Neljä kuukautta koti-isänä – mies vanhempainvapaalla

13.11.15

Istuimme toissailtana miehen kanssa alas muistelemaan viime kesää ja hänen neljän kuukauden koti-isyyttään. Tai noh, ihan kakkavaipasta naamaan –koti-isyyttä se ei ollut, sillä mä vietin samalla vapaata taitelijakesää ja tein töitä vain sen verran, että pärjättiin. Se oli koko perheen kesä – ja paras päätös, mitä ollaan perheenä koskaan tehty.

Kaikki tapahtui lopulta nopeasti. Maaliskuun lopussa aloimme pohtia monet kerrat kuopattua ajatusta siitä, josko sittenkin mies ottaisi osansa molemmille vanhemmille tarkoitetusta vanhempainvapaasta. Haaveilimme ja mietimme realiteetteja. Muutamassa päivässä päätös oli tehty, ja mies laittoi töissä hakemukset asiasta menemään. Miesvaltaisessa työpaikassa asiaan suhtauduttiin hyvin. Siihen varmasti vaikutti se, että kyseessä on iso organisaatio, jota yhden miehen perhevapaat eivät keikauta suuntaan tai toiseen. Miehen läheisimmistä työkavereista moni on myös pitänyt pitkiä pätkiä perhevapaita.
Mies jäi vanhempainvapaalle reilua kuukautta päätöksen jälkeen, toukokuun alussa, vaikka työnantajan ei olisi tarvinnut lyhyellä varoitusajalla niin nopeaan aloitukseen suostua. Vauva oli silloin kuusikuinen, ja vanhempainvapaata oli jäljellä kaksi kuukautta. Vanhempainvapaakuukausien lisäksi mies piti lähes kaikki isälle korvamerkityt vapaansa (osan jätti säästöön) ja vuosilomansa. Paluu töihin oli siis neljä kuukautta myöhemmin, elokuun lopussa, jolloin hän alkoi tehdä lyhennettyä työviikkoa.

Paikkojen vaihtamien meni sulavasti, sillä pesti osallistuvana vanhempana oli miehelle tuttu. Hän tiesi valmiiksi, mikä lapsia kiukuttaa ja mistä he tykkäävät. Vauvankin kanssa oli heti mutkatonta, sillä suhde oli jo valmiiksi vahva. Mun ei myöskään tarvinnut kertoa, missä on pyykinpesukone ja milloin ruoka-ajat ovat. Jaetaan miehen kotihommia muutenkin ilman sen kummempia sopimisia sen mukaan, kuka ehtii. Ja nyt mies sitten ehti enemmän. Itse olin kuitenkin ensimmäisen kuukauden kuin joka puolelle sinkoileva pomppupallo, kun en oikein osannut päästää kotiroolista irti ja tunsin huonoa omatuntoa, kun en voinut auttaa miestä kotitöissä niin paljon kuin olisin halunnut. Se tunne kuitenkin haihtui juhannukseen mennessä.
Oli myös vapauttavaa pystyä hyvillä mielin antamaan miehelle osan niistä sadoista lapsiperheaskareista, jotka olin ennen pitänyt tiukasti omissa hyppysissäni. Mies kävi ostamassa lapsille vaatteita ja kenkiä. Hän hoiti kaverisynttärilahjat ja askarteli lasten kanssa niihin kortit. Oli ihanaa huomata, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka mies tekeekin asioita, jotka olin kuvitellut osaavani hoitaa vain ja ainoastaan itse.

Mä en olekaan voinut kuin ihailla, miten hyvin mies hadlaa nämä kotivanhemmuushommat. Hän tuntuu hoitavan kaiken lungisti siinä sivussa, kun itse samojen toimien kanssa säädän ja ähisen. Ulos lähtiessäkään sillä ei näyttänyt tulevan hiki kuin joka toinen kerta! Miehen kuitenkin yllätti se, miten välillä päivät tuntuivat valuvan keittiön viemäriin. Kun sai aamupalan jäljet siivottua, pitkin valmistella jo lounasta. Pientä lisähaastetta toi se, että kuopus aloitti samoihin aikoihin syömään kiinteitä. Miehen mukaan se meni kuitenkin siinä sivussa. Hän teki yleensä samaa ruokaa koko sakille, mutta heitti vain erilleen vauvan suolattoman tai muuten tarvittaessa muunnellun annoksen.
Imettäminen ei tuonut hurjasti haasteita sekään, mistä ihan kiittäminen omaa leppoisaa kesääni. Mä en ollut vauvan luota kauempaa poissa kuin muutamia tunteja, joten ei taidettu kertaakaan edes pumpata maitoa työjuttujen takia. Välillä oli kyllä päiviä, että mies kävi niin sanotusti imetyttämässä vauvan mulla. Vauva sopeutui asiaan ongelmitta, mitä nyt välillä sitten mut nähtyään vasta muisti ikävöidä. Huomasin myös, että yöt olivat rauhattomampia aina useamman tunnin erojen jälkeen, kun vauva haki päivällä menettämäänsä läheisyyttä öisin.

Pinna meidän vanhempien välillä kiristyi harvoin. Jos kärttyisyyteen ennen isikesää oli lähes aina syynä väsymys,  nyt taustalla oli kodin paskaisuus. Meillä on miehen kanssa aika samanlainen siisteyskäsitys ja ihannetilassa molempien mielestä koti on putsussa ja järjestyksessä. Mutta oman kodin neliöiden sisällä sotkunsietokykyni on huomattavasti miestä alempi, ja kesä kyllä karaisi siinä mielessä. Oltiin niin paljon menossa, että kotia ei juuri ehtinyt jynssäillä. Vessan siivous on yleensä mun vastuulla, joten kesällä kävin asioimassa siellä välillä laittamatta valoja päälle. Kodin pinnoille laskeutuneeseen pölyyn pystyi kätevästi kirjoittaa, ja eteisen peilit olivat tahmatassuhyökkäksen jäljiltä.
Päivien perusrutiinit pysyivät samanlaisina, vaikka kippari olikin eri. Päivät rakentuivat ruokailujen ja kuopuksen päiväunien ympärille. Onneksi kuopus ei ole niin rutiinitarpeinen kuin esikoinen oli aikoinaan, joten välillä kuperkeikkaa heittävät aikataulut eivät pistäneet koko pakettia sekaisin moneksi päiväksi. Selkein ero meidän vanhemmuudessa on ehkä se, että mies antaa katsoa enemmän televisiota, ja he myös pelaavat yhdessä pelejä puhelimella harva se päivä. Mies myös tykkää käydä leikkipuistoissa, mikä on itselleni vähän sellainen, jos en nyt muuta keksi tai jaksa.

Mies onkin vanhempana parempi haahuilemaan, kun itselläni tekeminen tuntuu olevan aina jotenkin ärsyttävästi johonkin tähtäävää. Kun itselläni on päiville aina joku löyhä aikataulutus ja suunnitelma valmiina, mies alkaa yleensä vasta aamupalan jälkeen miettiä, että mitäs tehtäisiin. Tähän tosin oli syynä sekin, että mies koki kaikkien aikataulujen sopimisen turhana, kun säädöksi se kuitenkin menee. Ymmärrän!
Koti-isäaika onkin opettanut miehen olemaan stressaamatta asioista. Paitsi jos haluaa oikein vaikean päivän lasten kanssa, sitten kannattaa stressata ja mielellään vielä vähän ärsyyntyä mahdollisemman monesta asiasta. Mies huomasi myös selkeämmin, miten erilaiset temperamentit lapsillamme on. Että jos jotain sitten kuitenkin tuli stressattua, se on jännitys siitä, koska toinen lapsista saa puskista hyökkäävän raivohepulin. Ymmärrän, ymmärrän!

Mua ja miestä yhdistää kotivanhempina vahvasti pakottava tarve lähteä ulos. Kotona tuntuu kupoli hajoavan. Mies sanoikin, että välillä oli lähettävä vain jonnekin, vaikka kauppakeskukseen luuhailemaan, jos ei muuta. He myös tekivät paljon pyöräretkiä kolmistaan. Onkin mielenkiintoista, että mies ei kokenut tarvitsevansa aikuiskontakteja, kun itse kotivanhempana olisin tukehtunut ilman kaveritärskyjä ja vertaistukea. Tosin eipä sellaista koti-isävertaistukea olisi ihan hurjasti ollut tarjollakaan. Aika ainoana isänä hän on tuolla kylillä lasten kanssa kuulemma kulkenut.
En tiedä johtuuko mun sanallisista oksennuksista joidenkin väsyneiden päivien jälkeen, mutta miehen yllätti se, miten kivaa lasten kanssa olikaan. Tähän varmasti vaikutti kesä ja se, että mä olin tosi paljon myös kotona. Meillähän oli ihan hurjan kivaa! Lisäksi mä hoidin yöimetykset. Olisi varmasti eri homma ottaa setti nyt marraskuussa pimeydessä, koleudessa sekä kurassa ja niin, että itse joutuisi heräilemään useampaan kertana yössä ja mä olisin täyspäiväisesti töissä.

Mutta kyllä kesäasetuksillakin miestä välillä väsytti. Aika useinkin. Häntä häiritsi se, että iltaisin lasten mentyä nukkumaan hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut mitään. Olisi ollut kiva ottaa vähän aikaa itselle ja lähteä vaikka lenkille, mutta energiaa ei enää ollut jäljellä. Mies alkoikin paremmin ymmärtää, miltä musta tuntuu istahtaa silloin ysin jälkeen koneelle useammaksi tunniksi. ”Hurjan kuuloista, nyt kun miettii”, hän sanoi. Itsellään ei kuulemma siinä vaiheessa olisi paukkuja minkäänlaiseen ajattelutyöhön.
Miehellä ei kuitenkaan tullut koko aikana ikävä töihin. Jos itse kärsin etenkin esikoisen kotivanhemmuusaikana kummallisesta yhteiskunnan ulkopuolisesta lapamato-olosta, ei mies tunnista sellaista itsessään lainkaan. Hän sanoikin, että jos eläkeikä on 68 vuotta, hänellä on vielä yhtä paljon työvuosia jäljellä kuin hän on nyt vanha. Että jos siitä on muutaman kuukauden muksujen kanssa, ei siinä paljon lapamato vaivaa. Hän myös mielsi perhevapaat lomana enemmän kuin sellaisena tunkkaiselta tiskirätiltä haisevana koti-isyytenä – jos sallinette tylyn kahtiajaon.

Kaiken tämän jälkeen saattaa ehkä kuulostaa, että meillä olisi ollut perusarkinen kesä. Mutta sitä se ei ollut. Se oli paras ja unohtumattomin satsaus meidän perheeseen, mitä ollaan koskaan tehty. Harmittaa vain, miksi ei tajuttu tehdä sitä aikaisemmin. Koska mä voin tehdä töitä kotoa käsin, oltaisiin voitu olla periaatteessa koko vanhempainvapaa yhdessä kotona. Mies sai useamman satasen parempaa ansiosidonnaista vanhempainpäivärahaa kuin minä, mutta kaikkine yrityskuvioineen ja mun lungin kesän takia otettiin ratkaisusta rahallisesti takkiin aika sievoisat summat. Se oli kuitenkin harkittu päätös. Meillä ei ole mitään osinkopotteja, kaukaisen sukulaistädin perintönä jättämiä rikkauksia tai lottovoittoja, mutta olemme silti pystyneet laittamaan sivuun rahaa. Käytimme siis kesään myös säästöjämme. Ja se oli joka ikisen sentin arvoista.
Me saatiin viettää perheenä yhteistä aikaa. Tämä mun tuoreeltaan isikesän jäljiltä kirjoittama postaus sai taas läikähtämään sen polttavan ikävän noihin aikoihin. Miten upea kesä meillä olikaan! Jotain sellaista, mitä ei ymmärrä kuin sen koettuaan. Miehen vanhempainvapaa lähensi ja vahvensi meitä perheenä. Se antoi ymmärrystä niin parisuhteessa kuin siinä, mitä tahdomme tulevalta. Miehen vanhempainvapaan ansiosta mä olen nyt nopeasti tajunnut, että töitä on liikaa. Kesällä saimme maistaa toisenlaista lapsiperhetotuutta. Kun tietää, millaista perhe-elämä voi parhaimmillaan olla, ei sitä halua tukahduttaa tappavan kiireen alle.

Siksi ollaankin nyt joka kuu laitettu hyvä köntti rahaa sivuun ensi kesää varten. Silloin toivotaan, että mies voisi olla vuosilomansa lisäksi muutaman kuukauden hoitovapaalla ennen kuopuksen päiväkodin aloitusta. Ajateltiin vielä ennen viime kesää, ettei meillä koskaan olisi varaa siihen, että mies on kokonaan poissa töistä pelkän kotihoidontuen varassa. Näimme, että ainut mahdollinen hoitovapaalla olija olen minä, joka voin tehdä töitä siinä samassa.
Isikesä sai kuitenkin ymmärtämään, että nämä ovat sellaisia ainutkertaisia tilaisuuksia, joissa raha on toissijainen asia. Toki sitä pätäkkääkin tarvitaan, ei siinä, ja siksi nyt hitokseen tässä säästetään, kun molemmat vielä tienaavat. Nyt ollaan myös yhä varmempia siitä, että tahdotaan toteuttaa haaveilemamme vuoden irtiotto vielä ennen esikoisen eskarivuotta. Mutta se onkin sitten toinen moniosainen tarina se.

Halutaan olla lasten kanssa nyt, kun hekin sitä tahtovat. Ihan pian he huitelevat teineinä kylillä menemään. Ja tiedättekö, musta tuntuu, että isikesän ansiosta meidän vanhempien seura tulee kelpaamaan itsenäisyyttä hakeville teineillekin paremmin sitten joskus. Se kuulostaa varmasti naiivilta, mutta isikesä vahvisti ja lähensi meidän perhettä entisestään. Hyvällä kunnossapidolla uskon sen perustan kantavan pitkälle tulevaisuuteen.

Lue myös nämä

14 kommenttia

  1. Jos tässä postauksessa olis tykkäysnappi päällä niin naputtaisin sitä niin kauan että menee koko kapula tilttiin. Siis aamen! Etenkin tuo kohta rahan arvosta ja siitä kuinka töitäkin ehtii varmasti tehdä vielä ihan kyllästymiseen saakka ovat samoja oivalluksia joita olen itse tehnyt tänä vuonna. Nyt kun vielä osaisi toimia niiden oivallusten viitoittamaa reittiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo :) Vaikka ollaan aina pyritty yhdistämään työ ja perhe kivuttomasti, kesän aikana arvopalikat loksahtelivat vähän erilaisiin asentoihin.

      Poista
  2. Aika samanlaisia ajatuksia kun mitä meidänkin perheessä on pohdittu! Hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista
  3. Jei! Arvelinkin jo joskus aiemman kirjoituksen jälkeen, että teidän perhe suuntaa ulkomaille(ko?)! Mun oma kokemus on, että kannattaa. On vaikeetakin, ja eri tavoin yksinäistä kuin kotona hoitovapaalla, mutta niin sen kaiken arvoista. Kaikkea ei aina kannata laskea rahassa, vaikka voisikin. Menestystä tulevaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No katsotaan nyt, miten käy. Mutta pitää vissiin uskaltaa sanoa haaveitaan ääneen, jotta niitä kohti pyrkii aktiivisemmin. Toivottavasti siis suunnataan ulkomaille :)

      Poista
  4. Aloin seurata blogiasi raskauduttuani alkuvuodesta 2014 (ensimmäinen raskaus meni tosin kesken, mutta seuraava johti nyt jo melkein kymmenkuiseen esikoiseemme), ja olet inspiroinut minua moneen kertaan harkitsemaan oikein tarkkaan, mitä minä tältä perhe-elämältämme oikein haluan. Isikesiä haluan! Isikin haluaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virtuaalihali keskenmenosta <3

      Olipa ihana kuulla, että olen inspiroinut pohdiskeluihin perhe-elämän muodoista. Isikesiä toivon mahdollisimman monelle perheelle!

      Poista
  5. Näistä kokemuksista on tosi hyvä lukea - me toivomme myös, että saisimme jossain vaiheessa jonkinlaisen irtioton järjestettyä! Harmi sikäli, että vuorotteluvapaan ehdot tiukkenivat, aiemmilla ehdoilla se oli meidän Plan A ennen esikoisen eskaria.

    Meillä mies oli sen 6 viikkoa isyysvapaalla esikoisen kanssa, kun itse palasin töihin, ja sen jälkeen hän sanoi, että olisi voinut olla vaikka vuoden :) Itsellä välillä seinät oli kaatua päälle jos ei ollut tarpeeksi ohjelmaa ja aktiviteettia, mutta hän olisi varmaan voinut vaan olla kotona ja käydä leikkipuistossa jne vaikka miten pitkään eli vähän samoin kuin teillä. Harmi, että hän on pienessä firmassa töissä ja työnkuva on tosi spesiaali eli kovin pitkää vapaata tuskin nyt kuopuksen kanssa pystytään järkkään, mutta varmasti ainakin taas tuo virallinen 6 viikkoa, kun palaan itse töihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, vuorotteluvapaan ehtojen tiukennukset ja epävarmuus vähän ovat mutkistaneet selkeiksi mietittyjä kuvioita. Mutta katsotaan, josko saadaan toteutettua irtiotto siitä huolimatta. Nyt etsitään vaihtoehtoisia ratkaisuja. Toivottavasti teillekin sellainen löytyy!

      Poista
  6. Hieno kirjoitus! Ymmärrän täysin ja allekirjoitan myös. Meillä mies oli hoitovapaalla vuoden, josta lomailimme yhdessä perheenä (ihan Suomessa) neljä kuukautta. Elämämme toistaiseksi parasta aikaa oli nuo kuukaudet. Niistä sai niin paljon uskoa tulevaisuuteen, perheeseemme ja toisiimme, että sitä ei voi ulkopuolisille edes selittää. Rahallisesti se oli tietysti todella iso menetys, mutta olimme tiukasti säästäneet tätä varten. Raha ei ole elämäämme ohjaava arvo, perhe on.

    Nyt kolmosemme on 2 kk ja säästäminen uuteen miehen pitkään hoitovapaaseen on ollut käynnissä noin vuoden. Mies odottaa sitä jo innolla. Niin minäkin, nautin katsoessani rakastamani henkilön iloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava kuulla, että olette osanneet fiksusti säästää miehen hoitovapaata varten jo raskausaikana! Ja voih, mä niin tunnistan nuo sun fiilikset siitä, miten mahtavaa aikaa miehen koti-isyys ja siihen yhdistetty koko perheen yhteinen loma-aika on.

      Poista
  7. Ihana kirjotus! Parit kylmät väreet ja kyyneleet tuli lukiessa :D mutta siitä vielä, että kyllä ne teinitkin vanhempiaan kaipaa ja tarvitsee, vaikka aina ei siltä näyttäisikään :)

    VastaaPoista
  8. Tervehdys lähiömutsi ja kiitos hyvästä tekstistä! Jos samalla seudulla hoitovapaalla olevan koti-isin blogi kiinnostaa ja aikaa löytyy, vilkaise: juhaniteras.blogspot.com/

    VastaaPoista

Lähiömutsin kuukauden nostot

Facebookissa

Pinterest

Subscribe