Kuulen sua, ymmärrän sua

16.11.15

Koin hiljan niin suuren kasvatusvalaistuksen, että tahdon jakaa sen myös teidän kanssa. Kaiken pohjana on lasten tunteiden sanoittaminen, jossa luulin jo olevani aika hyvä. Siitä on ollut selkeästi apua niin lapselle kuin meille vanhemmille. Lapsi on oppinut tunnistamaan sekä nimeämään omia tunteitaan ilosta ja rakkaudesta suruun sekä kiukkuun. Sekä hän että me vanhemmat ymmärrämme paremmin, miksi ja miten hän tuntee sekä käyttäytyy erilaisissa tilanteissa. 

Kun lapsi kokee tulevansa kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omissa tunteissaan, on aika moni kiukuttelutilanne sulanut. Susta tuntuu kurjalta lähteä nyt kotiin, kun on niin kivaa tehdä hiekkakakkuja. Sua taitaa jännittää, kun siellä on niin paljon vieraita ihmisiä – ei se mitään, sellaista se välillä on – voidaan mennä myös yhdessä. Sulle tuli paha mieli ja itku, kun huitaisit pikkuveljeä ja tajusit tehneesi väärin. Tuntuupa mukavalta olla koko perhe tässä pötköttelemässä ihan lähekkäin, vai mitä? Ja niin edelleen.
Aina ei tietenkään mene niin kuin itse itselleen luodussa Tällainen äiti haluan olla -ohjekirjasessa sanotaan. Välillä lapsen tunnepurkaukset ja etenkin juuri se kiukku tuntuvat sietämättömiltä, turhilta ja raivostuttavilta. Ja sitten pahimmassa tapauksessa alan itse käyttäytyä kuin pahainen uhmaikäinen kakara. Se nyt tietää jokainen, mitä siitä seuraa.

Nyt kuukausi takaperin heräsin siihen, miten lapsen tietynlaiset kiukut jäävät multa vähemmälle arvolle. Suorastaan niin, että en huomioi niitä tai osoitan omilla sanoillani niiden olevan jotenkin vähempiarvoisia tunnekokemuksia. Olen tehnyt sen ihan silkkaa ajattelemattomuuttani. Raisa Cacciatoren Väestöliiton blogiin kirjoittama postaus sai mut ymmärtämään tämän.
Cacciatoren postauksessa on esimerkkinä lapsi, joka on innoissaan mumminsa kyläilystä. Kun mummin tulee aika lähteä kotiin, lapsi takertuu mummiin ja huutaa, ettei halua tämän lähtevän. Ja sitten vanhemmat alkavat päsmäröidä, että kyllä mummin nyt pitää saada lähteä ja ihan pianhan te taas näette. Että hei, äläs nyt noin. Juurihan te saitte olla yhdessä monta tuntia, eikös se ollut kivaa. Tai noh, viimeiset lauseet tässä olivat mun lisäämiäni, sillä tunnistan tilanteen.

Mua nimittäin välillä ihan raivostuttaa, että järjestän leikkitreffejä, kavereiden näkemisiä ja menoja, mutta lopputulos on eronhetkellä huutoa ja itkua. Lapselle kavereista eroaminen kivan päivän jälkeen on monesti hankalaa, kun itse näen tilanteen niin, että onpas meillä ollut kiva päivä ja pian taas nähdään. Mutta lapsi elää siinä hetkessä ja tunteessa. Hänelle tulee kova ikävä kaveria, vaikka heti huomenna nähtäisiin. Ihan kuten Cacciatoren postauksen lapselle tulee ikävä mummia. Sillä hetkellä, siinä paikassa.
Olen alkanutkin tehdä kuten Cacciatoren tarinan mummi. Kun lapsi huutaa, ettei kaveri saa mennä, en ala puhua kivasta päivästä ja siitä, miten kaverin pitää nyt mennä myös iltatoimiin kotiinsa. Sen sijaan toistan sitä, mitä lapsi sanoo. Et tahdo, että kaveri lähtee. Tahdot mennä kaverin luo nyt heti yökylään. Tahdot leikkiä kaverin kanssa. Ja se toimii – no ei kyllä aina, jos totta puhutaan – mutta ero entiseen on hämmästyttävä. Lapselle tulee tunne, että minä kuuntelen ja minä ymmärrän. Monesti jo se riittää. Sen jälkeen itku rauhoittuu nikotteluksi ja kaveri voidaan halata hyvästiksi. Olipa kiva päivä, pian nähdään.

Tämän ahaa-elämyksen jälkeen olen alkanut huomata muutenkin, että ylipäätään lapsen osoittama tahto menee omalta osaltani välillä ihan turhaan valtataisteluksi. Kun vain toistan hänen tahtonsa, päästään jo eteenpäin. Sinä tahdot laittaa lippiksen. Ymmärrän, tuo lippis on kyllä ihana, mutta nyt on niin kylmä, että pitää laittaa pipo. Sinä haluat katsoa toisen Muumi-jakson. Me sovittiin, että vain yksi jakso, mutta huomenna voidaan taas katsoa toinen. Sinä et tahdo syödä. Ei tarvitse syödä, mutta toisen laittamaa ruokaa ei haukuta pahaksi. Ennen olisin sanonut vain nuo jälkimmäisen lauseet, mutta kun lisään alkuun hänen tahtomisensa toistamisen, keskustelu oikeasti toimii. Se on ihan maagista! Ero lapselle antamissani vastauksissa on pieni, mutta lopputuloksessa niin iso.

Lue myös nämä

19 kommenttia

  1. Omat lapseni ovat jo kouluikäisiä, mutta täytyy kokeilla toimiiko tämä heidän kanssaan. Minulla on nimittäin tunne, että samasta asiasiasta puhutaan ihan aikuistenkin kommunikaatioon liittyen. Ristiriita tilanteissa pitäisi sanoa, ymmärsinkö oikein, että tarkoitat .......? Eli toistaa se, mitä konfliktin toinen puoli on sanonut.

    VastaaPoista
  2. Hieno teksti. Vaikka itsekin kuvittelen sanoittavani kovasti lapsen tunteita niin enpä ole osannut viedä sitä ihan noin pitkälle. Vaikka lapsi ei kyllä vielä puhu niin tuntemuksia voi varmasti jo sanoittaa. Ja ehkä se on vielä tärkeämpääkin kun puhe on vähän viivästynyt.

    VastaaPoista
  3. Ai jestas, mikä mahtava käytännön vinkki. Huomaan, että tää on jossain osittaistoteutuksessa, mutta aion varmasti ottaa tämän nyt tietoisemmin käyttöön. Kiitos!

    VastaaPoista
  4. Tämä kirjoitus antoi paljon ajattelemisen aihetta, kiitos! Meilläkin tämä on ollut tiedostamatta osittaisessa käytössä, mutta täytyypä kokeilla ottaa käyttöön ihan tietoisestikin.

    VastaaPoista
  5. Tämä kirjoitus antoi paljon ajattelemisen aihetta, kiitos! Meilläkin tämä on ollut tiedostamatta osittaisessa käytössä, mutta täytyypä kokeilla ottaa käyttöön ihan tietoisestikin.

    VastaaPoista
  6. Ideana pidän tätä lapsen tunteiden sanoittamista loistavana (tosin vaatii pinnaa vanhemmilta) ja joidenkin lasten kohdalla se varmasti toimii mutta sitten tulee se kuuluisa mutta. Itse olen tätä tosi paljon harrastanut mutta kuukausien jälkeen on vaan ollut todettava että meidän lapsen kohdalla se ei vaan tuota hedelmää. Tyttö on 06/11 syntynyt ja aina ollut tosi voimakkaasti tunteva ja meillä esiintyneet raivokohtaukset eivät ole niitä mitä normaalisti vanhemmat raportoi raivona eli huutoa ja kiukkua joka kuitenkin laantuu. Vaan meillä ne raivokohtaukset on oikeasti silmitöntä hysteeristä raivoa joka on usein kirkumista, huutoa, lyömistä, potkimista, tavaroiden heittelemistä, ovien paiskomista, you name it we got it :D Ja mun keinot alkavat olla finaalissa, tätä on nyt pari kuukautta jatkunut ja keinoja on koitettu tunteiden sanoittamista, holdingiä, lelujen ja tytön jäähyttämistä jne mutta apukeinoa ei vaan ole löytynyt. Niin tälläisessä tapauksessa mulle tulee näistä blogikirjoituksista aina epätoivo, varsinkin kun joku (sinä et tehnyt niin) julistaa tapaansa varmasti toimivaksi ja ainoaksi oikeaksi... Ja sitten tulee nämä marginaalitapaukset kehen keinot ei vaan toimi. Mutta joo, ajatuksena hieno kuunnella lasta ja sitä kautta helpottaa konflikteja, itseä vaan turhauttaa kun ei itsellä ei toimi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa että teillä se tunne nousee nollasta tuhanteen niin nopeasti ettei siihen ehdi väliin ennen kuin ollaan jo sellaisessa pisteessä missä tämän kaltaiset keinot ovat vain kärpäsensurinaa korvissa.
      Voimia, jaksamista ja paljon kärsivällisyyttä teille. Niin lapselle kuin aikuisillekin!

      Poista
    2. Pakkoo huutaa täällä hep! Meillä on ihan samaa. Noh esikoinen on erityislapsi, vaikea-asteinen dysfaatikko eli hänelle ei tuo sanoittaminen oikein toiminut alkuun ollenkaan. Mut nyt kun on oppinut tunneviittomat ja kuvat niin jo on helpottanut. Mut meidän kuopus on varsinainen raivopää joka käy ihan superkierroksilla kuin suuttuu. Ja sen oon jo oppinut et mikään lepyttäminen ei auta (ja välillä menee hermot kun porukka ehdottaa holdingia tai hössöttää lapselle yrittäen kiinnittää hänen huomion muuhun josta lapsi vaan raivostuu lisää.) Meillä parhaiten toimii se että en tee YHTIKÄS MITÄÄN muuta kuin katson ettei lapsi fyysisesti satuta itseään ja muita. Olen ihan hiljaa ja istun alas. Katson lapseen (en kuitenkaan herranjestas hymyile) eli OLEN VAIN SIINÄ. Kun lapsi katsoo, saatan HIEMAN ojentaa käsiä merkiksi että syliin voi tulla mutta en sano mitään. Tämä toimii meillä. Lapsi tulee aina lopulta syliin. Ja sit halataan ja ollaan ihan hiljaa ja vähän keinutaan. Ja sitten puhutaan asiasta. Ja tämä keino on alkanut toimia yhä nopeammin ja nopeammin. Esikoinen haluaa nykyisin syliin heti. Kuopuskin aika nopeasti ja tällä hetkellä oon ainut joka saa kuopuksen rauhottumaan suht nopeasti (esim lapsen isä ei saa kun hän alkaa aina hössöttää jne). Eli toivoa on, estä lasta satuttamasta itseään ja siirrä muuta ihmiset (ja tavarat) turvaan mahdollisimman vähäneleisesti, (kieltää toki kannattaa jos lapsi lyö muita mutta usein lapsen voi kantaa/siirtää syrjään toiseen huoneeseen tm) ja sit vaan olet siinä lasta varten ja odotat. Älä puhu mutta tee olemuksella selväksi että olet siinä ihan valmis halaamaan kun lapsi haluaa syliin mutta hän saa myös rauhassa raivota raivonsa loppuun, sä voit odottaa. Ja pikkuhiljaa raivarit voi helpottaa teilläkin kun lapsi oppii että vanhempi on siinä ja siihen on hyvä rauhottua kun vanhempi ei tee mitään "ärsyttävää". Tsemppiä!

      Poista
    3. Hyvä keino varmasti! Sitä yrittää aina pohtia näitä tilanteita siltä kannalta miltä itsestä tuntuisi ja kyllä ottaisi päähän jos olisi itse raivon partaalla ja joku rupeaisi tarjoamaan tikkaria, telkkatia, kynttilää, juomalasia jne. tai muuten rupeaisi hössöttämään ja pyytelemään rauhoittumista. Ei varmasti toimisi.
      Olen itsekin kerran katsonut vain sivusta kun taapero raivoaa ja hakkaa päätä lattiaan. Kun jokainen kosketukseni tuntui vain lietsovan kiukkua niin katsoin tuon olevan siinä tilanteessa paras ratkaisu. Komea mustelma jäi otsaan muistoksi, mutta rauhakin saatiin lopulta pitkän taistelun jälkeen maahan.

      Poista
    4. Tuo anonyymin Klo 18.53 vinkki on loistava, ja meillä osittain myös mennään näin. Jotenkin ne tunteet on saatava ulos, ja jos huutaminen tms on ainoa keino, sillä mennään, kunnes muut keinot pikkuhiljaa kehittyvät. Mutta se pään lattiaan hakkaaminen sattuu kyllä äitiä itseä tosi paljon, siitä kohdasta kun vaan ei estämällä pääse yli, estäminen vain pahentaa raivoa.

      Tunteiden sanoittamista en ole paljon harrastanut (kaksoset melkein 3v), mutta nyt testailin sitä viime päivinä, ja ehkäpä se auttaa. Siis ihan vain se, että lapsi huomaa, että äiti tajua mikä häntä ärsyttää.

      Itsellenikin joskus on tärkeää saada harmituksen aihe ulos, ja valitan joskus miehelle jostain tapahtuneesta, ja mua ärsyttää suunnattomasti jos hän alkaa heti keksimään jotai hienoja ratkaisuja sen sijaan, että vain sanoisi että joo onpas ärsyttävää.

      Poista
  7. Kerronpa erään jutun: olimme ystävättäreni pojan (15 v) kanssa rockfestareilla. Emme ehtineet paikalle ajoissa, ja kaveri missasi bändin, jonka olisi halunnut nähdä. Hän oli hyvin vihainen. Yritimme hyvitellä, onhan vielä paljon hyviä bändejä jäljellä jne., ei tulosta. Ystävättäreni (lastensuojelun ammattilainen, btw) sanoikin yllättäen: "Mä ymmärrän, että sua vituttaa. Muakin olis ottanut päähän, jos mä olisin myöhästynyt". Kiukku loppui kuin seinään.

    Kröhöm, että pitäisiköhän esim. vaikka tossa parisuhteessakin paremmin yrittää ymmärtää ja sanallistaa se vastapuolenkin reaktio...? Ainakin oman lapseni (miksei puolisonikin) kanssa aion nyt todella kiinnittää tähän huomiota, ehkä uhmakohtauksetkin vähän lievenisivät. Siis lapsen, ei puolison.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auttaisivakohan minun uhmakohtauksiini myös ;)
      Olisi se ehkä vähän turhan vaikea raivota ja kiukuta jos toinen selkeästi ilmaisee ymmärrystä. Tulisi vaan hölmö olo jos jatkaisi "riitelyä".

      Poista
  8. Kiitos tästä!! Tulen takuulla kokeilemaan päiväkotiharjoittelussa ja kotona kasvavan vielä vauvan kanssa myöhemmin :)

    VastaaPoista
  9. Hei tää oli erinomainen havainto, kiitos! Oli pakko kirjoittaa siitä itsekin, kun pohdin juuri tätä huomioimisasiaa yksi kaunis päivä kahvilassa muksun kanssa.

    VastaaPoista
  10. Tiesittekö, että esim. poliisi käyttää tätä "puhe-judoa" uhkaavien tyyppien sekä varsinkin riehuvien känniääliöiden kanssa. Kuulemma useakin uhkaava tilanne on rauhoittunut, kun poliisi sanoittaa kännisen tunteita :)

    VastaaPoista
  11. Onkohan tämä tunteista puhuminen suomessa niin uusi ilmiö, että siinä on aika paljon opettelemista.

    Itsekin välillä välttelen omista huolistani puhumista, kun en jaksa kuulla vastaukseksi neuvoja tai "älä välitä" -tyylisiä kommentteja.

    VastaaPoista
  12. Toimii myös asiakaspalvelussa! "Joo, onhan tuo sun meiltä saamasi palvelu tosi huonoa. Ei ihme, että sun hermot menee ja vaihdat toiseen" ja kas kummaa :)

    VastaaPoista
  13. Nyt on pakko kommentoida, osu ja uppos niin lujaa. Hetki sitten tulin kotiin Cacciatoren luennolta (on muuten ihan huikea ihminen luennoitsemaan) ja siellä hän esitti myös tämän saman "isoäiti lähtee" - tilanteen. Ja monta muuta hyvinkin yksinkertaisen oloista keinoa - juuri semmoisia että miksen mä ole tätä ennen tajunnut? Tunteet on niin tärkeitä asioita että niihin ei voi koskaan paneutua liikaa yhdessä lapsen kanssa. Ah oon vaan niin yleisfiiliksissä siitä luennosta että ei voi muuta sanoa kun että tärkeitä juttuja ja jotenkin ihana kuulla myös muilta omakohtaisia kokemuksia aiheesta :) kotona ei lapsia ole mutta päikyssä 20 lapsen kanssa painitaan näiden juttujen kanssa joka päivä.

    VastaaPoista
  14. Olin Raisa Cacciatoren luenolla jokin aika sitten ja hän tosiaan on loistava puhuja. Tuo tunteiden sanoittaminen oli siellä myös aiheena ja validointia on kokeiltu kotona luennon jälkeen :) Cacciatore puhui myös lapsen itsetunnon kehittymisestä, josta kirjoitin tekstin http://rosebath.blogspot.fi/2015/11/harveli-lapsen-itsetunnon-kehittyminen.html

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe