat aakkosilla. Mä käytin kyninä valkoista geelikynää sekä valkoista puuväriä. Liimaa reunoihin kangasnauhaa. Niin tai tee joku vähemmän räjähtänyt kansi. Vinkkinä kuitenkin, että Dymo-kirjaimia ei kannata käyttää. Mä tein hillitymmän kansivaihtoehdon kirjoittamalla dymonauhaan, mutta laminoidessa teksti suli näkymättömiin.

Tee takakansi. Mä kirjoitin sinne omistuskirjoituksen tyttärelleni.
Laita valmiit sivut yöksi jonkin painavan esineen alle prässiin. Mä laitoin futonpatjan alle.

Laminoi jokainen aakkoskirjan sivu. Ilman tätäkin varmasti kirjanen toimii, mutta ei ole kestävää tekoa.

Leikkaa kuviorei’ittimellä jokaiseen laminoituun sivuun reiät kirjanrenkaiden pujotusta varten. Mä käytin mallina yhtä kartonkia, johon olin tehnyt reiät ja sen kanssa sovittelin sitten kaikki muutkin 124 reikää paikalleen. Sitten vain pujottele sivut aakkosjärjestyksessä paikalleen, ja seikkailu kirjainmaailmassa alkakoon!
Arkikuvahaaste

Arkikuva 46/52

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Hassua ajatella, että lapsilleni metro on arkipäiväinen juttu. Jotain niin normaalia ja päiviin oleellisesti kuuluvaa, ettei sitä edes mieti. Mä itse vieläkin joinain päivinä havahdun oranssin junan suhahtaessa asemalaiturille, että ei jumantsuikka, ihan oikea metro!

Mä olen kotoisin pienestä kylästä, josta pääsi kulkemaan muualle oikeastaan vain autolla. Kouluun mentiin talvisin suksilla. Kyllä, se ei ole urbaanilegenda tai vain 90-vuotiaiden horinoita. Minäkin olen elänyt sellaisen lapsuuden. Koska sekä kotitalomme että silloinen kyläkoulu sijaitsevat Kyrönjoen varressa, välillä kouluun mentiin myös jokea pitkin luistellen. Teini-iässä palan vapautta toivat mopot ja skootterit, joillekin traktorit. Mopoista ja mopoilla ajavista teineistä lähtevä polttoainekatku saa mut edelleen lennähtämään hetkessä Vähäänkyröön vuonna ysiseiska.

No oli meillä myös linja-auto. Sellainen koliseva ja rämisevä, jonka olisi voinut luulla olevan Kummeli-elokuvan lavaste – ellei olisi ollut hytisemässä Saarensivun riippusillan kohdilla pysäkillä, odottaen yhtä niistä päivän parista kerrasta, kun linjuri ohi ajoi. Välillä linja-autoa ei tullut ollenkaan, eikä syytä ja korvaavaa kulkupeliä voinut tarkistaa kätevästi puhelimen sovelluksesta. Siinä sitä sitten seisoi pellon ja maantien välissä ja harmitti niin penteleesti, jos oli matkalla Vaasaan vähä kylille. Jos taas oli matkalla toiseen suuntaan kirkonkylälle ylä-asteelle, ei harmittanut ihan niin paljon.

Jos linjuri sitten tulikin, sitä ajoi monesti sama vanha papparainen. Vuodesta toiseen hän tervehti koppalakki päässään suomenruotsalaisaksentillaan, joka taittoi Oravaisiin päin. Hän oli aina iloinen, muisti kuulumiset ja kyseli silloin tällöin kiusoitellen poikaystävistä. Pääteasemalla hän poltti punaisen Malboron, jonka aski oli kuluttanut paidan rintataskuun vuosien saatossa askin muotoisen jäljen.

Ja sitten jos joskus käytiin Helsingissä, matkustettiin metrolla ihan vain sen takia, että matkustettiin metrolla. Muistoksi otettiin kuvia. En tiedä tuliko silloin mieleenkään, että vielä joskus asun perheineni metroradan varrella. Tuskin.

Mutta niin vain itähelsinkiläistyttyämme reilut neljä vuotta sitten, tuli metrosta osa minunkin arkeani. Sen suhinasta on tullut minulle kotoinen ääni, vaikka kieltämättä ratikoiden kolina jotenkin leppoisampaa olikin. Ja nyt kun metron makuun on päässyt, en ihan herkästi vaihtaisi pois. Sen kyytiin mahtuu aina rattaidenkin kanssa, keskustaan sujahtaa kymmenessä minuutissa ja vaikka koko muun kaupungin liikenne seisoisi ruuhkassa tai lumimyrkyssä, metrot kulkevat normaalisti lähes sataprosenttisella varmuudella. Enää en ihmettele sitä Herttoniemenkin asuntohinnoissa näkyvää metrolisää.

Maalaistaustan ansiosta mä ymmärrän ehkä vielä stadilaisia vanhempikollegoitani paremmin metron arvon lapsilleni. Heille metro tulee olemaan mopo, jonka tuomaan vapauteen ei tarvitse odotella viidentoista vuoden ikää. Niin ja jonka kyytiin mahtuvat ihan laillisesti kaveritkin.
Helsinki

Ihana armollinen kaamosaika

Tänä vuonna on tapahtunut kummia. Ensin oli kaunein syksy naismuistiin, mitä seurasi nyt päällä oleva pimeä mutakausi. Olemme kieltämättä vähän selailleet kaukomaiden lomakohteita marraskuisia perinteitä noudattaen, ei siinä. Mutta on huojentavaa tajuta, että silti juuri tässä on nyt hyvä. Kuravaatteineen kaikkineen, kietoutuneena samettiseen pimeyteen.

Tänään oli Helsingissä joulukadun avajaiset, ja imin tunnelmaa kaikilla aisteillani lämmöksi jonnekin vatsan ja sydämen väliselle seudulle – sinne, jossa itselläni tuntuvat niin ilo, suru, onni kuin ahdistuskin. Kuuntelimme kuoron laulamia joululauluja ja paketoimme suklaalevyjä pikkujouluyllätykseksi isovanhemmille. Aurajuusto ja piparit saivat viimeistään liikutuksenkyyneleet silmäkulmiin. Olen niin odottanut joulunaikaa ja sen lempeyttä.
Kun Aleksille sytytettiin jouluvalot, oli se jonkinlainen taitekohta omaan syksyyni. Ruuhkavuosikriisin ja siitä seuranneen vähemmän töitä -projektin jälkeen olin varma, että jo marraskuussa helpottaa. Mies on hymähdellyt lausahduksilleni, joissa huokailen, että ensi viikolla pitäisi helpottaa. ”Noin sä olet sanonut jo monta viikkoa putkeen.” Kai tarvittiin kuukauden siirtymävaihe, mutta nyt oikeasti luulen, että joulukuussa helpottaa.

Yhtäkkiä tosiaan on jouluaika. Mihin oikein hukkasin tämän syksyn? Kai jonnekin tietokoneen tiedostojen syövereihin, kalenterimerkintöjen taa ja kirjanpitokuittejen pinoihin. Tänään heitin ilmoille ensimmäistä kertaa kysymyksen, mitä teette uutena vuotena. Se on ihan absurdia, juurihan oli kesä ja päivät, jolloin tärkeintä oli päättää, otetaanko kesäkahvilassa mehujätski vai kermatuutti.
Mutta ehkä tarvitsin tämän sumuisen kolmen kuukauden vaiheen isikesän jälkeen. En ehkä olisi kokeilematta uskonut, että kahden pienen lapsen äiti ei voi olla täydellinen kaikilla elämänsä osa-alueilla. Luulisi, että se olisi jo oppinut, mutta pitipä taas käydä kierimässä tilassa, jossa on lopulta kaikki tuntuu hajoavan. Etenkin oma pää. Kun ystävät alkavat toistella puheissaan sanoja burnout ja työnarkomania, vastaa se sellaista kovan luokan karatepotkua ysärilamakausilapsen palleaan. Ne ovat sellaisia sanoja, joita en tahdo ottaa minuun asumaan. Niitä en tahdo viedä minussa kotiimme.

Siksi otan tämän alkutalven pimeyden mielelläni ympärilleni. Tämä on armollista aikaa, kun ei tarvitse kyetä mihinkään ylimääräiseen. Haaveilen neulepuikkojen kilkkeestä ja paksuista romaaneista. Vielä en ole päässyt sinne asti, mutta välillä metrossa yksin istuessani neulon muutaman kierroksen. Sytytän kynttilöitä ja nautin sohvamme pehmeydestä. Ihan kuin tuntisin kaiken vahvemmin, villasukkien lämmön ihoa vasten ja glögin tuoksun nenässä. Edelleen vastoinkäymiset saavat stressipallon laajenemaan kurkussa ja hermojeni sytytyslanka on lyhyt. Mutta tuntuu, että alan pikkuhiljaa saada oman kehoni ja mieleni takaisin kiireeltä, jonka kaluttavaksi ja riepoteltavaksi olen ne antanut.
Esikoinen näki tänään joulupukin ja täpinöi niin, ettei tiennyt mihin olisi sännännyt. Kuopus tuijotti haltioituneena suu auki jouluvaloja ja sanoi ”ka”. Mies nauroi sitä ihanaa nauruaan, jonka kuuntelusta suorastaan juovun. Näimme ystäviä. Näihin hetkiin minä tahdon keskittyä ja pysähtyä. Tahdon haahuilla ostoskeskuksissa joulurallien soidessa, sillä ne ovat minulle osa lapsuusjouluja. Tahdon kahvia kanelilla ja havunneulasten tuoksua kotiin. Tahdon mennä ajoissa nukkumaan ja nukkua jalat solmussa rakkaiden kanssa. Tahdon tehdä töitä, kohtuudella, onnellisena ja innoissani.

Tahdon taas voida hyvin ja olla hyvin. Ja uskon, että kun itse tiedostan tilanteeni ja tahdon muuttua, se on mahdollista. Täällä pehmeässä kaamoksessa on hyvä kerätä voimia.

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe