Näytelmä lisääntymisestä – Äitikortti Kansallisteatterissa

25.11.15

Teatterissa käyty lehdistölipulla

Kävin viime viikolla Äitikortti-näytelmän kantaesityksen ensi-illassa Kansallisteatterissa. Olipa huojentavaa tajuta, miten paljon olen äitinä kasvanut niiltä ajoilta, kun luin näytelmän pohjana olevan Anu Silfverbergin esseeteoksen Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä.

Kirjoitin kirjan jälkimainingeissa kolmisen vuotta sitten yhden Lähiömutsin suosituimmista postauksista Hurahtaminen tekee vauvavuodesta onnellisemman. Ja olen edelleen samaa mieltä. On ihan luvallista nauttia ja hifistellä punaviinin, taiteen ja musiikin lisäksi myös asioista, joihin liittyy lapsi. Mä suosittelen hurahtamista ihan kaikille – etenkin esikoistaan odottaville.

Näytelmän mä koin kuitenkin eri tavalla kirjan. Se johtuu varmasti Olka Horilan käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, mutta myös siitä, että katsomossa istui nyt tuoreen äidin sijaan minä – kahden lapsen äiti, jos sallinette jonkin sortin äitikortin käytön tässä välissä. Näytelmä ei tarjonnut niin paljoa ajateltavaa tai tullut niin iholle kuin kirja, enkä tarkoita sitä vain huonolla. Nyt pystyin katsomaan teatterilavalla kipuilevien äitien ja isien vanhemmuutta etäämpää. Onneksi ei enää ikinä tarvitse olla omaa vanhemmuuttaan hakeva esikoisen äiti! Oli huojentavaa tajuta, että en enää koe tarpeelliseksi perustella itselleni, miksi olen valinnut oman tapani olla vanhempi. Se on niin normaalia, että sitä ei enää mieti, mutta toisekseen tähän touhuun on tullut varmuutta. Mä olen hyvä näin.
Näytelmä on tuotu teatterin lavalle kolmen eri ikäisen ja erilaista elämää viettävien pariskuntien kautta. He tuovat silmien eteen kirjastakin tuttuja huomioita vanhemmuudesta. Nauraa räkätin esimerkiksi kohtauksessa, jossa havainnollistettiin, mitä tarkoittaisi, jos aikuinen viettäisi yönsä ”sleeping like a baby”. Sitä sekoilun, huutamisen ja syömisen määrää! Näytelmä toimii hyvin pienellä lavalla Kansallisteatterin Willensaunassa, sillä se tekee siitä vielä intiimimmän kokemuksen, jossa tuntee olevansa yhtä kaikkien paikalla olijoiden kanssa.

Näytelmässä oli mukana myös teräviä yhteiskunnallisia huomioita lisääntymisestä ja vanhemmuudesta. Tyttöjen seksuaalikasvatus eroaa pojista aika oleellisesti, sillä tytöille seksuaalisuus on yleensä yhtä kuin paksuksi pamahtaminen. Monet tytöt pelotellaan teineistä lähtien oman kehonsa pamahtamisella. Jotkut alkavat siksi suorastaan vihata omaa kroppaansa, jota eivät koe pamahtamisen pelossa hallitsevansa. Seksuaalinen nautinto jää sivuseikaksi, ja siinä samalla pilataan pelottelulla myös ihmisen suurin seksuaalinen elin, aivot. Jos ei se riitä, määrätään tytöille vielä e-pillerit heti neljätoistavuotiaina. Ei kai ihme, että jotkut naiset elävät koko elämänsä luullen, että eivät vain nauti seksistä.
Seksuaaliskasvatuksen lisäksi Äitikortti-näytelmä tuo lavalle myös kohtauksia tasa-arvosta vanhempien kesken. Koin pistoksia omatunnossani, kun kohtauksissa näytettiin, miten isitkin tahtoisivat osallistua ja ottaa vastuuta vauvasta – jos äidit vain antaisivat. Meidän perheessä hyvänä opetuksena toimi miehen neljän kuukauden vanhempainvapaa. Tajusin kunnolla vasta silloin, miten monia juttuja olinkaan pitänyt omissa hyppysissäni, koska olin jossain harhoissani kuvitellut vain minun osaavan hoitaa asiat. Vaikka edelleen olen perheemme pääasiallinen metatyöläinen ja projektipäällikkö – suurimmaksi osaksi omasta tahdostani – opin (pakon edessä) jakamaan vastuuta. Ja samalla lasten ja isin välit tulivat yhä vahvemmiksi.

Siksi yhteiskunnan pitäisikin tehdä päätöksiä, jotka ohjaavat vanhempia jakamaan vanhemmuutensa. Perhedynamiikan lisäksi siksi, että äitiys yhä edelleen heikentää naisten työmarkkina-arvoa, kun miehien urakehityksessä isyys ei näy. Näytelmässä sivallettiinkin osuvasti siitä, että vaikka äitiys hitto soikoon välillä tuntuu raskaammalta kuin mikään työ ikinä, kotiäitiys sen kummemmin kuin koti-isyys ei ole työ. Vanhemmuus on elämistä. Se ei kerrytä cv:tä, vaan huonontaa (naisen) arvoa työmarkkinoilla ja pahimmillaan työntää kotivanhemman sieltä kokonaan pois.

Siksi mahdollisuus yhdistää työ ja perhe onkin niin tärkeää, ja siihen pitäisi yhteiskunnankin omilla päätöksillään tukea ja ohjata. Ja ei, en tarkoita, että vanhempien pitäisi pystyä olemaan täysillä ja täydellisesti sekä kotivanhempia että uratykkejä. Mä voin omakohtaisten räpellyksieni jälkitiimellyksessä sanoa, että se ei onnistu. Mutta jo parikin työvuoroa viikossa tai oman osaamisensa ylläpitäminen opiskelemalla vaikka avoimessa yliopistossa pitävät kotivanhemman kiinni työmarkkinoissa.
Näytelmässä mennään arkojen ja kipeidenkin aiheiden ympärillä, vaikka ne onkin onnistuttu pujottamaan viihdyttävän revyyn sekaan. Kotiäidit vastaan uraäidit ei ole ainoa taistelukenttä. Kahtiajako äitien välillä tuotiin lavalle irvokkaana, eikä se jättänyt rauhaan. Musta itsestäni tuntuu, että näiden neljän (+raskaus) äitivuoteni aikana sellainen sairas äitiensota on laantunut. Vai onko? Olenko minä vain kasvanut sellaisen yläpuolelle ja saavuttamattomiin? Vallitseeko tuolla kylillä edelleen pingottunut asemasota erilaisten äitien välillä, sen sijaan, että ymmärtäisimme kaikki pitää toistemme puolta?

Multa kysytään välillä, olenko poistanut tai tahtoisinko poistaa Lähiömutsin alkuaikojen postauksia. En tahtoisi. Se räksyttävä ja semisti hukassa oleva nainen ei enää ole minä – maailmankaikkeudelle kiitos – mutta postauksien kaaressa neljän vuoden takaisesta näihin päiviin näkyy mielestäni armollinen kasvutarina. Sekä näytelmällä että blogillani onkin ehkä samanlainen taustaopetus. Se samainen, josta Kidd.O:n kirjoitin kolumninkin. Vanhemmuus vaatii aivan valtavasti. Kaikki eivät ole hyviä vanhempia, mutta ne, jotka sitä pyrkivät olemaan, ovat. Pidetään vanhempina toistemme puolta, ymmärretään, opitaan, halataan ja ollaan armollisia myös itsellemme.

Lue myös nämä

15 kommenttia

  1. Tuohon viimeiseen kappaleeseen kommentoiden.. Jos aiemmin tekstit olivat välillä kirpeitä kuin sorbettijäätelö, nykyään nämä ovat lähellä pehmistä. Ja olen täysin samaa mieltä, että se on ainoastaan hyvin armollinen kasvutarina. Lapsiperhearki hioo nurkat sileäksi ja timantin esiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kasvutarina tosiaan. Olen viettänyt aikaani välillä palaten vahoihin postauksiin (ja vähän etsinytkin postausta jossa muistelin Mutsin hajoilleen uuteen asuntoon josta myöhemmin tulirakas, mutta jota en ole onnistunut mistään löytämään. Ehkä olen vain nähnyt unta siitä.) ja kyllä tuon eron näkee selvästi. Ja saa näkyäkin. Ihminen saa kasvaa. Jos se tietynlainen terävyys joka koukutti alussa lukemaan onkin hioutunut pois ja sitä joskus todella kaipaisi niin jos se ei enää ole oma juttu ei sitä kannata väkisin hakea. On parempi kirjoittaaa itsenään ja rehellisesti. Kuten vaikutat tekevänkin. Blogi kasvaa kirjoittajan mukana.

      Poista
    2. Hauska kuulla, että muutkin ovat huomanneet kasvutarinan. Jotkut välillä kaipailevat sitä alkuaikojen rähisijää, mutta itse olen onnellinen, että se aika on ohi. Olisiko anonyymi tuo sinun kaipailemasi teksti tämä?

      Poista
    3. Se taisi lopulta olla tämä http://www.mutsiavautuu.com/2012/07/kun-ahdistuneesta-raskaana-olevasta.html
      Tuon linkittämäsi kirjoituksen kautta se löytyikin hetkessä :)

      Poista
    4. Ah niin tuo! Olipas jännä itsekin lukea se pitkästä aikaa.

      Poista
  2. Maanataina menossa. Katsotaan mitä siitä tuumaamme me joista toinen juuri ensimmäisen lapsen saanut ja meikäläinen kolmen lapsen äitee. :)

    Sylvia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mielenkiintoista! Toivottavasti ehditti teatterin jälkeen puimaan esitystä viinin, teen tai glögin ääreen :)

      Poista
  3. Asia jossa mielipiteesi on pysynyt varmana on ettei kotiäitiys ole työ :) Voin näin oikeana kotiäitinä sanoa että se jos mikä on vastakkainasettelua. Olen akateemisesti koulutettu kotiäiti ja olen nimenomaan siis kotiäiti en mikään perhevapaalainen. En nosta mitään yhteiskunnan tukia eivätkä lapseni käytä yhteiskunnan tarjoamaa päivähoitoa. Käymme kerhoissa,harrastuksissa,meillä käy lapsikavereita yms. Esikoiseni on jo koulussa ja on monella osa-alueella kehittyneempi kun "varhaiskasvatetut" koulukaverinsa(tämä ei siis huom.ole mikään oma subjektiivinen näkemykseni). Ymmärrän että yhteiskunnan kannalta olisi tuottavampaa että kaikki tekisivät palkkatöitä mutta ärsyttää myös se jos perheen ratkaisua jatkuvasti jossain arvostellaan. Saamme kai perheenä itse käyttää omat rahamme miten tahdomme?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta eihän se poista sitä tosiasiaa, että kotiäitiys ei ole työ. Sinä olet kotona lasten kanssa, se ei ole työtä, vaan elämää. Hitokseen raskasta kyllä ja palkitsevaa myös, mutta se ei kerrytä cv:tä tai edistä työllisyysmahdollisuuksiasi. Sen päätöksen olet tehnyt ja jos ja kun olet sen kanssa sinut, hyvä niin. Sen takia en usko, että sinua haittaa myöskään se, että tehtäisiin helpommaksi yhdistää sekä perhe että työelämä (ja / tai opiskelu). Tässä yhteiskunta päätöksineen, tukineen jne. on isossa osassa. Ja se on toki yhteiskunnallekin järkevämpää, sillä kuten sanoit, on yhteiskunnallekin tuottavampaa, että kotivanhempi pysyy jotenkin kiinni työelämässä.

      Poista
    2. Minusta Suomeen kaivataan Ruotsin mallia jossa äitiysloman jälkeen on vielä mahdollisuus tehdä jonkin aikaa työtä osa-aikaisena. Ja tähän siis ihan laki velvoittaa työnantajat suostumaan (lähteeni ei ole sen luotettavampi kuin Ruotsissa asuvan ja lapsensa saaneen sukulaisen kertomus). Se jo helpottaisi. Muutenkin osa-aikatöitä pitäisi minusta arvostaa enemmän. Nykyään tuntuu että kaikki pätkätyöt ja osa-aikaisuudet ovat vain vahingollisia ja väärin ja niistä pitäisi päästä eroon. Ei niistä vaan niiden väärinkäytöstä. Jos joku tahtoo tehdä vähän vähemmän työtä ja pärjätä sillä palkalla minkä siitä saa niin minusta sitä ei pitäisi suotta yrittää vaikeuttaa kaikemaailman säädöksillä ja uhalla tukien loppumisesta kokonaan. Siksi ajatus perustulosta kuulostaakin omaan korvaani aika ihanteelliaselta ratkaisulta. Tosin aikaisemman anonyymin tilanteessa hän saisi tukia joita ei selvästikään tunnu tarvitsevan kun pärjää hyvin, mutta sellaiselle jolle lapsensa kasvattaminen itse kotona (mitenkään vähättelemättä ammattilaisten tarjoamaa varhaiskasvatusta) olisi se oikea ratkaisu, mutta taloudellinen tilanne vaatii palaamaan töihin kun lapsi on vaikkapa vain vuoden vanha olisi varmasti osa-aikainen työ jota tuetaan sitten perustulolla, se paras ja helpoin ratkaisu siihen asti että lapsi vähän kasvaa. Myöskin pätkätöihin pitäisi suhtautua enemmän mahdollisuutena kuion haittana. Joillekin se sopii parhaiten ja he tekevät vähän sitä ja tätä milloin mitäkin. Se on sitten eri asia jos työnantaja käyttää tätä väärin ja teettää samoilla ihmisillä vuodesta toiseen pätkää toisensa perään.
      No meni vähän paasaamiseksi. pahoittelen. Mutta tämän yhteiskunnan tukiverkosto on kyllä sellainen solmu ja pelkästään tukien hakeminen ja niiden puolesta taisteleminen Kelastakin on jo pahimmillaan täyspäiväistä työtä vastaava homma. Systeemi kaipaa kovasti yksinkertaistamista.

      Ja sitten ihan tähän varsinaiseen aiheeseen niin minustakaan kotiäitiyttä ei voida laskea työksi niin kuin työ yleensä ajatellaan. Se on enemmän elämäntapa, mahdollisuus ja valinta. Joku valitsee elää ilman autoa ja toinen taas hankkii hienon ja kalliin. Joku tahtoo asua omakotitalossa ja toinen kerrostalossa. Joku tahtoo tehdä tukkaputkella töitä ja toinen olla lasten kanssa kotona. Eikä minusta yksi valinta näistä ole toista parempi tai huonompi. Se voi olla sitä jollekin tietylle ihmiselle tai perheelle, mutta ei noin yleisesti. Minusta varhaiskasvatuksen arvostaminen ei ole kotiäitiyden vähättelemistä. Kummassakin on puolensa ja jokainen valitkoon oman tiensä.

      Poista
    3. Sanoit sen niin hyvin, että ei ole lisättävää :) Olen ihan samaa mieltä kaikkine muttineen, joita fiksusti osasit lisätä.

      Poista
  4. Äitien sodasta puhuminen minua jaksaa ihmetyttää. Se ei vastaa lainkaan omia kokemuksiani äitiydestä.

    Esikoisen kanssa joskus esikkokerhossa havahduin miettiväni, että eihän täällä äidit raivoa imetyksestä, soseista tai oikeanlaisista vaipoista. Siellä oli fiksuja ystävällisiä naisia, hyvinkin samanlaisia, joita olin tavannut työssä ja opiskelijaelämässä. Mitä muuta olinkaan kuvitellut! Niin hyvin stereotypia hormonihirviöistä oli mieleeni iskostunut.

    Äitiyttä käsittelevissä keskusteluohjelmissa kuuluu aina viitata vauvalehden keskustelupalstaan. Mielestäni mitään muuta ihmisryhmää ei leimata yhtä pahasti anonyymin nettikirjoittelun perusteella! En muista koskaan kuulleeni viitattavan esimerkiksi äitiyttä käsitteleviin blogeihin, joissa kommentointi enimmäkseen on hyvin asiallista.

    Monesti äitiyttä pidetään jotenkin nolona asiana. Äidit esimerkiksi kertovat itsestään sanoilla "vaikka olen äiti, niin..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä sitä sotaa käydäänkin enemmän anonyymisti netissä. kinä olen huomannut kyllä selkeästi sellaisia vastakkainasetteluja kuin superluomuintoihmiset-muut vähemmän luomuintoihmiset, rokotteiden puolustajat-rokotteiden vastustajat, halvimman tai käytetyn turvaistuimen/-kaukolon ostajat-uuden puolesta puhujat, hygieniaan rennosti suhtautuvat-bakteerikammoiset. Nämä siis mitä äkkiseltään tulee mieleen. Netistä kaikki. Osaan kai kuulun itsekin jompaan kumpaan leiriin, mutta pyrin kaikista pahimpia konflikteja välttämään. Kumma kyllä näihin ei ihan samalla tavalla kyllä törmää koskaan kasvotusten kadulla. Minusta eniten siinä sodaksi lietsoo se tapa millä joku lähtee tuomitsemaan toisen valintoja. "sinun lapsesi tulee kasvamaan kieroon ja minä en kyllä ikinä tekisi noin". Siitä sitten toinen osapuoli suuttuu ja provosoituu eikä muuta tarvitakaan.

      Poista
  5. Olen seurannut blogiasi siitä asti kun minime oli n. 8-10 kuukautta vanha. Ensin mietin pitkään, että mikä ihmeen räksyttävä äiti tämäkin tapaus on. Mutta sitten välähti, sama homma kuin mulla esikoisen kohdalla. Olin ekat vuoden pari ihan hukassa äitiyden kanssa, ja siitä millainen äiti haluan olla. Sitten pikku-hiljaa helpotti. Muistelen, että kommentoinkin sulle aiheesta, että ajan kanssa löydät mielenrauhan asian kanssa ja oman tapasi olla äiti. Nyt vuosien saatossa on ollut hauska huomata, että olet löytänyt sen oman tyylisi ja paikkasi äitinä. Luulen, että suurin osa uusista äideistä käy saman tyyppisiä ajatuksia läpi kuin sinä (ja minä) ennen kuin se oma paikka äitinä löytyy. :)

    -neito-

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe